Pieni kalpea auringonsäde leikitteli matolla Kaunialan arkihuoneessa.
Kristiina täti ja Minna istuivat ahkerassa työssä. Liinavaatevarasto
oli tarkastettava pesun jäljiltä, paikat parsittava, repeämät
korjattava. Minna kätki haukotuksen kapeaan kouraansa.
Kristiina täti oli väsymättömän tarmokas. Olisi ollut paljon ihanampaa
houkutella Ulrik mukaan pienelle ajoretkelle, kun kerran pitkästä
ajasta oli tällainen kirkas talvipäivä. Mutta koska Kristiina täti ei
hievahtanut työnsä äärestä, oli hänenkin kärsivällisesti pistettävä
neulaa.
Ulrik Schöring istui mukavasti korkeaselkäisessä nahkatuolissa,
iso bernhardilaiskoiransa jalkain juuressa. Postinkuljettaja toi
postilaukun ja ojensi sen isännälle.
Ulrik avasi laukun.
-- Sanomalehti, pari kirjettä ja -- sähkösanoma. Keneltä?
Hän repäisi auki sähkösanoman. Minna huudahti heikosti nähdessään
miehensä kasvojen äkkiä vaalenevan.
-- Mitä on tapahtunut?
-- Fred Hassel on kuollut.
-- Fred Hassel!
Molemmat naiset pudottivat työn käsistään. Minna riensi miehensä luo ja
laski lohduttavasti kätensä hänen olalleen.
-- Ulrik rakkaani, olen niin pahoillani.
-- Mihin tautiin hän kuoli? kysyi Kristiina täti.
-- Tuohon vanhaan sydänvikaansa. Hän kärsi siitä jo Amerikassa, ja se
paheni luonnollisesti vaimon ja lapsen katoamisen jälkeen.
Hän peitti kasvot käsiinsä.
-- Hassel poissa -- old fellow -- mutisi hän. Sitten hän hillitsi
itsensä. Minna, sinä ja minä lähdemme Berliiniin tukemaan hänen
leskeään.
-- Ja Markia, sanoi Minna pyyhkien kyyneleen silmästään.
-- Luulenpa, että poika on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora,
mutisi Kristina täti.
Minna loi moittivan katseen vanhaan tätiin. Hän ei käsittänyt tämän
vastenmielisyyttä Nooraa kohtaan.
Jo seuraavana päivänä Ulrik ja Minna matkustivat Helsinkiin jatkaakseen
sieltä matkaa Berliiniin. He tapasivat Nooran rauhallisena ja
arvokkaana. Surupuvussa hän näytti Minnaa paljon vanhemmalta, vaikka he
olivatkin yhdenikäiset.
Minna itki haikeasti sulkiessaan ystävättären syliinsä.
-- Oi, Noora, nyyhkytti hän, olen niin suruissani tähtesi, lemmikkini,
niin sanomattoman suruissani.
-- Kiitos, Minna rakas, lausui Noora. Hän suuteli viileästi Minnaa
poskelle ja irtaantui sitten rauhallisesti hänen syleilystään.
-- Olen kiitollinen, että tulitte, hän ojensi kätensä Ulrikille.
Fred kuoli niin, äkkiä, pelkään, että hänen asioissaan on koko
lailla järjestämistä. -- Olen pahoillani, ettei täällä ole kaikki
niin mukavasti kuin soisin. Fred suunnitteli kyllä huoneistomme
laajentamista, mutta se jäi kesken, kuten niin moni muukin seikka,
lisäsi hän vieden vieraansa heille varattuun huoneeseen.
-- Tässä, Minna, on kampauspöytäsi, pelkään, että siitä puuttuu yhtä ja
toista tärkeätä, johon sinä olet tottunut. Ja tässä on kylpykomeronne.
Sen Fred teetti vähän ennen kuolemaansa. Se on amerikkalaista tyyliä.
Ja nyt eroamme hetkeksi. Kello yksi syömme toisen aamiaisen. Sitä ennen
on minun vielä vastaanottaminen surukäyntejä.
Hän nyökkäsi levollisesti tummatukkaista päätään ja poistui.
Minna vaipui uupuneena mukavaan nojatuoliin ja katseli Nooran jälkeen,
kunnes ovi sulkeutui. Miten Noora oli muuttunut! Niin vieraaksi. Ja
miten ihmeellisen hyvin hän hillitsi surunsa. Se johtui tietysti
hyvästä kasvatuksesta.
-- Eikö sinusta Noora ole kehittynyt ja kasvanut sielullisesti? kysyi
hän mieheltänsä.
Ulrik Schöring ei vastannut. Hän istui alakuloisissa mietteissä.
Fred Hassel oli niin usein pyytänyt häntä tulemaan Berliiniin
vierailulle hänen kotiinsa. Nyt hän oli täällä, mutta ystävä oli
poissa. Uskollinen, kelpo sydän oli laannut sykkimästä.
Ovea raoitettiin, kalpeat pojankasvot kurkistivat huoneeseen.
-- Mark!
He olivat unohtaneet hänet! Poika pysähtyi kynnykselle. Hän oli
kasvanut ja laihtunut. Suurissa, tummissa silmissä oli pohjattoman
surullinen katse.
Tällä hetkellä Minna muisti Kristiina tädin sanat: "Pelkäänpä, että
Mark on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora."
Minna veti pojan luokseen. Mark epäröi hetken. Sitten painoi hän päänsä
Minnan olkapäälle ja puhkesi hiljaiseen, kiihkeään itkuun.
Minna siveli hänen kiharoitaan.
-- Rakas pikku Mark. Oma ystäväni, elä itke niin kovin katkerasti. Isän
on nyt hyvä.
-- Ei ole enää isää, ei mitään isää, nyyhkytti Mark.
-- Mutta Mark, onhan sinulla äiti --? Minna tunsi pojan kiinteän
otteen höltyvän -- ja olemmehan me sinulla, Ulrik setä ja minä ja
Pikkupappilan pastorin rouva ja kaikki muut ystäväsi Suomessa.
Päivällispöydässä saivat Noora ja Ulrik Schöring pitää huolen
keskustelusta. Minna istui ääneti mieli ankeana. Hän tutkisteli
Markin kalpeita kasvoja ja ihmetteli itsekseen. Mikä poikaa vaivasi?
Hän suri syvästi isän kuolemaa, se oli selvä, mutta noissa kapeissa,
laihtuneissa kasvoissa luki jotain muutakin kuin pelkkää surua.
Niissä oli sama vieras, itseensäsulkeutunut ilme, joka Minnalle oli
tuttu niiltä ajoilta, jolloin Mark oli kasvattina Harjulassa. Juuri
tuonnäköinen hän oli silloin, kun Minna hänet yllätti vanhassa ladossa,
minne hän oli kätkeytynyt Harjulasta karattuaan.
Noora kutsui palvelijan luokseen ja sanoi puoliääneen: -- Viekää
veljelleni tarjottimella ruokaa. Hän ei jaksa tulla syömään.
Ja Minnan puoleen kääntyen hän virkkoi:
-- Tahdotko tulla katsomaan vauvaani?
Valoisassa, somasti kalustetussa huoneessa kohosi keski-ikäinen,
valkoiseen esiliinaan ja päähineeseen puettu hoitajatar kunnioittavasti
seisomaan, kun naiset astuivat sisään.
Kehdossa jokelteli parin kuukauden vanha kirkassilmäinen lapsi.
-- Onko baby ollut rauhallinen, Miller? kysyi Noora saksankielellä.
-- Kyllä, armollinen rouva. Hän on syönyt ja nukkunut hyvin.
-- Entä miten jaksaa veljeni?
-- Hän valittaa väsymystä ja tahtoo pysyä vuoteessa vielä tänään.
-- Joju on sairas, selitti Noora Minnalle. Fredin kuolema koski häneen
syvästi. Joju on aina ollut erikoisen herkkätunteinen. Aivan toista
lajia kuin Mark.
Hän nosti lapsen syliinsä.
-- Eikö hän ole soma, Minna? Pikku Margareetani, hän tulee meidän
sukuun. Tyyran näköinen, eikö totta?
Noora suuteli lasta, ja ensimmäisen kerran päivän kuluessa Minna
huomasi nuoren lesken mielen järkkyvän. Hän laskeutui polvilleen kehdon
ääreen, painoi päänsä lapsen pielukselle ja puhkesi itkuun.
-- Pieni isätön tyttöni!
Mutta hän tointui pian ja oli jälleen sama rauhallinen, arvokas Noora
kuin aina ennenkin.
Mark oli hiipinyt toisten mukana huoneeseen. Murjottava ilme oli
hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän astui kehdon luo ja taputti hellästi
pienokaisen poskia.
Noora työnsi pojan käden kiivaasti syrjään.
-- Et saa, sanoi hän kovasti. Olenhan kieltänyt sinua koskettamasta
lasta. Ja kääntyen Minnan puoleen hän lisäsi: -- Mark laiminlyö usein
pestä käsiään. Hän voisi tartuttaa vauvaan jonkun taudin.
Mark oli nopeasti vetäytynyt syrjään.
-- Ei minussa ole mitään tautia, puuskahti hän heittäen päätään
uhkamielisesti taaksepäin. Miksi en saa hyväillä pikku siskoa?
-- Vauva ei ole sinun lelusi. Ja mene nyt ulos. Räätäli tulee heti
koettamaan pukuasi.
Mark poistui ynseänä, Noora kääntyi kiivaasti ystävänsä puoleen.
-- Et voi uskoa, Minna, miten uppiniskainen ja taipumaton hän on.
En ymmärrä, miksi Jumala on pannut sellaisen taakan hartioilleni
antaessaan tuon pojan kasvatuksen huolekseni. Niin kauan kuin Fred
eli, saatoin sen kestää, vaikka Fred rukka olikin kovin heikko hänen
suhteensa. Mutta nyt on poika käynyt entistään vaikeammaksi käsitellä.
-- Oletko koettanut kohdella häntä lempeästi, sanoi Minna vakavasti.
Markilla on uhmaileva luonne, se on kyllä totta, mutta me
Pikkupappilassa huomasimme, että häntä voi helposti ohjata hyvällä.
Noora pudisti päätään.
-- Rakas Minna, te olette kaikki herttaisia ihmisiä Anna tädistä
alkaen, mutta salli minun sanoa, lastenkasvatuksesta ette ymmärrä
paljon. Mark on laiska, niskoitteleva ja huolimaton. Hän tarvitsee
vakavan ja johdonmukaisen kasvatuksen, muutoin hänestä tulee hutilus.
Minä aion kasvattaa hänestä miehen enkä hempeämielistä kaunosielua.
Jumala antaa kyllä minulle voimia siihen. Me Örnfeltit olemme
tottuneet seuraamaan omantuntomme ääntä.
Minna katseli miettivästi ystäväänsä. Oliko Noora ehkä oikeassa? Nyt
niinkuin niin monta kertaa ennen jo naisopistossa hänestä tuntui Noora
häntä itseään kypsyneemmältä ja lujemmalta. Hän oli aina ihaillut
ystävän vankkoja periaatteita. Mutta jotain Nooralta puuttui. Mitä?
-- "Ja jos sinulta puuttui rakkautta, et sinä mitään olisi."
Minna säpsähti. Paraillaanko hän tässä arvosteli ystäväparkaansa?
Lohduttaa hänen tuli häntä, ei kylmästi arvostella.
-- Tule, Minna, sanoi Noora. Gretel nukkuu. Ja sinun on myös levättävä.
-- Entä sinä! Sinä kai tarvitset lepoa enemmän kuin minä.
-- Minä aion valvoa Fredin luona tämän viimeisen yön.
-- Salli minun ja Ulrikin valvoa kanssasi, pyysi Minna ujosti.
Tekisimme sen niin mielellämme.
Paksut kynttilät Fred Hasselin paarien ympärillä olivat sammuneet, kun
Ulrik Schöring, joka Minnan ja Nooran kanssa oli valvonut, nousi ja
veti syrjään uutimet. Kalvas aamuvalo tunkihe sisään ikkunasta.
-- Nyt teidän molempien täytyy mennä levähtämään, sanoi hän. Ennätätte
vielä nukkua pari tuntia, ennenkuin lähdemme haudalle.
Minna ja Noora tottelivat vastustelematta. He olivat kumpikin
äärimmäisen väsyneet.
Ulrik katseli liikutuksen vallassa vainajan kasvoja. Hän muisteli
heidän yhteistä taisteluaan kaukana onnen kilpakentällä, jossa mies
sortui tai voitti. Muisteli ystävän pelastavaa kättä, joka ohjasi häntä
lujasti ja vakavasti. Muisteli myös synkkiä hetkiä, joita vastaan hän,
Ulrik Schöring oli taistellut, kun surulliset muistot valtasivat Fred
Hasselin mielen.
Pidätetty nyyhkytys herätti hänen huomionsa. Sopesta, raskaiden
uudinten takaa se kuului.
Ulrik astui sinne ja kohottaessaan uutimia hän näki Markin
kyyristyneenä nurkassa suuren kirjakaapin suojassa. Hän näytti
kurjalta, kasvot olivat surusta vääntyneet ja kyyneleet olivat
piirtäneet likaisia juovia poskille, joita hän ehkä unissaan oli
hieronut.
-- Mutta Mark, mitä sinä täällä teet?
-- Minä -- minä tahdoin myös valvoa isän luona, vastasi poika. Hän oli
niin väsynyt, että horjui.
-- Mene nyt heti paikalla nukkumaan, sanoi Ulrik.
-- Ulrik setä, ethän sano mitään hänelle. Lupaathan, ettet kerro,
rukoili Mark. -- Hän olisi siitä vihoissaan, mutta minun täytyi, minun
täytyi saada olla täällä isän luona.
Ulrik nyökkäsi.
-- Mutta mene nyt lepäämään. Muuten et jaksa tulla haudalle.
Mark loi vielä viimeisen pitkän katseen isän rauhallisiin kasvoihin.
Sitten hän hiipi huoneesta pää painuksissa.
* * * * *
Fred Hassel lepäsi kummun alla. Hautajaiset ja niihin liittyneet huolet
olivat ohi. Raskas rauha lepäsi painostavana kodin yllä.
Minna ja Ulrik valmistautuivat kotimatkalle. Minna ikävöi takaisin
Kaunialaan, Noora ei häntä kaivannut, hän kantoi surunsa tyynesti ja
rauhallisesti. Hasselin lakimies hoiti asiat, ja Noora avusti häntä
muitten kanssa neuvottelematta. Ulrik Schöring oli myös tarjonnut
apuaan, Noora kiitti, mutta ei turvautunut häneen.
Schöring oli levoton Markin puolesta. Olikohan Hassel muistanut
laillistuttaa pojan oikeudet?
Kauan epäröityään hän iski suoraan asiaan, Noora kohotti silmäkulmiaan
kuin kummastuneena, ja Ulrik tunsi käyttäytyneensä epähienosti hänen
silmissään.
-- Fred ei ole jättänyt mitään määräyksiä kasvattipoikansa suhteen.
Minulla ei ole muuta osviittaa kuin oma järkeni ja omatuntoni.
-- Kasvattipoika, Noora, onko Mark mielestäsi vain Fredin kasvattipoika?
-- On.
Nooran vastaus oli lyhyt ja jyrkkä.
-- Mutta Fred oli vakuutettu siitä, että Mark oli hänen oma poikansa.
-- Minä en koskaan siinä asiassa ymmärtänyt Frediä. Ja luulen, että
Fred itsekin viime aikoina epäili erehtyneensä. On ymmärrettävää, että
hänen rakkauttakaipaava yksinäinen sydämensä kiintyi poikaan omituisen
yhdennäköisyyden nojalla. Mutta se, että pojalla sattui olemaan Fredin
vaimo vainajan silmät tai nenä, ei vielä riitä vakuuttamaan minua.
Ja kuten sanottu, Fred tuskin enää tultuaan pikku Gretelimme isäksi
itsekään uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt
jotain määräyksiä pojan suhteen.
-- Fred kirjotti kuitenkin viimeisessä kirjeessään minulle selvin
sanoin, että hän oli päättänyt antaa Markille täydet lapsen oikeudet --
perintöönkin nähden, lausui Ulrik vastenmielisesti.
Noora suoristi vartaloaan.
-- Sitä minun on vaikea uskoa. Missään tapauksessa hän ei sitä ole
tehnyt. Minulla ei siinä suhteessa ole minkäänlaisia velvollisuuksia,
Fredin tähden kasvatan Markin, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Mutta
en aio suostua siihen, että hän pyrkii minun -- meidän tyttäremme
vertaiseksi. Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin
herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan. Lapsen oikeuksia
en koskaan aio myöntää hänelle.
Ulrik ei enää jatkanut keskustelua, Noora näytti taipumattomalta.
Hänen kantaansa ei voinut järkyttää. Ja hän oli oikeassa. Todistuksia
puuttui. Kukaan ei voinut pakottaa häntä tunnustamaan Markia, kun ei
pojan isä ollut sitä tehnyt. Olihan jo paljon sekin, että Noora lupasi
edelleen pitää huolta pojan kasvatuksesta.
Siitä huolimatta hän tunsi mielensä apeaksi poistuessaan Hasselin
entisestä työhuoneesta, jossa keskustelu oli tapahtunut.
Noora jatkoi hänen lähdettyään keskeytynyttä työtään Fredin papereita
järjestellen. Mutta hänen otsansa oli rypyssä ja huulensa lujasti
yhteenpuserretut.
Ei kumpikaan huomannut, että ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan,
että nurkassa suuren palmun suojassa istui kalpea poika. Poika, jonka
aivoissa takoi säälimättömät sanat:
"Fred tuskin itsekään enää tultuaan pikku Gretelin isäksi uskoi
romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä
pojan suhteen."
Ja vielä:
-- "Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin
herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan."