Tädit olivat syntymäpäivillä raatimies Karellin luona. Ulla ja Rakel
istuivat kotona läksyihin syventyneinä. Tai oikeammin vain Rakel, sillä
Ullan ajatukset harhailivat pian loitolle Mamren tammistosta ja Lotin
vaimosta. Hänen katseensa oli kiinnittynyt punaisiin puolanmarjoihin
ja sammaleihin, joilla Agata täti oli koristanut sisä- ja ulkoikkunain
välit, ja ne herättivät muistoja, haikeita ja iloisia. Miltähän nyt
näytti Keinumäenharju? Olikohan se vielä lumen peitossa? Etelärinteellä
saattoivat sinivuokot pian puhjeta esiin? Siellä ne aina ensimmäiseksi
kukkivat. Lukoissa oli vielä lunta koko lailla, mutta lehtimetsä eli jo
kevään merkeissä.
Ah, ollapa nyt siellä tällaisena valoisana kevätiltana!
Sitten hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ajatteli Markia.
Missä oli Mark?
Emma Kemell oli kirjoittanut hänelle varsin väritetyn kirjeen,
jossa Mark esiintyi oikeana teatterikonnana. Mutta Ullalla oli omat
ajatuksensa asiasta. Hän tunsi jo Kemellien käsityskannan Markista ja
tiesi Emman liioittelevan. Äiti oli vain muutamin sanoin kosketellut
Markin katoamista. Ulla arvasi, että Mark oli toteuttanut aikaisemman
uhkauksensa. Hän oli karannut, koska hänen vapauttaan sorrettiin.
Sellainen oli Mark.
Äkkiä hän säpsähti.
Tuolla ulkona oli joku häneen tuijottanut. Aivan varmaan. Hän oli sen
tuntenut. Siellä oli joku. Ja nyt näkyi tumma varjo pihalla puitten
pimennossa.
Ulla juoksi keittiönportaille.
-- Kuka siellä?
Ei vastausta. Mutta vanhan pihapihlajan oksien rasahdus, ja nopeat
poistuvat askeleet ilmoittivat, ettei hän ollut erehtynyt. -- Rakel,
voi Rakel! Pihalla oli joku. Se katseli minuun, ja sitten se yht'äkkiä
juoksi pois.
-- Kissa tai joku koira, arveli Rakel.
-- Ei, ei, se oli ihminen. Rosvo tai varas ehkä. Tiedätkö mitä?
Maitopuodin Eedla kertoi tänä aamuna, että vankilasta oli eilen illalla
päässyt karkaamaan muuan vanki. Ajattele, ehkä se oli hän!
Rakelin silmiin tuli peljästynyt katse. Hän sulki keittiön oven, niin
että pamahti.
-- Käy katsomassa, onko alaovi lukossa.
-- Voi, voi, en minä uskalla. Tädit eivät ehkä ole lukinneet ovea, ja
silloin rosvo voi väijyä siellä ja hyökätä kimppuuni.
-- Mennään molemmat.
Tykyttävin sydämin tytöt tirkistivät eteisen lasiovesta portaille. Ei
-- siellä ei näkynyt ketään.
-- Mene sinä rohkeampi ensin, minä tulen jäljestä, ehdotti Rakel.
Ulla palautti mieleensä Orleansin neitsyen uljaan kuvan ja astui alas
kuistin portaita pitäen pientä savuavaa öljylamppua korkealla päänsä
päällä kuin olisi se ollut Ranskan liljalippu. Rakel kulki pari kolme
askelta taaempana.
Äkkiä Ulla pysähtyi. -- Kuulitko? Joku kopeloi lukkoa? kuiskasi hän.
Rakel vapisi.
-- Mennään sisään.
Ulla kohotti kuolemaa uhmaavasti päätään.
-- Jottako rosvot pääsisivät ryöstämään talon puti puhtaaksi tätien
poissa ollessa. Ei, menköön henkeni, mutta kunniani minä pelastan.
Ulla tunsi tällä hetkellä seisovansa ihailemansa Jeannen tasalla.
-- Minä hiivin keittiön kautta noutamaan apua, supisi Rakel.
-- Silloin ehkä syöksyt toisen rosvon syliin. He tulevat aina
molemmista ovista. Olen varma siitä, että toinen paraillaan vartioi
keittiön ovea.
Nyt Rakelin rohkeus petti. Hän alkoi hiljaa itkeä.
-- Voi, Ulla, elä, elä, sopersi hän, kun Ulla päättävästi laski
käden oven kahvalle. Etkö kuule, että oven takana on joku. Voi meitä
onnettomia!
Samassa ovi tempaistiin auki, ja kookas musta olento sukelsi esiin
hämärästä.
Kahden peljästyneen tyttöäänen raju kirkaisu, ja kaksi paria jalkoja
tömisti ylös portaita.
-- Apua! Varkaita! Rosvoja! huusivat molemmat täyttä kurkkua.
Ylimmällä portaalla Ulla seisahtui, käännähti käsi oven kahvalla ja
huusi käheällä äänellä:
-- On paras, että pötkitte tiehenne. Ja paikalla. Minun veljelläni on
pistooli ja hän ampuu teidät armotta joka sorkan.
-- Herra siunatkoon lasta, onko hän tullut mielipuoleksi? kuului
hämärässä kuistissa Agata tädin kimeä ääni. Johanna, juokse noutamaan
apua. Talo on täynnä rosvoja ja ryöväreitä.
Hetkisen hiljaisuutta. Sitten kuului Ullan ääni ylhäältä:
-- Voi, Agata täti, etkö sinä ollutkaan rosvo?
-- Mitä sinä höpsit? huusi Sofia täti ja kapusi portaita ylös
nopeammin, kuin hänen lihava ruhonsa olisi myöntänyt. -- Mitä näytelmää
täällä esitetään? Ja miksi ette ole jo nukkumassa?
-- Puh, ähki hän päästyään sisään. Hengästyin ihan. Rakel, koska vielä
olet valveilla, voit keittää minulle kamomillateetä. Karellien lohi oli
hirveän suolaista. Ja eivätkö sinustakin, Johanna, Ottilian pasteijat
olleet liian rasvaisia? Pelkään saavani yöllä vatsanpuruja.
Rakelin ja Ullan oli vaikea palata arkipäiväisyyteen äskeisestä
jännittyneestä mielialastaan.
-- Me luulimme, että oven takana oli se rosvo, minkä minä näin
puutarhassa, puolustelihe Ulla. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt
mitään niin mielenkiintoista kuin karannut vanki. Hänen täytyi
taistella tämän harvinaisen elämyksen puolesta. Varjo pihalla kasvoi
ja suureni hänen mielikuvituksessaan sikäli kuin hän tädeille kuvaili,
miten hän oli istunut ikkunan ääressä ja yhtäkkiä huomannut kaksi
säkenöivää, niin juuri _säkenöivää_ silmää pihalla. Ja sitten oli
olento lähtenyt liikkeelle kuin musta, tuhoa ennustava turmanlintu ja
hävinnyt.
-- Pysy asiassa, sanoi Johanna täti kuivasti, pihalla on siis ollut
joku ihminen, väität sinä. Turmanlinnuista en huoli kuulla puhuttavan.
-- Minä puhun tietysti kuvannollisesti, selitti Ulla loukkaantuneena.
Ja eikö täti ole kuullut puhuttavan siitä vangista, joka eilen illalla
karkasi vankilasta?
Tädit olivat riisuneet päällysvaatteet yltään ja astuneet
arkihuoneeseen. Kuullessaan Ullan mainitsevan karanneesta vankista he
hätkähtivät ja loivat toisiinsa hätääntyneitä katseita.
-- Kyllä Karellilla jotain semmoista puhuttiin, muisteli Sofia täti.
-- Viskaalihan siitä kertoi, virkkoi Johanna täti.
Mutta Agata täti löi kätensä yhteen ja huudahti kimakasti.
-- Voi, voi, sisaret, ettekö huomanneet sitä viittaan puettua miestä,
joka seisoi tuolla aivan porttimme kohdalla? Se oli tietysti hän.
-- Tottakin, minä huomasin hänet myös, myönteli Johanna täti.
-- Niin, ja hän vilkuili arasti ympärilleen, muistan sen nyt, huomautti
Sofia täti kalveten.
Johanna täti pyörähti nopeasti takaisin eteiseen ja väänsi oven toiseen
lukkoon.
-- Tule auttamaan, Agata, pyysi hän. Sysätään tämä arkku oven eteen.
Eteisessä oli vanhanaikainen raskas vaatearkku, vanhan pappilakodin
perintöjä. Se työnnettiin nyt yhteisvoimin eteisen oven eteen, arkun
päälle nostettiin vielä keinutuoli ja kukkapöytä.
-- Kyllä me nyt heräämme ryminään, jos hän tulee, vakuutti Sofia täti.
Keittiön ovi teljettiin myös tarkoin ja sen eteen nostettiin
astiakaappi. Ikkunain eteen vedettiin uutimet hyvin tiiviisti.
Kun kaikki varovaisuustoimenpiteet täten oli tarkoin suoritettu,
kääntyi Sofia täti toisten puoleen juhlallisena.
-- Niin, lapset, nyt menemme levolle ja uskomme sielumme ja ruumiimme
Herran haltuun.
Hän pani kätensä ristiin ja muut tekivät samoin. Ullasta oli
kaikki niin jännittävää ja juhlallista, kyyneleet oikein kihosivat
silmiin. Tytöt lausuivat tavallista vakavammin ja hellemmin
hyvänyöntoivotuksensa ja poistuivat huoneeseensa. He puhelivat vähän ja
senkin matalalla äänellä, ikäänkuin joku olisi voinut kuulla.
Tuskin he olivat päässeet vuoteeseen, kun ovi aukeni, ja Agata
täti hiipi huoneeseen alushameisillaan, hiukset yömyssyn peitossa,
kainalossa raskas nahkasiteinen Raamattu ja kädessä puntari.
-- Tytöt, sipisi hän, minä tulen teidän huoneeseenne nukkumaan. En
uskalla nukkua yksin. Pelkään hänen tulevan sisään ikkunasta ja minä
nukun aina niin sikeästi.
-- Tule vain minun vuoteeseeni, täti, sanoi Ulla, mutta miksi olet
ottanut puntarin?
Agata täti näytti hieman nololta.
-- Katsos, minä ajattelin, että jokin ase minullakin pitää olla. Ja
Raamattu on henkinen aseeni.
Ullaa alkoi naurattaa. Agata täti oli niin hassun näköinen seistessään
siinä pitkänä ja laihana puntari kädessä ja Raamattu kainalossa.
-- Aiotko käyttää sekä lakia että evankeliumia, täti kulta,
taistellessasi rosvoa vastaan, sanoi hän.
-- Elä ole noin nenäkäs, Ulla, sinun käy vielä huonosti maailmassa,
sanoi Agata täti arvokkaasti.
Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painautui Ullan sänkyyn ja luki
hitaasti ja harvakseen iltarukouksensa.