Vaava Lundin isä oli kaupungin mahtavin mies. Vaava oli täysin
tietoinen perheensä vallitsevasta asemasta. Kun hän liikkui kadulla,
lepäsi hänen pikkusievillä kasvoillaan vakava varmuus siitä, ettei
kaupungissa ollut toista hänen vertaistaan tyttöä. Hän tiesi, että
jokainen pesumummokin pienessä kaupungissa, tunsi "pormestarin Vaavan"
ja tämä tietoisuus antoi hänen astunnalleen erikoisen poljennon.
Koulutoverit ihailivat häntä. Pikkuporvarien ja käsityöläisten tyttäret
olivat onnelliset, jos pormestarin Vaava joskus suvaitsi pistää kätensä
heidän kainaloonsa. He ihailivat hänen somia pukujaan, hänen hienoja
hattujaan ja ennen kaikkea hänen kotiaan, valkoista pormestarintaloa
puutarhoineen, huvihuoneineen. Tyttöjen rohkeimpia unelmia oli päästä
Vaavan luo vieraisille. Pormestarinna oli ylpeä ja arvostaan pitävä
nainen, joka ei avannut kotiaan kenelle tahansa. Mutta ne tytöt, joita
Vaava kulloinkin erityisesti suosi, sekä kaupungin arvohenkilöitten
tyttäret kutsuttiin säännöllisesti Vaavan nimi- ja syntymäpäiville,
ja kerran vuodessa, joulun pyhinä, tanssittiin pormestarin suuressa
salissa. Silloin tuli vieraita aina lähikaupungista, ja näistä
tanssiaisista uneksittiin monta viikkoa aikaisemmin, ja jälkeenpäin
mistä riitti keskustelua yhtä kauan.
Pientä, arkaa Rakelia Vaava kohteli ylimielisen suojelevasti. Rakel
oli tuollainen nöyrä, palveleva olento, jota saattoi juoksuttaa
milloin tahansa ostamaan karamelleja tai leivoksia, kun koulussa tuli
makeisnälkä. Sitäpaitsi oli viisainta pysyä hänen kanssaan hyvissä
väleissä, saattaisihan tapahtua, että hän kielisi Sandin neideille.
Ja Vaavan omallatunnolla oli monta pikkuseikkaa, joista hän ei olisi
suonut tiedon kulkeutuvan opettajien tai vanhempien korviin. Rakelille
saattoi silloin tällöin lahjoittaa kauniin kiiltokuvan, värillisen
silkkinauhan tai pienen hajuvesipullon. Hän oli niistä kiitollinen ja
Vaavalle uskollinen.
Mutta Ulla Sandiin ei Vaava oikein tiennyt miten suhtautua. Ensi
näkemältä hän oli tehnyt aivan mitättömän vaikutuksen. Tuollainen
ujo, vaatimattomasti puettu maalaistyttö -- hänet kai saattoi kuitata
jollakin suosiollisella päännyökkäyksellä. Tosin hän oli Sandin neitien
veljentytär ja siis tavallaan tärkeä henkilö, mutta järkevintä oli
alusta alkaen sijoittaa hänet oikeaan paikkaan -- Keskinkertaisten
luokkaan.
Vaava Lund oli näet jakanut koulun oppilaat kolmeen eri luokkaan:
Huomattaviin, Keskinkertaisiin ja Mitättömiin. Huomattavia olivat
tohtorin pitkä, hoikka Elsa, Helena West, postimestarin Ninni, jolla
oli kaksi komeata veljeä, sekä muutamat muut arvohenkilöiden tyttäret.
Heihin luettiin myös Hilma Raatikainen. Hän oli vain maakauppiaan
tytär lähiseudulta, etevä ja lahjakas. Hänen puoleensa Vaava kääntyi,
kun vaikea aine oli kirjoitettava tai maisteri Mennander oli antanut
laskennossa erikoisen visaisia tehtäviä.
Keskinkertaisten luokkaan luettiin Sissi Järvinen, Manja Telegin,
kelloseppä Hartosen Tehilla sekä Rakel. Ja näiden joukkoon arveli Vaava
voivansa sijoittaa Ullankin. Sillä Mitättömiin ei häntä kuitenkaan
opettajien sukulaisena voinut lukea.
Mitättömät olivat kilttejä, vaatimattomia tyttöjä, enimmäkseen
pikkuporvarien ja työläisten lapsia. He ihailivat ja palvoivat
Huomattavia ja tunsivat tarkoin asemansa koskaan pyrkimättä rajojen
yli. Sitävastoin käytiin Huomattavien ja Keskinkertaisten välillä
hiljaista taistelua. Joskus saattoi joku Keskinkertainen keikahuttaa
itsensä Huomattavien luokkaan, jonne hänet hyväksyttiin jonkun
erikoisen onnenpotkauksen johdosta.
Keskinkertaiset vastaanottivat Ullan mielihyvällä piiriinsä. Heidän
johtajansa, Tehilla Hartonen, älykäs, pirteä tyttö, huomasi heti, että
tulokas oli arvokas lisä heidän joukkoonsa.
Kun Ullan aine ensi kerran luettiin ääneen luokalla, ja opettaja
siitä kiitellen huomautti, että Ulla Sandin aine oli paras, mitä
koulussa pitkään aikaan oli kirjoitettu, pöyhistelivät Keskinkertaiset
aivan kuin jokainen heistä itse olisi sen aineen kirjoittaja. Mutta
Huomattavien leirissä syntyi levottomuutta. Ja Vaava Lund alkoi
aprikoida, oliko hän mahdollisesti erehtynyt uuden oppilaan suhteen.
Tämän jälkeen Keskinkertaiset ylvästelivät uudella jäsenellään, ja
Huomattavat vihjailivat Ullalle, että hän oikeastaan saattoi kohota
heidän piiriinsä. Tohtorin Elsan äiti oli aikoinaan tuntenut Anna
Schöringin, ja kun Agata täti pormestarinnan syntymäpäivillä oli
laveasti selvitellyt veljensä perhesuhteet ja sukulaisuudet, huomautti
pormestarinna tyttärelleen, että hän saattoi kutsua pikku Ulla Sandin
joskus luokseen. Tyttö oli kiltin ja herttaisen näköinen.
Mutta Ullaa ei tämä kunnianosoitus musertanut, kuten olisi luullut.
Vaava Lund ei hänestä ollut erikoisen mielenkiintoinen. Hänen hattunsa
ja somat pukunsa olivat Ullalle ilmaa. Vaava itse oli hänen mielestään
sievä nukke vain.
Rakel ihmetteli Ullan suhtautumista Vaavaan.
-- Miksi sinä et pidä Vaavasta? uteli hän miltei kateellisesti.
-- Hän on ikävä.
-- Vaavako ikävä!
Sitä ei Rakel koskaan ollut tullut ajatelleeksi.
-- Hänhän juttelee melkein aina ja osaa kertoa niin paljon huvittavia
asioita.
-- Minua ne eivät huvita, selitti Ulla. Hänellä ei ole rahtuakaan
mielikuvitusta. Ja sitä paitsi hän on ilkeä. Hän nauraa maisterille
ja pilkkaa neiti Pfefferin kuluneita vaatteita. Sellainen on minusta
plebeijimäistä.
Rakel tuijotti sanatonna Ullaan. He olivat juuri lukeneet Rooman
historiaa ja opettaja oli selittänyt patriiseja ja plebeijejä erottavaa
syvää kuilua.
Sanoa Vaava Lundia plebeijimäiseksi? Häntä -- pormestarin tytärtä, joka
tavallisen ihmisen käsityksen mukaan oli patriisi jos kukaan!
Ulla oli tosiaan sanomattoman koppava ja ollakseen.
Joku Keskinkertaisista oli kuullut Rakelin ja Ullan sananvaihdon, ja
pian kulkeutui ihmeellinen juttu aina Huomattavien korviin. He olivat
vimmoissaan ja vaativat Ullaa tilille.
-- Eikö teistä sitten ole plebeijimäistä, toisin sanoen alhaista,
pilkata köyhiä ja vanhoja? kysyi Ulla rauhallisesti. Meillä kotona
ainakin opetettiin niin.
Tytöt olivat hämillään. Tohtorin Elsa väänsi helmisormustaan ja katseli
neuvotonna Vaavaa, joka hehkuvin poskin istui ikkunalla takoen seinää
pienillä, somilla jaloillaan.
-- Etkö sitten koskaan itse naura toisille? kysyi Ninni terhakasti.
Ulla mietti.
-- Köyhille ja vanhoille en koskaan ole nauranut, mutta typerille
kyllä, virkkoi hän hitaasti. Ja oikeastaan se ei ole sen parempaa,
lisäsi hän vilkkaammin.
Hän mietti vielä hetkisen, sitten hän astui Vaavan tuo.
-- Suo minulle anteeksi, Vaava.
Vaava keikahutti sievää ruskaansa, eikä ollut näkevinään Ullan
ojennettua kättä.
-- Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, tokaisi Tehilla
Hartonen.
Tytöt purskahtivat nauruun. Vaavakin naurahti.
Hän hypähti alas ikkunalaudalta, pisti käsivartensa Elsan kainaloon ja
lausui olan takaa huolimattomasti Ullalle.
-- Minusta on yhdentekevää, mitä ajattelet, en kanna sinulle siitä
kaunaa. Saat mielelläsi syntisi anteeksi.
Seuraavana päivänä sanoi Helena West Ullalle, kun he molemmat juoksivat
alas koulunportaita:
-- Ole hyvä ja tule meille tänään iltapuolella. Se olisi niin hauskaa.
Ulla kiitti mielissään ja hiukan ihmetellen. Helena West oli orpo ja
asui setänsä, apteekkari Westin luona. Tämä oli pitkä, jäykkä herra,
jonka tuuhea poskiparta ja iso, vino nenä aina olivat herättäneet
Ullassa vilpitöntä kunnioitusta. West oli vanhapoika, taloutta
hoiti hänen äitinsä, pieni, sileätukkainen, litteäkasvoinen mummo.
Apteekkarinväki eli hiljaista, eristettyä elämää. Apteekkari itse otti
kyllä osaa kaupungin herrojen whistiseuraan ja piti silloin tällöin
kutsujakin, mutta vanhaa rouvaa ei näkynyt muualla kuin kirkossa ja
lähetysompeluseurassa. Harvoin Helena kutsui luokkatovereitaan kotiinsa.
Ulla oli kuvitellut Helenan kotia kolkoksi, jonkinlaiseksi
luostariksi, jossa ankara isoäiti istui mykkänä kutomassa sukkia
pakanoille, ja apteekkari käyskenteli huoneesta toiseen toruskellen
apteekkiapulaisiaan ja Helena rukkaa.
Hiljaista ja äänetöntä apteekkitalossa olikin. Kaikki Westit olivat
harvapuheisia ja lausuivat sanottavansa matalalla äänellä. Mutta
kolkkoa ei siellä ollut, vaikka vieras ehdottomasti hiljensikin ääntään
ja astui varovasti, jottei askelten kopina häiritsisi hiljaisuutta.
Vanha isoäiti istui pehmeässä, korkeaselkäisessä nojatuolissa kuten
isoäidin tuleekin, ja vanha kurttuinen palvelija kepsutteli toimekkaana
kahvipöydän ääressä.
Helenan huone oli ihastuttava. Ikkunan edessä oli pieni kukkapöytä
kukkineen, nurkassa kaappi, jossa säilytettiin kaikki hänen lelunsa,
varmaankin siitä asti kuin hän oli pieni kapalovauva. Siinä oli pieniä
koiria ja porsliinikissoja, oli somia lippaita ja helmirasioita, pelejä
ja värilaatikoita. Helena ei tietysti koskaan ollut särkenyt mitään
lelua. Ja kyllä Lotti olisi ihastunut nähdessään Helenan nukkekaapin.
Se oli varmasti yhtä hyvässä kunnossa kuin sinä jouluna, jolloin
joulu-ukko oli sen hänelle lahjaksi tuonut. Nuket istuivat suorina
pitkin seiniä, pöytäkalustot olivat ehjinä pienillä hyllyillään,
huonekalut sirot ja moitteettomat.
Ulla hymyili.
-- Ollapa Lotti täällä, sanoi hän, tällaista nukketaloutta hän ei ole
voinut uneksiakaan.
-- Kuka on Lotti?
Tietysti Ullan nyt täytyi kertoa Lotista ja Mossesta ja koko
Pikkupappilan väestä, pikkupojista ja Martasta ja Liisistä, joka aina
vain luki ja aikoi tulla hirveän oppineeksi, melkein kuin miehet.
Ja lopuksi hän jutteli Markista, joka rakasti viuluaan enemmän kuin
mitään muuta, ja joka oli saanut äitipuolen.
Helena kuunteli, kuunteli ja pyysi lisää.
-- Kerro vielä. Sinä juttelet niin hauskasti. Katso, minulla ei koskaan
ole ollut veljiä eikä sisaria. Isäni ja äitini kuolivat, kun vielä olin
aivan pieni. Olen elänyt täällä, tässä vanhassa talossa isoäidin ja
sedän kanssa, niinkauan kuin muistan.
He istuivat talvi-illan hämärässä käsi kädessä. Takassa paloi hiljainen
hiillos, he katselivat sen hehkua, ja molemmista tuntui, kuin he nyt
vasta olisivat nähneet toisensa ensi kerran.
-- Kirjoitatko sinä runoja? kysyi Helena kuiskaten.
Ulla hymyili hämillään.
-- Miten sen arvasit?
-- Minusta vain tuntui siltä. Minäkin kirjoitan joskus. Eilen sepitin
laulun. Tahdotko kuulla sen?
Oi, kuin tuntuu katkeralta tää,
kun ei ole ketään ystävää.
Kaiho täyttää syömmen ainiaan,
rauhaa, lepoa ei milloinkaan.
-- Laulan sen samalla nuotilla kuin "Mustalaiseks olen syntynyt". Se
käy aivan hyvin.
Hän hyrisi hiljaa laulunsa.
-- Se on hyvin kaunis, kiitteli Ulla. Mutta eikö tohtorin Elsa ole
ystäväsi? Minä luulin niin.
-- Ei, hän on Vaavan ystävä. Minulla ei tähän asti ole ollut
ainoatakaan ystävää.
Ullan sydän hypähti somasti rinnassa. Helena sanoi niin tarkoittavasti
"tähän asti". Hän olisi mielellään kysynyt, pitikö Helena häntä
ystävänä, mutta ujosteli.
-- Oletko kirjoittanut paljon runoja? kysyi Helena.
-- Onhan niitä pieni vihkonen.
-- Tuo ne kouluun maanantaina, minun luettavakseni.
Ulla lupasi. -- Mutta sinä et saa niille nauraa.
-- Oletko hupsu. Minä rakastan runoutta.
-- Niin minäkin. Tahtoisin kerran nähdä oikean runoilijan. Ajatteles,
isä on nähnyt Runebergin.
-- Minä osaan ulkoa pitkät pätkät kuningas Fjalarista, selitti Helena.
Ja tiedätkö -- hän hiljensi ääntään -- olen lukenut pari Heinen runoa.
Ne ovat ihania, suurenmoisia!
Ulla oli täynnä ihmetystä ja ihailua. Heine! Se oli suurta!
-- Oletko nähnyt Manja Teleginin sisarta? kysyi hän äkkiä. Eikö hän
sinusta ole ihastuttava? Niin kalpea ja romanttisen näköinen.
-- Meidän proviisori sanoo hänen juovan etikkaa, siksi hän on niin
kalpea.
Ulla nyökäytti päätään.
-- Manja ja minä koetimme sitä keinoa. Minä tahtoisin niin hirveän
mielelläni olla noin kalpea ja jännittävän näköinen. Se muistuttaa
kuutamoa ja syksyn kellastuneita lehtiä. Mutta minulle kaikki
epäonnistuu. Join eräänä iltana kokonaisen kupillisen etikkaa. Voi,
voi, kuinka kipeäksi sitten yöllä tulin. En huoli sitä enää muistella,
se oli kamalata. Tädit luulivat minun kuolevan ja itkivät kauheasti.
Viimein Johanna täti keksi, että olin juonut etikkaa.
-- Kerroitko, mistä syystä?
-- Minä kerron aina kaikki. Vaikka kuinka lujasti päätän olla jotain
kertomatta, sujahtaa se sittenkin suustani. Sille ei voi mitään.
Helena nauroi hiljaista, sointuvaa naurua. Isoäiti avasi oven ja
katseli sisään.
-- Luulenpa, että naurat, Helena, sanoi hän ja nyökäytti valkoista
päätään. Ja Ullalle hän lausui.
-- Tule usein tänne, lapsi. Täällä on liian hiljaista Helenalle.
Kun Ulla illalla lähti apteekkarin talosta, olivat hän ja Helena
luvanneet toisilleen ikuista ystävyyttä.
-- Niinkuin Jonatan ja David, sanoi Ulla juhlallisesti.