Ulrik Schöring ajoi pitkin kuoppaista maantietä epämukavissa
kievarinrattaissa ja harmitteli huonoa onneaan.
Saatuaan Sofia tädin kirjeen, jossa vanha neiti juhlallisin sanoin
ilmoitti Markin ilmestyneen kaupunkiin "pahennusta herättävän
kiertolaisjoukon seurassa", lähti Schöring heti matkaan. Mutta Miháilyn
seuruetta hän ei enää tavannut kaupungissa. Majatalon omistaja selitti,
että professori oli lähtenyt, mutta luvannut pian palata. Hän oli
jättänyt matkalaukkunsa isännän huostaan. Se oli tosin hyvin huono,
mutta raskas. Ja madame Ramoni oli varoittanut isäntää siitä tarkoin
huolehtimaan.
Ulrik Schöring pyysi nähdäkseen matkalaukkua. Hän nosteli sitä, se
oli kulunut ja viheliäisessä kunnossa. Painava se kyllä oli, mutta
Ulrik Schöringillä oli sittenkin epäilyksensä. Hän kyseli, olivatko
taiteilijat maininneet mitään matkasuunnitelmastaan.
Ei, he eivät olleet siitä isännälle mitään ilmoittaneet. Ei kai herra
epäillyt heidän kokonaan poistuneen? He olivat velkaa isännälle asunnon
ja elantonsa koko siltä ajalta, minkä he olivat kaupungissa majailleet.
Ulrik Schöring kohotti olkapäitään ja lähti jättäen isännän synkkien
aavistusten valtaan.
Ulla ei myöskään tuntenut Miháilyin taiteilijakiertueen matkanmäärää.
He olivat lähteneet varhain aamulla heti toisen konsertin jälkeen.
Markia ei Ulla ollut tavannut kuin kerran hätäpikaa kaupunginpuistossa.
Ulrik Schöring tilasi hevosen majatalosta. Ja maksettuaan runsaat
juomarahat kyytipojalle hän sai tietää, että tämä oli aamulla ajanut
"niitä ulkolaisia komeljantteja" lähimpään kievariin, josta he olivat
heti jatkaneet matkaansa edelleen.
Nyt oli hän ollut maantiellä koko päivän. Ilma oli kolea, satelikin
vähän. Ei ollut hauska ajella tällaisella säällä huonoissa, tärskyvissä
kieseissä hidasta hölkkää.
Ja kukaties oli matka turha: Miháilyit olivat ehkä toisella taholla.
Tosin tiedettiin edellisessä kievarissa oudonnäköisien ihmisten
ajaneen ohi, mutta he eivät olleet poikenneet majataloon, olivat vain
juottaneet hevosta.
Kyytipoika kääntyi matkustajan puoleen ja viittasi piiskallaan
punamullalla siveltyyn rakennukseen tien mutkassa.
-- Siinä on kievari, sanoi hän. Hevosen pitäisi saada levätä ja syödä
ja minuakin hiukasee.
Ulrik Schöring nyökäytti päätään.
-- Eihän tässä sateessa mielikseen matkusta. Aja pihaan vain.
Pihalla on toinenkin hevonen. Kumaraselkäinen, pitkätukkainen mies
seisoo maksamassa palkkaa kyyditsijälleen. Hän laskee rahoja tämän
kouraan, mutta poika inttää vastaan ja tahtoo enemmän rahaa. -- He
eivät ymmärrä toisiaan. Mies puhuu saksaa solkaten jonkun suomalaisen
sanan joukkoon, poika kuuntelee epäluuloisesti ja hokee:
-- Herra maksoi liian vähän.
Ulrik Schöring ajattelee. -- Taisinpa saavuttaa Miháilyit, ja astuu
kiistelevien luo. Silloin pitkätukkainen nopeasti maksaa mitä poika
vaatii, pälyy epäluuloisesti tulijaan ja poistuu majataloon.
Sisällä majatalossa istuu professori Mihàilyi vanhassa natisevassa
kiikkutuolissa ja soutaa poltellen pitkää piippuaan. Hän on matkustanut
koko päivän ja on uuvuksissa. Madame Ramoni loikoo sängyssä, polttaa
ja toruskelee. Mark kuuntelee hänen sanatulvaansa ja katselee ulos
ikkunasta, joka viettää takapihalle. Siellä kulkevat karjatytöt, hameet
ylös käärittyinä. He kantavat vettä lehmille, jotka yhä ovat navetassa,
koska laitumella ei näin keväällä vielä ole kyllin syömistä.
Mark katselee heidän puuhaansa, kuinka he kulkevat navetasta höyryävä
maitokiulu kädessä punakkoina ja terveinä. Hänen ajatuksensa etsivät
tietä tuttuihin paikkoihin. Hän näkee Harjulan ja Pikkupappilan.
Ja Kaunialan. Hän näkee Martan toimeliaana maitokamarissa ja Lotin
kissankuppi kädessä odottamassa lämmintämaitoa Mosselle, joka naukuu ja
kihnuttaa kylkeään Lotin sääriä vasten.
Ulla häärii pienen vasikan ympärillä, joka on päässyt karkaamaan
navetasta ja riehakkana kirmaisee pitkin karjapihaa. Ja pikku pojat
huutavat ja nauravat ja pelästyttävät vasikan, joka alkaa loikkia kuin
mieletön, kunnes Riikka saa sen takaisin navettaan.
Ja sitten tulee pastorin rouva huivi pään yli käärittynä. Hän astuu
varovasti, ettei likaisi jalkojaan karjapihassa, ja kutsuu sisään
lapset ja palvelijat.
-- Isä odottaa iltahartauteen, kun askareet on tehty.
Sellaista on Pikkupappilassa. Sellainen on koti. Mutta Markilla ei ole
kotia. Hänellä on vain viulunsa.
Ja huoneessa nalkuttaa madame Lola. Ja papa Müller imee piippuaan ja
heittää vastaan silloin tällöin sanasen. Julius on tullut sisään ja
selittää, että nyt hän ei enää maksa penniäkään yhteiseen matkakassaan.
Papa Müller saa pitää huolen lopusta. Ja sitten alkavat kaikki kolme
riidellä. Julius Berk puhuu matalalla äänellä, joka kähisee esiin
yhteenpusertuneiden huulten välitse, mutta madame Lola huutaa ja papa
Müller koettaa karjaista sekaan.
Silloin naputetaan, ovi aukenee, ja Ulrik Schöring astuu sisään.
Kaikki vaikenevat äkkiä. Madame Ramoni korjailee irtivalahtaneita
hiuksiaan, papa Müller seisoo ällistyneenä ja Julius kiroilee hiljaa.
Mutta Ulrik Schöring katselee heidän ohitseen ikkunan luo, jonka
ääressä Mark istuu.
-- Mark, sanoo hän, olen tullut noutamaan sinua kotiin.
Markin sydämessä ailahtaa ilo. Mutta sitten hänen kasvonsa synkistyvät
ja hän vetäytyy loitommaksi.
Nyt rohkaisee Julius Berk mielensä ja kysyy röyhkeällä äänellä.
-- Millä oikeudella te, herra, tunkeudutte meidän huoneeseemme?
Ulrik Schöring vastaa levollisesti. -- Sen sanon heti. Mark, mene
tuonne viereiseen huoneeseen. Minä selvitän asiat näiden herrojen
kanssa.
Selvittelyä ei kestänyt kauan. Papa Müller sai seteleitä, ja säestäjä,
joka itsepintaisesti väitti, että Mark kuului heille eikä kenellekään
muulle, sulki suunsa kuultuaan, että Suomessa saattoivat seikkailijat,
jotka lähtivät hotellista laskujaan maksamatta helposti joutua poliisin
kouriin.
-- Me jätimme sinne matkalaukkumme pantiksi, yritti madame Ramoni
ylväästi puolustautua. Sen sisällys korvaa runsaasti, mitä olemme
velkaa viheliäisestä ruoasta ja asunnosta.
Ulrik Schöring kumarsi hänelle kohteliaasti hymyillen.
-- Pelkään, arvoisa rouva, ettei hotellinomistaja ole samaa
mieltä kanssanne. Häpeän sanoa, että hän avautti matkalaukkunne
poliisiviranomaisten läsnäollessa.
Madame Lola puraisi huultaan ja mutisi jotain säädyttömistä
suomalaisista.
Papa Müller luki setelit ja nyökäytti päätään. Näillä hän pääsi
takaisin Saksaan. Hän olikin jo väsynyt kiertelevään elämäänsä.
Paras oli palata takaisin Mainin varrelle soittamaan viulua pieneen,
kotoisaan kyläkapakkaan.
Berk haroi synkkänä taiteilijatukkaansa. Lola Ramoni oli ynseänä
kääntänyt selkänsä ja naputti kiihkeästi ikkunaruutuja sormillaan.
Ulrik Schöring loi ivallisen katseen kolmikkoon, kumarsi ja poistui
viereiseen huoneeseen.
-- Kas niin, Mark poika, virkkoi hän suljettuaan oven. Nyt me kaksi
lähdemme kotiin.
-- Minulla ei ole kotia.
-- Loruja, mies, et kai täydellä todella ajattele jatkaa tätä
mustalaiselämääsi.
Markin kasvot ilmaisivat uhmaa. -- Minä en milloinkaan enää palaa
takaisin Nooran luo. -- Ei kukaan voi minua siihen pakottaa. Olen jo
viisitoista-vuotias.
-- Miellyttääkö sinua nykyinen seurasi niin suuresti, ettet henno
heistä luopua? kysyi Ulrik terävästi.
Mark punastui.
-- He ovat taiteilijoita, köyhiä ja halveksittuja kuten minä. Mutta he
ovat vapaita, ja minä tahdon myös olla vapaa.
-- Vapaita he kyllä ovat, niinkin vapaita, että lähtevät lentoon
maksamatta hotellilaskujaan.
Mark puraisi huultaan.
-- Sitä en tiennyt.
Ulrik Schöring löi häntä olalle.
-- Ei, Mark, tämä ei kelpaa. Isäsi vanhana ystävänä vaadin sinua
luopumaan heistä.
Poika tuijotti synkkänä lattiaan. -- Hän sanoi, että isä ei itsekään
enää uskonut minua pojakseen. Olen löytölapsi vain, ilman laillisia
oikeuksia. Sinä kuulit itse, setä, kun hän sen sanoi. Mutta minä en
tahdo enää syödä kenenkään armoleipää. Ennemmin kärsin kurjuutta
Miháilyin kaltaisten kanssa.
Ulrik Schöring mietti hetkisen.
Poika oli siis paha kyllä kuullut Nooran armottomat sanat. Onnettomuus
oli tapahtunut, oli vain yksi keino sen korjaamiseksi.
Hän teki nopeasti päätöksensä.
-- Elkäämme kiistelkö, Mark. Sinä et enää halua palata Nooran luo.
Hyvä, silloin ehdotan, että minä rupean holhoojaksesi -- Nooran
suostumuksella luonnollisesti.
Mark pudisti päätään.
-- Kiitos, setä, mutta en tahdo enää olla kenellekään kiitollisuuden
velassa. Oi -- hän koroitti ääntään -- niin kauas kuin muistan, olen
ollut riippuvainen vieraista ihmisistä. Ensin Albert setä ja Bertta
täti, -- sitten Kemellit ja sitten -- --.
-- Sitten isäsi, Mark, puuttui Ulrik vakavasti puheeseen. Elä unohda,
Mark, että olet isäsi poika.
Mark astui askeleen lähemmäksi.
-- Uskotko, sinä, setä, uskotko todellakin, että minä, että minä olen
Hassel? kysyi hän kiihkeästi.
-- Uskon, vastasi Ulrik levollisesti.
-- Sinä sanot sen vain saadaksesi minut suostumaan.
Mutta nyt Schöring kiivastui. Hän löi kämmenensä pöytään ja sanoi
kovasti.
-- Mene hiiteen, poika. Olet samanlainen itsepintainen jässikkä kuin
isäsikin. Nyt minä palaan Kaunialaan ja sanon Minnalle: Fred Hasselin
poika kiertää maita mantereita epäilyttävien olioiden kanssa, koska
hänessä ei ole kyllin tarmoa ja elämäntahtoa tullakseen suureksi
taiteilijaksi.
-- Setä!
-- Niin juuri! Mitä luulisit isäsi tästä sanovan? Opinnot heitetään
kesken ja alennutaan viheliäisten kyläsoittajien tasalle.
-- Setä!
-- Sinä olet tullut niin isäsi näköiseksi, että hänen vanhan ystävänsä
on sekä iloista että surullista nähdä sinua. Ja jos ylpeytesi kieltää
sinua vastaanottamasta apua Ulrik Schöringiltä, niin voithan maksaa
takaisin kaiken, silloin kun sinusta on tullut mies. Ja nyt -- tuossa
on käteni.
Mark tarttui ojennettuun käteen. Hänen silmänsä säteilivät.
-- Kiitos, setä. Minä tulen kanssasi Kaunialaan. Ja minä lupaan, etten
saata häpeään luottamustasi.