Liisi oli tullut kotiin Helsingistä. Hiukan laihtuneena, hiukan
kalpeana, hiukan ylimielisenä. Puhui hitaasti, säännöllistä
kirjakieltä, rypisti silmäkulmiaan, kun pojat melusivat ja hymyili
pikkuvanhasti Ullan ja Lotin puheille.
-- Melkein yhtä täydellinen kuin Tyyra, kuiskasi Lotti Ullalle.
Tädit eivät hyväksyneet Liisiä. Hän oli heidän mielestään aivan
liian nykyaikainen. Ja sen lisäksi nenäkäs. Pappilan lapset eivät
ylipäänsäkään -- eivät ainakaan tytöt -- tyydyttäneet heidän
pedagoogisydäntään. Martta tosin -- hänestä saattoi tulla sievä ja
kelpo maalaistalon emäntä tai pappilanrouva, mutta Ulla oli aivan
liian raju ja Lotti hemmoteltu. Minna -- hänhän oli kieltämättä
suloinen, mutta ei kyllin vakava. Ja miksi hänen tukkansa oli niin
huolimattomasti kammattu, kiharat pyrkivät aina ohimoille -- "meidän
nuoruudessamme" kastoivat siivot nuoret tytöt tukkansa vedellä
saadakseen sen pysymään sileänä.
Mutta eräänä iltana tapahtui koko käänne Liisin eduksi. Pastori ja
Anna olivat pitäjällä köyhiään katsomassa. Minna oli ajanut Kaunialaan
sulhasensa kanssa tervehtimään Kristiina Blylodhia, joka oli hiukan
vilustunut. Tädit istuivat käsitöineen arkihuoneessa. Martta ompeli
ahkerasti, mutta Liisi istui tapansa mukaan ilman käsitöitä. -- Ulla
juoksi huoneeseen.
-- Liisi, kutsui hän, Harjulan lapset ovat täällä. Etkö tule mäkeä
laskemaan?
-- En, vastasi Liisi. Minusta on hauskempi istua täällä kuuntelemassa
tätien juttuja. Rakas Agata täti, kertokaa nyt vielä minkälaista
oli, kun täti oli promotionissa ja kreivi Berg kielsi ylioppilaita
laulamasta. Ja sitten he kuitenkin lauloivat, eikö totta?
Agata tädin silmät loistivat. Hän oli ollut serkkunsa
seppeleensitojatar silloin, ja promotioni oli hänen elämänsä onnellisin
muisto.
Hänkin oli kerran ollut nuori ja elämänintoinen. Hän oli kävellyt
kuusi peninkulmaa jalkaisin ennättääkseen ajoissa perille
seppeleensitojaisiin, kun pappilan hevonen äkkiä oli sairastunut eikä
hänen matkakassansa ollut varattu vieraan hevoskyydin maksamista varten.
-- Se tapahtui siihen aikaan, -- yhtyi Sofia puheeseen, jolloin
Henriette Rehnbäck vietti häitään. Muistatko, Johanna, hän meni
naimisiin heränneen kanssa ja hääpäivänään hän lahjoitti pois kaikki
entiset pukunsa ja kävi siitä asti puettuna kuten muutkin heränneet.
Johanna nyökäytti päätään. -- Kyllä, jatkoi hän yksikantaiseen
tapaansa. Ja siihen aikaan myös -- -- --
Ja sitten tuli taas uusi juttu menneiltä ajoilta.
Liisi ahmi jokaisen sanan tätien huulilta. Tämä oli tädeille uutta.
Tuommoinen nuori tyttö, melkein lapsi vielä ja noin mieltynyt vanhojen
seuraan.
-- Kieltämättä Liisissä on hyvää ainesta, uskoi Sofia täti sisarille
illalla, kun he jäivät kolmisin. Tuo nykyajan henki vain pyrkii
pilaamaan nuoria.
Ja siitä hetkestä alkaen tädit suosivat Liisiä.
Joulu läheni nopeasti, ja koko talo oli touhussa. Tädit sulkeutuivat
huoneeseensa salaperäisinä. Lapset olivat alituisesti tiellä, ja heitä
ajettiin joka paikasta muualle.
-- Olisi parempi, jos voisimme tekeytyä olemattomiksi joulun edellä ja
ilmestyä vasta jouluaattona, kun kaikki on valmista, tuumi Lotti. Se
olisi hyvin mukavaa isoille ihmisille.
Jouluaaton edellisenä päivänä lausui Sofia täti aamiaispöydässä,
luotuaan merkitsevän katseen toisiin sisariin, juhlallisesti:
-- Anna ja Jonatan, Johannalla, Agatalla ja minulla olisi teille
pyyntö tai ehdotus. Haluaisimme viettää tämän joulun yhdessä veljemme
Jonatanin kanssa samaan tapaan kuin vietimme sen ennen Pohjanmaalla.
Muistatko, Jonatan, joulupuuroa, jonka äiti keitti?
-- Muistanko, huudahti pastori innostuneena, sellaista puuroa en ole
sen koommin syönyt. Se oikein suli suussa.
Pastorin rouva hymähti. Hän oli kuullut miehensä ennenkin puhuvan
ihmeellisestä, punaisesta puurosta, jota keitettiin vuorokausimääriä.
Mutta hän ei koskaan ollut saanut tarkempaa määritelmää tästä
salaperäisestä puurosta. Johanna täti alkoi selittää.
-- Puuro keitetään kokonaisista ohraryyneistä ja sen tulee olla tulella
vähintään kaksikymmentäneljä tuntia.
Äiti ja Martta näyttivät huolestuneilta. Oli muutoinkin niin paljon
puuhaa näin ennen joulua, ja Minnan häät olivat aivan ovella. Kuka
ennätti seistä hellan ääressä keittämässä yhtä puuroa kokonaisen
vuorokauden?
-- Me kyllä keitämme sen, selitti Sofia täti.
-- Entä ryynit! Meillä tuskin on kokonaisia ohraryynejä, uskalsi Martta
huomauttaa.
-- Kaikesta on huolehdittu, vakuutti Sofia täti. Jos tänään panemme
puuron tulelle kolmen ajoissa, on se huomenna valmis. Aiomme, Johanna,
Agata ja minä valvoa yön.
Lapset olivat jännittyneenä seuranneet keskustelua. Tästähän oli
tulossa jotain erikoisen hauskaa.
-- Saammeko mekin valvoa? huusivat kaikki yhteen suuhun. Voi, äiti, se
olisi kauhean hauskaa! Lupaathan, äiti. Rakas äiti, tämä yksi ainoa yö
vain.
Tädit, mielissään siitä, että heidän ehdotuksensa voitti kannatusta
nuorten parissa, yhtyivät pyyntöihin. Ja niin päätettiin seuraava yö
valvoa leivintuvassa.
Illallisen jälkeen kokoontui suurin osa perheenjäseniä leivintupaan.
Isää ja äitiä ei päästetty mukaan, -- tämä oli ainoa tilaisuus, jolloin
heitä varten aiotut joululahjat saatettiin valmistaa.
Johanna täti oli jo iltapuolella Riikan avulla nostanut tulelle
valtavan padan ja seisoi hämmentämässä ihmepuuroa, kun muut tulivat
sisään. Suuri leivintupa näytti kodikkaalta räiskyvän tulen valossa.
Katossa riippuva pieni lamppu jakoi säästeliäästi valoa, mutta tämä
puolihämärä vain lisäsi tilaisuuden tenhoa. Käsitöitä varten oli Martta
tuonut pöytälampun, ja sen valoon, pitkän, maalaamattoman leivinpöydän
ääreen asettui koko yötsyjoukko. Jokaisella oli oma käsityönsä.
Liisikin ompeli kanavasta sukkanauhoja äidille.
Tädit puuhasivat toimekkaina ja mielissään. He tunsivat olevansa illan
sankareita puuroineen.
Kun kaikki olivat asettuneet istumaan, kohotti Sofia täti käskevästi
kättään ja Johanna täti aloitti lieden ääressä ehtoovirren.
"Jumalan säädyn perästä
Ehtoo ja yö nyt lähestyy,
Päivä on nyt pois kulunut,
Pimeys päälle joutunut."
Tätien kuluneet äänet yhtyivät väristen nuorten raikkaisiin säveliin.
Hartaudella laulettiin pitkä virsi loppuun. Takkavalkean levottomat
liekit loivat satumaisen hohteen vanhoille ja nuorille kasvoille. Puuro
padassa pulputti ja puhisi, neulat ja sukkapuikot kulkivat vinhasti
näppärissä sormissa.
Ulkona heitti tuisku lunta ikkunaan, ja tallista kuului silloin tällöin
töminä, kun hevoset kohottivat jalkojaan.
-- Eikö kukaan osaa kertoa kummitusjuttuja? kysyi Ulla.
-- Se on sopimatonta ajanvietettä näin ennen pyhää joulujuhlaa,
huomautti Johanna täti lieden äärestä.
-- Agata täti varmaankin osaa, mairitteli Liisi.
Agata täti pudisti kieltäen päätään. -- Ei, ei lapseni, kuten Johanna
täti jo sanoi, eivät kummitusjutut ole sopivaa kuulemista varsinkaan
nuorille korville.
-- Sitäpaitsi ne aina ovat tuulesta temmattuja, arveli Minna.
-- Ei aina. Minulla itselläni on ollut ihmeellinen elämys. Se tapahtui
kerran, kun nuorena tyttönä olin enoni luona, suuressa vanhassa
kartanossa täällä Hämeessä. Siihen aikaan saattoi tapahtua, että herrat
löivät korttia koko yön, kun tulivat toistensa luo vieraisille. Sinä
iltana oli enoni syntymäpäivä ja vieraita oli tullut yli koko pitäjän,
vieläpä lähipitäjästäkin, sillä enoni oli varakas ja arvossapidetty
mies paikkakunnalla. Juhlittiin koko päivä, aamupuolella juotiin
kahvit, sitten syötiin päivällinen ja illalla alkoivat herrat pelata
korttia.
Oli lämmin kesäilta, Malviina täti ja minä istuimme kiikkulaudalla
vanhojen lehmuksien varjossa. Äkkiä tarttui täti minua käsivarteen ja
viittasi enon kamarin ikkunaan. Minä katsoin sinne ja tiedättekö, mitä
näin? Huh, vieläkin puistattaa ruumistani sitä ajatellessani.
-- Entä mitä!
Kuulijat olivat äärimmilleen jännittyneet.
-- Luurangon, joka istui avoimessa ikkunassa.
-- Hui! kiljaisivat kaikki yhteen ääneen.
-- Niin ja ajatelkaas! Samana yönä kuoli muuan vieraista,
henkikirjoittaja Nord. Mutta sen illan jälkeen ei myöskään enoni kotona
pelattu korttia. Täti heitti omin käsin kortit tuleen.
-- Sehän on vähän samansorttinen juttu kuin se, minkä minä kuulin
lapsuudessani kerrottavan, sanoi Riikka.
-- Kerro, Riikka, kerro.
Riikka kertoi ihmeellisen aavetarinan, jonka hän oli kuullut
isoäidiltään, ja sitten tiesi Sofia täti pari selittämättömän
salaperäistä tapahtumaa kotipitäjänsä naapuripappilasta. Ja niin
jatkettiin juttuja, kunnes Johanna täti koputti kauhalla padan laitaan
huomauttaen, että oli syntistä puhua niin paljon henkimaailman
salaisuuksista, joihin varmastikin oli sekaantunut pahoja voimia.
-- Röökynä on oikeassa, arveli Riikka, kuka sen tietää, vaikka mörköjä
ja menninkäisiä olisi liikkeellä. Minun vaarini jutteli -- -- --
-- Antaa Riikan vaarin pitää tietonsa ominaan, keskeytti Martta. Lotti
on aivan kalpea ja Ullan silmät seisovat päässä kuin hiilet. Minä
ehdottaisin, että laulaisimme jonkun virren.
Agata täti oli nyt vaihtanut paikkaa Johannan kanssa ja virkkoi pataa
hämmentäen:
-- Ottakaa joku häävirsi. Nyt meidän sopii harjoitella Minnan
häitä varten. Virsi 323 esimerkiksi on sopiva muistutus aviosäädyn
tärkeydestä.
Minnan posket alkoivat hehkua.
-- Oi, ei täti kulta! huudahti hän hätääntyneenä, luulen sitäpaitsi,
että Martan kahvi tuossa tuokiossa on valmista.
Martta nousi nopeasti paikaltaan ja alkoi järjestellä kahvikuppeja.
Agata täti alkoi hyräillä aviovirttä, mutta sävelet hukkuivat
kahvikuppien kalinaan eikä kukaan yhtynyt virteen. Sofia täti huokasi
pari kertaa, mutta ei ennättänyt vajoutua häävirren herättämään
surumielisyyteen, ennenkuin Martta lennätti höyryävän kahvikupin hänen
eteensä. Ja kahvi oli lääkettä, joka aina tepsi Sofia tädin sydänsuruun.
Yön kuluessa väsymys valtasi nuoremmat valvojat. Vanhemmatkin
haukottelivat salavihkaa, ja keskustelu katkesi tuon tuostakin. Ja kun
kalpea talviaamu koitti, ei se tavannut leivintuvassa valveilla muita
kuin Johanna tädin, joka selkä suorana hämmensi porisevaa puuropataa.
Muut oli uni voittanut.