Havupuita kasvavalla niemellä, noin puolen virstan päässä
valtamaantiestä, kohosi Noora Hasselin kesäkoti, Onnela. Fred Hassel
oli sen rakennuttanut nuorelle vaimolleen häälahjaksi. Hän itse ei
siinä koskaan ennättänyt asua, ennenkuin kuolema tuli, mutta Noora ja
Örnfeltit viettivät siellä kesänsä.
Onnela oli rakennettu uusimpaan tyyliin, se oli ensimmäinen huvila
paikkakunnalla, sitä ennen olivat ihmiset asuneet vain taloissa
tai kartanoissa. Rahan voimalla, uskomattoman lyhyessä ajassa oli
kesytön luonto taivutettu ihmisen mielen mukaan. Suorat, hiekoitetut
käytävät olivat karkoittaneet mutkittelevat metsäpolut, ulkolaiset
koristekasvit ja puut, vihannat ruohokentät ilmestyivät kuin
loihtimalla keskelle metsäistä maisemaa. Siinä, missä seudun nuoret
elokuun kuutamoöinä olivat asettaneet ravunsyöttejä ja nuotion ääressä
istuskellen viettäneet riemukkaita hetkiä, kohosi nyt valkea uimahuone
ja pitkä laituri. Ja vienojen vanamoiden sijalla kukkivat tummat
puutarhaorvokit, kaunisväriset leukoijat ja upeat keisarinkruunut.
Alma Örnfelt ja Noora istuivat huvilan avonaisella verannalla.
Vaunuissa makasi pikku Gretel jokeltaen ja koettaen pistää pientä
paljasta varvastaan suuhunsa. Sukka hänen oli onnistunut riisua
jalastaan. Kummulla, kahden petäjän väliin viritetyssä riippuverkossa
lojui Joju toimetonna.
-- Eikö Joju teidän mielestänne ole käynyt hyvin heikoksi, äiti?
virkkoi Noora.
-- Sinä kuvittelet. Hän ei ole sen huonompi kuin ennenkään.
Noora ei jatkanut keskustelua. Hän tiesi sen turhaksi. Äiti ei tahtonut
nähdä, että Joju päivä päivältä huononi. Äiti ei ylimalkaan koskaan
nähnyt sellaista, mitä ei halunnut tai mikä oli epämukavaa. Siksipä
hän pysyikin niin nuorena ja komeana. Äidille ei kannattanut uskoa
huoliaan. Hän tahtoi säilyttää mielen tasapainon, hän kammosi suruja.
Ne oli eversti saanut kantaa, mikäli niitä oli heidän perhe-elämäänsä
ilmaantunut. Ja tyttäret olivat varhain tottuneet siihen, että
äiti oli pidettävä syrjässä kaikesta ikävästä. Äiti kyllä huolehti
tunnontarkasti heidän ulkomuodostaan, puvustaan ja käytöksestään. Hän
valvoi visusti heidän ulkonaista esiintymistään ja vaati, että heidän
tuli herättää huomiota, olla viehättäviä ja hienoja, mutta sielunsa he
saivat itse hoitaa.
Ja sen olivat tyttäret nurkumatta tehneetkin. Se oli terästänyt heidän
luonnettaan, hempeämielisyys ei Alma Örnfeltin tyttäriä vaivannut.
Mutta Joju ei ollut samaa ainesta kuin sisaret. Pienestä pitäen hän
oli ollut hento ja sairaalloinen. Hän mankui paljon ja vaati paljon
hoitoa. Hän oli ollut ainoa virhe Örnfeltien muuten niin ehyessä ja
mallikelpoisessa rakennuksessa. Äiti koetti sitä peittää, mutta Noora
oli huomannut, että Joju ei ollut hänelle yhtä rakas kuin terveet,
kauniit tyttäret. Hän tuotti paljon vaivaa ja häiritsi äidin mukavuutta
sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Ja nyt oli Jojun tila todella huolestuttava, mutta sitä äiti ei
huomannut tai ei halunnut huomata.
-- Tulee vieraita! huusi Joju tähystyspaikaltaan. Elviira täti ja
Niemelän rouva.
Noora rypisti hienosti kulmiaan. Mutta Alma rouva ilostui. Noora
oli niin harvapuheinen. Ja jäykkä. Vähältä ettei hän -- oma äiti --
tuntenut jonkinlaista arkuutta hänen seurassaan. Oli vapauttavaa saada
puheliaampaa seuraa kahvipöytään.
Molemmat rouvat olivat punakat ja läähättivät. Helle oli ankara.
-- Läksimme vähän liikkeelle, selitti Elviira Kemell. Hilda käväisi
meillä, ja kun minun käteni taas ovat työhön kykenemättömät --
työlästyttävä luuvalo -- läksin häntä saattamaan. Halusin nähdä sen
uuden mankelin, josta Miili kertoi. Kuuluu muka olevan paljon kevyempi
kuin entisenmalliset. Onko siinä perää, Noora?
-- On kyllä, näytän sen heti tädille. Mutta ensin kahvia.
-- Nuoret menivät asemalle, selitti Hilda Hanén. He tapasivat Henrik
Gyllenheimin maantiellä ja lähtivät yhtä matkaa postia kantamaan.
Henrik oli käynyt Pikkupappilassa. Ulla ja Lotti istuivat Sarvimäen
paroonin sukuvaunuissa yhtä huolettomasti kuin konsanaan omissa
nappularattaissaan.
-- Olen aina sanonut, että Anna Schöring ei osaa kasvattaa lapsiaan,
huomautti Elviira rouva.
-- Kaikille ei ole annettu kasvattamisen suurta lahjaa, huomautti Alma
Örnfelt arvokkaasti. Tyyra armaani, oletko ollut uimassa?
Tyyra oli astunut verannalle. Hän oli kaunis katsella. Hoikka ja notkea
hän oli kasvultaan, valkoinen kaula kannatti sirosti muodostunutta
päätä, mustat hiukset levisivät valtoinaan ja kylvyn kostuttamina
pyöreille olkapäille. Iho oli maidon valkea, suu pieni ja täyteläinen.
Hilda rouva katseli häntä peittelemättömällä ihastuksella, Elviira
rouva tuhautti nenäänsä. Alma pöyhisteli aivan liiaksi kauneilla
tyttärillään. Hänet valtasi vanha, voittamaton halu masentaa tämä
onnellinen, alati tyytyväinen sisar.
-- Kyllä teillä on täällä kaunista, alkoi hän. Kukapa olisi uskonut,
että roskaisesta Mäntyniemestä tulisi tällainen paratiisi. Niin
-- niin, kaikkea saa rahalla. Ja sinulla on rahaa, Noora. Olipa
onni sinulle, ettei Fred Hassel ennättänyt tehdä testamenttiaan.
Olisit saanut koko joukon vähemmän, jos Mark olisi julistettu hänen
lailliseksi pojakseen.
Alma Örnfeltin poskille kohosi tumma puna. Elviira oli kerrassaan
sietämätön. Hyvä Jumala, miksi ei ihmisen sallittu valita oman mielensä
mukaan sukulaisiansa! Ikinä hän ei silloin olisi tunnustanut Elviiraa
sisarekseen.
Mutta Noora oli järkähtämättömän levollinen.
-- Fred tiesi kyllä, mitä teki, hän sanoi. Jos hän todella olisi
tahtonut tunnustaa Markin pojakseen, olisi hän tehnyt sen ajoissa.
Mikään laiminlyönti ei siinä suhteessa tullut kysymykseen. -- Kas
siinähän tulevat Pikkupappilan tytöt ja Henrik Gyllenheim. Istukaa,
tytöt. Henrik on kasvanut isoksi pojaksi.
-- Ihmiset puhuvat niin paljon, jatkoi Elviira rouva itsepintaisesti.
Väitetään sellaistakin, että Hassel olisi tunnustanut Markin pojakseen,
mutta, että paperi on hävinnyt.
-- Fredin paperit olivat kaikki hyvässä järjestyksessä hänen
teräslippaassaan. Hän oli tarkka ja täsmällinen asioissaan. Jos
sellainen paperi olisi ollut olemassa, minä kyllä olisin sen nähnyt.
Elviira rouva ei kestänyt Nooran kylmäverisyyttä. Hän näki paraimmaksi
peräytyä.
-- Niin, luonnollisesti. Ihmiset ovat aina niin kerkeitä puhumaan.
Henrik Gyllenheim oli istunut juttelemassa Tyyran kanssa. Sattumalta
hänen katseensa osui Jojuun. -- Mikä pojalle tuli? Hän oli huomattavan
peljästynyt, ja käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi tuntuvasti, Tyyra
seurasi Henrikin katsetta.
-- Joju, oletko sairas? kysyi hän ihmetellen.
Joju kohotti käden otsalleen kärsivän näköisenä.
-- Päätäni kivistää.
-- Sinä istuit liian kauan päivänpaisteessa äsken. Mene lepäämään,
sanoi Noora huolestuneena.
Joju nousi paikaltaan ja lähti nilkuttaen astumaan ovelle. Ohi
mennessään hän kohtasi Ullan säälivän katseen.
-- Mitä sinä töllötät? kivahti hän ärtyisesti.
Ulla hämmentyi.
-- Olit niin kalpea.
-- Eikö ihminen saa enää olla rauhassa, sairaskaan. Sinä pistät nenäsi
joka paikkaan. -- Hän poistui kiukkuisena.
Ullan posket punoittivat. Ihme ja kumma, kuinka ärtyiseksi Joju oli
käynyt.
Ulla itse oli aina hyvillään, jos joku sanoi häntä kalpeaksi.
Henrik Gyllenheim oli noussut hyvästelemään. Hän oli tullut
kutsumaan Tyyraa ja Jojua Sarvimäkeen viikon päästä. Silloin oli
Heddan syntymäpäivä, sitä oli juhlittava oikein komeasti, isä tahtoi
niin. Toivottiin vieraiden saapuvan jo edellisenä iltana. Hedda oli
herätettävä laululla -- Ulla ja Henrik olivat suunnitelleet, että
kaikki pukeutuisivat mustalaisiksi.
Rouva Örnfelt kiitti mielissään. Tyyra ja Joju ihailivat kumpikin
suloista pikku Heddaa. He tulivat luonnollisesti mielellään, niin kovin
mielellään Sarvimäkeen.
Ulla ja Lotti lähtivät Henrikin mukaan. Henrik oli luvannut saattaa
heidät kotiin vaunuissaan.
-- Tyyra, lausui rouva Örnfelt vieraiden lähdettyä. Sinä olit miltei
epäkohtelias, kun Henrik esitti kutsunsa, kiitit armollisesti kuin
prinsessa.
-- Minun mielestäni ei tarvitse näyttää niin varsin innostuneelta,
vaikka saakin kutsun Sarvimäen paroonin luo, virkkoi Tyyra
huolimattomasti. En halua tekeytyä naurettavaksi.
Alma Örnfelt hymyili. Ah, noita tyttäriä! Sellaisia he olivat, ylpeitä
ja ylhäisiä sormenpäihin asti. Kyllä hän hyvin tiesi, että Tyyra oli
onnellinen sydämensä sisimmässä. Tyyra rakasti ylhäisiä tuttavuuksia,
hän oli nyt kerta kaikkiaan ylimysluonne.
Ja vertaistensa seurassa jokainen paraiten viihtyi. Mutta hän kätki
mielihyvänsä ja tekeytyi välinpitämättömäksi.
Rouva Örnfelt kosketti kahvipannua ja kysyi ystävällisesti sisareltaan.
-- Pieni pisara lisää, Elviira kulta? Ja sitten menemme katselemaan
uutta mankelia.
Hän oli äkkiä tullut hyvälle tuulelle taas.