V.

Markus muurasi melkein koko kuukauden.

Kävi nimittäin pian ilmi, ettei rotkossa ollutkaan kylliksi kiviä, ei

lähimainkaan sitä määrää, mikä tarvittiin. Sitäpaitsi olivat monet

niin pieniä, että ne eivät kelvanneet muuksi kuin täytteeksi ja

tiivistykseksi, ja se hidastutti työn vauhtia. Sillä laajalti ympärillä

olivat tunturit paljaita, voisi sanoa, että ne olivat puhdistetut

kaikesta, mikä oli kiveä. Muut olivat aikaisemmin tehneet kuten hän

nyt, olivat koonneet itselleen niin kauan kuin täällä oli ollut jotakin

otettavaa. Niin täytyi lähteä noutamaan etäämmältä, kulkea ylt'ympäri

vuoristossa tai soutaa saarille etsimään, kiertää rantoja löytääkseen

jotakin. Sillä tavalla vei jok'ainoan kiven perille saattaminen

pitkän ajan, sillä eihän riittänyt, että se tuotiin veneellä, se oli

myöskin saatava veneestä ylös. Ja kun hän oli työssään yksin ja tie

laiturilta koko matkan kohosi, ei kivi saanut olla liian suuri —

ja siksi tarvittiin useampia kuin muuten. Hän lastasi tosin veneen

hyvin joka kerta, kun oli ulkona etsimässä, mutta melkein joka kivi

oli niin raskas, että se vaati eri matkan. Niin täytyi hänen kulkea

sillan ja rotkon väliä ja kantaa kivet ylös käsissään, aivan kuin ne

olisivat olleet lapsia, kantaa jokainen erikseen läpi sataman niin

varovaisesti kuin suinkin. Useastakin syystä hän kantoi säännöllisesti

kivet iltaisin, kun ihmiset jo olivat menneet levolle. Päivällähän oli

aina kalastettava, ja ellei ollut kalastusta, niin oli jotakin muuta —

joka tapauksessa jäi hänelle niukasti aikaa sivutoimiin. Lisäksi oli

iltaisin vilpoista — no niin, totta puhuen — hän pääsi siten tekemästä

tiliä satamalle ja kuulemasta ihmisten nenäkkäitä huomautuksia

jokaisesta pikku kivestä, jonka hän kantoi heidän ohitseen. Mistä

olet varastanut tuon, mitä? Et suinkaan ole ollut minun saarellani?

Linnoitustako sinä rakennat vai oletko louhinut ja löytänyt kultaa?

Ja joku veti häntä takinhihasta ja viivytteli häntä kaiken maailman

turhilla lörpötyksillä kiven hänen sylissään käydessä yhä raskaammaksi.

He huvittelivat tekemällä hänelle kiusaa ja nauroivat, he vilkuttivat

naapurilleen, että tämäkin katsoisi, ja viivyttelivät häntä niin kauan

kuin taisivat. Miten mahdottoman voimakas sinä oletkaan, Markus, he

sanoivat ja luulivat, ettei hän heitä ollenkaan ymmärtänyt, ja jotkut

tunnustelivat hänen lihaksiaan ja olivat ihailevinaan niitä. Mutta

Markus ymmärsi perin hyvin heidän tarkoituksensa — ivan ja kiusan

ymmärtämiseen ei tarvita niin erinomaista päätä — hän ymmärsi, että

he vain tekivät hänestä pilaa ja huvittelivat hänen ja kaiken hänen

touhunsa kustannuksella. Mutta miksi he melkein kaikki sen tekivät,

miksi he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja alituisesti olivat hänen

niskassaan, huvittelivat ja nauroivat aina hänen kustannuksellaan — no,

se oli yhdentekevää. Eihän sitä voinut kestää iäti, kerran he vielä

makaisivat selällään ja vaikenisivat eivätkä voisi sanoa sanaakaan

niin suulaita kuin olivat olleetkin. Kerran olisi ilo lopussa niinkuin

harmikin, paras kun ei ollut tietävinäänkään...

Kivet tulivat vähitellen paikoilleen, ne liittyivät hitaasti toisiinsa,

joskin joukossa joskus oli jokin vastahakoinen, joka ei siihen millään

muotoa tahtonut sopeutua. Mutta sentähden ei saanut antaa perää,

vastahakoinen oli voitettava, pakotettava alistumaan ja nurisematta

palvelemaan yhteistä hyvää. Täytyi keksiä mihin ja millä tavalla

kivi oli pantava, niin ettei se ollut vastaan vaan myötä. Usein oli

oikein tutkittava; Markus kiersi sitä, tarkasteli ja suunnitteli, hän

käänsi ja väänsi. Ei ollut epäilystäkään, ettei lurjuksessa olisi

etuja, sitä oli vain käytettävä niin, etteivät ne menneet hukkaan tai

vahingoittaneet kokonaisuutta. Etuja ei saanut hajoittaa, vaan ne oli

koottava, käytettävä päämäärän hyväksi ja toteuttamiseksi.

Sillävälin kesäyö valtasi ympäristön, salmi hämärtyi, satama hiljeni.

Linnut ulkona saarilla vaikenivat, ajallinen meni ikäänkuin levolle.

Itse aika lakkasi olemasta. Kun Markus vihdoin loi katseensa ylös

maasta, kohtasi hän itse iankaikkisen katseen. Se oli hiipinyt hänen

luokseen hänen huomaamatta mitään, se katseli häntä kaikkialla ja

seurasi hänen työtään. Sitä ei voinut käsittää, mutta hänen siinä

yksinään seistessään tuntui siltä, kuin olisi häntä ympäröinyt

ystävällisyys, kuin hän olisi yhtynyt johonkin, joka tahtoi hänelle

sanomattoman hyvää. Se oli siinä ja sillä oli asiaa hänelle — hiljaista

asiaa tomulle ja maalle, se teki hänet osalliseksi johonkin etäiseen ja

salaiseen päämäärään.

Niin antoi Markuskin työn jäädä ja pani vasaran ja lapion syrjään,

avasi oven ja pujahti sisään. Hän hapuili eteenpäin pöydän ja penkin

välitse, jottei töytäisi mitään; tupa oli yhä täynnä pimeyttä, ja

jok'ikinen esine oli kuin nukahtanut. Useimmiten Markus nukahti heti,

mutta väliin saattoi tapahtua, että väsymys piti häntä jonkun aikaa

hereillä. Hän makasi, ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässään

hänen yhä taistellessaan kiviensä kanssa saadakseen muurinsa pystyyn.

Henki on altis, mutta liha on heikko, se oli todella erinomainen

sananparsi. Henki olisi tahtonut valmistaa muurin vähemmässä kuin

päivässä, se olisi tahtonut siirtää kokonaisen kiviröykkiön kerrallaan

ja liittää sen yhteen kädenkäänteessä. Mutta lihalla ei ollut sitä

voimaa kuin hengellä, se ei voinut suorittaa hengen vaatimuksia, liha

on uppiniskainen orja, joka oli ruoskittava työhönsä eikä koskaan

saanut mitään valmiiksi. Hän makasi ja muisteli työtä tuolla ulkona,

kunnes hän tuskastui kelvottomaan lihaan ja lupasi itselleen kelpo

selkäsaunan. Huomenna se saisi tuntea toista, huomenna se ei pääsisi

pakoilemaan, ennenkuin se olisi täyttänyt velvollisuutensa...

Mutta sitten saattoi hänen mieleensä juolahtaa ajatus: mitähän varten

hän oikeastaan ponnistelee, kenenkä tähden hän näkee vaivaa ja laittaa

kuntoon ja koristelee näin?

Hän ei voinut estää sitä, että hän tunsi tyhjyyden ympärillään ja

huomasi, miten alakuloisuus oli vallannut hänen mielensä. Mutta hän

karkoitti sen heti luotaan ja palasi todellisuuteen. Saattoi tuntua

yksinäiseltä istua täällä ylhäällä tuulessa ja uurastaa, mutta kunhan

vain puutarha tulee valmiiksi, niin... Sitäpaitsi ei täältä ollut pitkä

matka ihmisten luo, jos hän joskus kaipaisi hiukan seuraa. Markus ei

suinkaan ollut erakko, satama oli hänenkin asuntonsa alla, ja siellä

oli kyllin ihmisiä. He tunsivat itsensä ehkä hiukan suuremmiksi kuin

hän, heillä oli enemmän jalkojensa alla, ikäänkuin enemmän tallattavaa.

Niinpä niin, mutta he kuuluivat samaan seurakuntaan, Kristen ja Markus

ja Truls, he asuivat samassa maankolkassa ja olivat tehdyt samasta

tomusta. Markus asui vain hiukan korkeammalla, vain hiukan lähempänä

tähtiä...

Hiljaa humisi tuuli talon ulkopuolella, ikuisuus painautui vasten

ikkunalasia ja loi syvän katseen sisään.