-- Aiotko mennä ulos, Mark? kysyi Joju. Mark oli tullut huoneeseen,
rullaluistimet riippuivat käsivarrella, soma samettilakki oli hiukan
keikailevasti tummilla kiharoilla, silmät sädehtivät.
-- Etkö voisi jäädä kotiin minua hauskuttamaan? On niin ikävää aina
istua sisällä. Pelattaisiin tammea tai kuustoistapeliä.
Mark epäröi. Hän katseli Jojun kuihtuneita kasvoja ja käpristynyttä
vartaloa. Katseli ulos kirkasta päivänpaistetta ja teki päätöksensä.
-- On niin kaunis ilma, tahtoisin koetella uusia luistimiani. Kun olen
tullut takaisin, pelaan kanssasi. Auf Wiedersehen!
Hän heilutti hattuaan ja astui reippain askelin ovelle.
Joju katseli vihamielisesti hänen jälkeensä. Häntä ärsytti nähdä toista
niin terveenä, voimakkaana.
Sellainen itsekäs poika!
-- Sinä et saa mennä, Mark, huusi hän kiivaasti. Mark käännähti
nopeasti.
-- Enkö saa? Sinäkö minua komennat? Molemmat pojat mittelivät toisiaan
vihan vimmoissaan. Mark oli punainen, Joju kalpea.
-- Noin koppava et ollut Harjulassa, huusi Joju, syödessäsi minun
tätini armoleipää. Silloin sait kiltisti totella.
Mark heitti päätään ylimielisesti.
-- Ajat ovat muuttuneet. Silloin olit sinä rikas ja minä köyhä,
nyt -- -- --.
Hän ei lopettanut lausettaan, kiivaalla käden liikkeellä hän avasi oven
ja syöksyi ulos.
Samassa astui Noora nopein askelin sisään viereisestä huoneesta. Joju
kääntyi sisareensa.
-- Kuulitko, Noora? huusi hän, kuulitko? Hän aikoi sanoa, "nyt sinä
olet köyhä ja minä rikas." Minä olen niin suuttunut häneen että -- --
Jojun kiukku puhkesi voimattomiin kyyneliin. Nooran suun ympärillä oli
ankara piirre ja silmissä synkkä palo. Hän silitti Jojun päätä.
-- Elä huoli itkeä, ystäväni. Mark on ajattelematon poikanulikka.
-- Hän on ilkeä, nyyhki Joju, aina hän minua kiusaa. Voi Noora, kuinka
hauskaa me pitäisimme, ellei häntä olisi. Sinä ja minä ja pikku Gretel
kolmisin vain.
-- Entä Fred? sanoi Noora nuhtelevasti.
-- Niin tietysti Fred myöskin. Mutta ei Markia. Et sinäkään hänestä
pidä, sen olen kyllä huomannut.
-- Erehdyt, Joju, Mark on Fredin poika, et saa noin puhua.
Joju venytti huuliaan kuin pieni pahankurinen lapsi.
-- En usko, että hän on Fredin poika. Se on vain satua. Fred on typerä,
kun uskoo sitä.
-- Sinä puhut minun miehestäni, Joju, sanoi Noora.
Hänen äänensä koetti olla ankara, mutta poika ymmärsi hyvin, että sisar
ei tarkoittanut totta.
-- Sinun pitää rangaista Markia, jatkoi Joju itsepintaisesti. On
väärin, että hän saa loukata minua. Olen sairas ja minua pitäisi
säästää, mutta Mark vain kiusaa minua lakkaamatta. Oi, tahdon kotiin
äidin luo. Olen niin sairas ja onneton. Ja hän purskahti uudelleen
katkeraan itkuun.
-- Rakas Jojuseni, huudahti Noora säikähtyneenä. Elä itke. Mark saa
pyytää sinulta anteeksi. Sano, tahtoisitko lähteä ajelemaan. Lähdemme
Tiergarteniin.
Jojun kasvot kirkastuivat.
-- Sinä ja minä kahden.
Noora nyökkäsi.
-- Me kaksi vain. Mutta tule nyt katsomaan Greteliä.
Eteisestä kuului askelia. Talon isäntä palasi tehtaasta. Joju pyyhki
nopeasti kyyneleet silmistään. Siitä huolimatta Fred Hassel heti
huomasi, että poika oli itkenyt.
-- Mikä hätänä? kysyi hän hyväntuulisesti.
Noora vastasi veljensä puolesta. -- Pientä kinaa poikien välillä.
-- Taasko? Tapelkaa, kukonpojat, mutta elkää itkekö, yritti Fred
kääntää leikiksi.
Joju poistui huoneesta, mutta Noora lausui jäykästi:
-- Joju on liian herkkätunteinen, hänen ei pitäisi kiinnittää huomiota
siihen, mitä Mark sanoo.
Fred Hassel teki kädellään väsyneen liikkeen päätään kohti.
-- Antakaamme poikien kinailla, Norchen. Sellainen on heidän tapansa.
-- Mutta hän puhuu halveksivasti veljeni riippuvaisesta asemasta
perheessämme. Ja sitä on ikävä kuulla.
Fred Hasselin kasvot synkistyivät.
-- Se on pahasti. Mark on ajattelematon pojanviikari ja ylimielinen
myös. Anna hänelle anteeksi, Noora. Ja minä puolestani tulen häntä
siitä ankarasti rankaisemaan.
Mark myöhästyi päivälliseltä. Hän tuli sisään punaposkisena, kihara
tukka hiestyneenä, ja silmät sädehtien. Fred Hassel loi häneen ankaran
silmäyksen, mutta säpsähti. Miten olikaan poika Maria-vainajan näköinen!
Mark astui Jojun luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:
-- Tuohon käteen, Joju, olin aasi ja idiootti. Annathan anteeksi.
Joju katseli häntä nyrpeänä, mutta ei antanut kättään.
-- Oletko taas käyttäytynyt pahoin Jojua kohtaan? Olen hyvin ihmeissäni
siitä, ettet opi ihmisiksi.
-- Voi, isä, niin minäkin olen, sanoi Mark katsellen samalla isäänsä
hellyttävästi. Häpeän kauheasti.
Fred Hasselin katsanto oli jo koko lailla lempeämpi. Mutta Noora
jäykistyi. Hänelle oli Markin kevytmielinen tapa käsitellä vakavia
asioita vastenmielinen. Isän olisi pitänyt rangaista häntä lujalla
kädellä, mutta sensijaan hän heti taipui, kun Mark tekeytyi nöyräksi ja
veikeäksi.
Joju istui edelleen ynseänä.
-- No Joju, sanoi Fred Hassel vakavasti, etkö näe, että Mark ojentaa
kätensä sinulle. Tehkää sovinto ja olkaa hyvät ystävät.
Joju loi kysyvän katseen sisareensa. Tämä istui silmät alas luotuina,
Joju tarttui Markin käteen ja mutisi jotain.
Tyytyväisenä Mark istuutui paikalleen ja alkoi vilkkaasti kuvata
hauskaa luistinretkeään.
-- Kun sinä, Joju, tulet terveeksi, sanoi hän, menemme yhdessä
luistelemaan.
Noora tunsi piston sydämessään. Hän tiesi, että Joju rukka ei
enää koskaan voisi toisten poikain lailla urheilla. Lääkäri ei
antanut suuriakaan toiveita siitä, että hänen selkänsä paranisi.
Korkeintaan senverran, että hän suurinta varovaisuutta noudattaen
saattoi pysyä siinä kunnossa, missä nyt oli. Hän loi vihamielisen
katseen poikapuoleensa. Siinä hän istui niin terveenä, notkeana ja
itsetietoisena vinoselkäisen, kalpean Jojun vieressä. Ja Fredin silmät
loistivat isällistä ylpeyttä ja rakkautta.
Päivällisen jälkeen sanoi Hassel Markille:
-- Tule huoneeseeni, minulla on sinulle puhuttavaa.
Hän sulki oven, istuutui ja viittasi Markia luokseen.
-- Sinä kai ymmärrät, poikani, että sinun on oltava erityisen
hienotunteinen Jojua kohtaan. Monestakin syystä. Hän on vieraamme,
senlisäksi minun vaimoni, siis sinun äitisi, veli ja lopuksi sairas ja
kivulloinen, joten hän jo sellaisenaan on erikoisasemassa. Toivon, että
minun poikani ei koskaan unohda itseään siihen määrin, että loukkaisi
kotinsa vierasta tai solvaisi sairasta. En vaadi sinusta malli-ihmistä,
monen mielestä saat ehkä kehittyä liiankin vapaasti, mutta tahtoisin
teroittaa mieleesi tämän elämänohjeen: ole aina gentlemanni,
herrasmies. Gentlemanni jokaisessa elämän tilanteessa.
Mark seisoi ääneti, taistellen mielenliikutustaan vastaan.
-- Minä koetan muistaa, mitä olet sanonut, isä, sai hän viimein
sanotuksi.
-- Hyvä on. Mene nyt Jojun luo hauskuttamaan häntä.
Markin poistuttua istui Hassel tuokion kasvot käsiin kätkettyinä.
Pari syvää huokausta Kohosi hänen rinnastaan. Sitten hän hitaasti
nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo. Sen oikeanpuolisesta laatikosta
hän otti esille lippaan. Pontta painamalla aukeni lipas. Se sisälsi
kellastuneita kirjeitä ja valokuvan. Kuva oli nuoren naisen, jolla
oli tummat unelmoivat silmät ja ohimoilla kähertyvä tukka. Hassel
katseli kauan kuvaa. Hän muisti ensimmäisen kotinsa, jossa nuori
nainen oli emännöinyt. Köyhä ja vaatimaton oli koti ollut, ahertaa yli
voimiensakin oli nuori vaimo saanut ja sitten -- kun elämä viimein
valkeni, oli hän saanut surmansa.
Hasselin huulet liikkuivat:
-- Maria, nuoruuteni rakastettu.
Noora oli astunut hiljaa huoneeseen.
-- Häiritsenkö? kysyi hän.
Hassel sulki lippaan ja sysäsi sen laatikkoon.
-- Et lainkaan.
-- Kai muistat, että meidän on mentävä teatteriin tänä iltana? sanoi
Noora.
-- Teatteriinko? Emmekö olisi kotona tänä iltana, Norchen? Olen hiukan
väsynyt.
Noora näytti ikävystyneeltä. -- Sepä sattui sopimattomasti. Olin
luvannut Hagemanneille, että tulisimme. Tänä iltana näytellään Egmont.
-- Lähde sinä yksin. Minä tulen myöhemmin, kun olen hiukan levännyt.
Noora poistui ääneti ja palasi kantaen pientä hopeatarjotinta, jolla
oli lasi ja kirkkaasti tahkottu pullo. Hän laski sen pöydälle.
-- Tässä on madeiraa. Ehkä se sinua virkistää. Minä menen nyt
pukeutumaan. Olisin mielelläni jäänyt kotiin, mutta lupasin
Hagemanneille. Tulethan varmasti myöhemmin?
-- Kyllä, ystäväni.
Hassel sulki silmänsä ja nojausi väsyneenä tuolinselkämykseen. Hän oli
kohottanut toisen käden sydämelleen.
-- Tämä ei käy, kuiskasi hän, huomenna menen lääkärille. Mutta ennen
kaikkea on minun pidettävä huoli Markin tulevaisuudesta.
Hän otti paperiarkin, tarttui kynään ja alkoi nopeasti kirjoittaa. Tuon
tuostakin kohosi käsi sydämelle ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta
hän kirjoitti paperin valmiiksi.
Ovelle koputettiin.
Hassel painoi sinettinsä paperiin.
-- Sisään, huusi hän päätään kääntämättä.
Joju nilkutti huoneeseen.
-- Noora pyysi lähtiessään, että tulisin muistuttamaan lankoa, jos
lanko unohtaisi mennä häntä noutamaan teatterista.
Hassel silmäili kelloansa.
-- Onkin jo aika. Kello on kymmenen.
Hän valmistui kiireesti lähtemään.
-- Mutta miksi sinä, pikkumies, et ole vielä vuoteessa?
Joju punastui loukatusta ylpeydestä. Hänkö pikkumies? Hän tiesi ja
ymmärsi enemmän kuin Mark, joka ei välittänyt muusta kuin viulustaan
ja urheilusta. Mutta ihmiset luulivat voivansa sanoa mitä tahansa
sellaiselle, joka oli raihnas.
-- Lupasin Nooralle pitää huolta siitä, että lanko ei unohtaisi. Istuin
tuolla salissa odottamassa.
Hassel ei huomannut pojan nyreätä äänen sävyä. Hän laski ystävällisesti
kätensä hänen päälaelleen.
-- Taidat pitää paljon sisarestasi?
-- Kyllä, vastasi Joju yksikantaan.
Luuliko lanko, että hän rupeaisi kertomaan toisille, kuinka paljon hän
Nooraa rakasti?
Hassel taputti häntä.
-- Se on oikein, Joju. Ja nyt minä lähden. Hyvää yötä. Mene nukkumaan,
olet jo valvonut liiankin kauan.
Joju aikoi poistua toisesta ovesta. Mutta sivuuttaessaan
kirjoituspöydän osui hänen katseensa Hasselin sinettiin, joka oli
jäänyt pöydälle. Se oli vanha, kallisarvoinen esine, jonka Hassel
oli saanut Amerikassa eräältä vanhalta kanadalaiselta. Varsi kuvasi
intiaania, joka tomahawki pystyssä hyökkää eteenpäin notkein liikkein.
Joju läheni uteliaana pöytää ja tarkasteli sinettiä joka puolelta,
laskiessaan sen paikoilleen hänen katseensa sattui paperiin, ja huomasi
siinä Markin nimen.
-- Mitä hän Markista kirjoittaa? Joju kumartui paperin yli ja alkoi
lukea.