Juhlahumu oli ohitse. Pikkupappilassa palauduttiin vähitellen
arkielämän askareihin ja mielialaan. Jonkinlainen harmaa, haikea
tyhjyys oli kodissa vallalla. Minnan suloinen, hilpeä olento tuntui
vielä väikkyvän suojissa. Pastorin hiljaisessa, tupakalle tuoksuvassa
työhuoneessa häntä ehkä eniten kaivattiin. Minnan oli tapana usein
istua isän kirjoittaessa hänen pöytänsä ääressä käsitöineen. Hän ei
puhunut paljon, hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti isälle iloa. Minnan
lähdettyä tuntui koti nyt niin oudon tyhjältä ja autiolta. Muut lapset
olivat tietysti hekin kodissa. Martta puuhasi ja askaroi kuin ennen,
toiset olivat hyvät kukin omalla tavallaan ja isälle rakkaat, mutta oi
-- Minnan suloa ei ollut heissä kenessäkään. Kukaan toisista ei osannut
täyttää isän piippua niin herttaisen veitikkamaisesti äidiltä hiukan
niinkuin salaa, ei kukaan ollut niin näppärä juoksuttamaan isälle
työtakkia ja tohveleita, kun hän väsyneenä palasi pitäjältä. Eikä
kukaan kuunnellut niin hartaalla mielenkiinnolla isän pitkiä saarnoja,
kun hän niitä lauantai-illoin luki ääneen.
Äidillä oli nykyään niin paljon puuhaa lasten vuoksi, hänen aikansa
ei enää tahtonut riittää. Ja sitäpaitsi -- äiti oli koko ankara
arvostelussaan.
-- Nyt olet taas kirjoittanut liian pitkän saarnan, saattoi hän
yhtäkkiä sanoa. Taikka: -- Tuo oli liian korkeastioppinutta.
Mutta Minna, hän ymmärsi, että papilla saattoi olla paljon sydämellään
sellaista, joka hänen välttämättä täytyi saada sanotuksi seurakunnalle.
Minna ei koskaan moittinut hänen saarnojaan monisanaisiksi tai
vaikeatajuisiksi.
Ja pyhäaamuna hän ei milloinkaan laiminlyönyt seurata isää kirkkoon.
Äidillä saattoi olla esteitä, Martalla niinikään, mutta Minna oli
uskollinen. Pastori tiesi, että oli sää hyvä tai paha, aina istui
papinpenkissä hoikka, tummasilmäinen olento, väsymättä kuunnellen samaa
saarnaa, jonka isä jo edellisenä iltana oli hänelle lukenut.
Mahtoiko Minna ensi pyhänä tulla jumalanpalvelukseen? Kaunialasta oli
pitkä matka kirkolle. -- -- --
Äiti ja Martta järjestelivät kaappeihin parempia porsliineja ja
hopeita. Martta oli pahalla tuulella. Palvelijat olivat kiireessä
tehneet vaurioita, kalleissa porsliinivadeissa oli säröjä, joku
hopealusikka oli kateissa, täytyi panna Riikka kovalle, ennenkuin se
löydettiin -- likavesisaavista.
Vähemmästäkin saattoi menettää mielenmalttinsa.
Mutta iltapuolella saatiin aina ylimääräiset kahvit tätien vuoksi,
ja se tasoitti kaikki ikävyydet. Silloin paloi tuli suuressa
kaakeliuunissa, isä töpsötti huoneestaan tohvelijalassa, pitkä
piippu hampaissa, tukka pörröllään päivällisunen jäljiltä, pirteänä,
seurusteluhaluisena, ja äiti otti esille perheen rikkinäiset sukat,
joiden parsimisessa tädit jalomielisesti avustivat.
Tällaisena kodikkaana kahvihetkenä Sofia täti kerran lausui sillä
täsmällisellä, hiukan juhlallisella tavalla, jolla hän aina esiintyi,
kun jotain tärkeätä oli kysymyksessä.
-- Me sisaret olemme tässä tuumineet, että Ullan olisi jo aika päästä
nauttimaan järjestettyä kouluopetusta. Arvelimme siis, että hän voisi
tulla asumaan meidän luoksemme ja käydä meidän, toisin sanoen Sandin
neitien, koulua. Mitä sanotte tästä, veljeni Jonatan ja kälyni Anna?
Pastorin rouva kiitti ja katseli neuvotonna mieheensä.
Tuntui vaikealta luopua Ullastakin nyt, kun Minna oli poissa. Ja Liisi.
Koti kävisi liian tyhjäksi.
-- Onhan teillä vielä neljä jäljellä, huomautti tähän Sofia. Ullan
sopii asua yhdessä Rakel Pihlin kanssa. Muistathan sinä, Jonatan,
tietysti Wendlan, kasvattisisaremme. Rakel on hänen tyttärensä. Wendla
meni naimisiin kanttori Pihlin kanssa, hänellä on kahdeksan lasta ja
he elävät hyvin ahtaissa oloissa. Me otimme Rakelin kasvatiksemme.
Erinomaisen siivo ja hyväntapainen tyttö.
-- Oikea mallityttö, säesti Agata täti. Ulla voi oppia häneltä paljon
hyvää. Niin nöyrää ja taipuvaista luonnetta harvoin tapaa.
-- Uskallan väittää, että koulumme on hyvässä maineessa, jatkoi Sofia
täti, joten voitte turvallisesti uskoa Ullan kasvatuksen sen huostaan.
-- Niin, koulumme on kaikin puolin säädyllinen. Se on tarkoitettu
kunnollisten, jumalatapelkäävien ihmisten tyttäriä varten. Senvuoksi ei
siellä sokeasti seurata kaikkia uuden ajan joutavia virtauksia. Siellä
ei opeteta fysiikkaa eikä muuta matematiikkaa, josta tytöillä ei ole
hyötyä peukalon vertaa, vakuutti Agata täti.
-- Emmekä me myöskään opeta tyttöjämme tietämään, montako kylkiluuta
heillä on ruumiissaan tai muita säädyttömyyksiä, joita nykyään
sanotaan anatomiaksi. Mitä Liisi kikattaa? Et kai naura vanhalle
tädillesi, tyttö? Ja, Jonatan, luulenpa, että sinäkin hymyilet. Sepä
merkillistä. Sinun pappina pitäisi osata antaa arvoa siveälle mielelle
ja kainoudelle.
Pastori kävi vakavaksi.
-- Niin, niin, sisar kulta, kasvattakaa te vain tyttäret hyvään,
vanhanaikaiseen tapaan. Nykyään näkee paljon surkeata villitystä
nuorison keskuudessa. Eikä se ole kummakaan. Tyttäremme ja poikamme
lukevat kirjoja, jota meille tuotetaan Skandinaviasta, ylimielisiä,
mullistavia aatteita he niistä imevät. Tutkitaan Ibseniä, Björnsonia ja
mitä kaikkea he lienevätkään nimiltään.
Martta tyrkkäsi Liisiä kylkeen.
-- Sinä siinä, se kirja, jota eilen luit. Eikö siinä ollut Ibsenin nimi
kannella?
Liisi kohautti olkapäitään. -- Kristiina tätikin lukee Ibseniä,
kuiskasi hän vastaan kiihkeästi Emme me nuoret voi aina pysyä samalla
asteella kuin vanhat.
Martta päätti neuvotella äidin kanssa. Liisi oli Helsingissä omaksunut
kaikenlaista vierasta oppia.
-- Niin, sisaret, jatkoi pastori puhetta, me olemme teille hyvin
kiitolliset tarjouksestanne ja lähetämme mielellämme Ullan
luoksenne. Nyt kun Minna on poissa, tulee lasten opetus koko lailla
laiminlyödyksi. Helmikuussa alkavat minun kinkerimatkani, joita kestää
monta viikkoa. Ja Ulla on jo siinä iässä, että hänen täytyy saada
säännöllistä kouluopetusta. Eikö niin, äiti?
Pastorin rouva nyökäytti päätään. Hän oli jo nähdessään minne
päin asiat kallistuivat, ennättänyt suunnitella uuden talvipuvun
Ullalle. Vanha ei käynyt kaupungissa. Täytyi teettää siitä uudesta
kamelilankaisesta kankaasta, jonka hän oli kutonut itselleen
arkipuvuksi. Entinen kelpasi kyllä täällä maalla hänelle.
Ullan talvipalttoo sai vielä kelvata. Napinreiät saattoi korjata ja
syrjät reunustaa nahalla.
Ulla kutsuttiin huoneeseen, kuuli suuren uutisen, kiitti hämillään ja
onnellisena. Vai oliko hän onnellinen? Sitä oli vaikea ratkaista. Mutta
ihmeellistä se oli.
Mitä sanoisi Mark? Ja Emma? Tyyrakin varmaan hämmästyy, kun saa kuulla.
Hän loi nopean katseen ulos ikkunasta. Oli pimeätä nyt enää lähteä
Harjulaan uutista kertomaan.
Seuraavana päivänä hiihteli Ulla peltojen poikki Harjulaa kohti. Tuuli
viskeli lunta kasvoille ja kietoi hameet pitkin sääriä. Mutta Ulla ei
siitä piitannut. Puhalsi vain eteenpäin niin nopeasti kuin huonoilla
suksillaan pääsi pyryilmassa.
Harjulan hämärässä arkihuoneessa istuivat Tyyra ja Emma kumpikin
ikävystyneinä. Tyyra luki ja Emma ompeli, Joju loikoi sohvalla
haukotellen.
Ulla tupsahti sisään säteilevänä, hengästyneenä. Hän oli tullut
keittiön kautta ja oli vielä päällysvaatteissaan, märät kintaat
käsissään.
-- Päivää!
-- Sulje ovi, tulee vetoa, marisi Joju. Ja riisu kylmät vaatteet yltäsi.
Ulla totteli ja puhui innostuneena:
-- Voi, voi, kuulkaa, minulla on kauhean tärkeitä ja jännittäviä
uutisia.
-- Pyyhi ensin jalkasi, huomautti Tyyra. Elviira täti ei pidä siitä,
että tuodaan lunta sisään.
-- Puh! Ulla juoksi keittiöön kuin tuuli, sieppasi luudan porstuan oven
luota ja kopisti lumen jaloistaan. Sitten hän taas oli arkihuoneessa
niin nopeasti, että iski nenänsä Emmaan, joka oli rientänyt hänen
jälkeensä. Loukkaantunutta nenäänsä pidellen istui hän Jojun viereen
sohvalle.
-- Kuulkaapas kummia, minä pääsen kouluun.
-- Äläs, hämmästeli Emma.
-- Tädit vievät minut mukanansa, ja minulle tulee tietysti kauhean
ikävä isää ja äitiä ja Lottia ja Marttaa ja pikku poikia ja koko
Pikkupappilaa. Mutta oppiminen on tärkeätä, ja kun Minna nyt on
naimisissa, ja isä rupeaa käymään kinkereillä, ei kukaan minua opeta.
Ja minä saan ajaa monta penikulmaa hevosella.
Emma näytti alakuloiselta.
-- Sittenhän minä jään tänne vallan yksin. Ja meidänhän piti ruveta
lukemaan yhdessä Roosa Tannenpuria ja Jessikan ensimmäistä rukousta ja
muita hauskoja kertomuksia. Ja pitää ompeluseuraa Lotin ja Lean nukkeja
varten.
-- Niin, mutta katsos, minulla on suunnitelma, ja sitä ei kukaan muu
saa kuulla kuin sinä.
-- Pitääkö meidän sulkea korvamme? kysyi Tyyra, vai marssia pois?
-- Me menemme vain hetkeksi jonnekin muualle. Minne?
-- Vaikka ruokasäiliöön. Tänään on minun viikkoni, ja avain on tässä.
Emma helisteli avainta taskussaan. Tytöt katosivat arkihuoneen vieressä
sijaitsevaan ruokasäiliöön Tyyran ivallisesti nauraessa.
Joju läksi varpaisillaan kulkemaan heidän jäljestään.
-- Aiotko kuunnella? kysyi Tyyra. Elä viitsi, ei kannata. Minä voin
sanoa sinulle, mistä he puhuvat. Ulla pyytää Emmaa kouluun mukaansa.
-- Mokomakin salaisuus, nauroi Joju ja palasi mukavaan
sohvannurkkaansa. -- Lähteekö Emma kouluun? kysyi hän virnistellen, kun
tytöt punaisina ja salaperäisinä palasivat.
-- Kuinka sinä sen arvasit?
Tytöt olivat hämmästyneen näköisiä.
Samassa aukeni ovi ja Harjulan rouva astui sisään, läjä sukkia
käsivarrellaan.
-- Tässä on teille työtä, tytöt. Tyyra, pane sinäkin pois romaanisi ja
tee jotain hyödyllistä.
-- Minä en osaa parsia sukkia, sanoi Tyyra kohteliaasti, olisin kyllä
mielelläni auttanut tätiä.
-- Sepä omituista, eikö äitisi ole opettanut sinua parsimaan? Silloin
on jo aika oppia. Et kai aio käyttää rikkinäisiä sukkia? Nyt kun isäsi
on kuollut, ei teillä ole enää varoja tuhlata ja aina ostaa uutta.
Saatte oppia säästäväisiksi, paikata ja parsia kuten muutkin ihmiset.
Tyyra punastui. Nopea välähdys silmissä ja huulien yhteenpuserrus
osoitti sanojen sattuneen. Mutta hän vastasi kohteliaasti:
-- Luulen äidin parhaiten ymmärtävän, mihin meillä on varoja. Jos hän
tahtoo, että käytän paikatulta hameita ja parsittuja sukkia, niin teen
sen mielelläni.
-- Arvatenkin, neiti Mallikelpoinen, sanoi Elviira täti nolattuna. --
Vai on Ullakin täällä? Mitä asiaa sinulla on? Vai muutoinko vain tulit
kyläilemään tällaisessa pyryssä?
-- Minä tulin kertomaan, että pääsen kouluun.
-- Vai niin, kylläpä Pikkupappilassa nyt ruvetaan suuresti elämään --
kaksi tytärtä yhtaikaa kouluun.
-- Äiti, sanoi Emma, minäkin tahtoisin päästä kouluun.
-- Loruja, sinä pysyt kotona kuten Miili ja Naimi. Meillä ei ole varoja
kouluttaa tyttäriämme, -- Minä tahtoisin samaan kouluun kuin Ulla,
jatkoi Emma itsepintaisesti, Ullan tätien kouluun.
-- Se on hyvin hyvä koulu, alkoi Ulla selittää auttaakseen ystäväänsä
-- -- --
-- En pidä sinua pätevänä arvostelemaan sitä, katkaisi Elviira täti
hänen puheensa. -- Ja sinä, Emma, saat tyytyä siihen oppiin, minkä
sisaresikin ovat saaneet. Opi kehräämään, kutomaan kangasta, leipomaan
ja keittämään ruokaa. Enempää ei kelpo tyttö kaipaa. Kaikki muu on
turhuutta.
Ulla loi toivottoman katseen ystäväänsä. Tämä oli ottanut sukkaparin
äidin tuomasta läjästä ja tarkasti sen reikiä, äänetönnä, murjottaen.
Ulla tunsi olonsa tukalaksi. Hän mutisi jotain kiireestä ja
likistettyään osaaottavasti Emman kättä hän poistui tuntien vielä
selässään Harjulan tädin paheksuvat katseet.
-- Minä tulen mukaasi, sanoi Tyyra nopeasti. Ei, Joju, jää sinä tänne.
Et jaksa hiihtää pappilaan asti tällaisessa tuulessa. Elä nyt marise,
ole kiltti, äiti ei sallisi sinun tulevan, sen tiedät. -- Äiti ja Noora
ovat Kaunialassa, selitti hän Ullalle. Setä Hassel oli heitä noutamassa
hevosella.
-- Minä asuisin paljon mieluummin teillä kuin Harjulassa, uskoi hän
Ullalle heidän hiihtäessään rinnan lumista kenttää. En ymmärrä, miksi
äiti viivyttelee lähtöämme. Ehkäpä -- -- -- hän ei jatkanut. Oli turhaa
uskoutua pikku Ullalle. Hän oli vielä liian lapsellinen.