Syksy oli käsissä ja sen tuomat pimeät illat. Nyt oli hauska tehdä
käsitöitä kattolampun valossa pyöreän pöydän ympärillä. Tätien sormet
liikkuivat sohvatyynyissä, pitsiliinoissa ja antimakasseissa. Agata
täti kierteli kaikki kaupungin lanka- ja rihkamakaupat, valikoi
lankoja ja kanavaa kirjo-ompelua varten, pohti malleja ja näki unta
ruusukiehkuroista ja lehtiryhmistä.
Sofia täti kutoi mieluimmin sukkia, rannikkaita ja kintaita. Hän
valitti leiniä ja kirjoitti joka päivä pieniä kiukkuisia kirjelippuja
apteekkarille, jonka lääkkeet hänen mielestään olivat paljasta roskaa.
Hän muisteli maisterin homeopatiaa ja teki lopuksi ratkaisevan
päätöksen.
-- Ulla, sanoi hän, sinä saat tänä iltana mennä maisteri Mennanderin
luo. Pyydä häntä huomenna tänne iltapuolikahville. Tahdon neuvotella
hänen kanssaan.
-- Kouluasioistako, Sofia?
Agatan äänessä oli hitunen ihmetystä. Sofia ei koskaan ennen ollut
neuvotellut maisteri Mennanderin kanssa. Hän piti kuten muutkin
kaupunkilaiset maisteria naurettavana vanhanapoikana.
-- Saat nähdä huomenna, vastasi Sofia täti salamyhkäisesti. --
Ulla lähti iloisena matkaan. Iltapäivät kävivät usein yksitoikkoisiksi
tätien seurassa. Rakelista ei ollut paljonkaan iloa, hän oli
harvapuheinen ja juro.
Maisteri asui kaupungin laitapuolella, suuren puiston takana. Oli
kirkas iltapäivä, puitten lehvät loistivat kirjavina. Lehtien alla
näki siellä täällä tammenterhon tai hevoskastanjan, maa oli kostea ja
syksyntuoksua täynnä.
Täällä laitakaupungilla olivat rakennukset pienemmät ja vähäpätöisemmät
kuin keskikaupungilla. Mutta kaikki talot olivat maalatut ja ikkunoissa
oli kukkia, pelargooneja ja astereita.
Korean, siniseksi maalatun talon portailla istui tummatukkainen tyttö
paljain päin. Hänellä oli pienet mustat silmät ja kiinteät, punaiset
posket.
Hän oli Ullan luokkatoveri, Manja Telegin. Hänen vanhempansa olivat
venäläisiä, Manja puhui suomea venäjäksi murtaen, oli iloluontoinen ja
huonopäinen.
-- Tule meille katsomaan minun uusia kuvakorttejani, pyysi Manja.
Ulla kieltäytyi. Hän oli matkalla Tikan luo tädin asialla. Tiesikö,
Manja, missä Tikka asui?
Tiesi kyllä. Mutta ensin Ullan täytyi tulla katsomaan heidän
kauppaansa. Se ei kestänyt kauan.
Manja avasi kouransa, joka oli täynnä auringonkukansiemeniä.
-- Tahdotko? Vai haluatko mieluummin karamelleja kaupasta?
Ulla kallistui karamellien puolelle. Manja heitti auringonkukansiemenet
menemään ja sysäsi auki kaupan oven.
Teleginin kauppa oli kaupungin vanhimpia. Maalaiset tulivat sinne
mielellään, kauppias oli tosin venäläinen, mutta se oli yhdentekevää,
hän oli ystävällinen ja avulias kaikille, vanha, hurskas ukko, joka ei
tehnyt kohtuuttomasti vääryyttä kaupoissa.
Likaisessa pimeässä puodissa sillitynnörien ja jauhosäkkien keskellä
jutteli Manjan vanhin veli, lihava, muhoileva Ivan talonpoikien
kanssa vuodentulosta. Lihavuutensa vuoksi hänet yleisesti tunnettiin
Ihra-Ivanan nimellä, hän oli sävyisä ja herkkäuskoinen kuin lapsi,
mutta silti ovela kauppamies. Leppeästi hymyillen hän kääntyi Ullan
puoleen.
-- Silliäkö saisi olla vaiko rusinoita?
Mutta Ulla ei kuullut kysymystä. Hänen huomionsa oli tykkänään
kiintynyt suureen, suunnattomaan kissaan, joka oli myymäläpöydällä.
Se lojui siinä arvokkaana ja majesteetillisena kuin Dalai Lama. Niin
mahtavaa kissaa ei Ulla vielä eläissään ollut nähnyt. Se oli kuin joku
lumotun linnan noitakissa suurine vihreine silmineen, jotka ummessakin
tuntuivat seuraavan ostajan pienintäkin liikettä.
-- Mistä se on tullut noin suureksi ja lihavaksi? kysyi Ulla Manjalta.
Hän hiljensi ääntään kunnioittavasti.
-- Syö rottia jauhomakasiinissa. Se on viisas kissa, ei kukaan uskalla
varastaa meiltä, ei rusinanpuolikastakaan, se huomaa kaikki, selitti
Manja.
Vanha valkohapsinen kauppias, Manjan isä, joka tuon tuostakin risti
silmiään nurkkaan asetetun jumalankuvan edessä, oli vähintään yhtä
kunnianarvoisan näköinen kuin lihava kissa. Manja loi häneen aran
katseen ja meni sitten Ihra-Iivanan luo pyytämään karamelleja.
Tytöt saivat tötteröllisen kumpikin ja poistuivat puodista. Ulla niiasi
syvään, kissallekin, ja tunsi helpotusta ollessaan taas tummenevan
syystaivaan alla.
Maisteri Mennander asui pienessä keltamullalla sivellyssä talossa.
Pihalla kasvoi punaterttuisia pihlajia ja tuuheita vanhoja haapoja.
Manja saattoi Ullan portaille. -- Tuossa Tikka asuu, hän on vuokrannut
huoneen kuparisepältä. Mutta varo portaita, ne ovat lahot.
Ulla koputti arasti pari kertaa. Ovi aukeni ja Tikan ystävälliset
kasvot kurkistivat puolipimeään eteiseen. -- --
Kotona, valkoisessa talossa, olivat tädit jo tunnin ajan istuneet
käsitöineen lampun valossa.
-- Ulla viipyy, huomautti Sofia täti.
-- Ehkä hän ei ole löytänyt maisterin asuntoa, puolusteli Agata täti.
Mutta nyt kuului nopeita askeleita portaissa, ja Ulla astui sisään
säteilevän punaposkisena.
-- Voi, voi sentään, siellä on kauhean hauskaa ja -- -- --
-- Ulla, sanoi Sofia täti kärsimättömästi, joko taaskin hyökkäät sisään
päällysvaatteinesi? Riisuudu ensin eteisessä ja sano sitten vasta
sanottavasi.
Ulla livahti nolona takaisin eteiseen, riisui nopeasti päällystakin ja
hatun yltään ja jatkoi sitten juttuaan.
-- Tikka lähetti
-- Tikka? -- -- --
-- Niin Tikka tai oikeastaan maisteri Mennander lähetti terveisiä, ja
voi-voi, kuinka siellä oli hauskaa! Seinät olivat täpötäynnä hyllyjä
ja hyllyillä oli kirjoja, ja Tik-maisteri Mennander soitti pianoa.
Hänellä on piano ja tauluja seinällä, sellaisia vanhoja, hienoja
vaskipiirroksia, jollaisia Kaunialassakin on.
-- Sellaiseen hän rahansa tuhlaa, virkkoi Johanna täti yrmeästi. Ja
kärsii puutetta mitä tarpeellisimpaan tulee.
-- Me keitimme yhdessä kahvia, kertoi Ulla ja joimme sitä korvattomasta
kupista, ja sokeriastiassa oli vain neljä sokeripalaa, kaksi
kumpaisellekin, sanoi Tik-maisteri Mennander, mutta minä en ottanut
kuin yhden. Ja kahvikorput olivat vähän homeisia ja kerma
sinistä -- -- --
-- Miesparka, huokasi Agata täti.
-- Toimititko asiasi? kysyi Sofia täti.
-- Tietysti. Hän kiitti kutsusta ja lupasi tulla. Mutta sitten hän
kävi hyvin huolestuneen näköiseksi ja kysyi, luulenko minä, että
räätäli ennättää paikata huomiseen hänen takkinsa. Hän oli saanut reiän
hihaansa, kun auttoi kuparisepän vaimoa ikkunaverhojen kiinnittämisessä.
-- Mies parka, huokaili Agata täti taaskin. Hän auttaa kaikkia ja on
itse kyllä avun tarpeessa.
-- Sitten minä heitin hyvästi, ja hän saattoi minua ulos asti,
sillä oli pimeä ja portaat ovat lahot. "Vie terveisiä herttaisille
tädeillesi", sanoi hän.
-- Sanoiko hän todellakin niin? "Herttaisille tädeillesi." Kukapa olisi
sitä luullut tuosta vanhasta huuhkajasta, virkkoi Agata täti.
-- Agata, varoitti Sofia, lapset ovat huoneessa.
-- Ja hän lainasi minulle kirjan.
-- Kirjan! puhkesi nyt Johannakin puhumaan. Näytäpäs minulle.
Ulla ojensi epäröiden kirjan tädille. Rakel loi häneen kiukkuisen
katseen.
"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki Johanna täti. Hän selaili
kirjaa. -- Mutta tämähän on romaani. Vie heti kirja takaisin sinne,
mistä sen olet tuonutkin. Meidän talossa ei lueta romaaneja.
-- Maisteri sanoi, että se on hyvin hauska ja kaunis kirja, änkkäsi
Ulla.
-- Lue Raamattua ja rukouskirjaa, siinä on sinulle kyllin lukemista.
-- Ja läksyjäsi, säesti Agata täti.
-- Minua kummastuttaa suuresti, että maisteri Mennander antaa
oppilailleen romaaneja. Se on käsittämätöntä kevytmielisyyttä,
toruskeli Sofia täti. Minä takavarikoin kirjan, hän vieköön sen
huomenna itse takaisin.
Ullan silmät liekehtivät.
-- Se on hyödyllinen kirja, sanoi maisteri, siinä kerrotaan Martti
Lutherista ja uskonpuhdistuksesta ja luostareista ja kaikenlaisesta
muusta. Eikä maisteri ole kevytmielinen. Tädit ovat vain niin kauhean
ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia.
Sofia viittasi ovelle.
-- Mene huoneeseesi ja pysy siellä tämä ilta.
Ulla totteli. Pää pystyssä, uhmaavana hän lähti huoneesta. Mutta kun
ovi oli sulkeutunut, petti ylpeä ryhti. Hän heittäytyi vuoteelle ja
puhkesi kyyneliin.
Sellainen häpeä! Mitä Tikka sanoo, kun hänen täytyy viedä kirja
takaisin. Varmaankin loukkaantuu. Ulla ei mitenkään olisi tahtonut
häntä loukata.
Hän muisteli vierailuaan maisterin luona. Oli ollut niin hauskaa ja
sopusointuista. Pieni, vaatimaton huone -- Tikankolo -- siksi maisteri
veitikkamaisesti silmää iskien sitä nimitti -- oli viihtyisä Ullan
mielestä. Lattia oli kulunut ja seinäpaperit haalistuneet, sohvassa
oli päällys rikkinäinen ja joustimet notkahtivat pahasti istuttaissa,
mutta kun tuli paloi takassa, ja Tikka istui keinutuolissa pitkä piippu
hampaissa, vanhat tohvelirähjät jalassa, tuntui olo kotoiselta. Ulla
ei muistanut ujostella, arastelematta hän kertoi Pikkupappilan juttuja
myhäilevälle kuulijalleen. Mutta hauskempi oli kuitenkin kuulla Tikan
kertovan koulukaskuja ja nuoruudenmuistelmiaan. Hän kertoi vilkkaasti
ja eloisasti ja nauraa hekotti joka jutun jälkeen niin sydämellisesti,
ettei toinen voinut olla siihen yhtymättä.
Ja Tikka oli pyytänyt häntä tulemaan toistamiseen, ja hän oli luvannut.
Mutta tämän jälkeen hän ei tietenkään kehdannut enää mennä sinne.
Oi, hän häpesi silmät päästään!
Rakel tuli huoneeseen. Hän toi tarjottimella Ullan illallisen:
ruisvelliä, maitolasin ja pari voileipää.
Kiukkuisesti hän viskasi tarjottimen pöydälle tiuskaisten:
-- Pöllö, tarvitsiko sinun mennä siitä kirjasta tädeille puhumaan?
Olisit ollut vaiti, niin olisimme lukeneet sitä täällä, omassa
huoneessamme.
Ulla näytti tyhmistyneeltä.
-- Salaako tädeiltä?
-- Salaa! Rakel pärskähti kiukkuisesti. On turha lörpötellä kaikkea
tädeille, he eivät kuitenkaan ymmärrä meitä nuoria. Mutta sinä olet se
vihoviimeinen lörppö, kaikki sinä lavertelet, hyvät ja pahat. Et osaa
mistään olla vaiti.
Hän pyörähti äkäisenä kantapäilleen ja poistui.
Ulla niiskutti. Niin -- Rakel oli oikeassa. Lörppösuu hän oli. Ei
osannut mitään salata. Yhtämittaa tädit saivat nuhtelun aihetta.
Mutta Rakelia ei koskaan tarvinnut nuhdella. Rakel oli viisas, viisas
ja varovainen. Hän luki yöllä kirjoja, siitä eivät tädit tienneet
mitään. Hän syödä mutusteli alinomaa makeisia, mutta tädit eivät sitä
huomanneet, hän kävi kaupungilla koulutoveriensa luona tätien poissa
ollessa.
Ulla ravisti päätään. Ei, parempi olla lörppösuu ja saada nuhteita kuin
salata ja peitellä. Sehän oli tätien pettämistä -- -- --
Myöhemmin illalla tassutteli Agata täti Sofian huoneeseen.
-- Näin, että lampussasi vielä oli tuli, ja arvelin, että mahdollisesti
voisimme neuvotella tuosta maisteri Mennanderin romaanista, sanoi hän.
Sofia hätkähti toisen tullessa. Hänen pyöreille, yömyssyn kehystämille
kasvoilleen levisi harmistunut ilme.
-- Ennätämme siitä huomennakin puhua.
Ja käärien peitettä tiukemmin ympärilleen hän kärttyisesti lisäsi:
-- Sulje ovi, siitä tulee vetoa.
Mutta äkkinäisestä liikkeestä suljahti peitteen alta lattialle paksu
kirja.
Agata kumartui ottamaan sen.
"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki hän kannesta.
Tyhmistyneenä hän tuijotti Sofiaan.
-- Luetko sinä romaaneja?
-- No entäs sitten? Mitä siinä on töllistelemistä? Elä ole niin
hermostuttavan näköinen aivan kuin eksynyt lammas. Täytyy kai minun
ottaa selko siitä, minkälainen kirja on, ennenkuin nuhtelen maisteri
Mennanderia.
-- Luonnollisesti, mutta minun mielestäni me toiset sisaretkin olisimme
oikeutetut ottamaan selkoa siitä, millainen kirja on.
-- Voit turvallisesti luottaa minun arvostelukykyyni, julisti Sofia
arvokkaasti.
Agata poistui. Sulkiessaan oven hän kääntyi sisaren puoleen ja lausui
valittavalla äänellä:
-- Sinä olet perinyt isän itsevaltiaan luonteen, Sofia.
-- Loruja, mutisi Sofia, puhalsi lampun sammuksiin ja asettui mukavaan
asentoon pieluksille. -- Loruja, mutisi hän uudelleen pimeässä.
Seuraavana päivänä Sofia täti sanoi päivällispöydässä.
-- Olen nyt puhunut maisteri Mennanderin kanssa kirjasta, jonka
hän eilen antoi Ullalle. Hän on yhä edelleen sitä mieltä, että se
on vakavahenkistä ja opettavaista lukemista. Sitäpaitsi -- pieni
syrjäkatsaus kohtasi Agataa -- silmäilin sitä eilen ja huomasin sen
siveäksi ja säädylliseksi kirjaksi. Ja koska Ulla on pyytänyt anteeksi
sopimatonta käytöstään, unohdamme eilisen kiusallisen kohtauksen.
-- Voi, täti, saanko minä lukea sen? Jo tänään, kun on lauantai.
-- Eikö Ulla voisi lukea sitä meille ääneen? kysyi Agata täti.
Johanna täti rypisti silmäkulmiaan paheksuvasti.
-- Miksikä ei, myönsi Sofia täti.
Kuin puhaltaen Ulla ja Rakel tyhjensivät pöydän päivällisen jälkeen, ja
yhtä nopeasti he pesivät astiat. Sitten ottivat tädit käsityönsä, Rakel
sytytti tulen uuniin ja Ulla sai noutaa kirjan Sofia tädin huoneesta.
Hän avasi, sen juhlamielin ja alkoi lukea.
Johanna täti oli mielenosoituksellisesti vetäytynyt huoneen
perimmäiseen soppeen ja kehräsi huulet tiukasti yhteenpuserrettuina.
Hän ei hyväksynyt sitä, että lauantai-iltoina luettiin muuta kuin
Raamattua tai postillaa.
Mutta illan kuluessa rukin vauhti kävi yhä hitaammaksi, viimein
sen surina ihan tyrehtyi. Johanna täti nouti sukankutimen, istui
muitten piiriin ja kuunteli hartaana kuvausta Schönberg-Cotta perheen
mielenkiintoisista elämänvaiheista.
Ulla ja Rakel lukivat vuoroin. Kumpikin olisi jatkanut lukua
yösydämeen, mutta Agata tätiä alkoi haukotuttaa, ja silloin Sofia täti
kääri kokoon työnsä sanoen:
-- Nyt on maatamenon aika. Sitä ennen laulamme iltavirren.
Ulla sulki kirjan, nouti virsikirjat kirjahyllyltä ja ojensi kullekin
omansa sekä Raamatun Johanna tädille.
Täti luki siitä lyhyen luvun ja aloitti sitten kauniilla, hieman
vapisevalla alttoäänellään iltavirren, johon muut yhtyivät. Tuli
uunissa oli jo kauan sitten sammunut. Ulkona loisti täysikuu, ja
kadulta kuului yövahdin yksitoikkoinen huuto: -- "Kello on kymmenen
lyönyt." Schönberg-Cotta perheen aikakirjat luettiin loppuun
neljässä viikossa. Kun Ulla lähti viemään kirjaa takaisin maisteri
Mennanderille, kysyi hän tädeiltä, saisiko hän tuoda uuden kirjan. Hän
oli nähnyt maisterin kirjahyllyllä erään tutun kirjan, jossa puhuttiin
kristittyjen vainosta ja keisari Nerosta ja katakombeista. Liisi oli
lukenut sen ja kehunut sitä kamalan kauniiksi ja opettavaksi. Sen nimi
oli Helenan perhe.
Sofia täti epäröi, muta Johanna täti virkkoi nopeasti:
-- Olen aina halunnut kuulla katakombeista ja kristittyjen vainoista.
Tuo sinä vain kirja tänne.
Mutta silloin sanoi Sofia täti:
-- Minun mielestäni on epäkohteliasta, että me lainaamme maisteri
Mennanderin kirjoja luettavaksemme, kun ukko itse istuu yksin kotona.
Jos te, Agata ja Johanna, olette samaa mieltä, niin kutsumme maisterin
tänne lauantaina. Keitämme teetä ja tarjoamme sitä vähää, mitä meillä
on ruokasäiliössä. Kai sinulla on jotain vieraalle sopivaa, Johanna?
-- Onhan meillä sylttyä ja kinkkua ja se palvattu lampaanreisi, jonka
Ulla toi kotoa. Ja senlisäksi yhtä ja toista muutakin.
-- Mutta eikö ole sopimatonta kutsua yksinäinen mies kotiimme
vierailulle? lausui Agata täti hämillään. Muistakaa, että olemme kaikki
naimattomia. Ei kai maineemme voi hänen käynnistään kärsiä?
Johanna täti naurahti kuivasti.
-- Sen puolesta ei ole vaaraa. Mehän olemme vanhoja ihmisiä kaikki
tyyni.
-- Olet epähieno, Johanna, huomautti Agata loukkaantuneena. Minähän
olen vasta vähän yli neljänkymmenen.
-- Neljänkymmenenkahdeksan-vuotias ensikuussa, mutisi Johanna täti.
Sofia istui kädet ristissä helmassaan.
-- Arvelen, sanoi hän painokkaasti, että Agata ei tällä kertaa
ole aivan väärässä. Nuorison kasvattajina emme saa antaa aihetta
pienimpäänkään juorupuheeseen. Me kutsumme everstinnan ja Fransiskan
tänne. Everstinna on vanha, naimisissa ollut ihminen ja soveltuu hyvin
esiliinaksi.
Lauantai-iltana paloivat lamput kirkkaasti tätilän mataloissa suojissa.
Everstinna saapui Fransiskan käsivarressa huohottaen, Caesar sylissään.
Hän kävi aniharvoin vieraisilla, tällainen kävely pihan yli oli jo koko
voimainponnistus. Maisteri oli pukeutunut parhaimpiinsa, takki oli
entistään tarkemmin harjattu, saappaat kiilsivät ja musta kaularuusuke
oli parsittu.
Tädit vastaanottivat vieraansa kaikella vanhanaikaisen käytöstavan
vaatimalla kohteliaisuudella. Oli hupaista nähdä, miten sirosti
molemminpuolin kumarrettiin, miten arvokkaasti vieraat purjehtivat
saliin, jonka huonekaluista karttuunipäällykset oli illan kunniaksi
poistetut, ja miten kankeasti keskustelu kävi.
Mutta everstinna Pfefferiä ei kauan voinut sitoa kankeihin muotoihin.
Eikä maisteria liioin. Pian nämä kaksi olivat vilkkaassa keskustelussa,
ja ensimmäisen kahvikupin tyhjennettyään säestivät toiset heitä.
Ja kun tytöt olivat pesseet kupit, tulivat he sisään, käsityöt otettiin
esiin ja maisteri avasi kirjan. Hänellä oli ilmehikäs, taipuisa
ääni, ja rakkaus, joka hänessä asui kaikkea kaunista kohtaan, ilmeni
siinä hartaudessa ja lämmössä, jolla hän luki. Tosin oli lukeminen
kärsivällisyyttä koettelevaa, sillä tuon tuostakin hänet keskeytettiin.
Milloin ei everstinna kuullut oikein, milloin täytyi Sofia tädin tuoda
esille inhonsa ja paheksumisensa Neron julmuuden ja Tigellinuksen
kavaluuden johdosta, tai huokaili Agata tädin hellä sydän myötätunnosta
kärsivää Helenaa kohtaan.
Johanna täti, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokailuhuoneen
väliä, pysähtyi tuon tuostakin kuulemaan lukijan soinnukasta ääntä.
Ja maisteri luki edelleen. Hänen suuret viisaat silmänsä säteilivät
hiljaista tyydytystä. Rakastaen taidetta hän iloitsi saadessaan opastaa
sen taikapiiriin toisiakin. Kirja oli keskinkertainen, suuren taiteen
siivet siltä puuttui, mutta saattoihan se hetkeksi ihmiset unohtamaan
arkipäiväiset huolensa.
Ullan silmät säteilivät onnesta. Hän tunsi rakastavansa Tikkaa. Miksi?
Sitä hän ei osannut itselleen selvittää. Kuka oli maisteri? Vanha,
lapsellinen opettaja, jolle kaupungissa naurettiin hänen omituisuutensa
ja liiallisen, useinkin harhaan osuvan avuliaisuutensa tähden.
Epäkäytännöllinen ihmisparka, jonka purtta ohjasi vain kaksi korkealla
vilkkuvaa johtotähteä: kauneudenkaipuu ja ihmisrakkaus.
Ullan siitä tietämättä saavutti maisteri Mennander tänä iltana kolme
uskollista ystävää. Tädit tekivät itsekukin illan kuluessa oman
johtopäätöksensä hänen suhteensa.
Sofia tädin sydämeen hän oli jo aikaisemmin päässyt homeopatiansa
avulla, jonka parannuskeinot nyt olivat voittaneet tädin
järkähtämättömän mielisuosion. Agata täti mieltyi hänen ilmehikkääseen
ääneensä ja hyvään sydämeensä. Mutta Johanna tätiin hän vaikutti
etupäässä sillä, että täti huomasi hänen olevan naisellisen avun
tarpeessa. Tämä juro, ulkonaisesti niin jäykkä ja kalsea nainen omisti
näet äidin lämpimän, uhrauksiin alttiin sydämen. Ja maisteri sai
sittemmin useasti syytä ihmetellä salaperäistä kättä, joka korjaili ja
lisäsi hänen vaillinaista vaatevarastoaan.
Lukuiltoja jatkettiin syksyn ja talven pitkään. Maisterin ilo oli
suuri, kun hän Helenan perheen lopetettuaan sai tuoda naisille
Dickensin David Copperfieldin. Johanna täti tosin vastusteli. Kunpa ei
kirja vain olisi liian maailmallinen. Mutta hän jäi kuuntelemaan alkua
nähdäkseen, minkä hengen lapsia se oli. Ja vaikka hänen mielestään
kirjaa ei voinutkaan lukea hengelliseen kirjallisuuteen, hän kuitenkin
istui muitten mukana saadakseen tietää, minkä rangaistuksen nuo
"ihmishirviöt" veli ja sisar Murdstone saivat ja miten pikku Davy
lopulta suoriutui elämässä.
Kuolematon Dickens! Sinun kynäsi piirto sai ankarat tiukat piirteet
pehmenemään, se sai vapauttavan naurun raikumaan arkihuolten
katkeroittamilta huulilta ja kutistuneet aivot näkemään elämän
moninaisuuden. Miten sydämellisesti nauroikaan Agata täti Mr Micawberin
mahtipontiselle olennolle, miten hartaasti seurasi Johanna täti Davyn
ja lapsellisen Doran kohtaloita, miten katkerasti vihasi Sofia täti
Uriah Heepia ja miten vuolaat olivatkaan Fransiska neidin kyyneleet
Emilyn onnettomuuden johdosta, miten lämpimästi ihaili Rakel suloista
Agnesta!
Mutta syvemmin kuin kukaan muu kärsi ja iloitsi Ulla. Hänelle oli
David Copperfield elämys, ihmeellinen ja ihana. Eikä hän koskaan
vanhemmalla iällään ottanut tätä kirjaa käsiinsä elämättä uudelleen
samaa selittämätöntä tunnelmaa, joka valtasi hänen lapsenmielensä
marraskuisena iltana, kun kattolamppu säästeliäästi valaisi tätien
harmaita hiuksia ja vanhenevia piirteitä, maisterin lempeitä silmiä,
Rakelin jännittyneitä kasvoja, everstinnan muhoilevaa olentoa ja
Fransiska neidin kalpeata hymyä.