I.

Ihminen tulee maailmaan, hän vaeltaa ympäri tomussa, elää, ponnistelee

ja taistelee aikansa, häntä kohtaa sairaus, vääryys ja puute. Sitten

hän kuolee, joutuu unohduksiin ja sekoittaa tomunsa hiljaa maan tomuun.

Hautaristissä saattaa olla nimi Markus, mikä Markus se oli?

* * * * *

Markus oli muuttanut satamaan samana vuonna kuin »Fiskeren» ajoi

matalikolle Tronderø-saaren luona, jos joku sen muistaa. Ihmiset

olivat heti selvillä siitä, että hän oli äärettömän typerä, ja kun hän

vielä oli köyhä, niin he katsoivat häneen yli olan. Niin, Markus oli

kaikkea muuta kuin teräväpäinen, se on sekä totta että varmaa, mutta

häneltä ei suinkaan puuttunut ymmärrystä eikä järkeä, niin että ihmiset

olisivat voineet tyytyä pitämään huolta itsestään. Tietystikään hän

ei ollut kuten sinä tai minä, mutta mehän nyt olemmekin harvinaisen

viisaita, eikä hän ollut edes niin viisas kuin Kristofer, Marian

vapaakirkkoon kuuluva tullimies, jota ei kukaan kunnioittanut. Niin,

suutarikin, jota Jumala ja kaikki ihmiset sortivat, tunsi kuuluvansa

paremmistoon. Markus, sanoi hän ja vihelsi, en tarjoa hänelle tuolia,

jos hän tulee luokseni, annan hänen seistä oven pielessä. Minkälainen

talo Markuksella on? Se on vanhan Reginan olutpanimo; eukko kävi

kauppaa siellä, missä luotsivanhin nyt asuu. Minä en tahtoisi asua

siinä mistään hinnasta. Markus maksoi siitä kuitenkin yhdeksänkymmentä

kruunua, tasan yhdeksänkymmentä, niin totta kuin minä elän, ja

kaksitoista kruunua talonsa paikasta. Ja sitten hän heti purki sen ja

muutti sen rotkoon — pitäkää kiinni minusta, nauran itseni kuoliaaksi

— ja rakensi siihen pienen eteishuoneen, jotta se näyttäisi talolta,

hahahahaa! Ja nyt Markus luulee asuvansa linnassa, nyt hän leikkii

oikein talonomistajaa, rakentaa aitoja ja vaikka mitä voi sinua suurta

narria...

Hyvä, Markuksen rakennukset olivat kunnossa, ne näyttivät surkean

pieniltä, eivätkä juuri todistaneet hyvinvointia. Mutta hyvinvointi

ei ole kaikki kaikessa täällä maailmassa, järjestys ja ahkeruus on

myöskin jotakin, puhumattakaan tyytyväisyydestä. Täällä maan päällä

ei vain anneta niin paljon arvoa järjestykselle ja ahkeruudelle kuin

hyvinvoinnille, ja tyytyväisyyttä tuskin pidetään minään hyveenä, vaan

ennemmin köyhyyden merkkinä, joka ei oikein sovi paremmille ihmisille.

On ero yksinkertaisen ja hienon välillä, sarka ja siirappi ja musta

leipä ja silli maistuvat torpparista hyvääkin paremmalta. Markuskin

oli tavallisesti puettuna sarkaan, jonka sinisen kotitekoisen värin

haju tuntui jo kauas, ja söi lisäksi kelpo lailla siirappia ja mustaa

leipää, niin ettei häneltä siinäkään suhteessa mitään puuttunut. Mutta

siirappi ja musta leipä ovat myöskin ruokaa, joskaan ne eivät ole

hienoa ruokaa, ja mökki on myöskin talo, vaikka se onkin pieni talo.

Joka tapauksessa Markus oli hyvin tyytyväinen eikä katunut kauppaansa.

Siinä seisoi hänen talonsa rotkossa punaisessa puvussaan, josta erottui

vain vihreä ovi, ja näytti melkein ruusulta. Siinä oli oikein piippu

katolla ja keittiö ja kamari. Voiko enempää toivoa? Ja edessä oli

portaiden muotoinen hakattu paasi, ulottuen aina ylös kynnykseen asti,

oikein kaunis ja hieno kivi, jolle sopi astua. Tietysti ei siinä ollut

käsipuita eikä muuta sellaista, mutta mitä niillä olisi tehty? Markus

ei tarvinnut tukea ei ulos eikä sisään mennessään, Markuksella oli

niin hyvät jalat kuin kenellä muulla tahansa. Ne eivät olleet millään

tavoin hauraat, ei kuten isoisä Børrellä, joka meni horjuen seinästä

seinään alas satamaan eikä kyennyt itse jalkojaan pysähdyttämään, kun

ne kerran olivat tulleet käyntiin. Hänen täytyi ensin nojautua johonkin

tai tarttua kiinni jostakin — ellei, niin jalat kulkivat edelleen ja

veivät hänet veteen tai tuleen, aivan miten sattui. Ei, Markuksella

oli verraton ruumis, ja joskaan pää ei ollut yhtä hyvä, niin se oli

kuitenkin oikealla paikalla ja näytti erinomaisen kauniilta siinä.

Silmät olivat siniset ja lempeät ja niiden katse järkähtämätön, ja

parta meni korvasta korvaan ja oli kuin ruskeata, pehmeätä ja kiiltävää

pörröä ympäri leuan. Tukka oli lisäksi verrattoman, taipuisa ja

muistutti eräänlaista hienoa silkkiä — oikea hienonhieno tytöntukka,

joka kihartui heti, kun se tuntui vähänkin kostealta. Ihmiset muuten

tiesivät tämän, ja kun Markus tuli alas satamaan, sattui usein, että

Truls tai Kristen nostivat luvatta hänen hattuaan. He sanoivat, ettei

heillä ollut ilmapuntaria muassaan, ja sormiellen tukkaa he vetivät

sitä, koettaen, tiesikö se kaunista ilmaa vai mitä.

No, Truls ja Kristen saattoivat sen tehdä, he olivat niitä suuria

satamassa; heillä oli osuutensa maailman taloudessa, niin, he olivat

hyvin tärkeitä tekijöitä. Niinpä kyllä, mutta Markuskin oli jotakin, ei

hänkään ollut syrjässä. Kun maa pyöri, seurasi Markus mukana, hän ei

suinkaan jäänyt jälkeen, vaan matkusti yhtä pitkälle kuin toisetkin.

Hänellä oli ehkä yksinkertaisempi paikka, hän istui taempana kuin Truls

ja Kristen, mutta hänellä oli aivan sama vauhti ja hän pääsi yhtä hyvin

perille kuin he. Luoja ei halveksinut häntä, hän ei ollut millään

tavoin syrjäytetty, tähdet kuuluivat myöskin Markukselle, hänellä oli

niitä yhtä monta kuin Kristenillä, ja hänellä oli niihin sama oikeus

kuin muilla. Kristenillä oli ehkä hiukan enemmän omaisuutta täällä

maan päällä, hiukan enemmän irtaimistoa. Mutta mitä se oli tähtiin

verrattuna? Kun hän ja Kristen kerran täältä lähtisivät, niin mitä he

jättäisivät jälkeensä?

Kristen jättäisi jälkeensä vähän enemmän tomua, vähän enemmän multaa ja

vähän enemmän ruostetta...