Ulla on asunut tätien luona jo pari kuukautta. Hän saattaa jo nukkua
illoin itkemättä pielustaan märäksi koti-ikävästä. Hän ei enää kätkeydy
hämärissä johonkin soppeen, josta voi nähdä tähtitaivaan ja kuun, saman
kuun, joka luo kelmeätä valoaan Keinumäen harjalle ja lystikkäihin
kelohonkiin notkoissa. Hän on kirjoittanut kotiin katkeria, epätoivon
purkauksia, joita ei ole koskaan lähetetty, ja tyhjiä, arkipäiväisiä
kirjeitä, jotka ovat saapuneet perille ja joista äiti on lukenut rivien
välistä pikku tyttönsä kaipauksen ja ikävän.
Mutta vähitellen on kalvava kaipaus ja turvattomuuden tunne kadonnut
niin, että Ulla itse tuskin huomaakaan, milloin hän on ruvennut
pitämään tätilää kotinaan. Kouluelämä alkaa viehättää, luvut herättävät
harrastusta, toverit miellyttävät. Tietysti ei koko maailmassa ole
toista Pikkupappilan veroista paikkaa, ja varsinkin illoin voi
koti-ikävä vallata mielen yhtä voimakkaasti kuin alkuaikoina. Mutta
hän ei enää ole kalpea ja hiljainen, hän nauraa ja puhelee entiseen
tapaansa, kuvittelee ihmeellisiä elämyksiä ja rakastaa ihmisiä.
Rakel ja Ulla nukkuvat samassa huoneessa. Ullasta se tuntui ikävältä,
hän ei olisi suonut Rakelin kuulevan, kun hän itkee öisin. Hän painaa
kasvot pielukseen ja puree lakanaa, ettei kuuluisi nyyhkytyksiä. Rakel
ei ole sellainen, jolle näyttää kyyneleitään.
Rakel on Ullaa vuotta vanhempi. Hänen tukkansa on hyvin vaalea ja
päättyy pieneen, kapeaan saparoon niskassa. Hänen ihonsa on kalpea
ja silmänsä haalean siniset. Hän on laiha ja soukka niinkuin lapsi,
joka ei ole saanut riittävästi ravintoa. Ullan mielestä hän muistuttaa
silakkaa, suolaista, hiukan käpertynyttä silakkaa. Silmissäkin on
jotain kalamaista, toinen silmä katselee hiukan syrjään. Rakelin hame
on ruskeanharmaata kangasta, se on aivan suora kauluksesta liepeeseen
ja napitettu edestä.
Ullalle sanoo Rakel jonkinlaisella ylpeydellä, että hänen äitinsä ei
koskaan vaatettaisi häntä samalla lailla kuin maailman lapset ovat
vaatetetut. Ja hän ihmettelee kovin sitä, että Ullan hameessa on
koristuksia, vaikka hän on papin tytär.
Mutta Ulla hienostaan epäilee Rakelin vilpittömyyttä tässä asiassa. Hän
on huomannut Rakelin ihailevan kauniita pukuja, koruja ja hepeniä.
Senvuoksi, kun Rakel keittiössä astioita pestessään kysyy Ullalta,
onko hänen äitinsä suruton, koska Ullalla on kaksi rimpsua hameessaan,
vastasi Ulla kiivaasti:
-- Äidillä on kyllä suruja niinkuin muillakin ihmisillä, mutta hän on
sanonut meille, että tulee heittää surunsa Herran haltuun. Ja senvuoksi
äiti on aina iloinen ja ystävällinen kaikille.
Johanna täti katsahti lieden luota pitkään Ullaan.
-- Sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan, sanoi Rakel koroittaen
hiukan ääntään, joka tavallisesti oli matala ja nöyrä.
Mutta silloin Johanna täti sanoi kipakasti:
-- Mene noutamaan maitoa ruokasäiliöstä eläkä lörpöttele asioita, joita
et ymmärrä.
Ulla istuutui puulaatikolle ja pyyhki salaa kyyneleen silmästään. Hänen
mieltään karvasteli se, että Rakel arvosteli äitiä, hänen omaa rakasta
äitiään. Eihän Jumala ole missään sanonut, että ihmisten tulee pukeutua
rumasti.
Kun Rakel toi maidon sisään, ojensi hän Ullalle kätensä.
-- Toivon, etten ole loukannut sinua, Ulla. Suo anteeksi, jos puhuin
sopimattomasti.
Sellainen oli Rakel. Nöyrä ja alistuvainen, ei hänelle voinut olla
suutuksissaan. Mutta sittenkään ei Ulla hänestä pitänyt. Ja Johanna
täti, jolla oli niin tarkka silmä, oli sen huomannut.
-- Sinulla on kova ja taipumaton sydän, Ulla, sanoi hän.
Ulla huokasi. Täti oli kai oikeassa. Ihmeellistä, miten paljon
pahoja ominaisuuksia häneen oli tullut, senjälkeen kuin hän läksi
Pikkupappilasta. Johanna täti sanoi usein, että kaikilla ihmisillä on
paha tahto ja että maailma on synninlaakso. Kotona Pikkupappilassa oli
taivas niin lähellä, tuntui siltä, ettei ollut lainkaan vaikeata olla
hyvä.
Sunnuntaiaamulla meni koko talo kirkkoon. Ulla ja Rakel istuivat tätien
keskellä. Ullan varpaita paleli, hän kopisti niitä salaa kirkonpenkkiä
vasten, mutta sai moittivia katseita Rakelilta, joka itse istui suorana
päätään kääntämättä. Ullaa väsytti usein. Kirkkoherra ja kappalainen
saarnasivat kumpikin niin pitkästi ja viisaasti, että hänen oli vaikea
pitää ajatuksensa koossa ja seurata saarnaa.
Oi, kotona, vanhassa rapatussa kivikirkossa oli aivan toisenlaista.
Valkohapsinen rovasti puhui niin yksinkertaisesti, isä oli kylläkin
monesti vaikeatajuinen, mutta häntä kuunteli silti mielellään, koska
hän oli isä. Tuntui vieraalta istua siinä tätien keskellä, vanhat tutut
virret kaikuivat kylminä, näiden sanat olivat kuolleita kirjaimia. Ja
koko ajan Rakel vartioi häntä. Rakel ei koskaan haukotellut kirkossa --
jaksoipa vielä iltapuolella mennä iltajumalanpalvelukseen Johanna tädin
kanssa.
Oli hiljainen sunnuntaiaamu. Sofia täti nukkui vielä, hän lepäsi
mielellään lupapäivinä kauan. Johanna täti puuhaili keittiössä Rakelin
avustamana, ja Agata täti kasteli kaktuksiaan. Ilma oli puhdas
ja talvikirkas. Ulla ikävöi ulos raittiiseen luontoon. Kenenkään
huomaamatta hän pukeutui ja livahti ulos.
Aamu oli aikainen, siellä täällä kurkistivat uutimien takaa uneliaat
kasvot, piikatytöt astuivat kannu käsivarrella maitokauppaan --
muutoin olivat kadut tyhjät. Ullan askeleet veivät harjulle kaupungin
taakse. Sinne hän oli jo kauan ikävöinyt. Sofia täti tahtoi, että
jompikumpi tytöistä tuli mukaan, kun hän lähti tavanmukaiselle
kävelykierrokselleen kaupungin ympäri. Harjulle hän ei halunnut, hän
tahtoi tavata tuttavia, vaihtaa sanasen siellä, toisen täällä. Hänhän
oli koko kaupungin tuttu.
Oli ihanata kerrankin kulkea vain omien ajatusten kävelytoverina.
Kaupunki jäi taakse -- tuolla, oi tuolla kutsui tumma metsä. Pappilan
torppien kohdalla erkani kapea poljettu tie valtamaantiestä. Ulla läksi
sitä seuraamaan. Syvälle, hiljaiseen, tuuheaan metsään. Hänen kurkkuaan
kuristi, -- ilo, ikävä -- kostutti silmät. Hän kietoi käsivartensa
hoikan männyn ympäri, painoi otsansa runkoon.
Ja metsän helmasta kulkeutui suhina, se puhui samaa kieltä kuin rakas
tuttu kotimetsä Pikkupappilassa.
Tien ylitse loikki nopsa, valkoinen jänis. Ulla nauroi sille, ja sitten
hän lauloi aivan kuin kotona, omassa metsässään: