Rakas Ulla!
Nyt minä olen ollut täällä Berliinissä kolme kuukautta. Kun läksin
Suomesta, oli täysi talvi. Kaunialassa kohosivat lumikinokset
ikkunoihin asti, Kristiina täti istui uunin ääressä villahuiviin
kääriytyneenä, ja Minna puhalsi hyppysiinsä maitokamarista tullessaan.
Mutta Berliinissä on jo kevät. Unter den Lindenin suuret puut tuoksuvat
keväälle, Tiergartenissa kukkivat tuhatkaunot ja siellä on hauska
käyskennellä katsomassa leijonia, tiikereitä ja kaikenlaisia norsuja.
Berliini on hirveän suuri kaupunki, kyllä nolostuisit, jos tulisit
tänne. Ja kaikki puhuvat saksaa, torimuijat ja sen semmoiset. Olen
nähnyt keisarinkin. Hän on hyvin vanha ja sotaisen näköinen. Mutta
Bismarck vasta on muhkea, hänen rinnalleen ei kukaan piisaa. Ostin
kurillani hänen kuvansa ja lähetin sen Kristiina tädille. Muistathan,
että Kristiina täti ei siedä Bismarckia.
Minä soitan ahkerasti viuluani. Opettajani on hyvin taitava. Hän ärjyy
ja pauhaa ja pui nyrkkiä, kun soitan huonosti. Joskus hän näpähyttää
sormillekin, jos joku muu sen tekisi, raivostuisin silmittömäksi, mutta
viuluni tähden kärsin mitä tahansa, sillä tahdon tulla kuuluisaksi
viuluniekaksi. Mutta Noora ei pidä viulunsoitosta, se kiusaa häntä.
Sinähän tiedät, että Noora on nyt isän uusi rouva. He menivät naimisiin
Helsingissä, mutta minä en ollut häissä, olin Kaunialassa silloin. Ja
voi -- minä itkin koko sen päivän. (Jos naurat tälle, Ulla, tulevat
pienet, pahat menninkäiset yöllä luoksesi ja nipistävät sinua niin,
ettet saa unta lainkaan.)
Isä tahtoo, että minä sanoisin Nooraa äidiksi, mutta siihen Noora ei
suostu, hän arvelee olevansa liian nuori näin ison pojan äidiksi. Enkä
minäkään tahdo häntä äidiksi sanoa. Nooralla ei ole äidin pehmeätä
kättä eikä hellää katsetta niinkuin Pikkupappilan pastorinrouvalla.
Ei hän myöskään ole niin iloinen ja hyvä kuin Minna. Hänen kasvonsa
sanovat aina minulle: elä-tule-liian-lähelle, ja se peloittaa.
Meillä on hyvin kaunis ja komea koti, marmoriportaat ja punainen matto
ja kaikki. Tietysti minun on hauska ja hyvä, kun olen isän luona, mutta
soisin joskus, että Muutamat eivät olisi niin hirveän siistejä. On
ikävää, kun isää alinomaa muistutetaan kaikenlaisista pikkuseikoista,
milloin huone tuoksuu tupakalta, milloin hän on unohtanut vetää verhot
ikkunain eteen, niin että aurinko pilaa hienoa lattiamattoa, milloin
hänen takkinsa on harjaamaton. Usein isä nauraa ja sanoo iloisesti:
-- Noora kulta, minähän olen vain yksinkertainen työntekijä, koruton
amerikkalainen yankee, et sinä minusta hienoa herraa saa.
Mutta silloin Nooran suu menee tiukkaan nipistykseen ja hän tulee hyvin
totiseksi.
-- Minä olen tottunut toiseen elämään, sanoo hän, minun isäni oli
aatelismies.
Silloin isäkin käy totiseksi ja huokaa. Mutta sitten hän menee
kaupungille ja ostaa Nooralle jonkun korun lepyttäjäisiksi, ja Noora
tulee jälleen hyvälle päälle.
Mutta Mark raukka, hänellä ei ole rahaa ostaa kalliita koruja. Hänen
laitansa on hullummin. Sinä tiedät, minkälainen hutilus Mark on.
Hän ei koskaan muista, että esineet eivät suvaitse itsestään mennä
paikoilleen. Hän jättää ne oman onnensa nojaan, ja sinne ne jäävät,
kunnes Noora ne löytää ja antaa nuhteita. Mark unohtaa kaiken muun,
kun hän soittaa, senvuoksi hän saakin alinomaa kuulla, että hän on
huolimaton tyhjäntoimittaja ja kasvatusta vailla.
Isä on aina pahoillaan, kun Mark saa nuhteita. Hän kiivastuu silloin
ja puhuu ankaroita sanoja Markille. Muutamat ihmiset tuntuvat olevan
sitä mieltä, että Markia ei pidä kohdella liian hellästi, hän menee
siitä pilalle, ja he uskottelevat isälle, että ankaruus on ainoa keino
taltuttaa tällaista villivarsaa.
Ulla, sinä et saa tästä hiiskua kenellekään, mutta Mark on huomannut,
että Muutamat eivät siedä Markia. He puhuvat Markille ystävällisesti
ja huolehtivat Markin vaatteista ja ruoasta, mutta heidän mielensä on
kylmä ja nurja Markia kohtaan. Mark ei pane niin suurta arvoa siihen,
ovatko vaatteet aina ehyet ja kengät kiilloitetut ja paidankaulus
moitteettoman puhdas. Mark haluaisi myöskin pienen pikkuruikkusen sirun
rakkautta.
Isällä on paljon työtä. Hän on miltei koko päivän poissa tehtaassaan.
Kun hän illalla tulee kotiin, on hän usein uuvuksissa ja tahtoisi
levätä. Mutta Muutamat haluavat huvitella, ja isän täytyy mennä heidän
kanssaan oopperaan tai teatteriin.
Joskus isä sanoo: -- Tänä iltana olen oikein väsyksissä, Noora. Lähde
sinä Hagemannien kanssa ulos -- Hagemann on isän yhtiökumppani -- minä
jään Markin kanssa kotiin.
Mutta silloin Noora saa kärsivän marttyyrin ilmeen ja puhuu
yksinäisyydestä vieraalla maalla.
Ja sitten Mark on taas yksin koko pitkän illan.
Muistatko, Ulla, Pikkupappilan vanhaa latoa, jossa opetit minua, miten
surut unohdetaan. Olen koettanut sulkea silmäni ja kuiskata niinkuin
silloin:
"Metsien kaukainen sini."
Mutta voi -- Berliinissä ei metsä suhise. Tuuli ei kanna korviin
puitten huminaa. Täällä kuulee vain ajopelien kolinaa, sotamiesten
askelten töminää ja suuren kaupungin humua.
Ulla, Berliini on hirveän suuri ja Suomi kaukana.
Jää hyvästi!
Mark.
Mark pisti kynän musteastiaan ja luki kirjeen alusta loppuun lävitse.
Sitten hän ravisti päätään. Ei, tällaista ei kehdannut lähettää. Se oli
aivan liian hentomielistä. Hän tarttui kirjeeseen ja repi sen rikki.
Ei edes Ullalle hän voinut kertoa salaista suruaan. Viululle vain.
Hän nosti viulun sen laatikosta, kohotti sen poskelleen ja veti jousta.
Se lohdutti ja rauhoitti.