Kalastajan elämä voi näyttää yksitoikkoiselta syrjästäkatselijasta.
Siinä hän istuu veneessään vuodet läpeensä, päivän toisensa jälkeen,
kaikenlaisessa säässä, varhain ja myöhään, istuu ja puuhailee siimansa
kanssa, kunnes hän vihdoin alkaa puutua. Sillä kalastakoon hän
siimalla tai hapaalla, uistimella, rysällä, merralla tai nuotalla —
niin riippuu kaikki aina langasta. Jos lanka ei ole kunnossa, jos
siinä on silmukoita tai solmuja, jos silmukka rysässä on ratkennut,
niin seuraa heti rangaistus. Paha solmu peloittaa kalan, ratkennut
silmukka päästää sen ulos merrasta, ja kummassakin tapauksessa tulee
huono saalis. Lyhyesti sanoen, kalastajan elämä on tarkoin kytketty
lankaan, jolla hän kalastaa — ellei lauseparsi olisi niin kulunut, niin
voisi sanoa, että se on enemmän langan varassa kuin kenenkään muun
täällä maan päällä. Se tuottaa hänelle hänen ruokansa ja välttämättömät
elämäntarpeensa. Se on hänen elämänsä ehto ja väline, hänen ensimmäinen
työkalunsa, yhtä tärkeä kuin se kerran oli metsästäjälle, silloin
kun vielä metsästettiin nuolella ja jousella. Mutta kun metsästäjä
on vaihtanut työkalua ja hankkinut itselleen pyssyn ja muita
metsästyskapineita — kun metsästäjä on ollut edistyksen mies ja,
suoraan sanoen, kytkenyt salaman pyssynpiippuun, niin on kalastaja
pysynyt langassaan, kuten hänen esi-isänsä jo tuhat vuotta ennen häntä.
Hän sitoo silmukkansa tänä päivänä, niinkuin ne sidottiin Kristuksen
aikaan, ja hän laskee lankansa samalla tavalla kuin opetuslapset
laskivat omansa Gennesaret-järveen. Hän on ollut ihmeellisen uskollinen
perinnölleen, hän on isästä poikaan siitä huolehtinut, suvusta sukuun
läpi aikojen. Ja hän on myös yhtä kärsivällinen kuin uskollinenkin,
lanka on opettanut hänet taipumaan ja odottamaan, hän ei ole
suotta istunut sen vieressä ja tarkannut ilmaa, tuulta ja kaikkea
mikä vaihtelee. Hän ei ole turhan takia matkannut pienen pienessä
aluksessaan kahden syvyyden välissä. Se on jättänyt syvät jäljet hänen
mieleensä ja koskenut häneen aina sisimpään asti. Hän tietää, miten
oikukasta elämä on, hänhän on enemmän kuin kukaan muu rakentanut toivon
ja onnen varaan. Hän laskee lankansa siniseen syvyyteen, tietämättä,
mitä syvyys kätkee, hän ponnistelee eteenpäin, apunaan koko sukunsa
kokemus. Hän tarkkaa virtaa ja kuuta, taivaan pilviä ja tuhansia muita
seikkoja; hän koettaa selittää mykän puhetta ja lukea tulevaisuuden
kirjoittamatonta kirjaa. Mutta aina sulkeutuu syvyys katseelta, ja
silmien edessä on pimeys. Hän ei näe päämäärää niinkuin useimmat muut
ihmiset, hänen jokainen yrityksensä on hapuilemista pimeydessä, hän on
heittäytynyt onnen varaan ja harjoittaa ammattiaan mustassa yössä.
Mutta juuri se, että hän tekee työnsä sokeudessa ja leikkii onnella
joka hetki — juuri se saattaa hänen ammattinsa valoon, joka kohottaa
sen arkipäiväisyyden yläpuolelle. Odottamaton onni voi jonakin
päivänä häntä kohdata, syvyydellä on rikkauksia yllin kyllin; jos
onni on myötäinen, niin se voi suoda aarteen, joka vapauttaa huolista
pitkiksi ajoiksi. Siinä on jännitystä ja ikuista taikaa, se poistaa
yksitoikkoisuuden ja täyttää mielen haaveilla ja toiveilla.