II.

Pieni kivitasku tulee lentäen ja istuutuu paadelle Markuksen oven

eteen. Se tulee säännöllisesti joka aamu; sillä on pesänsä siinä

lähellä, rotkon seinässä, eikä se uskalla lentää liian kauas siitä.

Tjek, tjek, se visertää ja istuu ja iloitsee elämästä. Sillä ei juuri

ole ääntä, mutta se laulaa kuitenkin. Ja väliin se hiukan viekoittelee:

juv juv juv juv, se muistuttaa pienenpientä haukkuvaa koiraa.

Tjek, tjek!

Markus havahtuu unestaan ja katsoo kelloa, joka tikuttaa naulassa —

täsmälleen puoli neljä. Eipä ole varaa nukkua kauemmin, jos aikoo

saada jotakin tehdyksi tänään. Täällä on kyllä tehtävää, jokapäiväinen

taistelu ja huoli asettavat loppumattomia vaatimuksia. Niin pian kuin

on saanut yhden työn valmiiksi, odottaa jo toinen ja kolmas — ne

ammottavat kuin padat ympärillä, ja ne pitäisi ehdottomasti täyttää.

Voi olla alituisesti toimessa, ja kun on päässyt rivin päähän, saa

alkaa alusta taas. Ei ole hetkenkään pysähdystä, ei mitään voida tehdä

niin valmiiksi, ettei sitä tarvitsisi tehdä toistamiseen. Ei voi pysyä

erillään elämästä niin kauan, että ehtisi hetken hengähtää. Kaikki

palaa alituisesti entiselleen ja on tehtävä taas uudelleen. Kaikki

vaatii huolta ja hoitoa, olkoonpa se vaikka vain veitsen terä, kaikki

ikäänkuin kiertää itseään ja kuluu ja vaatii uudistusta. Täällä maan

päällä on ikuinen kiertokulku, ikuinen kuluminen ja ikuinen käyttö.

Siitä syntyvät tuhannet vaikeudet, jotka on voitettava, jos tahtoo

säilyä, jotka lykkäytyvät päivä päivältä eivätkä anna hetkenkään lepoa

tai rauhaa. Eilen oli palomuuri korjattava, huomenna on ankeriasmerrat

selvitettävä. Menneellä viikolla oli tilitettävä pankkiin, tulevalla

viikolla tahtoo kauppias omansa. Ja aina on huolehdittava ruoasta,

ruokaa aikaisin ja ruokaa myöhään, ruokaa neljä, viisi kertaa

päivässä...

Markus on noussut polvilleen penkille ja sytyttää tulen uuniin, hän

ulottuu juuri ja juuri sinne, kun hän venyttää itsensä oikein pitkäksi.

Niin, alituisesti ruokaa, ruumis vaatii sitä alituisesti. Enemmän,

sanoo se lakkaamatta, enemmän ruokaa, enemmän lämpöä, enemmän

vaatteita, enemmän jalkineita. On kysymys ruumiin tarpeista, kaikki

kiertää ruumista. Kelvoton ruumis on mestari ja herra, se vaatii osansa

vähentymättömänä, olkoon ihminen vaikka kuinka pieni ja köyhä. Ja jos

sen vaatimuksia ei heti täytetä, seuraa rangaistus samassa, omistaja

saa kärsiä nälkää ja puutetta. Niin, niin. Niin se on...

Markus huokaisee, niin että tulitikku sammuu.

Ruumis ensimmäiseksi ja ruumis viimeiseksi. Sillä on mutkansa, ja se

pakottaa ihmisen alituisesti raatamaan. Ei hyödytä vastustaa, ruumis

on sellainen orjaisäntä, ettei sille ole vertaa maailmassa — — no,

nyt leimahtaa tuli uunissa, missä mitta karkeaksi jauhettua kahvia

on valmiina pannussa eilisestä saakka. Sekin on ruumista varten —

kaikki on sitä varten. Ruumis on kuluttaja, jonka vertaista ei toista,

suursyömäri, mässääjä, tuhlaaja — suuria voimia pannaan liikkeelle

vain sen mieliksi. Ei ainoakaan mies soutele vuonossa, ei ainoakaan

laiva purjehdi merellä minkään muun vuoksi. Mutta vaikka se onkin

sellainen kuin se on, niin ei se voi mitään omasta voimastaan, yksin se

on voimaton. Tätä ankaraa herraa täytyy tukea, sen täytyy joka päivä

saada voimaa maasta voidakseen pysyä pystyssä. Sillä tavalla pakotetaan

ihminen tekemään työtä, olemaan vatsansa orjana aamusta iltaan. Ehkä

se on julkeasti sanottu, mutta ihminen ei ole mikään vapaa luoma,

kuten niin usein sanotaan ja kirjoitetaan. Ihminen ei ole vapaa maan

päällä, hän on kahlehdittu kirveeseen ja lapioon, airoihin ja tuhtoon

ja tuhanteen muuhun esineeseen. Hänen täytyy alituisesti tehdä työtä,

raataa pää maahan painuneena, jos hän tahtoo ehtiä katsomaan ylöskin...

Miksi kaiken täytyy olla näin, minkätähden on näin paljon vaikeuksia?

Markus huokaisee taas hiljaa.

Jumala on sen niin järjestänyt, se on elämän kulku, se on tomun

kohtalo, jota ei kannata valittaa. Kohtalo ei tosin ole kaikille

samanlainen, toinen pääsee helpommalla kuin toinen, mutta se on

taaskin vaikeus, joka on vain korkeimman asia. Täällä istuu nyt Markus

olutpanimossa, eikä hänellä ole kyllin tilaa liikkua — se on hänen

osansa elämässä. Täällä täytyy _hänen_ elää ja viihtyä, täällä on

_hänen_ paikkansa maan päällä. Niin, _hänen_ kohtalokseen oli määrätty

olla Markus ja kestää se...

Minkälainen ilma on tänään, niin, miltä nyt oikeastaan näyttää —

tuuleeko yhä vai onko tyyni?

Markus työntyy ikkunan luo pitkin sängyn reunaa ja painaa päänsä

lasiin. Oi, on kaunista, ilma on ihana tänään, se on sekä kalan että

kalastajan mieleinen — kuulehan vain, miten tiira kirkuu salmessa. Ja

ilma on niin selkeä ja sininen, että sen tuntee oikein sydämessään,

se oikein elää tuolla ulkona ja värisee lämmöstä ja elämänilosta.

Markus tulee mieleltään iloiseksi, kun hän siinä katselee lasin takaa.

Tätä voi todella sanoa kultaiseksi aamuksi. Auringonpaiste tunkeutuu

kaikkialle kuin silkki ja hyväilee merta ja saarta ja kaikkea. Kuule,

nyt kirkuu tiira taas. Varmaankin on vuonossa silliä, tänään on

kalastettava. Saappaat, missä hänen saappaansa ovat? Markus saa yhä

enemmän tehtävää, hän juoksee ympäri pienen pienessä tuvassaan ja

järjestää ja valmistaa. Hän korjaa vuoteensa penkillä, ottaa esiin

saviastioita ja kattaa pöydän. Sillä välin alkaa kahvi tuoksua, ja pian

istuu Markus ja puhaltaa kahviin, hörppien sen niin pian kuin voi.

Kahvi on hyvää varhain aamulla, se tekee väliin ihmeitä. Se antaa

rohkeutta ja hyvää tuulta ja leviää mielihyvänä läpi ruumiin. Markus

huomaa, miten hyvä hänen on olla, kun hän istuu siinä kuppi kädessä,

eikä hän tahtoisi vaihtaa kohtaloaan kenenkään kanssa. Hän ei

todentotta ole suorastaan rikas, mutta hän ei tarvitse vaivaisapua, hän

tulee hyvin toimeen omin voimin. Jok'ikinen esine tuvassa on hänen,

eikä siellä ole niinkään vähän esineitä, jos ne kaikki tahtoo luetella.

Onpa siellä arvokkaitakin esineitä — katsohan vain karahvia tuolla

pöydällä. Se on mitä hienointa sinistä lasia, koristettu helmillä

ja kultaisilla renkailla, se kaunistaa koko tuvan loistollaan ja on

samalla kukkamaljakkona. Niin, se ei ollut mikään arvoton karahvi,

se oli maksanut paljon rahaa, jos siitä nyt kerran tahtoi kerskua!

Ja sitten oli kaappi nurkassa ja hylly seinässä ja pöytä tässä —

viimeksimainittu tosin vaikeutti pääsyä pois penkiltä, mutta sitten

se olikin vastineeksi uusi. Sen lisäksi oli oven vieressä peili ja

kuva Goliatin kuolemasta — eikä sekään ollut arvoton. Hän ei tahdo

edes mainita pesukaappia; mitä maksavatkaan pesukaapit nykyään? Ei,

Markuksella oli kaikki hyvin, kuten sanottu, hänellä oli kyllin

taloustarpeita, täällä ei todentotta ollut niistä puutetta. Tosin

ne veivät tilaa ja pakottivat hänet tekeytymään pieneksi — hänen

täytyi liikkua varovaisesti, jollei hän tahtonut töytäistä jotakin —

mutta mitä hän tekisi tilalla? Talon ulkopuolella oli sitä kyllin,

jos tahtoi liikkua. Ja täällä oli puhdasta ja sievää — täällä oli

sitäpaitsi harvinaisen mukavaa, puolueettomasti katsoen. Ei, Markus

oli tyytyväinen kohtaloonsa. Olkoon, että hän joskus oli pienessä

pulassa, että hän väliin joi kahvinsa mustana tai että häneltä

puuttui kahvipapuja — ei ollut silli sanottua, että pulaa kestäisi

kauan. Ihminen voi parantaa osaansa, ei ollut ketään, joka olisi

sen estänyt tai kieltänyt jollakin tavoin. Hän kalasti viime vuonna

kahdellakymmenellä merralla, hän voi valmistaa kymmenen lisää ja

kalastaa kolmellakymmenellä tänä vuonna...

Niin on Markus lopettanut ateriansa — Jeesuksen nimeen kiitos ja

amen — ja hän kiirehtii lähtöään. Hän ottaa eteisestä pohjaongen ja

paiskaa oven kiinni jäljessään, sitten hän ottaa avaimen ja panee

sen räystäskouruun. Aivan oikein, ilma on verraton. Markus hiukan

maiskutelee suullaan, hän maistelee ilmaa siinä kulkiessaan. Hän ei

tupakoi, hän ei koskaan tupakoi — mitäpä hän tupakoisi? Tupakoimisella

ei mitään ansaitse, ja ilma on sitäpaitsi puhtaampaa kuin savu. Hänen

edessään kimaltelee meri, se on siinä kuin isossa padassa, jonka yksi

sivu on auennut salmeen päin. Rotko kulkee vinosti alas ohi kallioitten

ja sivuuttaa myöskin kauppiaan portaat.

Ihmeellinen aamu tänään!

Talot sinisten varjojen välissä hymyilevät toisilleen

auringonpaisteessa, valkoisina, vihreinä, punaisina ja keltaisina, aina

omistajan mielen mukaan. Muutamat ovat kaksivärisiäkin — etusivu vaalea

ja takasivu tumma; väliin on katon pääty suojuslaudalla reunustettu,

ikäänkuin kehystetty. Täällä ei todellakaan ole kahta samanlaista

taloa, kullakin on oma leimansa ja tapansa ja oma ulkomuotonsa.

Toisissa on matalat pieniruutuiset ikkunat, ja ikkunoilla piikkisiä

pallokaktuksia, sadankin vuoden vanhoja. Ne ovat hyvin ystävällisen

ja hauskan näköisiä. Toisissa on jäljestäpäin laitetut, aivan liian

suuret lasi-ikkunat täynnä verenpisaroita ja myrttejä. Näyttää siltä,

kuin niillä olisi silmälasit, ne muistuttavat vanhoja naisia, jotka

tuijottavat älyttömästi eteensä. Niin, täällä on kaikenlaisia taloja,

yksi- ja kaksikerroksisia, toisissa on ullakko ja toisissa otsikko.

Tuolla on Marian talo vuorenharjan suojassa; vapaakirkolliset käyttävät

sitä huoneistonaan, sinne on sitä varten asetettu penkkejä ja tuoleja.

Ja Andersin ja Karelin talo, joka on kuin mikäkin ilve satamassa

kaikkien pilan ja naurun esineenä! Siinä on oikeastaan kaksi yhteen

rakennettua taloa, jotka kerran olivat suorastaan suurenmoiset. Mutta

sitten omistajat riitaantuivat, ja senjälkeen he eivät ole voineet

sopia — eivät edes talon ulkoväristä. Niinpä he maalaavat kumpikin

puolensa erilaisiksi ja pilaavat kokonaisuuden parhaansa mukaan. —

Niin, ihmiset osaavat oikutella.

Onpa täällä joukossa taloja, joissa on kaidepuulla varustettu kuisti

ja villiviiniä ja mustia, hollantilaisia kiviä katolla. Ne ovat

hyvinvoipien laivurien koteja, jotka koristavat koko sataman ja joihin

liittyy vielä sileillä kivillä laskettu laituri. Siten asuu Kristen

ja siten asuu Truls. Heillä on runsaasti maallista hyvää, niin ettei

heidän tarvitse mistään huolehtia, he kuljeksivat ympäri rantakivillä

korutohveleissaan ja syljeksivät mereen. Silloin tällöin he kastavat

luudan veteen ja vetäisevät sillä kerran pari kynnystä, tai he

veistävät tammesta veneeseensä uuden naapin. Niin, Kristen ja Truls, he

voivat hyvin...

Messinkinupeissa ja säpeissä, lipputankojen päissä ja muratin lehdissä

säkenöi ja kiiltää. Portaiden pielessä kultasade huojuu loistaen

riippuvine terttuineen, ja siellä täällä näkyy puutarhatilkkuja

valkoisen säleaidan tai orapihlajan ympäröiminä. Niissä upeilevat

kaikenlaiset kasvit, pionit, kultaesikot ja liljat, orvokit ja

tuhatkaunokit neilikat ja tulpaanit, katinnauriit ja koiranruoho.

Markus pysähtyy ja katsoo yli aidan, niinkuin hän on tehnyt niin

usein ennenkin. Miten paljon sama maatilkku voikaan tuottaa — miten

voikaan kasvattaa kaikki nämä värit! Kuinka maapalasta, niin vähäisestä

ja köyhästä, voikaan versoa niin runsas sato! Että hiekka ja savi

voivatkin tuottaa kaiken tämän upean loiston! Markus vain murisee

ihmetyksestä ja antaa silmiensä harhailla ympäri.

Täällä on ihmeitä kyllin, keskellä ruusupenkki, missä näkinkenkien

kidat ammottavat, sen ympärillä kirjavia orvokkeja, ikäänkuin kirjavan

renkaan sulkemina — on kuin itse sateenkaari olisi pudonnut maan päälle

ja mennyt tuhansiksi siruiksi, jotka ovat juurtuneet ja alkaneet itää!

Ja pitkin muuria, aivan puutarhan sisimmässä, kukoistaa upeana krassi;

se riippuu ja heiluu ilmassa kuin olisi pantu tuulettumaan; se on

vihreintä, mitä Jumala on luonut. Täällä on myöskin keittiökasvitarha,

on ylenmäärin salaattia ja lisäksi salviaa ja ruoho- ja purjolaukkaa,

täällä on persiljaa ja porkkanoita, on nauriita ja dilliä. Ja aivan

nurkassa, etelään päin, missä vettä tihkuu alas kalliolta, seisoo

rabarberi ja huojuttaa auringossa lehtiään, raskaita ja paksuja kuin

kivet. Markus hän seisoo ja katselee katselemistaan eikä voi irroittaa

silmiään tästä kaikesta. Täällä on kaunista ja täällä on hyödyllistä,

silmille ja nenälle, vatsalle ja suulle. Hän katselee salviaa, joka

kukoistaa ja on kuin kokonainen kotiapteekki: siinä on lääkettä joka

lehdessä. Hän katselee rabarberia, joka siinä kasvaa ja paisuu ja on

kuin pieni ruokahuone: siinä on ravintoa jok'ainoassa varressa.

Mahdollisesti hänen ajatuksensa olivat harhailleet, mutta tänään ne

joka tapauksessa pysähtyivät ja kiintyivät tänne kasvitarhaan ja hän

mutisi itsekseen: Jos minäkin koettaisin muokata samanlaisen pienen

kasvitarhan ylös kalliorotkoon? Se oli kylläkin huimaava ajatus, hän

tunsi punastuvansa ja pelästyvänsä omaa rohkeuttaan, mutta ajatus ei

kuitenkaan hellittänyt. Kaikki tämä kasvamassa siellä, kaikki tämä

ihanuus muutettuna ylös kalliolle — siitä syntyi niin kaunis kuva,

että Markusta oikein värisytti. Hän voisi saada marjoja, hän voisi

saada kukkia — niin, vieläpä pienen luumupuun, joka loisi varjoa

puutarhaan, kun aurinko poltti pahimmin päivällä. Ja kun tulisi ilta,

voisi hän istua keskellä upeutta ja ikäänkuin sulaa siihen ja tarkata

jokaista huppua, joka puhkeaa. Hän voisi asettaa sinne penkin, niinkuin

vapaakirkon Marialla oli, ja istua luumupuun alla ja katsella, miten

se kukoistaa ja kantaa hedelmää. Jos häntä sitten joskus huvittaisi,

niin hän voisi pistää luumun suuhunsa, kysymättä keneltäkään lupaa.

Jos hän tuntisi jonkin taudin olevan tulossa, kuten kylmettymisen tai

luuvalon, niin hän voisi ottaa lehden salviasta ja keittää itselleen

kupin oivallista teetä...

Kello lyö neljä Kristoferin luona, sen kuulee aina maakauppiaan talolle

saakka, missä kissa makaa ja uinailee portailla. Markus säpsähtää

siinä seisoessaan ja lähtee jatkamaan matkaansa pitkin kujaa — rakkaat

ystävät, onko kello todella niin paljon? Ja hän, joka tänään on

luvannut turskaa Kathrinelle ja valkoturskaa maakauppiaalle, niin,

sellaista se on, katsella kukkia ja haaveilla melkein kuin nainen.

Puutarha kalliolla — turhaa haihattelua. Voivatko kukat nyt jo kasvaa

kalliolla, voiko ruokaa itää paljaalla kalliolla? Niin tosiaankin,

siellä rotkossa ei ole lapion täyttä multaa. Siellä ei ole muuta kuin

kiviä, kiviä pohjalla ja seinissä, vieläpä haurasta harmaakiveä. Eipä

niinkään, isä Markus, et saa nostaa nokkaasi liian korkealle, etpä ole

kuitenkaan kuninkaaksi tullut, luuletpa voivasi tulla miksi hyvänsä.

Ja niin on Markus tullut sillalle, missä veneet ovat rivissä ja

keinuvat hiljaa vitjoissa tai köydessä — keulanuoran vuoroin höltyessä

ja pingoittuessa. Toiset ovat vihreitä, toiset valkoisia — siellä on

joukossa myöskin vernissattu vene, joka on arvokkaan ja uuden näköinen,

se on ikäänkuin hienompaa lajia. Ja siellä on iso, vaaleanharmaa

haapio, jossa on kalasumppu ja tervattu pohja, se on Markuksen vene.

Siinä ei ole juuri mitään nähtävää, se ei loista, ei paista, eikä siinä

ole edes vaivaista reunusta, jolla se voisi komeilla. Mutta se ui niin

hienosti vedessä, se on harvinaisen kevytsoutuinen ja vankka, eikä se

ole madonsyömä. Hienompaa kulkua, kuin sen, ei saa nähdä.

Kestää hyvän aikaa, ennenkuin Markus istuu airoissa, hänellä täytyy

ensin olla syöttiä. Mutta hänen tarvitsee vain vetää nuorasta, joka

riippuu paksuimmassa paalussa, niin nousee sieltä kori, jossa on

simpukoita. Siinä on hänelle pitkäksi aikaa syöttiä, sinisimpukoita,

suuria kuin mitkäkin. Ja jos kori jonakin päivänä tyhjentyisi,

tarvitsee hänen vain ottaa se mukaansa ja koota uusi varasto

Sandvig-saaren rannoilta ja sen lähistöltä. Onneksi on siellä kyllin

simpukoita; niitä on oikein ryhmittäin, tarvitsee vain ammentaa

tuohisella — niin, jos on matalaa, ulottuu väliin kädelläkin.

Niin soutaa Markus ulos merelle auringonpaisteessa, tiiran kirkuessa

luodolla ja ruskolevien rannoilla loistaessa. Hänen edessään salmessa

ui pyöriäinen puhaltaen vettä joka kerta sukeltaessaan esiin — on kuin

siinä pyörisi rasvainen kerä, joka tämän tästäkin sukeltautuu näkyviin.

Se ui yhtä nopeaan kuin Markus soutaa, sukeltelee ja vierii yhä

eteenpäin. Vesi on jo aikoja sitten alkanut kukkia, on kuin siinä olisi

hopeapölyä, joka jakaa auringonloisteen leveiksi juoviksi ja nielee sen

siniseen usvaan.

Risholmen liukuu hitaasti ohi ja sitten Sværtingen ja Kuskjær ja

Kniven — yhä jatkaa Markus soutamistaan. Vasta ulkona Ternerabenen

luona hän hiljentää vauhtiaan ja vetää airot veneeseen, tässä on

turskalla tapa oleskella, ennenkuin se menee matalalle lihomaan. Ja

miten nyt lieneekään — täällä ulkona Ternerabenessa turskassa ei juuri

ole matoja. Se on pyöreä ja lihava ja terve, eikä sen vatsassa ole

mitään loiselukoita, kuten turskilla tavallisesti on kesäisin. Se ei

kuljeksi ympäri pää painuneena ja ruumis kuihtuneena kuin tylsämielinen

eikä näytä kivikalan tai valkoturskan tai merikissan ja sillin

sekamuodolta. Ei, niskasta se on leveä kuin kämmen ja vatsapuolelta se

suippenee kumpaankin päähän, ja sen pää on pieni, kolmikulmainen ja

tumma.

Markus on ottanut hankatapin paikoiltaan ja asettanut syöttikupin sen

tilalle. Hän aukaisee simpukan veitsellä, kuten hän on tehnyt niin

usein, ja syöttää koukun tottuneesti. Pitäisi olla vaimo hänelläkin,

ajattelee Markus ja kietoo hienoa ompelulankaa syötin ympärille,

pitäisi olla tuollainen pitkätukkainen nukke, ellei muun niin tukan

tähden. Silloin hänellä olisi aina kyllin hiuksia, eikä hänen

tarvitsisi lankaan tuhlata rahojaan. Plump, sinne pulahti lyijy paino

veteen, se putoaa kierrellen pohjaa kohti, vetäen esteettä siiman

perässään...

Niin on nytkin, kuten aina ennen — onko tänään hyvä vai huono onni,

onko kala oikeassa vireessä eikä turhaan kitsaile elämällään, vaan

täyttää arkailematta velvollisuutensa?