Rakel, Sandin neitin kasvatti, oli yksin kotona. Ja nautti
yksinäisyydestään. Saattoi kuvitella olevansa oikein omassa kodissaan.
Sai tehdä mitä halutti, ei ollut toisen käskettävä. Joululoman hän
oli viettänyt köyhässä kanttorintalossa kaukana sydänmaalla. Siellä
oli alituinen puute ja tyytymättömyys, kova isä ja väsynyt äiti.
Mielelläänhän oli sieltä lähtenyt takaisin kaupunkiin. Ja nyt hän oli
saanut olla aivan vapaasti kaksi pitkää päivää. Hän oli nukkunut kauan
aamusella, oli vielä herättyäänkin loikonut ja venytellyt jäseniään
-- ei omassa kapeassa sängyssään, jonka olkipatja oli kova ja ohut ja
pielus matala, vaan Sofia tädin leveässä vuoteessa, kolmen höyhenpatjan
syvyydessä. Kyllä oli siinä uni maittanut. Lamppu oli palanut
yöpöydällä, ja hän oli lukenut jännittävää kirjaa iltamyöhäiseen.
Mutta tänään päättyivät makean leivän päivät. Tänään oli tätien määrä
tulla kotiin. Rakel tahtoi kuitenkin nauttia vapaudestaan viimeiseen
asti. Hän oli nostanut Sofia tädin mukavan kiikkutuolin uunin eteen,
jossa iloinen tuli räiskyi valaisten rääsymattojen taidokkaasti
sommiteltuja juovia. Piparkakkua pureskellen hän istui kyyryssä, vanha
kulunut romaani polvillaan. Lukiessaan hän kuitenkin tuon tuostakin
jännitti kuuloaan ja juoksi ikkunaan katselemaan näkyisikö hevosta.
Talvihämärä peitti huoneen, ja tuli uunissa oli palanut punaiselle
hiillokselle. Rakel alkoi jo hiljakseen toivoa, että tädit
yöpyisivätkin lähimpään kievariin, jolloin hänellä olisi vielä yksi
ihana, vapaa yö.
Silloin. Kil kil, kuului kulkusten kilinä. Se läheni, tuli aivan talon
kohdalle, taukosi.
-- Tulevat!
Tuokiossa oli kiikkutuoli nostettu tavalliselle paikalleen ikkunan
ääreen. Hätäinen silmäily yli huoneen. Oliko kaikki järjestyksessä?
Romaani juoksutettiin pieneen keittiön viereiseen huoneeseen ja
kätkettiin sängynpatjan alle ja piparkakku nielaistiin odottamattoman
nopeasti. Sukanneule käteen, ja Rakel oli valmis vastaanottamaan
kasvatusäitejään.
Aliovella kolkutettiin.
-- Rakel, Rakel, missä viivyt? Hyväinen aika, eikö tyttö olekaan
tullut? Etkö kirjoittanut hänelle, Agata? kuului Sofia tädin hätäinen
ääni.
-- Kyllä kirjoitin, vastasi Agata täti.
-- Ulla, elä kompastu portaisiin. Johanna, kolkuta uudestaan.
Rakel ryntäsi avaamaan aliovea.
-- Kas, siinä sinä kuitenkin olet. Miksi et heti tullut avaamaan?
Täällä olemme seisseet kylmässä jo kymmenen minuuttia, murisi Sofia
neiti.
-- Juoksin heti, rakas täti, kun kuulin koputuksen. Olen kovin
pahoillani, että saitte odottaa. Voi, kuinka hauskaa, että tädit
tulivat. Saanko auttaa?
Rakelin ääni oli nöyrä ja avulias.
-- Mene noutamaan tavarat reestä, komensi Sofia täti. Tai ei, auta
ensin minun päältäni. Johanna täti ja Ulla tuovat tavarat. Agata, mene
sinäkin auttamaan. Uh huh, kuinka tämä turkki on raskas. Kas niin,
nyt vielä villaröijy ja huivi ja päällyskengät. Ja taluta minut nyt
kiikkutuoliin istumaan. -- Puh, on ihanata olla kotona taas.
Sofia täti vajosi tuoliinsa läähättäen.
-- Onko olutjuusto kuumaa? Tuo minulle kupillinen. Tarvitsen jotain
lämmintä. Olen varmaan vilustunut.
-- Ehkä täti tahtoo ruusutippoja?
-- Kyllä ja ryypyn koivunlehtiviinaa. Se lämmittää.
Rakel avasi kotiapteekin, kaatoi molemmista pulloista kuppiin ja ojensi
tädille.
Irvistellen tyhjensi täti kumpaisenkin kupin sisällyksen.
-- Kas niin, se lämmitti. Ja nyt olutjuustoa.
Toiset tädit ja Ulla olivat nyt myös astuneet sisään ja riisuutuneet.
Rakel tuijotti Ullaan uteliaana.
-- Tämä on Ulla, veljemme tytär, selitti Agata täti. Ole hänelle
ystävällinen, hän jää luoksemme asumaan.
Rakel ojensi kätensä Ullalle ja niiasi.
-- Missä olutjuusto viipyy? kysyi Sofia täti.
-- Minä -- minä en ole keittänytkään olutjuustoa, sopersi Rakel.
-- Et ole keittänytkään! Luulitko, että keittäisimme olutjuuston
valmiiksi kuomireessä? Sinä olet sanomattoman ajattelematon tyttö,
Rakel. Olen aivan ymmällä. Tässä nyt istun viluisena ja nälkäisenä
ajettuani toistakymmentä penikulmaa -- ja kun tulen kotiin, ei
kasvattityttäreni ole suvainnut keittää edes tavallista iltajuomaani.
Niin -- sellainen on maailma. Mitä teistä nykyajan nuorista tuleekaan!
Rakel kierteli ja väänteli ruumistaan onnettoman näköisenä.
-- Raasu, säälitteli Ulla itsekseen. Sofia täti on hirveän ankara häntä
kohtaan.
-- Minulla ei ollut maitoa, sanoi Rakel viimein hiljaisella äänellä.
Ja neiti von Pfeffer sanoi kutsuvansa tädit teelle heille. Nyt hän
koputtaakin.
Rakel riensi avaamaan ovea. Tulija, vanhaan kashmirshaaliin kääritty,
laiha, terävänenäinen neiti tervehti iloisesti murtaen saksaksi:
-- Rakkaat ystävät, tervetuloa. Mama ja minä rohkenemme pyytää teitä
meille teelle. Olen leiponut piirakoita. Bitte, bitte!
-- Rakas neiti Pfeffer, kun ihminen on matkustanut toistakymmentä
penikulmaa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, pysyy hän kotonansa
sinne kerran päästyään eikä heti lennä vierailemaan. Kiitoksia vain
kutsustanne.
-- Voi, Sofia neiti, Mama olisi niin utelias kuulemaan häistä ja
matkastanne ja kaikesta, Arme Mutter, hän on oikein maltiton. Ja
samovaari kiehui minun tänne tullessani.
-- Mennään, Sofia, koska neiti Pfeffer kerran niin ystävällisesti
kutsuu, sanoi Agata neiti.
Agata neiti oli aina valmis noudattamaan vieraskutsuja.
Sofia täti kohosi tuolistaan puhkien. Rakel auttoi turkin ja
villahuivin hänen ylleen ja päällyskengät jalkaan. Muut heittivät
vain shaalin hartioilleen, sillä Fransiska neiti ja hänen äitinsä,
leskieverstinna von Pfeffer asuivat pienessä piharakennuksessa.
Pfefferit olivat Pietarin saksalaisia. Everstin kuoltua he olivat
joutuneet köyhyyteen ja muuttaneet Suomeen, missä heillä oli
sukulaisia. Tytär opetti soittoa ja kieliä. Pari vuotta sitten hänet
oli otettu saksan- ja ranskankielenopettajaksi "Sandin" kouluun.
Siihen asti oli Sofia neiti opettanut sekä saksaa että ranskaa.
Hänen opetustapansa oli ollut varsin yksinkertainen. Oppilaat
lukivat sanakirjasta sanat aakkosjärjestyksessä ulkoa, opettaja
kuulusteli tunnilla sanat perätysten. Ääntäminen oli sivuasia,
mutta hyvin tarkasti vaadittiin sanojen ulkoluku. Jostain -- Sofia
neidille käsittämättömästä syystä -- alkoivat lasten vanhemmat antaa
selviä vihjauksia siihen suuntaan, että kieltenopetus olisi saatava
uudenaikaisemmalle kannalle. Ja vaikka Sofia täti vilpittömästi
halveksi kaikkea uudenaikaista, piti hän viisaampana ottaa
vihjauksista vaarin. Koska Pfefferit vähää ennen olivat muuttaneet
kaupunkiin, pitivät tädit sitä Jumalan järjestämänä erikoisena
suosionosoituksena heidän kouluaan kohtaan. He pyysivät Fransiska
neidin kieltenopettajaksi kouluunsa, ja pieni pietarilainen suostui
ilomielin.
Vanha everstinna istui punaisessa plyyshinojatuolissa savuke sormissa
ja pani pasianssia, kun vieraat tulivat. Pöydällä höyrysi kirkas
messinkinen teekeittiö, ja lattialla everstinnan jalkain juuressa
loikoili lihava villakoira. Everstinna von Pfeffer sairasti pahanlaista
leiniä, josta syystä hän harvoin pääsi ulos liikkumaan. Suurimman osan
päivästä hän vietti nojatuolissaan, joi teetä mahdottomat määrät,
poltti ja luki Gartenlaubea.
Hän oli lihava hyvänsävyinen eukko, iloinen ja tyytyväinen, kuin vain
sai kyllikseen makeisia ja savukkeita, teetä ja piirakoita.
Fransiska neiti sipsutteli kevyesti kuin pieni hamppuvarpunen
äitinsä ja vieraitten kesken. Hän oli pieni ja siro, uumaltaan
hoikka, mustat tekopalmikot peittivät takaraivon, korvissa riippui
pitkät korvarenkaat, jotka heiluivat ja helisivät vähimmästäkin pään
liikkeestä.
-- Istukaa, istukaa, rakkaat vieraat. Bitte, bitte.
Tarjoilu oli mahdollisimman mutkatonta, kupit olivat eri paria, joku
korvatonkin oli joukossa, ja pöytä oli vailla liinaa. Mutta vanha
everstinna ja hänen tyttärensä olivat ylenmäärin ystävällisiä ja
puheliaita. Tädit joivat kupin toisensa jälkeen voimakasta mustaa
teetä ja söivät satumaiset määrät vastaleivotuita piirakoita. Johanna
oli ääneti, mutta Sofia täti kuvaili perinpohjaisesti heidän matkansa
aina siitä hetkestä alkaen, jolloin he vanhaan kuomirekeen sullottuina
lähtivät matkaan kotipihalta. Ja Agata täti pisti vilkkaalla hiukan
hätäisellä tavallaan aina jonkun sanan väliin.
-- Ei, Sofia, anna minun kertoa. Tämän seikan minä muistan paremmin. Se
oli näin -- -- --
Ja sitten hän jutteli, kunnes Sofia sisar taas vuorostaan otti sanan
hänen suustaan.
Fransiska neiti tahtoi välttämättä tietää; miten morsian oli puettu, ja
oliko sulhanen miehekäs ja miltä morsiusneidot näyttivät. Ja everstinna
uteli mitä ruokia hääpäivällisillä tarjottiin ja minkälainen sulhasen
koti oli.
Ja Sofia ja Agata kertoivat, joivat teetä ja kertoivat taas.
Äiti ja tytär von Pfeffer vastaanottivat jokaisen sanan heidän
huuliltaan kuvaamattomalla mielenkiinnolla ja pienillä ihastuksen
huudahduksilla: Mein Gott! Wie hübsch! Sehr nett!
Ja sitten Fransiska neiti taas laski käden teekeittiön hanalle ja sanoi:
-- Vielä yksi kupillinen teetä. Bitte.
Se oli eriskummainen ilta. Ulla istui suorana silkillä päällystetyllä
tuolilla ja koetti olla kaatumatta, sillä tuoli ontui pahasti ja
oli tuon tuostakin mennä nurin. Mutta Ulla ei ihmetellyt istuimensa
raihnautta, se pikemmin melkein kuului asiaan hänen mielestään ja
sopeutui ympäristöön, kuluneeseen, vanhaan sohvaan, jonka kulmista
törrötti jouhta ja jonka vieterit hauskasti kitisivät. Matot olivat
kuluneet ja ikkunaverhot hajalliset. Mutta seinältä katselivat
teeseuruetta kaikki Venäjän keisarit Katariina keisarinnasta alkaen,
ja vanha haalistunut kuva esittäen eversti von Pfefferin tuimat
kasvonpiirteet riippui vinosti sohvan yläpuolella. Lihava koira asettui
haukotellen nukkumaan uunin eteen, se ei ehkä pitänyt savusta, joka
sinisenä leijaili huoneessa everstinnan savukkeesta.
Ikkunan edessä riippui katettu häkki. Siinä oli vihertävä papukaija.
Se nukkui, mutta kirkaisi väliin vihaisesti, kun sen unta häirittiin.
Uuninreunus, pikkupöydät ja piironki olivat täyteen ahdetut kiinalaisia
ja japanilaisia koristeita, pieniä porsliinieläimiä ja sokerisia
pääsiäismunia.
Teekeittiö porisi ja lauloi.
Tädit juttelivat.
Ulla näki Rakelin silmät pöydän toiselta puolen itseensä tähdättyinä.
Ne olivat vaaleansiniset, merkilliset silmät, välttivät toisen
katsetta, häipyivät jonnekin, kun niitä etsi. Vähitellen kaikki
huoneessa olijat pienenivät ja loittonivat, peittyivät sumuun
ja usmaan. Ulla eli uudestaan eron kodista. Hän heitti hyvästi
isälle, riippui itkien äidin kaulassa, suuteli Marttaa ja Lottia ja
pikkupoikia. Ja sitten hänet työnnettiin kuomirekeen tätien keskelle
kuin käärö. Hevoset juoksivat, hän ei voinut katsella eteensä, sillä
kuomi laskettiin alas. Sisäpuolella oli tukahuttavaa, vähitellen hän
vaipui uneen ja heräsi vasta, kun hevonen seisahtui kievarin pihalla.
Tädit kömpivät sisään puhkuen ja läähättäen, sisällä viileässä
kievarikamarissa juotiin kuumaa kahvia ja lämmitettiin jalkoja ja käsiä
takkavalkean ääressä. Ja sitten jatkettiin taas matkaa halki lumisten
seutujen.
Yksi yö nukuttiin kievarissa, huonoissa vuoteissa. Tädit pelkäsivät
varkaita ja valvoivat aina yksi vuoroonsa, mutta Ulla nukkui sikeästi.
Ja aamulla aikaisin taas taipaleelle pimeässä, se oli uuvuttavaa.
Ullan silmät painuivat umpeen, pää retkahti eteenpäin. Sitten hän
hätkähti ja katseli unisin silmin hämillään ympärilleen. Joku oli
maininnut hänen nimensä.
-- Ulla nukkuu. Katsokaa.
Se oli Rakel.
-- Die arme Kleine.
Fransiska neiti katseli häntä ystävällisesti.
Ja sitten sysättiin tuolit syrjään ja tädit päivittelivät, kun olivat
viipyneet niin kauan. He tunsivat äkkiä väsymyksen painavan jäseniään
lyijynraskaana, kiittelivät ja hyvästelivät. Ja kun vielä hetken aikaa
oli molemmin puolin kiitetty toisiaan ja kursailtu, lähtivät vieraat.
Ensin tädit, kaikki kolme, sitten Ulla ja viimein Rakel, yksitellen he
astuivat pihan yli, jolle lumi sillä aikaa oli kohonnut kinoksiksi,
katurakennukseen.
Ja viimein kaikki laskeutuivat levolle unisina ja uupuneina. Mutta
Ulla ei ennättänyt lukea iltarukoustaan kuin puoliväliin, ennenkuin
uni hänet voitti. Hän nukkui ja muuttihe unen siivillä takaisin
Pikkupappilaan omaan vuoteeseensa lastenhuoneeseen, missä Lotti makasi
somasti hymyillen keltaiset kiharat pieluksella ja kaikki seitsemän
nukkea rivissä vierellään.