Mutta Noora, joka istui viereisessä huoneessa ompelupöytänsä ääressä,
kohautti hermostuneena olkapäitään kuunnellessaan viulun säveliä. Hän
kuten kaikki Ticklenin suvun naiset oli aivan vastaanottamaton kaikelle
musiikille. Kiusaantuneena hän jatkoi kirjeen lukemista. Se oli
Suomesta, hänen äidiltään ja sisälsi ikäviä uutisia. Jojun selkä oli
entisestään huonontunut. Lääkäri oli neuvonut häntä matkustamaan pojan
kanssa etevän erikoislääkärin luo Berliiniin. Mitä Noora siitä arveli?
Noora näytti huolestuneelta. Joju raiska! Syksystä alkaen hän oli
sairastellut. Oli viisainta tuoda hänet Berliiniin. Saksalaiset
lääkärit olivat taitavia. Ja Fredillä oli kyllä rahoja -- onneksi.
Äidin varat eivät luonnollisesti sellaista kallista matkaa myöntäneet.
Mutta Jojun täytyi tulla terveeksi. Maksoi mitä maksoi.
Soitto oli tauonnut. Mark seisoi kynnyksellä.
-- Saanko mennä vähän kaupungille?
Noora kohotti silmänsä kirjeestä, varjo levisi hänen kasvoilleen. Se
katosi heti, mutta Markin herkkä silmä sen huomasi. Niin oli aina,
kun hän äkkiarvaamatta tuli huoneeseen eikä Noora ennättänyt hallita
kasvojensa ilmettä.
-- Minne menet? kysyi Noora. Hänen äänensä oli ystävällinen ja
rauhallinen.
-- Ostaisin pari kuvakorttia.
Mark oli revityn kirjeen sijasta päättänyt ostaa jonkun kauniin
kuvakortin Ullalle. Noora katsahti kelloa, se oli viisi.
-- Saat mennä puoleksi tunniksi. Kello kuusi tulee tohtori Ernst.
Silloin täytyy sinun olla kotona. Senhän tiedät.
-- Olen varmasti kotona, lupasi Mark. Noora katsoi hänen jälkeensä ja
rypisti kulmiaan oven sulkeutuessa.
Aina Markin äkillinen ilmestyminen tuotti hänelle saman
tyytymättömyyden tunteen.
Hän nousi ja alkoi vaivaantuneen näköisenä kulkea edestakaisin pitkin
upealla matolla katettua lattiaa.
Fred oli heidän hääpäivänään liikuttavin sanoin pyytänyt morsiantaan
kohtelemaan Markia, kuin olisi poika hänen oma lapsensa. Noora ei
ollut mitään luvannut -- oli ominaista Nooralle, ettei hän koskaan
edeltäkäsin sitoutunut lupauksin. Hänen suoraviivainen luonteensa ei
olisi myöntänyt pienintäkään poikkeusta tehdystä lupauksesta.
Hän koetti parastaan Markin suhteen. Mutta se oli vaikeata, kovin
vaikeata. Miten saattoi hän rakastaa ventovierasta lasta? Noora oli
niitä ihmisiä, joille oma perhe merkitsi maailman sydäntä, kaikki
perhepiirin ulkopuolella suljetut merkitsivät sikäli kuin heistä oli
hyötyä perheelle. Fred oli varma siitä, että Mark oli hänen poikansa,
mutta ei Noora. Herra tiesi, kenen kulkurinaisen lapsi poika oli.
Nooraa värisytti. Hän saattoi yhtä hyvin polveutua jostain yhteiskunnan
liejukerroksista kuin Fredin suvusta. Hänellä saattoi olla perintönä
huonoja, ehkä rikollisiakin taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen
saattoivat puhjeta esiin.
Markin luonne oli raju ja taipumaton, sen kyllä huomasi. Fred ei sitä
uskonut, koska poika oli hänelle aina nöyrä ja altis. Omituista, miten
syvästi Fred oli häneen kiintynyt!
Ryppy Nooran silmien välissä syveni. Ellei Markia olisi, kiintyisi Fred
ehkä Jojuun. Noora olisi mielellään pitänyt Jojun tykkänään luonaan.
Äiti ei osannut olla johdonmukainen sairaan pojan suhteen.
Mutta Berliiniin Jojun piti päästä. Sopihan heidän kotiinsa kaksikin
lasta.
Ja Markilta ei puuttunut mitään. Noora valvoi hänen kasvatustaan,
hän sai soittaa, hän sai ratsastaa, etevä opettaja antoi hänelle
yksityistunteja eri aineissa.
Mutta sydäntään ei kenkään voi pakottaa.
Ja sitäpaitsi pojalla oli kyllin, kun Fred häntä rakasti. Hän oli
tyytyväinen kasvatusäidin huolenpitoon, tuollaisen kasvavan pojan
sielunelämä ei tietenkään ollut niin herkkä, että hän olisi osannut
enempää kaivata.
Ovikello soi. Palvelija tuli sisään.
-- Tohtori Ernst, ilmoitti hän.
-- Osoittakaa hänet nuoren herran huoneeseen.
-- Nuori herra ei ole kotona. Tohtori Ernst kysyy, pitääkö hänen
odottaa.
Suuttumuksen puna kohosi Nooran kasvoille. Hän meni eteiseen.
-- Suokaa anteeksi, herra tohtori. Teidän oppilaanne on taaskin
myöhästynyt. Hän on parantumaton.
Tohtori Ernst kohotti silmälasejaan ja hymyili välinpitämättömästi.
Hänelle oli yhdentekevää myöhästyikö oppilas. Hän sai joka tapauksessa
maksun koko tunnilta.
-- Miten Mark muutoin edistyy? kysyi Noora.
Opettaja ravisti päätään.
-- Ikäväkseni täytyy minun myöntää, että nuori oppilaani osoittaa
varsin vähäistä harrastusta opintoihinsa. Hän on kieltämättä lahjakas
-- hm omalla tavallaan -- mutta kuten sanottu, lukuja hän ei harrasta.
Hän kumarsi ja poistui Markin huoneeseen odottamaan.
Hetken kuluttua ovikello soi kiivaasti. Mark syöksyi sisään
hengästyneenä. Huolimattomalla liikkeellä hän heitti hattunsa hyllylle,
niin että se putosi lattialle.
-- Anteeksi, sopersi hän huohottaen. Minä en tiennyt, että kello oli
niin paljon. Joko tohtori Ernst on täällä?
-- Tohtori Ernst on odottanut jo viisitoista minuuttia. Minä lupasin
sinut ulos puoleksi tunniksi, sinä olet ollut yli tunnin.
Nooran ääni oli jäätävän kylmä.
Mark seisoi syyllisen näköisenä hänen ankaran katseensa edessä.
-- Minä jäin katsomaan, kun sotilaat marssivat kotiin harjoituksista.
He olivat niin komeita, ja soittokunta puhalsi niin kauniisti jotain
Wagnerin kappaletta.
-- Mene huoneeseesi, tohtori Ernst on jo kyllin odottanut.
Mark totteli. Mutta kynnyksellä hän käännähti ja loi aran, pyytävän
katseen Nooran jäykkiin kasvoihin.
-- Olen niin pahoillani, niin kovin pahoillani. En koskaan enää
myöhästy tunnilta, Noora äiti.
Hän astui nopeasti Nooran luo ja painoi anteeksipyytävän suudelman
hänen kädelleen.
-- Hyvä on, sanoi Noora. Mene nyt.
Mark suoristi ryhtiään. Hän oli huomannut kärsimättömän ilmeen
kasvatusäidin tummissa silmissä.
-- Minä olen hänelle vastenmielinen, ajatteli hän. Mutta miksi?