Surr-rur-rur pyöri ompelukone tasaisesti ja taukoamatta.
Minna istui kangaspuissa ja heitti sukkulaa joutuisaan ja kevyesti.
Kankaan oli tänään määrä valmistua. Häihin oli enää kymmenen päivää, ja
sitä ennen oli käsiliinat päärmättävä ja pestävä.
Ulla ja Lotti hyökkäsivät sisään lumisina ja punaposkisina.
-- Tädit tulevat!
Pastorin rouva laski nopeasti ompeleensa pöydälle.
-- Mistä sen päätätte?
-- Maantiellä näkyy kauhean suuri, vedenpaisumuksenaikuinen kuomireki.
Kukas muu kuin vanhat tädit ajaa sellaisessa hökötyksessä.
-- Elä ole nenäkäs, Ulla, juokse ilmoittamaan isälle, ja Martta,
panepas kahvi heti tulelle. Onko vierashuone lämmin?
-- Kyllä, äiti, kävin juuri äsken sulkemassa pellit.
Hetken kuluttua pysähtyi valtava kuomireki pappilan portaiden eteen.
Kuomireen verhojen takaa pistäytyi esiin villahuiviin kääritty pää.
-- Olemmeko perillä nyt? huusi kimeä ääni. Kului jonkun aikaa,
ennenkuin turkkeihin, huiveihin ja vällyihin kiedotut tädit saatiin
autetuksi kuomireestä maahan. He läähättivät vaatepaljouden painosta
ja pysyivät pystyssä vain tukemalla. Oli täysi työ saattaa heidät
kompastumatta portaita ylös eteiseen ja vielä suurempi vaiva kääriä
heidän todellinen olemuksensa esiin niistä lukemattomista huiveista,
villavöistä ja shaaleista, joihin he olivat verhoutuneet pakkasen
varalta.
-- Erehdyinkö vai miten, mutta rekenne tuntui minusta hyvin
tutulta, virkkoi pastori, kun tädit vihdoin olivat vapautuneet
päällysvaatteistaan.
-- Mutta, Jonatan, huusivat kaikki kolme tätiä yhtaikaa. Etkö sinä
tuntenut isän vanhaa kuomirekeä? Rakas veli, tässä samassa kuomireessä
sinä ajoit Pyhäjoen pappilaan Jaakob enon virkaanasettajaisiin isän ja
äidin kanssa. Olit silloin kahdeksanvuotias.
-- Niin totta tosiaan, sanoi pastori liikutettuna. Ja nyt on vanha
kuomireki teillä.
-- Tietysti, kuinka olisimme sen myyneet? Säilytämme sitä satulaseppä
Frimanin liiterissä. Hänen tyttärensä saavat siitä hyvästä opetuksen
halvemmalla, selitti Sofia täti.
-- Ette kai usein tule sitä käyttäneeksi? kysyi pastorin rouva.
-- Aina talvella, kun olemme matkoilla. Siitä on nyt tasan kahdeksan
vuotta, kun kävimme eräänä jouluna Emilia serkun luona.
-- Nythän voi jo matkustaa junalla, huomautti Minna ystävällisesti.
-- Niin, eikö totta, vastasi Agata täti, mutta Sofialla ja Johannalla
on vastenmielisyys rautatietä kohtaan.
-- Se on totta, myönteli Sofia täti. Olen pari kertaa matkustanut
noilla uusimuotisilla vehkeillä, mutta en pidä niistä. Ensiksikin
pelkään rautatieonnettomuuksia, olen lukenut pöyristyttäviä juttuja
niistä Amerikassa, ja toiseksi on minusta ikävää ja säädytöntä istua
tuntikausia vastapäätä ventovierasta miesväkeä, joka tupakoi ja
syljeksii.
-- Mutta, sisarkulta, istuthan kirkossakin, vaikka siellä on
ventovierasta miesväkeä, huomautti pastori hymyillen.
-- Se on eri asia. Kirkko on Herran huone, ja siellä istuvat miehet ja
naiset eri penkeissä ja sen lisäksi säätyläiset erikseen. Tosinhan nyt
kuuluu istuvan joissain seurakunnissa miehet ja naiset vieretysten,
kuinka vain sattuu. Mutta minä toivon saavani sulkea silmäni, ennenkuin
meidän kirkossa joku mälliä pureksiva ukko istuu minun viereeni.
-- Sisar, sisar, varoitti pastori leppeästi, Herran edessä olemme
kaikki samanlaisia.
-- Erikseen voimme silti istua. Ajatelkaas, mitä minultakin muuan
nenäkäs sälli kyseli pari vuotta sitten junassa. "Työ ootte tietysti
naimisissa?"
-- Ei hän pahaa tarkoittanut, puolusteli Agata neiti.
-- Sellaisia henkilökohtaisia huomautuksia ei kukaan tee minulle,
kun istun omassa kuomireessäni. Eikä siellä myös kuka tahansa saa
tuuppautua viereeni istumaan. Ja Johanna on aivan samaa mieltä kuin
minä. Eikö totta, Johanna?
-- Isä ja äiti matkustivat aina hevosella, vastasi Johanna yksikantaan.
-- Johanna ja Sofia ovat vanhoillisia, uskalsi Agata sisar huomauttaa.
Sofia loi häneen musertavan katseen.
-- Ja sinä olet täynnä turhamaisuutta ja maailman henkeä. Sinähän
tunnet hänet, Jonatan. Hän on aina ollut sellainen.
Keskustelun aikana olivat tädit vähitellen päässeet päällysvaatteistaan
ja saaneet lukemattomat myttynsä, vasunsa ja laukkunsa sisään. Kun
kaikki matkatavarat oli luettu pariin kolmeen kertaan ja joka kerta
joku kori tai mytty puuttui, tarttui pastori viimein lempeällä
väkivallalla Sofian kainaloon ja sanoi:
-- Mennään nyt sisään, Martta pitää kyllä huolen matkatavaroista.
-- Hänhän on vain lapsi. Johanna, laske vielä kerran. Minun ruskeata
koriani ei näy missään. Se jäi varmaankin viimeiseen kievariin.
-- Täällä on yksi ruskea kori. Tätäkö täti kaipaa? kysyi Minna.
-- Kas siinä. No nyt ne siis ovat kaikki.
Kirkkaasti kiilloitetun kahvipannun näkeminen oli omiaan enemmän
kuin mikään muu tyynnyttämään tätien matkasta väsynyttä ja hiukan
kiihtynyttä mieltä.
Minnaa syleiltiin ja onniteltiin lämpimästi. Agata täti katseli nuorta
tyttöä ihastuneena. -- Ajatteles, Jonatan, pikku kummityttöni on
noin iso ja niin kaunis. Katsele häntä, Sofia, sisar, eikö hän sinun
mielestäsi ole äidin näköinen?
Mutta Sofia oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan ja vaipui tuoliin
vavisten.
-- Sofia rakas, et kai voi pahoin, kysyi pastorin rouva huolestuneena.
Nenäliinan takaa kuului kumea ääni. -- Ei, ei, antakaa minun olla.
Minulla on muistoja.
Pastori loi kysyvän katseen Agataan ja Johannaan. Molemmat vanhat
neidit pudistivat surullisina päätään.
-- Se on se isän apulainen, pastori Henelius, kuiskasi Agata
veljelleen. -- Hän ei voi häntä unohtaa. Sofia raukka. Hänen sydämensä
on särkynyt.
Ulla sattui kuulemaan tädin sanat.
Kuinka jännittävää! Ensi kerran hän nyt näki ihmisen, jonka sydän
oli särkynyt. Rakastava, uskollinen Sofia täti raukka. Olikohan se
apulainen ollut rovastin apulaisen näköinen? Ja oliko hän kuollut? Vai
ehkä pettänyt tädin ja ottanut toisen? Ajatteles, että sellaista voi
tapahtua oikeassa elämässä eikä vain kirjoissa.
Mutta katsellessaan osanotolla Sofia tädin hyvinvoipaa olentoa ja
lihavia, punakoita kasvoja, jotka taas sukelsivat esiin nenäliinan
takaa, Ulla tunsi kalvavaa pettymystä.
Mitenkä voi ihminen olla noin lihava ja terveennäköinen, kun sydän on
särkynyt? Kalpea hänen pitäisi olla, kalpea ja laiha ja keuhkotautinen
ja suurissa silmissä kärsivä katse. Mutta Sofia täti näytti nyt taas
aivan tyytyväiseltä ja tyhjensi rauhallisena kolmannen kahvikuppinsa.
Maailmassa on niin paljon sellaista, joka on toisin kuin on ajatellut.
Ja isoja ihmisiä on mahdoton ymmärtää.
-- Äiti, sanoi Martta hiukkasta myöhemmin, kenen nyt kutsumme kaasoksi?
Noora Örnfelt on kirjoittanut, ettei hän tahdo pukea morsianta, kun
hänellä on surua. Se ennustaisi pahaa.
-- Miksi juuri Noora Örnfeltiä olet pyytänyt, Minna? kysyi isä.
Minna punastui.
-- Noora ja minä lupasimme jo tyttöopistossa ollessamme pukea toinen
toisemme morsiameksi.
-- Minun mielestäni me pyydämme kanttori Wilénin lesken. Hän on
yleisesti käytetty kaaso pitäjän kaikissa häissä, enkä minä tahtoisi,
että tyttäreni tekee poikkeuksen muista seurakuntalaisista.
-- Mutta hän on enimmäkseen pukenut talonpoikaismorsiamia, huomautti
Anna.
-- Pappilan tyttäret eivät saa tekeytyä talonpoikaiskansaa hienommiksi,
sanoi pastori hieman terävästi.
Agata neiti oli levottomana seurannut keskustelua. Nyt hän hiukan
kohottautui istuimellaan ja katseli rukoilevin, kostein silmin vuoroin
Minnaan ja pastoriin. -- Oi, enkö minä saisi pukea Minnaa? Hän on minun
kummityttäreni, ja minä koristaisin hänet niin kauniiksi. Olen aina
toivonut saavani pukea morsianta. Ja Minna on minulle niin läheinen.
-- Luonnollisesti saat pukea Minnan, jos haluat, Agata rakas, sanoi
pastorin rouva iloisesti. Eikö sinunkin mielestäsi, Jonatan?
Pastori nyökäytti päätään.
-- Koska Agata niin mielellään tahtoo.
Sofia tädin oli vallannut uusi liikutuksen puuska tämän hänelle niin
arkatuntoisen keskustelun aikana.
-- Agata olisi saanut pukea minut, nyyhkytti hän.
Mutta Martta palautti hänet pian muistoista todellisuuteen. Hän oli
kuullut, että Sofia tädillä oli aivan erikoisen kauniita drällimalleja
ja hän olisi kovin mielellään kysynyt tädiltä neuvoa.
Sofia täti rauhoittui pian. Minnan pöytäliinat ja muut kapiot tuotiin
esille, ja vaikka Sofia täti aina silloin tällöin liinavaatteita
katsellessaan mutisi: "muistoja, muistoja", ja pyyhki silmiään,
herättivät lakanat ja nimikirjaimet ja eri kudontalajit hänen
mielenkiintoaan enemmän kuin vanha rakkausjuttu. Johanna lähetettiin
noutamaan tätien Minnalle tuoma morsiuslahja -- vaaleansininen
silkkipeite, johon oli niin tiheään pistetty kukkia ja kiemuroita, että
se oli jäykkä ja kankea kuin pahvi.
-- Se on isoäidin peruja, selitti Agata täti. Ja nämä pyyhkeet, rakas
Minna, ovat minun lahjani sinulle. Olen ne itse kutonut kaksikymmentä
vuotta sitten.
Sofia täti huokasi: "muistoja", ja hypisteli lakanapakkaa.
-- Tässä on minun lahjani sinulle, sanoi Johanna hiljaisesti. Hän
otti isonlaisesta vasusta kaksi kellastuneeseen vaatteeseen kiedottua
tyynyä. Ne olivat valkoista atlassia, keskelle oli kirjailtu ruusu ja
lemmikkiköynnös.
-- Isän ja äidin morsiustyynyt. Ne joutuivat minulle pesänjaossa.
-- Miten kauniita, huudahti Martta. -- Sofia täti, etkö tahdo tulla
katsomaan lipeäkalaa, pyysi hän.
Hän oli huomannut vanhan neidin kopeloivan nenäliinaansa.
Nenäliina upposi takaisin taskuun. Sofia neiti piti paljon hyvästä
ruoasta.