Kello kahdeksan Markus taas valmistautuu soutamaan kotia kohden. Mutta
ensin hän vetää lakkinsa silmille, jotta lippa suojaisi paremmin
auringolta, ja sitten hän ottaa syötin koukusta ja heittää sen
anteliaasti mereen. Kala on ollut niin nopsa tänään — olkaa hyvä, siinä
pieni palkka vastineeksi ja kiitokseksi tältä kerralta. Sitten hän
kiinnittää koukun varovaisesti, jatkaa matkaansa ja lisää vauhtia.
Kaksi maneettia uiskentelee vedessä, toinen kirkkaan sininen, toinen
punainen. No, sininen on kylläkin viaton, vain kappale lasia, joka
sulaa käsiin ja joka on aivan viattoman tyttömäinen, mutta punaisesta
on vaikeampi selviytyä. Se ei ole vain myrkyllinen ja polttava eikä
vain kirvele kuin itse rikki, vaan siitä on lisäksi vielä vaikea
päästä eroon sen pitkien rihmojen tähden. Ne voivat olla hyvin
sylenkin pituisia, jopa pitempiäkin. Täällä se kuljeksii kaikkialla,
kuten pyrstötähti maailman avaruudessa. Ero niiden välillä on vain
se, että pyrstötähti on hyvin varuillaan, jottei sen pyrstö vain
kiintyisi mihinkään. Maneetti sensijaan törmää kaikkea vastaan ja
kiintyy kaikkialle. Se on sen tähden kalastajan kiusa, haitta ja
este ja ikuinen harmi. Se täyttää aika-ajoin kaikki siimat, niin
että kalastaja saa tuntikausia ammentaa niitä paljaalla kädellään,
sohria myrkyssä kyynärpäitä myöten. Se värjää merrat punaisiksi,
tunkeutuupa niiden sisäänkin ja on kuin mikäkin puuro säkissä, kun
kalastaja vihdoin on saanut mertansa ylös. Se ei jätä ainoatakaan
siimaa, varsinkin jos siinä on solmu, ja limaa riippakiven köyden
syntisesti. Tämä on kylläkin ymmärrettävää, sillä riippakiven köysi on
ruohosta ja hyvin terävä, niin että kaikki, mikä ajelehtii, tarttuu
helposti siihen. Katsopa vain, miltä Markuksen köysi näyttää! Se
muistuttaa Atlantin merikaapelia, se on kietoutunut paksuun limaan,
johon sormet ihan sekaantuvat. Mutta Markus ei siitä tänään välitä,
hän on niin taivaallisen iloinen saaliistaan ja tarttuu maneettiin
rohkeasti käsin; hän antaa touvin kulkea kylmästi kouransa läpi ja
katselee sitä edessään kuten kohoa. Pahinta sille itselleen, ajattelee
hän, jakaantua tällä tavalla, siitä ei ole paljoa jäljellä, kun se
ehtii perille sinne, minne sen on matka. Ja aina se on yhtä iloinen,
mitä sille elämässä tehtäneenkin! Ei tosiaankaan näytä siltä, kuin
se välittäisi ruumiistaan tuon taivaallista. Siinä suhteessa se
on suurenmoinen esimerkki, esikuva sinulle ja minulle. Älä välitä
ruumiista, se sanoo, ruumis on ikuisesti ja aina tiellä, se on
esteenä eteenpäinpyrkimisessä, haittana, ristinä. Ei, ruumiista ei
ole mihinkään. Muutoin on maneetillakin tehtävänsä, jos siitä nyt
haluaa puhua, se ei ole halveksittava, sillä on kyllin tehtävää,
kuten kaikilla jumalanluomilla maan päällä. Herramme ei ole luonut
sitä turhan tähden, se pitää veden terveellisenä kuumaan aikaan,
pitää sen puhtaana taudeista ja muusta sellaisesta; se on kuin
siivilä meressä, se vetää itseensä kaiken maailman lian, joka tekee
meren epäterveelliseksi kaloille ja muille eläimille. Sitäpaitsi
se on kalojen ravintona — valkoturska syö maneettia aika-ajoin
niin runsaasti, että se antaa sen ylen samassa kuin sen irroittaa
koukusta. Niin, maailma on ihmeellisesti luotu, järjestetty suurella
huolella ja viisaudella; kaikki on suorastaan käsittämättömän
tarkoituksenmukaista. Olkoonpa se sitten pientä tai suurta, kaikella on
tarkoituksensa ja merkityksensä oman minänsä ulkopuolella. Ei mikään
ole vain itseään varten, vaan on samalla jotakin muille; maailmassa
vallitsee ihmeellinen riippuvaisuus — — no, tuolla on taas riippakivi
näkyvissä, se vierittää päältään paksun vellin, joka leviää kuin savu
vedessä. Markus on ollut savipohjalla tänään, niin ettei ole lainkaan
ihmeellistä, vaikka täällä onkin niin runsaasti kampeloita. Niin, eikö
hän ollutkin tullut liian pitkälle länteen, ennenkuin pääsi oikealle
paikalle, jossa hän on kyyröttänyt niin usein ennen. Tämä ei muuten
ollut ensimmäinen kerta, kun virta teki hänelle tämän kepposen.
Noin tuntia myöhemmin on Markus onnellisesti myynyt suurimman osan
kaloistaan ja lähtenyt takaisin kotiinsa. Kaikki on tänään mennyt
kuin kuumille kiville, ihmiset ovat kyllästyneet makrilliin, joka on
ollut vakinaisena ruokana viime ajat, nuottavene ei ole edes ollut
satamassa, vaan on mennyt suoraan Kristiansandiin. Ja niin he ovat
tulleet sensijaan Markuksen luo, sekä Kathrine että Tina ja Torvald,
sekä Trulsin vaimo että Kristenin akka, kaikki, joilla itsellään ei
ole aikaa mennä kalaan — niin, he ovat seisoneet parvittain laiturilla
ja mairitelleet häntä pitkät ajat ja kiemailleet pienen edun tähden.
Sinä ymmärrät, Markus, eikö niin? Oi, he ovat olleet niin herttaisia ja
lempeitä, sanat kuin sokeria ja puhe hunajaa. Sitten he ovat iskeneet
silmää ja nimittäneet häntä kalastajista ensimmäiseksi: Markus on
aina ensimmäinen, ovat he sanoneet ja pyytäneet häneltä kalan tai
pari kaupanpäälliseksi. Markus ei ole ahne, sen minä tiedän, ei,
hän, Markus, tekee kauppaa kätevästi, hän ei petä. He ovat melkein
hyväilleet häntä, ovat työntäneet toisensa syrjään ja näyttäneet puolta
tai koko kruunua. — Katsos, Markus, otahan tämä! He ovat kumartaneet
hänelle kuin itse keisarille ja, suoraan sanoen, tehneet kaikkensa
kalan tähden. Niin, se ruoka, se ruoka...
Mutta kotona Markus panee oven säppiin ja tyhjentää rahakukkaron
pöydälle. Hän laskee kerran ja laskee toisen, siitä tulee hänen
mielestään niin suuri summa, ettei hän voi uskoa silmiään. Mutta
niin se kuitenkin on, hän saa laskuistaan saman summan, tulee aivan
samaan tulokseen: kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä. Ei ole
epäilystäkään, pienet ja suuret, hopea ja kupari yhteenlaskettuina
tulee siitä todellakin melkein neljä, ja lisäksi on hänellä kalaa
itselleen päivälliseksi. Kolme kruunua ja yhdeksänkymmentä äyriä
ammennettu suoraan merestä, mikä onnen sattuma! Kolme kruunua ja
yhdeksänkymmentä äyriä, se on niin hieno päiväpalkka ongella, ettei
Markus muista koskaan sen hienompaa saaneensa. Ja kun hän on tarkkaan
sulkenut ne lippaaseen, joka on oikealla nurkkakaapissa, ja saanut
perunapadan tulelle, perannut kalan päivälliseksi ja valmistanut
kaiken — hän tulee niin erinomaiselle tuulelle, että hän alkaa laulaa
penkillään istuessaan. Totta kylläkään se ei kuulu oikein kauniilta
eikä se mene aivan oikeinkaan, mutta Markus ei voi oppia laulamaan;
Markus on kalastaja eikä muuta, halpa, mutta iloinen ja tyytyväinen
mies. Ja ilo pääsköön nyt kerran esiin, ilmetköön jonkinlaisina
sävelinä. Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen, laulaa Markus
ja vilkaisee pataan. Se on vanha kalastajalaulu, jonka hän osittain
muistaa ja on omasta päästään täydentänyt:
Torsken er graa og hvillingen hvid
og enes godt i en gryde,
og makrellen vandrer fra evig tid
om vaaren mod land för at gyde.
Men laksen er far og laksen er kar,
han omsvømmer verdens ende,
mens rognkjeksen ikkun forblir hvor hun var
— saa er det indrettet for hende.
Og langen er lang og lyren er bred
og flyndren flad som en brikke.
Og silden er baade blank og fed,
men rødsnegen tør som en stikke.
Og bergnebben lever i splid med hverand,
og stjæler til alle tider —
i sjøen saa er det just som paa land
at skabningen kives og strider.
Og koljen er kjendt for sin evarte flek
og for hun er god at skrabe,
men bedst som hun er der, saa er hun væk,
og saa kan en sidde og gabe.
Det sam' er tilfælde med pigen paa jord,
kun at hun har flekken for inden.
En mand er en mand og et ord er et ord,
men pigen omskifter som vinden.
Horngjelen er ogsaa av god bonitet
især med det første han kommer.
Han ligner paa aalen rent udvortes set
og varsler altider sommer.
Blaastaalen er derimod kuns til pynt
og har saa vær't alle dage,
han skinner nok pent, men ter sig tyndt,
naar en skal til at smage.
Katfisken har det sig omvendt med,
om synet end ikke forlokker,
det samme kan siges at finde sted
med knurren og flere slags rokker.
Av aalen og ulken, de to overett,
saa vinder den første prisen,
den giver en helt ud sagt ypperlig ret,
mens den andre kan koges til grisen.
Herav uddrages en lære det kan,
som alle bør lægge paa mindet:
i sjøen saa er det just som paa land,
sku ikke fisken paa skindet.
En skal bestandiger se sig om
hvad en gjør og lar være.
Forhast dig ikke med nogenslags dom —
det er en ypperlig lære.
S Turska on harmaa ja valkoturska valkoinen
ja hyvää samassa padassa,
ja makrilli vaeltaa ikuisista ajoista
keväisin rannalle kutemaan.
Mutta lohi on vaari ja lohi on mies,
se ui ympäri maailman ääriä,
kun taas rasvakala vain pysyy paikoillaan
— niin on sen elämä järjestetty.
Ja molva on pitkä ja lyyraturska leveä
ja kampela litteä kuin tarjotin.
Ja silli on sekä kiiltävä että lihava,
mutta rautakala kuiva kuin tikku.
Ja huulikalat elävät riidassa keskenään
ja varastavat kaikkina aikoina —
meressä on aivan kuin maalla,
luomakunta riitelee ja taistelee.
Ja kolja on tunnettu mustasta läiskästään
ja että sitä on hyvä raapia,
mutta juuri kun se on käsissä,
on se jo poissa, ja niin saa istua ja töllistellä.
Samoin on tytön laita maalla,
hänellä on musta pilkkunsa vain sisässään.
Mies on mies ja sana on sana,
mutta tyttö on vaihtelevainen kuin tuuli.
Nokkahauki on myös hyvää lajia,
varsinkin aivan tuoreena.
Se muistuttaa ankeriasta päältäpäin katsottuna
ja ennustaa aina kesää.
Sinikala sensijaan on vain silmänruokaa
ja on ollut niin aina,
se loistaa kyllä kauniisti, mutta onkin laiha
kun sitä pitäisi maistaa.
Merikissan laita on päinvastoin,
sen ulkomuoto ei juuri viekoittele,
ja samaa voidaan sanoa useista rauskuista.
Ankeriaasta ja kivikalasta, noista kahdesta,
voittaa edellinen palkinnon,
siitä tulee suorastaan oivallinen ruoka,
jotavastoin toista voidaan keittää sialle.
Tästä voidaan oppia totuus,
joka jokaisen pitää panna mieleensä:
meressä on aivan kuin maalla,
älä katso kalaa suomuista.
Pitää aina katsoa ympärilleen
mitä tekee ja jättää tekemättä.
Älä hätiköi koskaan arvosteluissasi —
se on oivallinen oppi.
Tähän kuului tosin vielä yksi säkeistö, säkeistö meren ruijanpaltaasta,
joka oli kaikkien muiden esimies, mutta siitä oli hänellä muistissaan
niin vähän, että sitä oli mahdoton paikata: Mutta ruijanpallas on
ensimmäinen ja esimies meressä, — mitenkä sitä jatkaisi? Siitä oli
unohtunut yksi, kaksi, kolme säettä, ja sitten se jatkui: paistettava
pannussa pippurin kera. Mutta saada se sopimaan edelliseen, niin
että säkeistöt sointuisivat yhteen, eikä paikkaaminen näkyisi
liiaksi, se näytti liian vaikealta tehtävältä. Ei, runo sai tyytyä
yhdenlaiseen kampelaan, vaikkakin se oli niistä pienin — sai olla ilman
ruijanpallasta, muuta neuvoa ei ollut. Oli muuten sääli ruijanpallasta,
sillä olisi hyvin voinut olla säkeistönsä silläkin; joka tapauksessa se
ansaitsi muutaman sanan yhtä hyvin kuin lohi ja molva, vaikka se olikin
harvinaisempi.
No, kun Markus on aterioinut, heittäytyy hän hetkeksi penkille,
ennenkuin hän alkaa pestä astioitaan. Mutta miten onkaan, lepo ei
tahdo saada häntä tänään valtoihinsa, hän on aivan liian virkku, liian
iloisella ja rohkealla mielellä. Hän tuntee kuin suurta sisäistä
lämpöä, hän lepää ja nauttii olemassaolostaan ja on täysin tyytyväinen
kaikkeen. Ja siinä maatessa hänen katseensa kiertää ympäri tupaa, se
kiintyy esineeseen toisensa jälkeen, hän makaa siinä kaiken omansa
keskellä ja nauttii siitä. Tuolla nurkassa on nyt hänen kaappinsa,
jossa rahalipas on säilyssä; missäpä ei sellaista tarvittaisi. Jos
on jotakin piilotettavaa — mistä muiden ei tarvitse mitään tietää —
niin tarvitsee vain panna se sinne ja kiertää kerran avainta. Kaappi
ei lörpöttele kenellekään, olkoon tupa vaikka kuinka täynnä väkeä,
kaappi pysyy aivan kiinni ja on vaiti aivan kuin sen tuleekin. Olkoonpa
kaappi täynnä kiviä tai rahaa, niin se on aina aivan saman näköinen,
kaappi ei muuta ilmettäkään, ei anna mitään vihiä siitä, mitä sinne on
kätketty. Jos nyt joku tulisi, niin voisiko hän nähdä siitä, että siinä
oli lipas täynnä rahoja? Ja tuo sininen karahvi pöydällä — ei suinkaan
ollut sitä ihmistä maan päällä, joka ei sitä häneltä kadehtisi! Siinä
se seisoi paksut kultarenkaat kaulan ympärillä ja koristi pöydän ja
koko tuvan ja oli sitäpaitsi hyödyllinen esine — seisoi ja säteili ilon
väriä, millainen ilma ulkopuolella olikin. Ja niin ihmeellisen hyvin
se säilytti veden! Sinivärillä mahtoi olla edullinen vaikutus, muutoin
sitä ei voinut ymmärtää, sen täytyi antaa vedelle jonkinlaista
voimaa — —
Ei kukaan voi nähdä, missä onni on tai mitä se seuraa, sillä
ihmiset eivät nyt kerta kaikkiaan ole samanlaisia. Jos Trulsin ja
Kristenin täytyisi vaihtaa Markuksen kanssa, jos he saisivat rotkon
asuinpaikakseen, saisivat nurkkakaapin ja rahalippaan, saisivat
sinisen karahvin ja kaiken — niin he vain istuisivat ja valittaisivat
ja näyttäisivät siltä, kuin heitä olisi suorastaan kohdannut
onnettomuus. Onni ei näet ole mitään ulkonaista, joskin siltä voi
näyttää, vain keino on ulkonainen. Onni on jotakin hyvää ihmisen
sisimmässä, ja se riippuu ennen kaikkea ihmisestä itsestään. Ihminen
voi elää ylellisyydessä, hänellä saattaa olla kaikki, mitä hän voi
toivoa maailmassa — ja sittenkin hän tuntee itsensä usein vähemmän
onnelliseksi kuin se, joka täpärästi tulee toimeen ja kärsii puutetta
jok'ainoa päivä. Sillä onni on mielen kyky, joka ei ole likikään yhtä
suuri kaikilla, vaikka jokaisella onkin siihen sama oikeus. Usein tämä
kyky on pilattu, mieli on korvaamattomasti vahingoittunut eikä sitä
enää voi ylläpitää. Se etsii sensijaan tyydytystä välikappaleesta, kun
se jo aikoja sitten on menettänyt tietoisen päämäärän.
Mutta Markuksen mieli ei ole turmeltunut. Markuksella on intoa yllin
kyllin. Hänellä on tietysti surunsa, omat vaikeutensa — huolensa,
jotka pitävät hänet hereillä, niin ettei yöstä väliin tule lainkaan
loppua — mutta mieli on yhä turmeltumaton ja terve. Siihen ei
suinkaan ole pienin syy tyytyväisyys, se on kuin hapantaikina, se
pitää mielen puhtaana sairaudesta ja muusta sellaisesta, joka voisi
vahingoittaa sitä sisintä myöten. Sillä tyytyväisyys on onnen kehto,
tyytyväisellä on avoin mieli, syvä ihmisymmärtämys ja kirkas katse,
joka ikäänkuin kuvastaa suurta luontoa ja kokoaa kaiken kauniin ja
hyvän tiedustelematta arvoa tai hintaa. Katso, siksi on tyytyväisellä
iloja, joista ei vaativainen mitään tiedä, siksi on hänellä niitä niin
paljon ja siksi hän näkee niin paljon valoa vähäpätöisessäkin. Siksi
on hänen onnensa niin kestävä — kas, siksi Markus lepää penkillään
ja on kiitollinen kaikesta, mitä hänellä on, eikä voi nukkua ilosta.
Hän lepää ja tuntee tervettä mielihyvää itse olemassaolosta, lepää ja
kasvaa yhteen maan kanssa ja tuntee kaikessa kuuluvansa siihen. Ja
tämän ohella alkavat hänen ajatuksensa juosta edestakaisin, hän näkee
kaikenlaisia näkyjä ikäänkuin hän selailisi kirjaa. Hän näkee meren
aamulla varhain, näkee itsensä ankkurissa Ternerabenessa nostamassa
kalaa. Hän näkee turskan toisensa jälkeen nousevan — hitto, kuinka
se tänään syö — ruskeita ja keltaisia sekaisin, mutta kaikilla on
leuassaan terävä pujoparta, millaisia ne sitten muuten lienevätkin.
Hän näkee itsensä laiturin vieressä vaihtamassa saalistaan kupariin
ja hopeaan, näkee kasvoja ympärillään ja kaikki herttaiset ilmeet ja
katseet — se saa hänet oikein ääneensä nauramaan! Hän näkee itsensä
soutamassa Lillesandiin tiedustelemaan havaslankaa sieltä, hän on
ansainnut niin suuret rahat, että hän miettii nuotan hankkimista...
Mutta siinä samassa hän näkee puutarhan ja siellä sievän luumupuun ja
rabarberia ja marjaterttuja, salviaa ja kukkia. Se oikein rehoittaa
rotkossa ja levittää väriloistoa laajalti ympärilleen, tänne on
poikkipuolin pystytetty kivimuuri ja sisäpuolelle on koottu multaa. Ja
keskellä kaikkea luumupuun alla istuu hän itse valkoiseksi maalatulla
penkillä ja kuuntelee humalan suhinaa ympärillään, tuntee, miten ilma
on täynnä ruusuntuoksua ja makeata kuin hunaja...
Tämä kaikki on vielä selvänä hänen edessään, kun hän jo on
tarkastamassa rotkoa — olisiko se mahdollista, mitä? Hän kulkee ympäri
ja katselee ja suunnittelee, tarkkaa asemaa satamaan päin ja laskee
missä muurin pitäisi olla ja muuta sellaista. Se käy päinsä, siitä ei
ole epäilystäkään, vieläpä se käy päinsä aivan erinomaisesti. Muurin
tulee vain olla kyllin korkea, koska maan luonnollisesti täytyy olla
vaakasuorassa, jottei vesi valu pois. Se käy päinsä, käy päinsä,
loistavasti! Juuri tässä pitää muurin olla, tämä on kuin sitä varten,
tässä kallioseinä pistäytyy hiukan ulos, niin että muuri saa siitä
tukea. Niin, juuri tässä on erinomainen paikka; tässä se varmaan
menestyy, sen täytyy menestyä!
Rotkossa on hiukan tunturilta vierineitä kiviä, niitä on siellä täällä
sen pohjalla, kaikenmuotoisia. Markus katselee ja valitsee niistä
pienen lohkareen, joka on kallion suojassa. Hän vetää sen aurinkoon,
niin että siira yhtäkkiä jää asunnotta, panee molemmat kätensä sen alle
ja vierittää sitä eteenpäin.
Kas niin, tuossa se on paikallaan, siinä se on ja aloittaa työn, se on
ensimmäinen vakava askel.