Harjulan rouva rypisti toisen silmänsä umpeen ja katseli arvostelevasti
kangasta, jota Martta hänelle näytti.
-- Niin, eipä ole hullumpaa. Kyllähän se noin ensikertalaisen
työksi. Miili tosin kutoo paljon parempaa, mutta hänellä onkin
kankaankutomistaito niin sanoakseni veressä.
-- En minä kudo lainkaan paremmin, uskalsi Miili punastuen ilmoittaa.
-- Elä oikaise äitisi puhetta, tyttö. Ihmeellistä, miten nenäkkäitä
nykyajan nuoret ovat. Minun mieleeni ei olisi juolahtanutkaan väitellä
vastaan, kun äitini jotain sanoi. Mutta Mooses on niin leväperäinen
lasten suhteen. Onneksi minussa on vielä pontta sen verran, että jaksan
pitää lapset kurissa.
Miili ja Naimi painoivat hämillään päänsä käsitöihinsä.
-- Arvaan, Martta, jatkoi Harjulan rouva, että tuo pöytäliinakangas
on kapioitasi. Taidat kuvitella pääseväsi papin rouvaksi. Mutta minä
kuulin eilen rovastilassa, että apulaisemme muuttaa toiseen pitäjään
vapunpäivästä.
Nyt oli Martan vuoro joutua hämilleen. Hän kävi hehkuvan punaiseksi.
Pastorin rouva, tietäen, miten vaikea Martan oli peitellä tunteitaan,
sanoi rauhallisesti:
-- Martta kulta, juoksepa kellariin noutamaan pullollinen rusinakaljaa.
Tahtoisinpa tietää, mitä Elviira täti siitä pitää. Minna lähetti
minulle muutaman pullollisen eilen, jatkoi hän kääntyen Harjulan rouvan
puoleen.
Martta riensi ulos.
Oi tuota ilkeätä Elviira tätiä! Hän kävi vuosi vuodelta vain
pisteliäämmäksi. Ja Miilikin oli käynyt niin omituiseksi, hän ei ollut
enää yhtä avomielinen ja ystävällinen kuin ennen. -- Mahtoiko tuo juttu
apulaisesta olla totta?
Martta painoi kättä sydäntään vasten. Se sykki niin kiivaasti.
Apulainen oli aina ollut hänelle niin herttainen, joskus miltei hellä.
Silloinkin viimeksi, rovastilassa.
Martta huokasi, pisti avaimen kellarin oveen ja astui pimeyteen.
Tuossa oli pullo.
Hän sieppasi sen ja palasi hitain askelin sisään. Tuokioksi hän
pysähtyi portaiden eteen. Oli kirkas maaliskuun iltapäivä. Harjujen
rinteillä kiilsi lumi auringonpaisteessa häikäisevän valkoisena. Mutta
Martta ei sitä huomannut. Hänen katseensa pysähtyi hankeen, jolla
hohti kangaspuista äsken päästetty pellavakangas kiiltävänä, silmiä
hivelevänä.
Olipa se valjennut! Siitä tuli hyviä lakanoita.
Martan poskia poltti. Hän muisti päivän, jolloin kangas, joka tuossa
nyt valmiina kiilsi, luotiin. Hän oli ollut väentuvassa luomapuita
pyörittämässä. Apulainen oli ollut isän luona. Lotti ja pojat olivat
tuoneet hänet tupaan katsomaan Martan hommia. Apulainen oli ihmetellyt,
miten nopeasti Martta oli lankaa kehinyt. Ja hänen vilpittömät
sinisilmänsä olivat katsoneet niin ystävällisesti.
-- Teistä tulee hyvä emäntä, Martta neiti, oli hän sanonut.
Martan kurkusta kohosi nyyhkytys. Mitä kaikkea hän olikaan ajatellut,
tuota kangasta kuteessaan. Mielettömiä, rohkeita unelmia oli ollut
loimina ja iloisia toiveita kuteina. Hän pysähtyi silittämään kiiltävää
pellavakudosta.
Hän oli ollut onnellinen sitä kutoessaan.
Pastorin rouva loi huolestuneen katseen Martan punoittaviin silmiin,
kun hän astui sisään kantaen tarjottimella kaljapulloa ja laseja.
Onneksi Elviiran huomio kääntyi kaljapulloon.
-- Vai niin, tämä on nyt niitä uudenaikaisia juomia, virkkoi hän
maistellen hitaasti ja arvostelevasti lasistaan. Ei, sanottakoon mitä
tahansa, kalja on pantava tynnyriin eikä pulloihin.
Lauri ja Kaarlo syöksyivät huoneeseen.
-- Minna ja Kristiina täti tulevat, ja Ulrik setä ajaa. Ja heillä on
Harmo valjaissa.
Anna äidin kasvot kirkastuivat. Hän tukahutti helpotuksen huokauksen.
Elviira oli tietenkin kunnon ihminen, mutta -- hänen seuransa oli niin
ärsyttävää. Täytyi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voisi säilyttää
mielenmalttinsa, kun hän linkosi pahansuopia huomautuksiaan. Tänään hän
oli erikoisen pisteliäs. Lieneekö siihen ollut syynä huhu apulaisen
poismuutosta? Anna hymähti surumielisesti. Martta ei yksin ollut
polttanut siipiään. Pikku Miilikin oli silminnähtävästi ihastunut
nuoren papin koreaan ulkomuotoon.
Kristiina tädin iloinen nauru raikui eteisestä.
-- Täällä me nyt taas olemme kaikki kolme, Anna, huusi hän ovelta.
Ja aiomme jäädä koko päiväksi. Kuumaa kahvia sinulla kai on ja vähän
vehnästä myös? Martta kultaseni, anna vanhalle tädille suukko. No,
pastori, oletko lukenut, mitä eilisessä lehdessä sanotaan uudesta
virsikirjaehdotuksesta?
Kristiina täti astui sisään kookkaana ja pirteänä. Ei edes Harjulan
rouvan läsnäolo kyennyt masentamaan hänen hyvää tuultaan. Ja pian pyöri
koko perhe hänen ympärillään.
Lotti kantoi Mossensa nähtäväksi. Hänen täytyi kysyä, luuliko Kristiina
täti Mossen käpälän paranevan. Se oli satuttanut sen hiiren loukkuun.
Lotti oli voidellut sitä linjamentilla, mutta se oli siitä huolimatta
yhä kipeä.
Martan kasvoilta katosi alakuloinen ilme, pastori unohti kiireensä
ja istuutui tädin viereen selittääkseen kantaansa uuden virsikirjan
suhteen.
-- Semmoista on aina, kun tulee Kristiina tädin kanssa tänne, toruskeli
Minna leikillään. Ulrik ja minä jäämme kokonaan varjoon.
Harjulan rouva oli hetken aikaa istunut ääneti happamen näköisenä. Nyt
hän koroitti äänensä.
-- Olet kai kuullut, Minna, mitä suojattisi Markus on saanut aikaan?
Kaikki käännähtivät nopeasti puhujan puoleen.
-- Mitä sitten? kysyi Minna nopeasti.
-- Hän on karannut sieltä, minne Noora oli hänet sijoittanut.
Elviira rouva nautti silminnähtävästi hämmästyksestä, mikä kuvastui
kaikkien kasvoilta.
-- Karannut, toisti Minna soinnuttomasti.
-- Niin juuri -- karannut. Eikä se ole ensi kertaa. Muistatte kyllä
vielä, miten hän karkasi meiltä, ja teidän Ullanne kätki hänet
heinälatoon. Vieläkin minua harmittaa, että Mooses silloin oli
sellainen vätys, ettei opettanut pojalle huutia.
-- Kenenkä luota Mark on karannut, kysyi pastori.
-- Noora ei tahtonut pitää poikaa luonaan, vaan lähetti hänet maalle
erään opettajan luo, -- tunnettehan Nooran -- hän on suloinen ja hyvin
kasvatettu ja mallikelpoinen, aivan kuin Tyyrakin, mutta itsekäs ja
omahyväinen.
-- Siinä olen kerrankin samaa mieltä kanssasi, Elviira Kemell, lausui
Kristiina täti.
Harjulan rouva ei ollut kuulevinaan huomautusta.
-- No niin, jatkoi hän, Mark oli pari kolme viikkoa tämän oppineen ja
ankaran herran valvonnan alaisena. Ja sitten eräänä kauniina päivänä
ilmoitetaan Nooralle: "Poika on kadonnut. Onko hän Berliinissä?" Noora
pelästyi luonnollisesti, niin paljon kuin hän ylimalkaan katsoo hyväksi
pelästyä, ja pani poliisin liikkeelle. Mutta poika oli poissa ja pysyi
poissa. Häntä ei löydetty mistään.
-- Mark raukka, äänsi pastorin rouva hiljaa. Kaikki olivat vakavia.
Ulrikin poskille oli kohonnut tumma puna.
-- Onko tämä totta? kysyi hän terävästi.
-- Jaakko kirjoitti siitä meille. Hän oli käynyt Örnfeltillä, ja
Alma sisar oli kertonut hänelle koko jutun. Erikoisen pahoillaan en
luule Alman enempää kuin Noorankaan olevan. Poika on aina ollut koko
kiusankappale. Hän on kai liittynyt johonkin sirkusseurueeseen. Se
olisi hänen tapaistaan.
"Katsokaa, ettette katso ylön yhtäkään näistä pienimmistä; sillä minä
sanon teille: heidän enkelinsä taivaassa näkevät aina minun isäni
kasvot, joka on taivaissa."
Pastori näin puhui. Hän kohosi seisomaan, työnsi tuolin lujasti
paikoilleen ja lähti huoneesta. Anna rouva tiesi, että hän pakeni
yksinäisyyteen, ennenkuin hänen kiivas luontonsa sai hänet loukkaamaan
vierasta.
Kiusallinen äänettömyys seurasi pastorin sanoja. Viimein Elviira rouva
katkaisi sen lausuen yhä vielä taistelunhaluisena.
-- Tämän jälkeen ei kai kannata kertoa, että Mark oli ennen lähtöään
murtautunut tohtori Hirschin kaappiin.
-- Minun on vaikea uskoa sellaista Markista, huomautti Minna arasti.
-- Tämä on siis tulos Nooran kasvatusopillisista periaatteista, sanoi
Kristiina täti kuivasti.
-- Tai pikemminkin Hasselin hemmottelusta, iski Elviira rouva takaisin.
Hän tahtoi peräytyä kaikella kunnialla.
-- Kas niin, tytöt, käärikää työnne kokoon, on aika lähteä. Hyvästi,
Anna, vie terveisiä Jonatanille ja sano hänelle minun puolestani,
että minä osaan Raamattuni yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja toisena
pääsiäispäivänä meillä on tavanmukaiset kutsut. Tervetuloa silloin
Harjulaan. Tulkaa ajoissa ja ottakaa kaikki lapset mukaan. Tule
sinäkin, Kristiina. Ja Minna ja Ulrik. Niiatkaa, Naimi ja Miili.
Minna, rintasolkesi putoaa kohta. Ja kuule, Anna, minun mielestäni
tynnyrikalja on parempaa kuin pullokalja. Martta, tule pian katsomaan
Miilin drälliä. On turha tulla saattamaan eteiseen.
Kristiina täti oli asettunut seisomaan uunia vasten kädet selän taa.
Hänen hyvä tuulensa oli tyystin kadonnut.
-- Kemellit, puuskahti hän, Kemellit ja Örnfeltit. Minä sanon
teille -- -- --
Hän ei jatkanut.
Ulrik Schöring mitteli kiivaasti lattiata.
-- Minun täytyy ottaa asiasta selko, sanoi hän. Se on velvollisuuteni
Frediä kohtaan.
-- Käsittämätöntä, että niin järkevä mies kuin Hassel laiminlöi antaa
määräystä Markin suhteen, sanoi pastorin rouva --
-- Oletko varma siitä, ettei sellaista ollut, Anna? kuului Kristiina
tädin ääni.
-- Mitä tarkoitat?
-- Ehkä se oli kirjoitettu, mutta sitä ei löytynyt.
-- Täti kulta, nyt menet liian pitkälle, sanoi Minna nuhtelevasti.
Ulrik ja minähän olimme Berliinissä juuri siihen aikaan. Myönnän, että
Noora saattaa olla kylmä ja itsekäs, mutta milloinkaan hän ei alentuisi
epärehellisyyteen ja vilpillisyyteen.
-- Siinä olet oikeassa, sanoi hänen miehensä.
-- Ja muutenkin arvelen, että pikku padoilla on korvat, virkkoi Martta
vihjaisten päällään Lottiin, joka sopessa istui sitomassa Mossensa
käpälää.