Se oli sanaton laulu, vailla määrättyä säveltä. Riemukkaan mielen
ilmaus -- ei muuta. Ullalle se merkitsi kaiken olevaisen unhotusta
-- hän oli yhtä puitten ja taivaan kanssa, yhtä valkoisen lumen ja
tirskuvien pikkulintujen kanssa. Osa luonnosta -- pieni, onnellinen
olio.
Mutta nyt kajahti kaupungista kirkonkellojen kutsu. Niiden kumea ääni
vaikutti mahtavasti tumman, juhlallisen metsän keskellä. Ulla muisti
äidin opettaman laulun.
Kellot kaikuu,
kellot temppelin.
Nyt on Herran pyhäpäivä,
päivä parahin.
Ja silloin hänen mieleensä syttyi harras halu päästä korkeiden holvien
suojaan, urkujen pauhinaan ja virrenveisuuseen.
Maaliskuun aurinko oli jo kohonnut pilvettömälle taivaalle. Ullan
askeleet olivat kevyet, hän hyräili hiljaa metsätietä astuessaan.
Kas, tuossa kohosi kirkko korkeana, sunnuntaisena, se tuntui nyt niin
läheiseltä.
Jumalanpalvelus oli alkanut. Ulla astui varpaisillaan ylös lehterille.
Tuttu virsi kajahti vastaan:
"Kuin lentää lintunen, pesäänsä pääskynen."
Ulla pani kätensä ristiin ja lauloi mukana. Virsikirjaa hän ei
tarvinnut, hän osasi sanat ulkoa, sitä oli niin usein laulettu kotona
hartaushetkinä.
Vieras kirkko ei enää ollut luotaan työntävä, se oli pesä pienelle,
ikävöivälle sielulle, lämmin, siunattu pesä, Herran esikartano.
Ja kaikki ihmiset olivat jälleen hyviä. Maailma ei ollutkaan
synninlaakso, Johanna täti oli väärässä -- yrttitarha se oli, Jumalan
ihana yrttitarha, jossa Hän itse vaali taimiaan hellin käsin.
Kun Ulla palasi kirkosta, olivat tädit jo kotona. He istuivat
kahvipöydän ääressä niin ankaran ja vakavan näköisinä kuin ihminen
ylipäänsä saattaa olla höyryävä kahvikuppi kädessään.
Sofia täti asetti kuppinsa pöydälle ja kysyi tuimasti:
-- Mistä sinä tulet?
Agata tädin ääni oli lempeämpi.
-- Miksi et tullut aamiaiselle?
Mutta Johanna täti oli ankarin.
-- Miksi et tullut kirkkoon?
-- Tulen juuri kirkosta, vastasi Ulla.
-- Nyt et puhu totta, kivahti Sofia täti, Rakel näki sinun aamulla
kävelevän harjulle päin.
Ulla heitti katseen Rakeliin. Tämä ei ensi kertaa kielinyt
huonetoveristaan tädeille. Joskus tuntui melkein siltä, kuin hän
vakoilisi Ullaa.
Rakel punastui.
-- Satuin katsomaan ulos ikkunasta, kun menit ulos ja käännyit harjulle
päin, sanoi hän jurosti.
-- Olen pahoillani, että olet epärehellinen, Ulla, sanoi Agata täti.
Hän näytti tosiaan oikein surulliselta.
Ulla katseli miettiväisenä tätejään. He olivat todella suutuksissa.
Saattoiko heille kertoa? Saattoiko sanoa, että hän halusi joskus
olla yksin, että hän tahtoi olla vapaa voidakseen elää omassa
ajatusmaailmassaan?
Ei, he eivät häntä ymmärtäisi. He eivät ylimalkaan ymmärtäneet nuorta
mieltä.
-- Olin kyllä harjulla, sanoi hän vapisevin huulin. Kuulustelu loukkasi
hänen sieluaan, joka vielä vastikään oli liidellyt korkeuksissa. --
Sitten menin kirkkoon.
-- Miksi et tullut meidän penkkiimme? jatkoi Sofia täti tutkintoa.
Tiedäthän, että me joka sunnuntai istumme samassa paikassa,
saarnatuolista vasemmalla, kolmannessa penkkirivissä.
Ulla päätti puhua.
-- Istun mieluummin yksin kirkossa. Olin lehterillä.
Tädit katsoivat toisiinsa sanattomina. Rakel seisoi silmät selällään
hämmästyksestä.
Viimein Sofia täti puuskahti:
-- En ole mokomaa kuullut!
Mutta Johanna täti sanoi päättävästi:
-- Antakaa lapsen olla. Me emme voi panna hänelle siteitä Herran
huoneessa. Tästä lähtien saat mennä yksin kirkkoon, milloin haluat,
Ulla.
Ullan päähän juolahti rohkea ajatus kiertää käsivartensa Johanna tädin
kaulaan ja syleillä häntä kiitokseksi. Mutta se olisi tietysti ollut
tädin mielestä hassahduksen oireita.
Mutta hänen silmänsä hohtivat kiitollisuutta, kun hän niiaten lausui:
-- Kiitos, rakas täti.
Johanna täti nyökkäsi nyreästi.
-- Mene nyt keittiöön syömään, panin aamiaisesi uuniin lämpiämään.
Ullan syödessä oli tädeillä vuoron perään asiata keittiöön. Sofia
täti tuli kysymään, eikö hän halunnut kuivia sukkia. Jalat olivat
ehkä kastuneet hänen harjulla käydessään. Johanna täti pani hänen
lautaselleen ylimääräistä herkkua, kanelissa ja inkiväärissä keitettyjä
omenia. Agata täti taputteli häntä hartioille ja pisti hänen kouraansa
tötterön Tanskan kuninkaan rintakaramellejä, joita hän aina säilytti
piironginlaatikossaan.
Rakel seisoi Ullan vieressä hänen syödessään ja katseli häntä
taukoamatta. Kun tädit olivat kadonneet keittiöstä, kysyi hän matalalla
äänellä:
-- Kuinka uskalsit sanoa tädeille tuota?
-- Mitä tarkoitat?
-- Kuinka uskalsit sanoa, että tahdot olla yksin kirkossa?
Rakelin kasvot ilmaisivat epäluuloa ja ihmettelyä.
Ulla katseli häntä, ja samalla hänelle selvisi se erikoisuus, mikä
Rakelin olennossa aina oli häntä oudostuttanut. -- Rakel oli pelkuri,
hän pelkäsi puhua totta.
-- Etkö sinä sitten olisi kertonut sitä? kysyi Ulla.
-- En koskaan, en olisi uskaltanut. Olisin keksinyt jonkun verukkeen,
minkä tahansa.
-- Minä pelkään tätejä, jatkoi hän. Pelkään heitä kauheasti. Olen
sitäpaitsi aina pelännyt. Isäni on kova mies, äiti ja me lapset, elämme
alituisessa pelossa hänen vuokseen. Olen pienestä pitäen oppinut
salaamaan ja teeskentelemään.
-- Mutta silloinhan olet epärehellinen, sanoi Ulla vilpittömästi.
Rakel hätkähti ja katsoi hätäisesti Ullaan. Sitten hän punastui korvia
myöten.
-- Sinä olet typerä, tiuskasi hän. Minähän vain laskin leikkiä. Ja nyt
menet tietysti kielimään tädeille.
-- Sen asian hoidat sinä paremmin, arveli Ulla kylmästi.
Mutta sitten hänet valtasi sääli. Rakel parka, mahtoi olla hirveätä
aina pelätä ja teeskennellä.
-- Me puhumme aina totta kotona, sanoi hän enemmän itselleen kuin
Rakelille.
Toinen naurahti katkerasti. -- Miksi ette puhuisi? Eihän teidän
tarvitse mitään pelätä. Mutta minä olen täällä tätien kasvattina. Jos
he ovat tyytymättömiä minuun, lähettävät he minut kotiin. Ja tiedätkö,
minkälaista minun kodissani on? Köyhyyttä ja puutetta, kahdeksan lasta
ja isä, joka -- -- --
Hän sulki äkkiä suunsa ja katsoi Ullaa arasti.
-- Joskus vihaan koko maailmaa, puhui hän edelleen kiihkeästi. Vihaan
tätejä, vihaan kotiani, sinuakin vihaan, koska tädit pitävät sinusta
enemmän kuin minusta. Täällä olen elänyt heidän kasvattinaan, heidän
palvelijanaan. Olen lukenut heidän tahtonsa silmistä kuin koira, olen
palvellut heitä kuin orja, ollut nöyrä ja matelevainen. Olen vain
viisitoistavuotias, mutta elän vanhan ihmisen elämää. Minulta vaaditaan
nöyryyttä ja kiitollisuutta joka hetki, ja minä olen kiitollinen,
kiitollinen ja nöyrä. Sitten yhtäkkiä tulet sinä tänne, sinä Ulla, sinä
et mielistele, sinä puhut suusi puhtaaksi, naurat ja lasket leikkiä,
täti Johannallekin. Sinä et pyri heidän suosioonsa, ja kuitenkin he
rakastavat sinua. Miksi? Sitä olen usein pohtinut.
Ulla oli kuunnellut toisen puheryöppyä hämillään ja neuvotonna.
-- Minähän olen heidän sukulaisensa, sopersi hän avutonna.
Rakel pudisti päätään.
-- Ei se ole yksin syynä. Minä en käsitä sitä, jatkoi hän väsyneesti.
Lopulta kai käy niin, että pitävät sinut ja hylkäävät minut.
Ullan mieli kävi apeaksi. Aamun valkeat, kirkkaat ajatukset tuntuivat
loittonevan. Oliko maailma sittenkin vain synninlaakso?
-- Mitä tuijotat? kysyi Rakel kärsimättömästi.
Ulla nousi lähteäkseen. Rakel asettui hänen tielleen.
-- Minne menet? Kielimäänkö?
-- Ole huoleti, en aio kertoa kenellekään.
Rakelin ilme oli äkkiä muuttunut. Hän oli taas entinen nöyrä,
mallikelpoinen Rakel.
-- Lupaa, ettet kerro koskaan, et ainoallekaan ihmiselle, mitä nyt olen
puhunut, pyysi hän. Olin hullu. Tulen välistä sellaiseksi. Oi päätäni,
pääparkaani!
Hän heittäytyi tuolille, laski päänsä pöydälle ja purskahti kyyneliin.
Hänen itkunsakin oli rakelimaista, hiljaista, katkeraa, salattua itkua.
Ulla seisoi tyrmistyneenä vieressä, noin hän ei ollut kuullut kenenkään
itkevän. Hän kosketti arasti Rakelin olkapäätä.
-- Älä, älä, Rakel, älä itke.
Rakel torjui hänen kätensä, nousi nyyhkyttäen ja poistui keittiöstä
nenäliina silmillä.
Ulla katseli tummunein silmin hänen jälkeensä.
Tämä oli surua. Todellista, syvää surua.
Rakel rukka. Hänelle täytyi olla hyvä.