Martta heräsi pilkkoisen pimeässä. Pää tuntui raskaalta ja uni painoi
silmiä väkisin kiinni. Hän kääntyi toiselle kyljelle nukkuakseen
uudestaan, mutta tajusi äkkiä:
-- Tänään on Minnan hääpäivä.
Silmänräpäyksessä hän oli vuoteesta lattialla ja haparoi tulitikkuja.
Kauheata! Kello oli jo puoli viisi. He olivat puhelleet, Minna ja
hän, niin kauan illalla -- sydänyöhön asti. Viimeisen yön olivat he
nukkuneet yhdessä pienessä tyttökammiossa. Tänään Minna vihitään --
tänään hän lähtee pois. Tuikkulampun himmeässä valossa Martta loi
kyyneleisen katseen ympärilleen. Miten paljon Minnaa tämä pieni,
koruton huone kätkikään!
Martan sydäntä kouristi. Tyhjäksi kävi elämä ilman Minnaa. Hän valaisi
sisaren rauhallisia, kauniita kasvoja. -- Jumala siunatkoon sinua,
sisar kulta. Kyynel tipahti tuikun heikolle liekille. Se painui alas
kuin sammuakseen, mutta kohosi jälleen. Martta asetti lampun pöydälle
ja alkoi nopeasti pukeutua. Täytyi mennä herättämään palvelijoita. Ja
äitiä. Ei, äidin täytyi saada nukkua vielä hetkinen.
Varpaisillaan, ettei suinkaan herättäisi Minnaa, hän hiipi
arkihuoneeseen, sytytti tulen kattolamppuun ja meni herättämään Riikkaa.
-- Kyllä se neiti on armoton, kun ei yölläkään anna nukkua, murisi
Riikka vetäessään punajuovikasta alushametta ylleen.
Martta sytytti jo hellan ääressä tulta. Lihaliemi oli pantava tulelle.
Ja äidin täytyi saada kahvia noustessaan. Se virkisti häntä.
-- Riikka, muista herättää Jokiska puolen tunnin kuluttua.
-- Kyllä maar hän itte herää, kun tarttee, puhisi Riikka touhutessaan
unisena punainen tukka pörröllään kylmässä keittiössä.
-- Mitäs se Riikka pauhaa? kuului kimeä ääni keittiökamarin ovelta.
Jokiska astui sisään täysissä varustuksissa. Suuri valkea esiliina
mahtavine taskuineen ja rintalappuineen suojasi koko eturuumiin. Ohuita
kellertäviä hiuksia peitti valkoinen päähine. Ei pieninkään unen
jäännös silmissä osoittanut kellon näyttävän viittä pimeänä, kylmänä
talviaamuna.
Häät ja hautajaiset olivat Jokiskan köyhässä elämässä voitollisia
hetkiä. Niissä tilaisuuksissa tämä muutoin nöyrä pikku nainen
sai terästä ääneensä ja pontta olentoonsa. Sieti katsella hänen
kuihtuneiden kasvojensa ilmettä, kun Martta rohkeni tehdä jonkun
sopimattoman ehdotuksen. Ylimielisyys, halveksinta, sääli
taitamattomuutta kohtaan kuvastui niin selvästi huulten mytistyksessä
ja nenän nyrpistyksessä, että ehdotuksentekijä nopeasti ja sopertaen
peruutti typerän esityksensä.
-- Ei, hyvä neiti, porsaanhyytelö ja sillisalaatti ovat pitopöydässä
yhtä välttämättömät kuin leipä ja voi. Älkää tuoko keittiöön
uudenaikaisia hassutuksianne, niinkauan kuin Jokiska kauhaa heiluttaa.
Vai Niemelän rouva arvelee! No kaikkea kans! Kyllä maar Niemelän rouva
on paras neuvomaan pitoruokia. Tokko tuo on edes säädyllistä pitopöytää
moneen Herran vuoteen nähnytkään. Etteikö muka sillisalaattia! Pyh! En
toki kehtaisi sellaiseen pöytään pyytää syömään muita kuin porsaita. --
Ja mitäs Riikka siinä töllistelee, pane porkkanat ja punajuuret tulelle.
Riikka tuhisi nenäänsä, mutta totteli. Martta pujahti arkibuoneeseen
nolattuna. Oli paras antaa Jokiskan määrätä, ei ollut tarpeellista
tulla Riikan kuullen nolatuksi, hän oli muutoinkin tarpeeksi nenäkäs.
Arkihuoneessa seisoi äiti liinavaatekaapin edessä pöytä- ja
lautasliinoja valitsemassa.
-- Voi, äiti, joko nyt olet pystyssä? Olisit nukkunut vielä.
-- Ja antanut sinun yksin puuhata! Martta kulta, kuinkahan me tulemme
toimeen, kun sinä kerran lähdet kotoa pois.
-- Minä en mene minnekään kotoa, äiti, sanoi Martta.
Mutta hän käänsi samalla pois kasvonsa. Ja sydämessä tuntui pieni
pistos. Nuoren apulaisen ystävällinen katse oli Martan rehellisessä,
vilpittömässä mielessä herättänyt eloon vaarallisia unelmia.
-- Vieläköhän Minna nukkuu? sanoi hän kiireesti johtaakseen äidin
huomion muuanne.
Kello kuuden aikana tulivat Johanna ja Agata täti virkeinä ja
huolellisesti puettuina arkihuoneeseen. Johanna täti riensi heti
keittiöön, mutta palasi pian, poskillaan punaiset täplät.
-- Se ihminen siellä keittiössä on pahansisuinen, sanoi hän. Ja
ylpeyden hengen sokaisema. Ihmettelen, että Anna suvaitsee sellaista
komentajaa talossaan.
Johanna täti oli kiihtynyt.
-- Täti ei hänestä huoli hän on todella hyvin koppava, mutta
erinomainen ruuanlaittaja.
Täti pudisti päätään ja maisteli kahviaan loukkaantuneena. Jokiska
oli muitta mutkitta passittanut vanhan neidin pois keittiöstä, koska
"liikaväki" oli vain tiellä.
Ulla nukkui tilapäisesti kansliansohvalla. Hän heräsi valojuovaan,
joka isän huoneen ovesta osui silmiin. Unen pökerryksissä hän kohosi
istumaan. Oliko vielä yö ja oliko isän kamarissa varkaita?
Hirveätä! Uskaltaisikohan hiipiä katsomaan. Varpaisillaan astuen hän
varovasti kurkisti sisään.
Vanhassa nahkasohvassa istui äiti, käsivarsi kiedottuna Minnan ympäri.
Ja pitkään aamutakkiin puettu isä luki kiikkutuolissa Raamattua.
Sanat olivat Ruthin kirjasta, Ulla tunsi ne.
Hän painoi kätensä ristiin. Kuinka juhlallista! Siinä istuivat isä ja
äiti ja Minna viimeistä kertaa yhdessä Raamatun ääressä. Ja Minna itki.
Ja äiti pyyhki silmiään. Ja isän ääni vapisi lukiessa.
Oi, voi, naimisiinmeno oli sentään kauhean juhlallista ja peloittavaa!
Mitenkä ihmiset ylimalkaan ollenkaan uskalsivat semmoiseen hommaan
ryhtyä!
Häntä värisytti. Kylmäkin tuli siinä paitasillaan paljain säärin
seistessä. Viisainta pujahtaa takaisin vuoteeseen.
Heti aamiaisen jälkeen tuli Kristiina täti.
-- Minä tahdoin vain syleillä Minnaa vielä kerran, ennenkuin näen hänet
morsiameksi puettuna, vieraiden keskellä, sanoi hän. -- Ei, pastori,
elä hommaa tavaroitani sisään. Minä ajan Taavan luo.
-- Mutta, täti, miksi sinne?
-- No, luuletteko, hyvät ihmiset, minun vanhan huuhkajan jäävän
Kaunialaan, häiritsemään nuorten ihaninta aikaa. Minä muutan Taavan
luo. Hänen pienessä huoneessaan olen ennenkin asunut.
-- Tietääkö Ulrik tästä? kysyi pastorin rouva, Minnalle se ainakin on
uutinen.
Kristiina täti nauroi sydämellisesti.
-- Minä olen karannut, ystävät, karannut kuin viisitoistavuotias
koulupoika. Ulrik ei tiedä mitään ja pyydän, ettette kerro tästä
Minnallekaan. Vien nyt Taavan luo tavarani ja ajan sieltä sitten
takaisin tänne. Jos nuoret haluavat, palaan parin kuukauden kuluttua
Kaunialaan.
-- Hän on oikeassa, sanoi Sofia neiti päättävästi. Uskokaa minua, neiti
Blylodh, minä olen pätevä oikein arvostelemaan hienotunteisuuttanne.
Kristiina täti käännähti nopeasti puhujan puoleen.
-- Kuinka niin?
Sofia täti teki torjuvan liikkeen lihavalla kädellään.
-- Älkää kysykö. Ihmiselämässä on haavoja, jotka eivät koskaan mene
umpeen, ja muistoja -- --
-- Vai niin, sanoi Kristiina täti kuivasti ja ojensi kuppinsa
saadakseen lisää kahvia.
Minna tuli huoneeseen hiukan kalpeana, hiukan surumielisenä.
Kristiina täti painoi suutelon tytön molemmille poskille.
-- Tule onnelliseksi. Rakasta häntä. Elä koskaan anna epäluottamuksen
myrkyttää suhdettanne. Sanat kuiskattiin nopeasti Minnan korvaan. Hän
tuskin tajusi ne, ennenkuin täti jo oli päästänyt hänet syleilystään.
-- Ja nyt minä lähden. Pastori, tuletko saattamaan minua rekeen.
-- Neiti Blylodh ei ole erikoisen hellätunteinen, huomautti Sofia täti
-- mutta eihän voi vaatia ymmärtämystä ihmiseltä, jolla ei ole muistoja.
Pastorin rouva oli rientänyt eteiseen.
-- Rakas Kristiina täti. Jää meidän luoksemme pappilaan. Täällä tulee
nyt niin tyhjää Minnan lähdettyä. Olisi meille suuri ilo, jos jäisit
tänne, koska itsepäisesti tahdot Kaunialasta pois.
Kristiina Blylodh taputti Annaa selkään.
-- Kiitos, kiitos, ystäväni. Minä tulen luoksenne, mutta, -- hän
hiljensi ääntään, -- vasta sitten kun kälysi ovat matkustaneet
muistoineen.
Lyhyen talvipäivän hämärtyessä ilmoittivat kulkuset maantiellä
ensimmäisten vieraiden saapuvan. Ne olivat Fred Hassel ja Mark.
Sulhanen ja Kristiina täti olivat tulleet aikaisemmin. Hassel puristi
ystävänsä kättä liikutettuna.
Ulrik Schöring käveli levottomana huoneesta toiseen. Minnaa hän ei
saanut nähdä -- ei ollut nähnyt koko päivänä.
-- Ulla, hän viittasi tytön luokseen, pyydä Minna viideksi minuutiksi
tänne.
Ulla pudisti päätään.
-- Tädit ovat kieltäneet. Te tulisitte kauhean onnettomiksi, jos
tapaisitte toisenne ennen vihkimistä.
Ulrik nauroi.
-- Jos minä lupaisin sinulle jotain oikein hauskaa ja kaunista?
Ullan katse ja ääni oli moittiva.
-- Luuleeko Ulrik, että minä möisin mammonaan kahden rakastavaisen
onnen. Eei -- niin halpamainen en ole.
Ulrik kääntyi Kaarlon puoleen, joka ei halveksunut mammonaa yhtä
suuressa määrin kuin Ulla. Mutta Agata täti ajoi pojan ulos huoneesta,
jossa Minnaa vartioitiin.
-- Vanhoja tapoja ei saa loukata, sanoi hän Minnalle. Se tuottaa
onnettomuutta.
Ja Ulrikin täytyi alistua.
Kulkuset kilisivät. Reki toisensa jälkeen pysähtyi pihalle, jota
kirkkaasti roihuavat soihdut -- Fred Hasselin toimesta -- valaisivat.
Ja portaiden eteen, kummallekin puolen olivat pikku pojat sytyttäneet
kaksi komeata lumilyhtyä. Ne olivat maksaneet heille kahden päivän
kärsivällisyyttä kysyvän työn, mutta mitäs siitä -- olihan nyt
Minnan häät. Ulla, joka hartaista pyynnöistään oli saanut luvan olla
katselemassa, kun morsianta puettiin, juoksi hätääntyneenä saliin.
-- Missä äiti on? kysyi hän Kristiina tädiltä.
-- Mikä on hätänä?
-- Agata täti on niin hermostunut, äidin pitäisi tulla auttamaan,
muutoin ei Minna joudu ajoissa valmiiksi.
-- Minä tulen. Äidillä on muuta tekemistä.
Morsiamen pukuhuoneessa kohtasi Kristiina tätiä surkea näky. Minna
istui kuvastimen edessä onnettoman näköisenä, Agata täti asetti
kruunua hänen hiuksilleen vapisevin käsin. Tätirukka oli liikutettu ja
kiihtynyt, kruunu ei millään ottanut pysyäkseen oikeassa asennossa,
kallistui milloin vasemmalle milloin oikealle.
Minnan kasvot kirkastuivat, kun Kristiina täti iloisena ja rauhallisena
astui huoneeseen.
-- Saatte joutua, vieraat ovat saapuneet, sanoi Kristiina täti.
-- Minä en saa sitä pysymään, valitti Agata neiti. Voi, voi, olen
huono, tottumaton kaaso.
-- Sallitteko minun auttaa?
Ja niin Kristiina täti sai kiinnittää myrttikruunun ja morsiushunnun
lemmikkinsä kiharoille.
Sitten tulivat isä ja äiti, ja kaikki muut poistuivat huoneesta jättäen
heidät vielä kerran kahden kesken tyttärensä kanssa, ennenkuin he
antoivat hänet pois.
Ja viimein Ulrik Schöringin kärsimykset päättyivät, ja ovi aukeni ja
Minna astui isänsä taluttamana sisään kauniimpana ja suloisempana kuin
koskaan ennen. Ja morsiustytöt ja sulhaspojat asettuivat kummallekin
puolen morsiusparia, ja Minna ja Ulrik polvistuivat isovanhempien
morsiusjakkaroille, ja isä luki pyhät vihkisanat.
Mutta kun luettiin ne sanat, jolloin sulhasen tuli ottaa sormus esille
pistääkseen sen morsiamen sormeen, kohosi kylmä hiki Ullan otsalle.
Hän oli kerran ollut läsnä isän kansliassa, kun pappilan muonarenki
ja karjatyttö vihittiin. Sulhanen oli silloin unohtanut sormuksen
kotiin, morsian oli vuodattanut kyyneleitä surusta ja häpeästä, ja
vihkimätilaisuus täytyi keskeyttää.
Ajatteles, jos Ulrikin muisti oli tehnyt saman tepposen hänelle. Hän
oli kyllä ollut niin hajamielinen ja höperö koko päivän, ettei se
ketään kummastuttaisi.
Kas niin, nyt hän alkoi kopeloida sitä hännystakin taskuista, ensin
yhdestä, sitten toisesta.
-- Löytyi. Jumalan kiitos!
Liisi töyttäsi Ullaa vihaisesti kyynärpäällään. Hyväinen aika! Hän oli
lausunut sanat ääneen ja kaikki kääntyivät katsomaan. Ja Mark virnisti.
Ja Henrik Gyllenheim, hänen sulhaspoikansa, nosti käden huulilleen.
Nauroi tietysti. Aina hänelle piti jotain hullua tapahtua.
Ulla veti hengessä itseään tukasta.
-- Me emme kutsu Ullaa häihimme, Lotti. Hän herättää kirkkopahennusta,
sanoi Henrik puoliääneen, kun vihkiminen oli päättynyt ja
vastavihittyjen onnitteleminen alkoi.
-- Kyllä hänen täytyy olla mukana, koska hän on sisareni, sanoi Lotti
vakavasti, mutta hänen pitää luvata, ettei hän puhu vihkimisen aikana.
-- Se on mahdotonta, Ulla ei yksinkertaisesti voi olla puhumatta.
Olen monta kertaa aikonut kysyä sinulta, Lotti, -- luultavasti
nukutte samassa huoneessa -- onko hän todella vaiti yöllä. Olen aina
kuvitellut, että hän unissa lausuu runoja tai tekee odottamattomia
kysymyksiä Nukku-Matille tai sanoo totuuksia näkymättömille olennoille.
-- Minun mielestäni sinä voisit olla vähän kohteliaampi omalle
morsiustytöllesi, Ulla oli loukkaantunut. Ja mitä lörpöttelyyn tulee,
voin olla mykkä kuin kivikala ainakin sinun seurassasi.
-- Katzenjammer, olinpa aivan unohtanut, että olit morsiusneitoni.
Arvoisa neiti, suvaitkaa antaa anteeksi sopimaton käytökseni.
-- Luuletko minun voivan olla kenellekään vihoissani tänään, kun on
Minnan häät. Sehän olisi hirveätä. Tänään täytyy jokaisella olla
pelkästään kauniita ja hyviä ajatuksia. Niiden tulee ympäröidä Minnaa
ja Ulrikia kuin lumivalkoiset kyyhkysparvet.
-- Hän runoilee, kuiskasi Henrik Lotille.
Mutta Ulla oli rientänyt Minnan luo ja kiertänyt käsivartensa hänen
kaulaansa.
-- Onnea, kuiskasi hän. Eläkä unohda meitä.
Ja sitten hän ryntäsi eteisen pimeimpään soppeen ja itki liikutuksen
kyyneleitä vanhan rovastin sudennahkaisiin turkkeihin.
Morsiustytöille ja sulhaspojille oli katettu päivällinen
lastenhuoneeseen. Ulla ja Lotti olivat tilaisuutta varten koristaneet
sen katajaköynnöksillä ja pienillä olkihimmeleillä. Nukenkaappi oli
tilapäisenä tarjoilupöytänä, mutta nukkien täytyi saada olla mukana
juhlassa. Ne istuivat Laurin pikkutuolissa jäykkinä ja parhaissa
puvuissaan.
Pöydän päässä istuivat Fred Hassel ja Noora. Edellämainittu oli
lempeällä väkivallalla suostutettu rupeamaan leskimiehyydestään
huolimatta ensimmäiseksi sulhaspojaksi. Toisena parina olivat Martta
ja Jaakko Kemell. Ja onnellinen, punoittava Naima oli saanut osalleen
Samuli ylioppilaan. Heidän vieressään istuivat Liisi ja vänrikki
Rehn, Ulrikin pikku serkku, joka Liisin sanojen mukaan ei osannut
puhua muusta kuin koirista ja paraatista. Nuori Rehn puolestaan
koetettuaan turhaan löytää harrastusta ja ymmärtämystä haluttomasta
pöytätoveristaan kääntyi vasemmanpuolisen pöytänaapurinsa, kauniin
Tyyra Örnfeltin puoleen. Ja senjälkeen Liisi sai häiritsemättä vaipua
omiin ajatuksiinsa, vänrikki ei luonut häneen katsettakaan, Tyyra
Örnfelt osasi keskustella -- ah niin -- hän olikin pääkaupunkilainen ja
lisäksi sotilaan tytär. Ja miten viehättävä, miten notkea sanoissaan!
Pöydän alipäässä istuivat Henrik Gyllenheim ja Ulla, Mark ja Lotti.
Se oli iloinen pöytäkunta, joka vaivoin sai pursuavan elinvoimansa
asettumaan siihen hiljaiseen äänilajiin, jonka vanhempien ihmisten
läsnäolo viereisessä huoneessa ja sopivaisuuden vaatimukset teki
välttämättömäksi.
Alma Örnfelt ja Elviira Kemell loivat ruokasalin avonaisesta huoneesta
tuon tuostakin nopean katseen nuorten iloiseen pöytään.
-- Miellyttävä mies tuo Hassel, huomautti Alma sisarelleen. Ja niin
nuoren näköinen.
Harjulan rouva nielaisi pisteliään vastauksen, joka oli
livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Alman ei pitänyt luulla häntä
kateelliseksi. Kyllähän sen sokeakin huomasi, mihin päin asiat olivat
menossa Nooran ja Hasselin välillä.
Rouva Örnfelt katseli tyttäriään tyytyväinen hymy huulillaan.
Kieltämättä Noora ja Tyyra kumpikin herättivät eniten huomiota nuorten
tyttöjen parvessa. Noora oli vasta yhdeksäntoistavuotias, mutta
käyttäytyi jo arvokkaasti ja tottuneesti kuin suuren maailman nainen,
ja Tyyra kävi päivä päivältä kauniimmaksi.
Tyttäristä hänen katseensa osui Jojuun, ja silloin ylpeän itsetietoinen
katse vaihtui alakuloiseksi. Joju rukka oli syksyn kuluessa käynyt
huolestuttavan kivuliaaksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja selkä pyrki
kasvamaan vinoon. Ja hermostunut hän sen lisäksi oli, äreä ja
vaatelias. Omaisten oli vaikea noudattaa hänen oikkujaan varsinkin
senjälkeen, kuin isä oli kuollut. Rouva Örnfelt huokasi. Hän suri
vilpittömästi miestään. -- Eversti Örnfelt oli aikaisemmin syksyllä
kuollut halvaukseen. Perhe eli nyt paljon ahtaammissa oloissa.
Taas suuntautuivat äidin silmät nuorten huoneeseen. Siinä istuivat
Henrik Gyllenheim ja Mark, kumpikin edusti voimaa ja kauneutta omalla
tavallaan. Vertaileva katse siirtyi heistä kelmeään Jojuun.
Poika tapasi äidin katseen ja pusersi huulensa tiukasti yhteen. Hän
tiesi hyvin, mitä äidin sydämessä liikkui. -- Henrik ja Mark nauroivat
paraillaan hilpeästi. Miksi eivät nauraisi? Olivathan he terveitä --
heidän selkäänsä ei alituisesti pakottanut, heidän vartalonsa oli suora
ja norja, he saattoivat luistella ja heittää palloa, tanssia ja pistää
pieneksi otteluksi koulutoverien kanssa, kun halutti.
Ja heitä ei kukaan säälinyt.
Sitten hän kohtasi Nooran katseen. Sisar nyökäytti hänelle hymyillen
kaunista tummatukkaista päätään. Joju pakotti huulensa hymyilyyn.
Nooran tähden hän tahtoi näyttää iloiselta. Hänen kärsivä, katkera
pojanmielensä oli kiintynyt sisareen hartaalla ihailulla. Äiti häntä
vaivasi alituisella huolehtimisellaan ja nalkutuksellaan:
-- Joju kulta, muista terveyttäsi. Joju, elä rasita selkääsi. Joju,
oletko ottanut lääkettä? Et kai rasitu, Joju?
Sellaista äiti saattoi hokea toisten poikien kuullen. Hän ei lainkaan
ymmärtänyt, miten kiusallista se oli.
Päivällisen jälkeen nuoret nostivat pois pöydät ja alkoivat leikkiä.
Tanssia ei pastori suvainnut, Pikkupappilassa ei koskaan tanssittu.
Mutta hauskat vanhat piiri- ja panttileikit huvittivat nuoria yhtä
paljon. Ja loppujen lopuksi tanssittiin kruunu morsiamelta. Se joutui
Nooralle.
-- Hän näki. Minna näki! huusi Ulla.
Mutta hänen huutonsa hukkui nauruun ja onnitteluihin. Noora vastaanotti
onnittelut rauhallisesti hymyillen. Rouva Örnfeltin kasvot hohtivat
tyytyväisyyttä.
Vähän myöhemmin morsiuspari lähti. Minna heitti kyynelsilmin hyvästi
isälle ja äidille, suuteli hellästi Marttaa ja syleili jokaista sisarta
ja veljeä erikseen.
Ulkona oli pakkanen kiihtynyt, tähdet kiiluivat taivaalla ja lumi
loisti valkeana. Ulrik Schöring nosti nuoren vaimonsa Kaunialan
juhlarekeen, muhkeat parihevoset lähtivät juoksemaan vinhaa vauhtia.
Minna loi viimeisen katseen taakseen.
Vielä kerran vilkkuivat tulet Pikkupappilan ikkunoista, sitten tie teki
mutkan.
-- Koti jäi taakse.