Johanna täti seisoi piparkakkuvormu kädessä leivinpöydän ääressä.
-- Rakel, Rakel! No missä se tyttö taas viipyy? Rakel!
Rakel tuli juoksujalkaa.
-- Voitele pian pellit. Ja vedä hiilet uunista. Piparkakut ovat tuossa
tuokiossa leivotut. Mitä kello on?
-- Puoli viisi.
-- Sitten hän voi olla täällä tunnin kuluttua.
Agata tädin suora nukkevartalo näyttäytyi ovessa. Hänellä oli kädet
täynnä kukkia.
-- Rakel, aseta nämä veteen Ullan pöydälle. Taikka malta, minä teen sen
itse.
-- Ovatko hänen vuodevaatteensa tuuletetut? kuului Sofia neidin ääni
sisähuoneista.
-- Ovat, sisar kulta, ne ovat jo vuoteessa valmiina. Mitä arvelet hänen
sanovan uudesta peitteestä? Se on parasta kretonkia ja niin pehmyt ja
lämmin.
Agata tädin soikeat kasvot hohtivat iloa ja suopeutta.
-- Minä arvelen, sisar, sanoi Sofia painokkaasti, että tekisit
viisaammin, jos menisit koulun puolelle katsomaan, onko _siellä_
kaikki järjestyksessä. Sinä hääräilet aivan liiaksi Ullan tähden.
Lapsia on kohdeltava tasaisesti ja hemmoittelematta, ei kaikenmoisilla
kukkastervehdyksillä ja muilla hassutuksilla.
-- Mutta, rakas Sofia, hän tulee tänään kesälomaltaan. Tottakai
vastaanotamme hänet ilolla, niin että hän tuntee olevansa tervetullut
kotiimme. Olen niin ikävöinyt häntä.
-- Kas niin, älä nyt käy hentomieliseksi. Ja kuten sanottu: mene
kouluun katsomaan, onko Marttiska pessyt lattiat. Ja ikkunat voit jo
sulkea. Kadulta tulee pölyä sisään.
Agata täti totteli, kuten hän jo neljäkymmentäviisi vuotta oli totellut
päättäväistä ja omatahtoista sisartaan.
Sofia taapusti katupeilin luo. Hän oli kesän kuluessa lihonut
koko joukon, oli käynyt entistään mukavuuttarakastavammaksi ja
kärttyisemmäksi.
-- Hänen pitäisi kohta olla täällä, mutisi hän ja katseli kadulle.
Äkkiä hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hymy pehmitti ankaroita
kasvonpiirteitä.
-- Siinä hän on. Riennänpä vastaanottamaan, ennenkuin Agata, se hupsu,
ehättää edelle.
Odottamattoman ketterästi hän pyörähti eteiseen, sieppasi villahuivin
harteilleen ja kiirehti portaita alas kadulle.
Mutta postikellon tuttu kilinä oli jo kutsunut portille Johanna tädin
ja Rakelin, ja koulun puolelta ryntäsi Agata heiluvin hapsin.
Ulla heilutti istuimeltaan postinkuljettajan vierestä kättään
tervehdykseksi. Hän oli ruskea ja pölyinen, hattu oli miltei niskassa
ja hiukset oli tuuli pörröttänyt kasvoille.
-- Päivää! Päivää! Ja terveisiä Pikkupappilasta. Ja tässä on Johanna
tädille kakku, jonka Martta on leiponut. Ja Sofia tädille äiti lähetti
uusia lääkkeitä reumatismia vastaan. Ja Minna lähetti Agata tädille
oikein sievän sohvatyynyn, jonka hän itse on ommellut. Se on sellaista
uudenaikaista ompelua. Ja, Rakel, sinäkin saat jotain, katsopas.
Hatinen, antakaa minulle se kori.
-- Täällä on kaikki korit ja laukut, mutisi postimies. Mutta vieläköhän
se mahtaa elää?
Sillä aikaa kuin tädit ja Rakel noukkivat lukemattoman joukon
matkakapineita postimiehen kärryistä, hääri Ulla salaperäisenä
säkkivaatteella peitettyä vasua aukaisten.
-- Se liikkuu! huusi hän. Kyllä se elää, Hatinen. Sanoinhan minä. Se
nukkui vain. Hei, nyt se tulee. Voi, voi, voi!
Kuului vingahdus, pari kimakkaa haukahdusta, läpitunkeva kirkaisu --
ja Sofia täti istui kadulla, musta pitsimyssy vinossa, käsivarret ja
sääret levällään.
Mutta pieni koiranpentu hyöri kuin väkkärä kadulla. Milloin se
oli Agata tädin hameissa, milloin hyöri se Johanna tädin jaloissa
tai hyökkäsi Rakelin kimppuun. Sitten se hulluna ilosta päästyään
pitkästä vankeudestaan lensi kuin nuoli pitkin katua ja katosi teille
tietymättömille.
-- Aah, ähki Sofia täti. Menkää noutamaan lääkäriä. Tai elkää menkö,
minä kuolen kumminkin, on turha suorittaa kalliita lääkärinmaksuja.
Oi, oi, ainakin kolme kylkiluuta on poikki ja oikea jalka sitäpaitsi.
Ulla, onneton olento, näinkö palkitset vanhojen tätiesi rakkauden
ja huolenpidon? Oi -- oi! Agata, sinä houkka, juokse noutamaan
hermotippoja vai aiotteko antaa minun kuolla keskellä katua katupoikien
töllisteltävänä.
Sekavana rykelmänä häärivät peljästyneet sisaret ja kalpea Ulla
voihkivan Sofian ympärillä. Rakel oli kadonnut ja palasi pian pieni
pullo kädessä.
-- Kas tässä, täti, ottakaa, siinä on kamferttitippoja. Ne tekevät
hyvää tädin sydämelle.
Sofia täti kulahutti lasinsisällyksen suuhun ja loi hyväksyvän katseen
Rakeliin.
-- Olen aina sanonut, että siinä tytössä on pontta. Te toiset olisitte
antaneet minun kuolla sormeanne liikuttamatta. No, aiotteko nostaa
minut ylös?
-- Ehkä tarvitset paarit, rakas sisar? sanoi Agata nyyhkyttäen.
-- Paarit! Kaikkea sinä hupsit. Kas siinä tulee Marttiska, parahiksi.
Auttakaa minua kainaloista, Marttiska, pystyyn. Älkää vaikeroiko,
ihminen. Tämmöistä voi tapahtua kenelle tahansa, kun hulluja
koirarakkeja kuljetetaan penikulmain takaa peloittamaan vanhoja ihmisiä.
Katua pitkin astui tällä hetkellä onnettomuuden näyttämöä kohti
pieni, omituisen näköinen mies. Hänen toinen olkapäänsä oli koko
joukon toista ylempänä, silmät olivat suuret ja lapselliset,
harmahtava parta suippo, hyvin hoidettu. Puku oli saumoista kulunut,
mutta siisti ja huolellisesti harjattu, paikatut kengät kirkkaiksi
kiilloitetut, vaaleanharmaa huopahattu oli virttynyt, ja lepäsi hiukan
keikarimaisesti isäntänsä tuuheilla, harmahtavilla suortuvilla.
Tämä henkilö oli kunnianarvoisa maisteri Mennander, jolle joku
pilkkakirves oli antanut nimen Tikka, koska hän alituisesti käytti
harmaita liivejä ja puhuessaan nopealla liikkeellä taivutti päätään
eteenpäin kuten tikka hakatessaan puuta. Maisteri Mennander opetti
kaupungin poikakoulussa maantietoa. Hänet tunnettiin suopeaksi,
hyväntahtoiseksi mieheksi, jonka oli mahdoton pitää kuria luokalla.
Sandin koulussa hän koetti antaa tytöille jonkinlaista käsitystä
historiasta ja laskuopista. Hän oli aina hiukan hämillään astuessaan
opettajapöydän luo, tyttöjen heiluvat palmikot, pidätetty tirskunta
ja veitikkamaiset silmät panivat hänen vanhanpojan kärsivällisyytensä
kovalle koetukselle.
Nähdessään koulun arvoisan johtajattaren istuvan hajasäärin
katukäytävällä toisten hämmentyneinä hyöriessä hänen ympärillään
kiirehti hyväluontoinen maisteri askeleitaan.
-- Voi, hyvä neiti Sand, mitä on tapahtunut? huusi hän hengästyneenä.
Joku onnettomuus, arvaan minä.
-- No, en kai minä lystin vuoksi istu tässä, puuskahti Sofia täti.
Maisteri on hyvä vain ja jatkaa matkaansa. Minä nousen, jahka pääsen.
-- Ei millään muotoa, sanoi maisteri. Jättäisinkö teidät pulaan? -- Hän
kohotti äkkiä käden povitaskulleen ja samassa levisi lohduttava hymy
hänen huulilleen. -- Ei hätää mitään. Minullahan on tässä homeopatiani
mukanani. Rauhoittukaa, neiti Sand.
Hän otti taskustaan salaperäisen näköisen laatikon ja asetti sen
katukäytävälle, sitten hän kopeloi esille pienen pikarin ja kaatoi
siihen laatikossa olevasta pullosta muutamia pisaroita.
-- Ja nyt, neiti Sand, juokaa, tämä parantaa ehdottomasti: "Similia
similibus".
Sofia täti otti epäröiden vastaan pikarin ja katseli neuvotonna
maisteriin.
-- Mitä te sanoitte sen olevan? Homettako?
-- Homeopatiaa, arvoisa neiti. Ihmiskunnan pelastus ja onnenlähde.
Kuuluisan tohtori Hahnemannin nerokas keksintö ja kaikkien
lääkitysmyrkkyjen surma.
Sofia täti maisteli varovaisesti. Hän oli eläessään käyttänyt lääkkeitä
yksinään enemmän kuin kymmenen henkeä yhteensä. Tämä oli taas jotain
uutta ja erikoista. Hän tunsi elinvoimansa palaavan. Ihmeellistä!
-- Homeopatia, toisti hän puoliääneen. Jaa-a, maisteri Mennander.
Luulenpa, että se virkisti. Minusta siinä tuntui lievä kamfertin ja
Thilemanin tippojen maku? Ehkä siinä oli kumpaisiakin?
-- Homeopatian olemus ja kokoonpano on salaisuus, jonka vain harvat
tuntevat, sanoi maisteri Mennander juhlallisesti.
-- Jokohan ruvettaisiin neitiä ylöskoettamaan? esitti Marttiska.
-- Tietysti. Mitä siinä turhia aikailette? Tarttukaa käsiksi vain. Ei,
ei, herra maisteri. Älkää te koskeko minuun. Oppilaani saattaisivat
nähdä.
Suurella vaivalla ja voimainponnistuksella saantiin Sofia tädin raskas
olemus vihdoin pystyyn Marttiskan ja Johannan avulla.
Ulla seisoi kuin kivettyneenä ääressä. Olikohan Sofia täti katkaissut
jalkansa tai kätensä? Huh, sydän takoi ja hakkasi rinnassa kauheasti.
Ajatteles, jos hän oli saattanut tädin raajarikoksi ajattelemattomalla
teollaan! Ehkä kyttyräselkäiseksi tai rammaksi.
Jumalan kiitos, jalat eivät ainakaan olleet poikki -- eivätkä
käsivarretkaan, hän liikutti niitä.
Hiljakseen liikkui kulkue portaita ylös. Etumaisena Sofia täti, jota
Marttiska ja Johanna täti tukivat kainaloista. Sitten Rakel lääkepullo
kädessä ja viimein itkevä Ulla, jonka hartiain ympärille Agata täti
lohduttaen oli kiertänyt käsivartensa.
Maisteri kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa.
Sofia täti kuljetettiin omasta määräyksestään istumaan keinutuoliinsa.
Sinne päästyään hän perinpohjin tunnusteli pohkeitaan, nilkkojaan,
käsivarsiaan ja kämmeniään.
-- Näyttää siltä, lausui hän sitten päätettyään tutkimuksensa, että
kaikki jäseneni ovat ehyet. Kiittäkäämme siitä Herraa. Ulla, tule
tänne. Ulla läheni niiskuttaen, onnettoman näköisenä.
-- Ulla, veljenitytär, mikä oli tarkoituksesi tuodessasi tuon hullun
rakin tänne?
-- Minä -- minä tahdoin antaa sen Rakelille. Sain sen Henrik
Gyllenheimiltä. Se on oikea rotukoira. Ja hirveän viisas.
-- Siltä näyttää, julisti Sofia täti katkerasti.
-- Se oli niin villi, kun sen oli täytynyt olla vasussa niin kauan
aikaa. Voi, tätikulta, olen hirveän onneton. Täti antaisi anteeksi.
-- Ulla, annan sinulle anteeksi katsoen siihen, ettet ollut aikonut
tahallisesti minua loukata. Mutta rakkia en tahdo tähän taloon.
Pysyköön se poissa silmistäni.
Pieni pahantekijä löydettiin sittemmin postinkuljettaja Hatisen
pihalta, jossa se herätti kokoontuneen lapsilauman riemua veikeillä
kujeillaan. Postinkuljettajan poika toi sen Ullalle illalla ja Ulla
juoksutti sen apteekkiin Helenan luo. Helenan kesy kaniini oli
tapaturmaisesti kuollut pari päivää aikaisemmin, ja hän suostui
ilomielin ottamaan pennun omakseen.
Mutta tätilässä saavutettiin mielentasapaino vasta sitten, kun
Johanna täti kattoi kahvipöydän, jonka keskellä kirkas kuparipannu ja
tuoksuvat piparkakut haihduttivat kaikki surut ja ikävät muistot. Rakel
lähetettiin noutamaan everstinnaa ja Fransiska neitiä. Mieliala oli
leppeä ja rauhallinen, kuten ainakin myrskyn jälkeen.
-- Mutta minne se maisteri hävisi? ihmetteli Agata täti. Olisi hänenkin
pitänyt saada kahvia.
-- Te annoitte tietysti hänen lähteä niine hyvineen. Sellaista tässä
talossa aina on. Ellen minä pidä huolta asioista, ei niistä tule
mitään, torui Sofia täti.