Sandin neitien koulu oli kaupungin ainoa tyttökoulu. Se oli
viisiluokkainen, kaksi alimmaista luokkaa valmisti oppilaita myöskin
kaupungin lyseoon, joten niissä oli poikiakin.
Kaksikymmentä vuotta sitten, eräänä huurteisena talviaamuna, ajoi
rovasti Sandin vanha ja tukeva kuomireki pitkin pienen kaupungin
lumisia katuja. Se herätti kummastelua ja utelua kaupunkilaisissa,
sellaista rekeä ei ennen oltu siellä nähty. Ei edes pormestarin
kuuluisa kuomi ollut noin mahtava.
Reki pysähtyi raatimies Karellin pihalle, ja ne kaupungin asukkaista,
joita uteliaisuus oli kannustanut seuraamaan reen matkaa, saattoivat
nähdä kolmen naisen nousevan reestä ja astuvan sisään raatimiehen
portaita.
Pieni pyöreä Ottilia Karell, raatimiehen iloluontoinen rouva, oli
ikkunasta nähnyt tulijat ja riensi eteiseen heitä vastaanottamaan. Hän
oli Sandin neitien nuoruudenystävä ja hänen kanssaan olivat sisarukset
neuvotelleet, ennenkuin ryhtyivät toteuttamaan suunnitelmaansa.
Muutto rauhaisesta maalaispappilasta kaupunkiin oli sisarille
järkyttävä tapaus. Mutta isän kuolema oli heiltä kuten niin monelta
muulta pappilan tyttäreltä riistänyt kodin, ja silloin oli Ottilia
Karell neuvonut heitä muuttamaan pikkukaupunkiin ja perustamaan sinne
koulun.
Kaksi ensimmäistä vuorokautta asuivat sisarukset Karellin kodissa,
mutta sitten he muuttivat torin varrella sijaitsevaan, valkeaksi
rapattuun taloon, jossa yhä vieläkin asuivat.
Raatimies Karellilla oli viisi tytärtä ja heistä tuli Sandin koulun
ensimmäiset oppilaat. Aikaa myöten kasvoi koulun oppilasmäärä, ja
tätien täytyi ottaa lisää opettajavoimia. Mutta viime vuosina olivat
muutamat varakkaammat ja hienommat perheet alkaneet lähettää tyttäriään
joko Helsinkiin tai Haminan tyttöopistoon.
Sandin neitien opetus oli liian vanhanaikaista, sanottiin.
Siitä huolimatta vanhat neidit jatkoivat opetustaan oman
opetussuunnitelmansa mukaan. Tytöille opetettiin uskontoa, kieliä,
laskentoa, kirjoitusta, maantietoa, historiaa, käsitöitä sekä kukkien
maalausta kuvakorttien mukaan.
Koulu sijaitsi samassa valkoisessa talossa, jonka Sandin neidit ensin
vuokrasivat ja sittemmin ostivat. Sofia ja Agata olivat sydämestään
kiintyneet kouluunsa ja oppilaisiinsa, joiden kohtaloita he yhä vuosien
kuluttua seurasivat.
Oli kirpeä helmikuinen aamu, hyvänpuolisesti pakkasta ja vähän pyryä.
Luokkahuoneissa paloi tuli uunissa, Marttiska, koulun siivoojatar,
kävi kohentamassa tulennosta uunilta uunille. Sandin neidit tahtoivat
lämmintä, koulussa ei ketään saanut palella.
Vaava Lund istui lattialla tulen edessä ja imi rintakaramelliä. Kaksi
pitkää palmikkoa riippui pitkin selkää. Niissä oli kummassakin uhkeat
silkkinauharuusukkeet. Vaavan hiusnauhat olivat koko luokan kateutena
-- hänen kannattikin sellaisia pitää, isä oli varakas.
-- Annapas minullekin sirpale, Vaava, pyysi Sissi.
Vaava pudisti päätään.
-- Sinä et eilen antanut minulle piparkakkujasi
-- Ethän pyytänytkään.
-- Hienotunteinen toveri antaa pyytämättä. Mutta sinä vain syödä
nutustat omat makeisesi etkä tarjoa muille. Siksipä oletkin niin
lihava, mammaseni.
-- Sille en mitään mahda, vastasi Sissi rauhallisesti. Se kuuluu sukuun.
-- Kello löi kahdeksan. Tulkaa rukoussaliin, tytöt, kehoitti Rakel.
-- Eikö Ulla tulekaan kouluun tänään? kysyi Vaava.
-- Hän jäi etsimään kirjojaan. Ulla ei koskaan löydä tavaroitaan. Ja
alkaa etsiä niitä vasta viime hetkessä.
Samassa Ulla syöksyi sisään hengästyneenä.
-- Miksi et sanonut, että ranskankirjani oli arkihuoneen pöydällä,
Rakel? Sinä näit sen kyllä, koska se oli aivan sinun vellikuppisi
vieressä. Olin ihan myöhästyä sen takia.
-- On parempi, että itse totut pitämään huolta kirjoistasi, Rakelin
ääni oli ynseä.
-- Nyt en varmastikaan osaa ranskanläksyäni, päivitteli Ulla.
-- Mitäs sinusta, ainahan sinä jotenkuten suoriudut. Toista on minun
laitani. Pääkoppani on taaskin tänäaamuna ontto kuin tyhjä tynnöri,
vaikka koko eilisillan pänttäsin päähäni Korppia ja juustopalaa. Sissi
huokasi. Hän oli luokan vanhin oppilas, säyseä ja hidasluontoinen,
rikkaan tilanomistajan ainoa tytär, hyvin lihava ja hyvin huonopäinen.
Rukouksista palattua luotiin vielä viimeinen hukkuva silmäys läksyihin.
Ainoastaan tohtorin Elsa istui rauhallisena. Hän osasi aina läksynsä.
Neiti von Pfeffer astui luokkaan pienin, sipsuttavin askelin. Hän
käytti aina arkioloissakin korkeakantaisia, ranskalaisia kenkiä,
ja ne antoivat hänen käynnilleen erikoisen kankean leiman. Hänen
kouluhameensa, musta silkkipuku, oli vanha ja kulunut. Hän oli
käyttänyt sitä joka päivä kolmen vuoden ajan koulussa, paikkaillut
sieltä, parsinut täältä. Vaava Lund väitti, että hänen aina täytyi
pukeutua äärimmäisen varovaisesti, jotta ei hame hajoaisi ylle
vedettäessä.
Köyhästä ulkoasustaan huolimatta neiti Pfefferiä ympäröi jonkinlainen
kiehtova hohde. -- Tiedettiin, että hän oli aatelissukua, oli saanut
kasvatuksensa opistossa, johon vain aatelisperheiden tyttärillä oli
pääsy, hän oli asunut Pietarissa ja oli yhä vieläkin kirjeenvaihdossa
erään hovineidin kanssa.
Tytöt osasivat huonosti ranskanläksynsä. Fransiska neiti ravisti
yrmeänä päätään, punaiset läikät kohosivat hänen kalpeille
poskipäilleen. Hän hermostui ja kiihtyi nopeasti.
-- Vaava luulee, ettei hänen tarvitse lukea, koska isä on pormestari.
Sissi, sinä olet tänään tyhmempi kuin koskaan ennen. Ja Ulla on
muutoinkin muista jäljessä. Miksi et lue läksyjäsi?
Ulla viittasi kiihkeästi.
-- Opettaja, minä aioin kyllä nousta aikaisin lukemaan ranskanläksyäni.
Mutta minä nukuin liian kauan. Näin niin kamalan kaunista unta. Me
olimme koko luokka olevinamme hovineitejä ja opettaja oli kamarirouva
ja opettajalla oli yllä vaaleanpunainen silkkipuku ja ruusuja hiuksissa.
Mutta neiti von Pfeffer oli tänään pahalla tuulella. Luokka osasi
tosiaan läksynsä sietämättömän huonosti.
Hän koputti kynällä pöydän laitaan ja sanoi ankaralla äänellä.
-- Sellaista lorua ei puhuta tunnilla. Ulla on ollut huolimaton ja
laiska. Minun täytyy kai neuvotella Sofia tädin kanssa.
Luokka vaihtoi levottomia silmäyksiä. Tämä: "minun täytyy neuvotella
Sofia tädin kanssa", oli tavallisesti merkkinä siitä, että suopeus
oli kovin vähissä. Ja heidän omatuntonsa soimasi. Eilen oli ollut
tulisoihtuja ja kirjavia lyhtyjä luistinradalla. Suurin osa luokkaa oli
ollut luistelemassa. Ja lyseolaiset myöskin. Oli ollut hirveän hauska.
Mutta Sofia täti ei suvainnut sellaisia huveja.
-- Ja nyt otamme sen keskustelun Ranskan kaupungeista, joka jäi kesken
viime tunnilla, sanoi neiti Pfeffer.
Syvä epätoivo valtasi tytöt. He eivät olleet uhranneet ajatustakaan
Ranskan kaupungeille.
-- Ou est située Marseille? Ulla.
Ulla ryki ja nielaisi.
-- Marseille est -- est située sur -- sur la Saône.
Neiti Pfeffer teki torjuvan liikkeen.
-- Horrible, kauheata! Istu.
-- Ou est située Marseille? Vaava Lund?
Vaava Lund vitkasteli jonkun aikaa, ennenkuin nousi.
-- Marseille -- Marseille -- -- --
Silloin Helena West viittasi kiihkeästi.
-- Opettaja lupasi kertoa meille tänään niistä tanssiaisista, joissa
opettaja oli neiti Sobolenskyn kanssa. Oi, olkaa niin hyvä.
Helenan ääni oli vieno ja lempeä, joku häijykielinen olisi voinut
väittää hänen sammaltavan, mutta luokkatoverien mielestä oli hänen
puhetapansa viehättävä ja naisellinen kuten koko muukin olento: ruskea,
ohimoilla kähertyvä tukka, hiukan alaspainunut pää, pienet kädet ja
jalat, verhottu katse.
Neiti von Pfeffer ei voinut vastustaa tuota: "Oi, olkaa niin hyvä."
Hänen kasvonsa lauhtuivat, katse kävi kaihoisaksi, huulten tiukka
nipistys lientyi, Helena oli osunut arkaan kohtaan. Neiti von Pfefferin
muistot Pietarin-ajoilta olivat hänen kallein aarteensa.
-- Lupasinko todella kertoa? Mutta te olette osanneet niin huonosti
läksynne tänään. Minun pitäisi rangaista teitä.
Anteeksipyytävä mutina lainehti yli luokan.
-- Me luemme huomiseksi. Opettaja on hyvä ja antaa anteeksi.
Fransiska neidin suuttumus suli. Lapsiraukat, he olivat olleet laiskoja
ja huolimattomia -- oo, se ei ollut anteeksiantamaton rikos. Heidän
iällään. Ah niin, oli aika, jolloin hänkin joskus oli laiminlyönyt
tehtävänsä. Kaksikymmentä vuotta sitten. Smolnassa, naisopistossa. Ja
Varvara Mihailovna, hän ei koskaan lukenut läksyjään. Hän oli kaunotar,
viehättävä mutta auttamattoman laiska!
Neiti von Pfeffer hymyili surumielisesti.
-- Ulla saa anteeksi tällä kertaa. Ja koska kaikki muutkin osasivat
huonosti, saatte saman läksyn ensi kerraksi. Mutta huomatkaa. Se on
osattava silloin.
Hän loi nopean katseen kelloon.
-- Ja koska meillä on vähän aikaa jäljellä, niin kerron teille
tanssiaisista kenraali Millerin luona.
Luokka asettui mukavasti rauhalliseen lepoasentoon. Neiti von Pfeffer
pani kätensä ristiin pöydälle ja kertoi:
Kenraali Miller oli Varvara Mihailovnan eno, hänen rouvansa oli
syntyään ruhtinaan tytär. Me saimme kutsun, Varvara Mihailovna ja viisi
hänen parasta ystäväänsä. Me iloitsimme -- ah, kuinka me iloitsimme.
Kokonaisen kuukauden me suunnittelimme pukujamme ja haaveilimme. Kun
tanssiaisilta tuli, kokoonnuimme kaikki viisi Varvara Mihailovnan
huoneeseen. Hänellä oli vaaleansininen silkkipuku ja kaulassa
safiirinauha -- Hän oli hurmaava, charmante -- Neiti von Pfeffer heitti
sormisuukkosen luokalle. -- Minä vakuutan teille -- me kaksi rakastimme
toisiamme. Olimme vierustoverit Smolnassa, ja nyt hän on hovineiti,
ajatelkaa, hän astuu hovin portaita, näkee keisarin ja keisarinnan.
Mutta hän ei silti ole ylpeä. Hän muistaa vielä Fransiskaansa, pikku
ystävätär parkaansa. -- Neiti von Pfeffer pyyhki silmiään.
-- Entä tanssiaiset? uskalsi joku huomauttaa.
-- Niin tanssiaiset! Varvaralla oli sininen silkkipuku, minulla
keltainen ja teeruusuja hiuksissa. Me olimme kuin sisarukset. Me
olimme nuoria, onnellisia. Varvaran serkku oli siellä, hän oli siro
luutnantti, kohtelias ja huomaavainen. Me tanssimme yhdessä
kotiljongin -- --
Neiti von Pfefferin silmät hohtivat, puna kohosi harmahtaville
poskille, suu hymyili onnellisten muistojen kalpeata hymyä. Hän unohti
olevansa köyhä, vanheneva opettajatar ahtaassa pikkukaupungissa.
Entisyys loisti kullan ja ruusujen värisenä, vähäpätöiset pikkuseikat
muuttuivat kohtalokkaiksi tapauksiksi, viattomat sydänsurut
jännittäviksi murhenäytelmiksi.
Fransiska neiti sulki silmänsä ja kuiskasi:
"Auch ich bin in Arkadien gewesen."
Tytöt imivät ahnaasti joka sanan hänen huuliltaan. Vieras, ihana
maailma avaantui heidän mielikuvitukselleen. Nuoria, kuvankauniita
neitoja, solakoita, uljaita kaartinluutnantteja, kiliseviä kannuksia,
tuhansien kynttiläin loistetta, ruusuja, jalokiviä. Ja kaiken tämän
yllä välkkyi rusoittava aavistus salaperäisestä jostakin, jostakin
ihanasta, peloittavasta, josta arasteli puhua, joka kuului siihen
aikaan, jolloin hameet pitenivät ja tukka kammattiin päälaelle.
Vähän arvasi Varvara Mihailovna istuessaan kuvastimen edessä
kiinnittämässä irtokiharoita vahvasti puuteroidulle otsalleen, että
kaukana Suomessa parvi pikkukaupungin koulutyttöjä haaveili hänestä.
Kenties olisi hänen hovijuonien ja vehkeilyjen katkeroittama sydämensä
ailahtanut ilosta, jos hän olisi aavistanut, mikä romantiikan hohde
hänen vanhenevaa olentoaan ympäröi näiden punaposkisten pikku naisten
mielikuvituksessa.
Tunti oli kenenkään huomaamatta kulunut loppuun. Sofia neiti pisti
päänsä sisään ovesta. Neiti von Pfeffer punastui kuin lunttaamisesta
tavattu koulutyttö. Arka, miltei rukoileva katse vetosi oppilaisiin.
Häntä vaivasi alituinen pelko. Mitä jos ankara Sofia neiti saisi vihiä
siitä, että ranskan- ja saksankielen tunneilla opetettiin yhtä paljon
Pietarin muistoja kuin verbien ja substantiivien taivutusta!
Mutta tyttöihin saattoi luottaa. Kielevimmätkin, ne, jotka kotona
juttelivat kaikesta, mitä koulun seinien sisäpuolella tapahtui, pitivät
suunsa kiinni Fransiska von Pfefferin nuoruudenmuistoihin nähden, ja
kun Sofia neiti pilkisti sisään, oli huolimaton ryhti hävinnyt, tytöt
istuivat selkä suorana säädetyssä asennossa, ja jos jonkun suupielissä
värähtikin petollisesti, ei sitä Sofia tädinkään tarkka silmä
huomannut. Hän nyökäytti tyytyväisenä päätään ja poistui.
Mutta neiti von Pfefferiä oli tämä välikohtaus peljästyttänyt. Kului
kauan, ennenkuin tytöt taas saivat kuulla Varvara Mihailovnasta.