-- Voi, Liisi, oletko koskaan nähnyt mitään näin hienoa? Katsopas tätä
kampauspöytää. Kaikki pikkuesineet hopeata. Entä nämä vauvamaljakot
neuloja varten. Ja hajuvesipullo! En ole voinut uneksiakaan tällaisesta!
Ulla seisoi siron peilipöydän ääressä yhdessä Sarvimäen kartanon
monista vierashuoneista. Heddan syntymäpäivävieraat olivat saapuneet
edellisenä iltana, ja nyt pukeuduttiin juhlapäivällistä varten.
-- Hienoa on, myönteli Liisi. Mutta huomasitko kirjastoa alakerrassa?
Se on suurenmoinen. Henrik kertoi, että muuan hänen sedistään oli
suuri kirjaintuntija. Heillä kuuluu olevan kirjastossaan hyviä
harvinaisuuksia, joita ovat perineet tältä kokoilijalta.
-- Minusta tämä on ihastuttava paikka, sanoi Helena West. -- Hän oli
pari viikkoa sitten saapunut Pikkupappilaan viettääkseen siellä osan
kesälomastaan.
-- Minun mielestäni me olisimme voineet koko päivän esiintyä
mustalaispuvuissa, se olisi ollut niin mojoa. Silloin ei olisi
tarvinnut pukeutua uudelleen.
Ovelle naputettiin. Tyyra kurkisti huoneeseen.
-- Saako tulla?
-- Oi tule, rakas Tyyra! Hiukseni eivät mitenkään ota taipuakseen
niinkuin niiden pitäisi.
-- Sinun olisi pitänyt kiertää ne papiljotteihin yöksi. Liisi, suo
anteeksi huomautukseni, mutta sinun sijastasi en panisi tuota nauhaa
kaulaan. Se ei ole chic. Jossain talonpoikaishäissä se kävisi, mutta ei
täällä Sarvimäessä.
-- Tyyra, olenko minä hyvä näin?
Lotti asettui seisomaan Tyyran eteen, silmät täynnä rukoilevaa: Sano --
että -- olen -- soma.
Tyyra loi häneen arvostelevan katseen ja nyökäytti sitten hyväksyvästi
päätään.
Lotti oli soma, oikein soma. Keltaiset kiharat ympäröivät kapeita,
rusottavia kasvoja, siniset silmät loistivat kilpaa safiirikoristeen
kanssa, jonka hän -- pieni mielistelijä -- oli kerjännyt itselleen
kaulakoristeeksi Kristiina tädin korulippaasta. Valkoinen puku oli
ilmava ja soveltui hyvin lapsekkaisiin kasvoihin.
-- Voisit palmikoida tukkasi siivosti ja säädyllisesti, moitiskeli
Liisi. Papintyttären ei sovi esiintyä vallattomasti kuin näyttelijätär.
Lotti ravisti kiharoitaan.
-- Sitä en tee. Mutta minne ihmeeseen olet pannut nappikoukun, Ulla?
Minä en saa kenkiäni kiinni ilman sitä.
-- Tuossa on, Ulla nakkasi kenkäkoukun Lotille. -- Mutta hirveätä,
Lotti, mikä kauhea läiskä sinulla on selässäsi?
Lotti kiersi kaulaansa nähdäkseen.
-- En minä näe.
-- Voi, kauhistus! Sehän on jotain rasvaa, päivitteli Helena.
-- Näytäpäs, Tyyra tutki hametta. Hirveä läiskä! Ja ellen varsin
suuresti erehdy, on se koneöljyä.
-- Voi, kirkaisi Ulla, se on tullut Laurin koneesta. Hän kysyi minulta,
saisiko hän lähettää Henrikille uuden junansa. Minä lupasin, ja hän
pisti sen varmaan matkalaukkuun. Katsotaanpa.
Helena oli kiiruhtanut tarkastamaan matkalaukkua, jonka sisältö oli
heitetty lattialle huiskin haiskin.
-- Tässä on pahantekijä, hän huudahti kohottaen varovasti kahden
sormen päässä kömpelöä ruskeata paperikääröä, joka oli ylt'yleensä
rasvan peitossa. Kääröstä paljastui tyhjistä tulitikkulaatikoista ja
lankarullista tehty juna, jonka pyörät tihkuivat koneöljyä.
-- Kauhistus! huusivat tytöt yhteen ääneen.
-- Mitä minä nyt teen? kysyi Lotti avuttomana; kyyneleet kiilsivät
hänen pitkissä silmäripsissään.
-- Koetetaan pestä, lohdutti Liisi.
-- Ei siitä mitään tule, virkkoi Helena. Ei koneöljy niinkään pian
lähde. Sinun täytyy vaihtaa pukua.
Lotti purskahti itkuun.
-- Minulla ei ole muuta mukanani kuin keltainen kotikutoinen hameeni,
ja se on niin ruma. Tämä on aivan uusi ja niin soma.
-- Voi, voi Lotti rukkaa, päivitteli Ulla. Eikö hän voisi peittää
tahraa jollakin? Esimerkiksi silkkiruusukkeella. Tai voisihan hän istua
koko illan, niin että selkä peittyy?
Mutta Lotti oli lohduton. Hän riisui hameen yltään ja koetti yhdessä
Helenan kanssa hangata tahraa pois. Mutta kuten Helena oli ennustanut,
koneöljy pysyi hameessa. Ja nyt oli koko hameen selkä märkä ja
kurttuinen.
-- Ei tässä muu auta, pue keltainen hame yllesi ja nopeasti, komensi
Liisi.
Nyyhkyttäen pukeutui Lotti vihaamaansa keltaiseen. Sen väri ei
todellakaan sopeutunut hänen kasvoihinsa eikä hiuksiinsa rahtuakaan.
Äskeinen viehättävä keiju oli kadonnut, sijalla oli itkevä Tuhkimus.
Ulla kärsi kovia omantunnon tuskia. Hänen luvallaan oli Lauri pannut
onnettoman, öljyä tihkuvan koneensa matkalaukkuun. Hän aukaisi nopealla
liikkeellä pitsikauluksensa ja ojensi sen Lotille.
-- Ota tämä, Uotti. Se sopii sinulle paremmin kuin minulle.
Lotti itki yhä.
Ulla sovitti kaulusta hänen hartioilleen. -- Eikö olekin sievä, Helena?
Sain sen lahjaksi Agata tädiltä kun läksin kotiin kesälomalle. Hän on
sen itse solmustanut.
Lotti katseli pitsikaulusta ja rauhoittui. Se oli todella harvinaisen
sievä ja hieno. Ja hän oli jo kauan halunnut sellaista.
-- Mutta, Ulla, nyt olet itse ilman kaulusta, huomautti Helena.
-- Se on aivan yhdentekevä, kuului Ullan taholta. -- Hän istui ikkunan
luona kampa toisessa ja hiusnauha toisessa kädessä. Lotti on perheen
kaunotar, minä en missään tapauksessa tule kauniiksi. Täytyy uhrautua
perheen kunnian hyväksi.
Hän vaikeni ja jäi tuijottamaan ulos puistoon, minkä vanhat, kookkaat
tammet olivat herättäneet hänessä ajatuksia ja mielikuvia, niin
viehättäviä, että kaikki muu unohtui.
-- Joutukaa, kello on kohta viisi, kiirehti Tyyra omasta huoneestaan.
Hän oli poistunut toisten luota, heti murhenäytelmän alkaessa. Tyyra
karttoi ikäviä kohtauksia.
-- Kuulkaa, tytöt! Minun hameeni on niin konstikas, etten parhaimmalla
tahdollakaan saa sitä napitetuksi. Auta sinä, Helena, niin olet kiltti.
Se oli Emma. Punakkana ja kiihtyneenä hän ilmestyi huoneesta, joka oli
annettu hänelle ja Tyyralle yhteisesti asuttavaksi.
-- Olen ponnistellut puolisen tuntia ja nyt minusta tuntui, että
jotakin repesi, kun kiskoin tätä ylleni.
-- Emma rukka. Puoli selkää on ratkennut. Nouda lankaa ja neula, niin
ompelen sen kokoon. Minun ompelulippaassani on.
Emma näytti surkealta, tukka oli pörröllään, hame rypistynyt, selässä
pitkä repeämä. Helena korjasi näppärin neulanpistoin vahingon ja auttoi
puvun läähättävän tytön ylle.
Alhaalta ensimmäisestä kerroksesta kuului puheen sorinaa. Vieraat
alkoivat kokoontua.
Eteisessä Tyyra tunsi jonkun koskettavan häntä olkapäähän. Se oli Joju,
kalpea, tuskastunut Joju.
-- Tyyra, minä tahdon lähteä kotiin.
-- Oletko sairas?
-- En juuri sairas, mutta melkein.
-- Sitten saat mennä yläkertaan lepäämään. Emmehän nyt voi lähteä
kotiin, kun juhla juuri alkaa.
-- Jos olisin tiennyt, että Mark tulee tänne, olisin jäänyt kotiin.
Tyyra näytti tyytymättömältä.
-- Että viitsitkin. Annan sinulle hyvän neuvon, Joju. Elä käyttäydy
kuin hupsu Markin suhteen, se antaa vain juorun aihetta.
-- Mitä tarkoitat? Millaisen juorun?
-- Tiedäthän, että moititaan Nooraa siitä, että hän muka on ollut tyly
Markille. Oh, tuota Markia, mitä harmia meillä onkaan hänestä ollut.
Tuossa hän onkin.
Mark astui Henrik Gyllenheimin seurassa eteiseen. Jojun nähdessään
hän säpsähti. Hetkisen synkisti katkera muisto hänen mieltään.
Berliini johtui mieleen, iso kaupunki iloineen ja huolineen, Noora,
Gretel, isä -- jota hän ei saanut isäksi omaksua. Kaikki oli nyt
ohi. -- Kaunialassa, Minnan hellässä hoidossa, Kristiina tädin ja
Ulrikin ystävällisessä seurassa oli katkeruus lientynyt. -- Mutta
sittenkin, kun hän nyt ensi kertaa kohtasi Jojun senjälkeen, kuin
he Berliinissä olivat toisistaan eronneet -- nousi kaikki entinen
eloon. Tuokion mittelivät molemmat pojat toisiaan -- sitten Joju
loi katseensa lattiaan, kohotti sen jälleen, punastui ja kalpeni ja
käänsi päänsä pois. Mark huomasi hämmästyneenä, miten kalpeaksi ja
raihnaan näköiseksi toinen oli käynyt. Selkä oli entistään vinompi, iho
kellertävä.
Poloinen! Saattoiko olla vihoissaan sairaalle olennolle, kun itse oli
terve ja reipas?
Hän ojensi kätensä Jojulle rennon huolimattomasti aivan kuin he vasta
eilispäivänä olisivat toisistaan eronneet kaikessa sovinnossa.
-- Servus, Joju.
Joju vastasi toisen kädenlyöntiin vastenmielisesti. Sitten hän
pahoinvointia syyttäen nilkutti portaita ylös yläkertaan.
Mark naurahti lyhyesti.
-- Hän on vielä vihoissaan. Joju parka!
Mutta Henrik Gyllenheim katseli pitkään poistuvan jälkeen ja pudisti
päätään mietteissään.
Heddan syntymäpäiväkutsut elivät vielä monta vuotta valoisena muistona
seudun nuorten mielessä. Se oli kuin elämys Tuhannen yhden yön
tarinoista vaatimattomissa oloissa kasvaneille Pikkupappilan lapsille,
Harjulan Emmalle, jonka koti oli harmaa ja ikävä, ja Helenalle,
hiljaisen kodin yksinäiselle kasvatille.
Päivällinen syötiin suuressa seppelten ja kukkien koristamassa
ruokasalissa. Vanha parooni piti leikillisen puheen vieraille,
Heddan serkku, hilpeä kadetti, puhui juhlan sankarittarelle, ja
lopuksi kantoivat pojat Heddan riemuhuutojen kaikuessa ulos pihalle
lehtimajaan, jonne oli katettu seppelöity kahvipöytä makeisineen.
Illemmalla leikittiin panttileikkejä, ja tanssittiin Sarvimäen suuressa
salissa. Vanhat piirilaulut vaihtelivat polkan ja valssin sävelten
kanssa, parooni kulki myhäillen lyhyt piippu hampaissaan huoneesta
toiseen, puheli sanan siellä, toisen täällä, naljaili tyttöjen kanssa
ja nauraa hekotti leppeästi heidän hämmentymiselleen. Paroonitar oli
armollinen.
Mutta ylhäällä toisessa kerroksessa loikoi Joju leposohvalla, kuunteli
humua juhlasalista ja vuodatti haikeita kyyneleitä.
Hetken kuluttua ovi avautui, ja Lotin sinisilmät pilkistivät sisään.
Hän näytti kummastuneelta.
-- Täälläkö sinä olet, Joju? Minä aioin mennä meidän huoneeseen, mutta
eksyinkin tänne. Miksi olet täällä yksin?
-- Päätäni pakottaa, mutisi Joju.
Lotti astui hänen luokseen.
-- Oletko saanut mitään suuhusi? Siellä on niin kauhean paljon makeisia.
-- Sain pasteijan ja lihalientä. En muuta mitään.
Lotti kaiveli taskuaan.
-- Kas tässä, olen säästänyt vähän Kaarloa ja Lauria varten, mutta sinä
voit saada ne.
Hän aukaisi nenäliinansa ja asetti pienelle pöydälle Jojun eteen
pari poltettua mantelia, hietaleivoksen murenia ja piparkakun. -- Ne
olisivat kuitenkin kelvottomia, ennenkuin olen kotona.
Joju pureskeli tyytyväisenä karamellejä.
-- Miksi et ole toisten mukana tanssimassa? kysyi hän hetken kuluttua.
Kaipaavat sinua.
-- Ei kukaan minua kaipaa.
Lotin ääni oli syvästi surullinen. Joju tunsi jonkinlaista tyydytystä.
Oli siis muitakin onnettomia kuin hän. Vieläpä pieni suloinen Lotti,
kaikkien lemmikki.
-- Onko joku ollut sinulle paha? kysyi hän osanottavasti.
Lotin huulet alkoivat vavista.
-- He ovat kaikki niin suuria ja hienoja. Ja osaavat tanssia ja puhua
niin taitavasti. Siellä on Henrikin ja Heddan serkkuja Helsingistä ja
Henrik -- -- --
Hän vaikeni äkkiä. Ei, hän ei saattanut sitä kertoa. Sitä mikä kalvoi
ja pakotti sydäntä. Hän oli istunut siellä, pieni typerä maalaistyttö,
isompien ja ymmärtäväisten joukossa. Heillä oli oma erikoinen
seurustelutapansa, sukkeluudet sinkoilivat ja räiskyivät, he nauroivat
asioille, jotka hänestä olivat outoja, hän jäi kaikista syrjään,
yksikseen.
Hän näki itsensä suuressa seinäkuvastimessa. Keltaisen kotikutoisen
kankeat laskokset muuttivat hänen vartalonsa kömpelöksi ja
tönkkämäiseksi. Kengät olivat maasuutarin käsialaa, sukat paksut. Hän
oli mielestään oikea maalaistollo.
Ja varmaan Henrik oli samaa mieltä. Hän tuskin vilkaisikaan Lottiin,
huvitti vain toisia tyttöjä -- niitä helsinkiläisiä ja Tyyraa. Hän piti
tietysti Lottia vain pikkuvauvana, jonka kanssa saattoi leikitellä
arkipäivin. Ja ehkä hän oli suutuksissaan, kun Lotti oli niin arkisessa
puvussa Heddan juhlapäivänä.
Joju voihkaisi. Lotti kääntyi säälien hänen puoleensa.
-- Pakottaako päätäsi vielä? Maltas, minä panen kääreen otsallesi. Se
tekee hyvää.
Lotti sipsutti pesupöydän luo, kastoi pyyhinliinan veteen ja laski sen
Jojun otsalle.
Joju katseli häntä, kun hän siinä liikkui hiljaa ja pehmeästi kuin
pieni täysikasvuinen nainen.
Jos uskaltaisi hänelle kertoa kaikki. Sanoa, ettei kääre, eivät
lääkkeet häntä voineet auttaa. Ettei hän koskaan voinut parantua,
ellei -- -- --
-- Lotti, kuiskasi hän.
Lotti loi häneen viattomat sinisilmänsä. Joju puraisi huuliaan. Pöllö,
mikä hän olikin! Lottihan oli lapsi, pieni ymmärtämätön tyttö vain. Hän
sulki silmänsä ja haukotteli.
-- Sinua nukuttaa, Joju, minä lähden pois. Hyvää yötä!
Lotti pujotti pienen kätensä Jojun laihtuneeseen kouraan.
-- Hyvää yötä!
Hän ei huomannut pojan tuskaista ilmettä. Varovasti hän sulki oven, ja
joutui silmätysten Henrik Gyllenheimin kanssa.
-- Mitä sinä Jojun luona teit? kysyi Henrik jyrkästi.
-- Panin kääreen hänen otsalleen. Hän on sairas.
Lotti yritti sivuuttaa Henrikin, mutta tämä tarttui hänen käsiinsä ja
koetti katsella häntä silmiin. Hän oli huomannut epävarman väreen tytön
äänessä.
Lotti väisti hänen katsettaan. Henrik ei saanut huomata kyyneleitä,
jotka nyt typerästi kohosivat hänen silmiinsä.
-- Lotti, katso minua silmiin.
Mutta Lotti katseli itsepintaisesti syrjään. Ja hänen pitkistä
silmäripsistään tipahti pari kyyneltä poskelle.
Henrikin kasvoille levisi hellä ilme, mutta hän ei ollut huomaavinaan
toisen mielenliikutusta.
-- Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule katsomaan Bellaa. Se on
saanut pentuja. Neljä vallatonta vekkulia. Ja sinä saat niistä yhden.
Tai ehkä Kaarlo pitäisi siitä enemmän.
Vaunuvajan perimmäisessä sopessa majaili Henrikin kiiltäväkarvainen
ajokoira pentuineen suuressa laatikossa. Se heilutti iloisesti
häntäänsä nähdessään isäntänsä ja salli murisematta Henrikin nostaa
pennun toisensa jälkeen Lotin syliin.
Lotti nauroi kyyneleet silmissä.
-- Miten herttaisia ne ovat! Voi, saammeko me, saako Kaarlo todellakin
yhden?
Hän siveli niiden pehmyttä karvaa, kostea kuono kosketti hänen kättään.
-- Pikku raukat.
Mutta hän ei vieläkään katsonut Henrikiin.
Henrik antoi hänelle aikaa rauhoittua. Sitten hän kysyi leikillisesti.
-- Miksi prinsessa suvaitsee osoittaa alamaiselle tallirengilleen
epäsuosiotaan?
Lotti ravisti päätään, mutta ei vastannut.
Silloin Henrik kävi suoraan asiaan.
-- Miksi itkit äsken?
-- Enpähän itkenyt, intti Lotti ja lisäsi johdonmukaisesti: Tahtoisinpa
nähdä sellaisen tytön, joka ei itke, kun hänen nuorempi veljensä
panee matkalaukkuun öljyisiä kääröjä, jotka rasvaavat hänen valkoisen
hameensa. Ja sinä et ollenkaan huoli minusta, kun minä olen
sellainen typerä hanhi, -- ja minulla on niin ruma hame ja kömpelöt
kengät -- -- --
Henrik silitti Bellan selkää. -- Bella, oletko koskaan nähnyt sellaista
pientä turhamaista oliota? Jumala on luonut hänet prinsessaksi, ja hän
itkee ruman hameen tähden. Hyi, hyi, pikku prinsessa!
Hän sipaisi etusormellaan Lotin nenänpäätä.
-- Nuhteita sietäisit, mutta eihän tallirengin sovi nuhdella prinsessaa.
-- He ovat kaikki niin viisaita ja hienoja nuo toiset.
-- Kutka?
-- Tyyra ja sinun serkkusi. Ja sinä tanssit vain heidän kanssaan.
-- Sinähän et tullut tanssimaan, kun minä pyysin.
-- Minä en osaa tanssia. Ja Emma sanoi, että sinä olet liian suuri
tanssiaksesi minun kanssani.
Henrik kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katseli häntä vakavasti silmiin.
-- Tahtooko pikku prinsessa kuulla ja painaa mieleensä, mitä hänelle
nyt sanon? Kuluu vielä pitkä aika, ennenkuin tallirenki on surmannut
lohikäärmeen ja ratsastanut lasivuoren harjalle lumottuun linnaan.
Mutta prinsessan tulee uskoa ja luottaa häneen. Ja odottaa, kunnes
hän tulee noutamaan prinsessaansa kullatuilla vaunuilla ja kuudella
maidonvalkealla hevosella.