Pikkupappilan arkihuoneessa oli kiirettä ja touhua. Pitkällä pöydällä
oli läjä vastasilitettyjä, uuden uutukaisia liinavaatteita. Ja yhä
vielä kiersi Ida Martonen, pitäjän liinaompelijatar, ompelukonetta,
hermostuneesti tiuskaisten, jos lapset uskaltautuivat lähettyville.
Ommeltiin Minnan myötäjäisiä. Häät oli määrätty vietettäväksi
neljäntenä joulupäivänä. Jouluillan tahtoi Minna vielä olla vanhassa
kodissa.
Lapset olivat nyreissään. Heidän mielestään joulu joutui lapsipuolen
asemaan.
-- Ei ajatella muuta kuin häitä ja lakanoita ja liinavaatteita,
valittivat Kaarlo ja Lauri. Tuskin me saadaan joululahjojakaan.
-- Kyllä saatte, jos olette kiltit, lohdutti Martta. Mutta pahoille
pojille ei joulu-ukko tuo mitään.
Kaarlo naurahti ovelasti. Hän oli jo ratkaissut joulu-ukkoarvoituksen,
mutta Lauri oli ääneti. Hän sekä uskoi että epäili.
-- Lauri ei ainakaan saa mitään lahjoja, ennenkuin hän oppii lukemaan,
selitti Lotti. Ajatelkaas, hän on jo seitsemän vuoden vanha eikä vielä
lue selvästi.
Laurin huulet vapisivat.
-- Minä en aiokaan oppia lukemaan. Minusta tulee seppä.
-- Oho, etkös luule seppien tarvitsevan osata lukea. Isä ei päästä
sinua rippikouluun, ellet osaa lukea. Saat istua laiskanpenkillä ja
jalkapuussa kirkon porstuassa. --
Lauri ratkesi itkuun.
-- En minä tahdo istua jalkapuussa. Minna, huusi hän vanhimmalle
sisarelle, joka astui huoneeseen. Lotti ja Kaarlo kiusaavat minua. En
minä tahdo istua jalkapuussa kirkon porstuassa, huh huu.
-- Ei saa kiusata pikku Lauria, torui Minna. Se on pelkkää pötyä, tuo
jalkapuujuttu.
-- Eipäs, intti Kaarlo. Malakias kertoi, että hänen isänsä istui
kirkonporstuassa jalkapuussa, kun hän ei tahtonut oppia lukemaan. Ja
kaikki, jotka kulkivat kirkkoon hänen ohitsensa, ilkkuivat häntä.
-- Se on Malakiaksen juttuja. Mene ottamaan aapisesi, Lauri, niin
kuulustamme tunnetko kirjaimet.
Lauri lähti laahustavin askelin. Aapinen oli hänen katkerin
vihamiehensä.
Lastenkamarissa istuivat Ulla ja Mark pelaamassa tammipeliä.
-- Ulla, sanoi Minna kurkistaen sisään ovesta, ota Lauri ja hänen
aapisensa huostaasi. Ja Mark, miten on saksanlukusi laita?
-- Rakas Minna, on niin kauhean kuivaa lukea, vastasi Mark suutaan
muikistaen.
-- Tiedäthän, että isäsi tahtoo sinun edistyvän. Ajattelepas, hän tulee
tänne parin päivän kuluttua ja on kovin pahoillaan, kun et ole oppinut
saksaa.
Markin kauniit kasvot näyttivät huolestuneilta. Ulla loi häneen
rohkaisevan katseen.
-- Luetaan yhdessä, niin käy paremmin.
Hetkistä myöhemmin istuivat molemmat saksalaisen lukukirjan ääressä.
Ulla luki ja Mark kuunteli, tuon tuostakin salaa haukotellen.
-- Käännä sinä nyt tämä: "Ein alter Mann und sein Sohn -- -- --".
Mutta, Mark, sinähän et lainkaan kuuntele. Istut vain ja tuijotat ulos
ikkunasta. Mitä sinä ajattelet?
Mark naurahti hämillään. -- Minä ajattelin, kuinka hauska on olla
rikas. Kun isä tulee, pyydän, että hän ostaa minulle oman pienen
hevosen, sellaisen kuin Henrik Gyllenheimin Ajas.
-- Et saa ajatella muuta nyt, kun sinun pitää oppia.
-- Miksi minun tarvitsee oppia? Se on ikävää. En tahdo oppia muuta kuin
viulunsoittoa. Ei rikkaiden tarvitse osata niin paljon.
Ulla paiskasi saksankirjan kiinni.
-- Sinä olet pöllö, pöllöjen pöllö. Herra on mukamas rikas, ja sen
vuoksi hänen ei tarvitse oppia muuta kuin viulua soittamaan ja
ratsastamaan.
Hänen silmäyksensä oli äärimmäisen halveksiva.
-- Sen minä sanon sinulle, Mark, että olit tuhat vertaa hauskempi
silloin, kun olit köyhä ja hyljätty.
Mark nousi loukkaantuneena. -- Sinä olet oikea katajapensas, Ulla, minä
menen Lotin luo. Hän on paljon kiltimpi.
Ulla ei vastannut. Istuutui niska kenossa ja avasi uudelleen
saksankirjan.
Mark seisoi empien ovella. Sitten hän varpaisillaan palasi Ullan luo.
-- Sanoinko, että olet katajapensas, Ulla? Tarkoitin tietysti sanoa
ruusupensas, kaunis vaaleanpunainen ruusupensas.
Ulla luki välinpitämättömän näköisenä.
-- Ulla, sovitaan.
-- Rikkaiden ei tarvitse sopia.
-- Hyi, Ulla, elä ole paha. Mark katuu. Mark on surullinen. Mark itkee.
Ja hän väänsi kasvonsa niin murheellisen ja hassunkurisen näköiseksi,
että Ulla purskahti nauruun.
Silloin Mark tiesi voittaneensa.
-- Ulla, sanoi hän mairittelevasti, mennään laskemaan mäkeä. Uskotko,
että kelkka nyt luistaa?
Ullan silmät säteilivät. -- Se on selvä, tällainen keli kun nyt on.
Lähdetään.
Saksankirja jäi pöydälle avonaisena, ja pikku Lauri hautasi aapisen
romulaatikkonsa pohjalle. Ulla ja Mark kiitivät posket punaisina alas
jyrkkää mäentöyrästä, Lotti ja Kaarlo kintereillään.
Salissa oli täkintikkuutalkoot. Harjulan tytöt Naimi ja Miili ja
Niemelän Viivi pistelivät ahkerasti suurikukallista peitettä. Martta
veti kuvioita liidutulla langalla. -- Se, jonka viiva tulee pikimmin
valmiiksi, joutuu ensimmäisenä morsiameksi, ehdotti Viivi.
Vimmattu kilpailu syntyi tyttösten kesken.
-- Minun on valmis, kuului yht'haavaa kolmesta suusta. Martta oli
jäänyt viimeiseksi. Mutta hänen pistonsa olivatkin pieniä ja tasaisia
toisiin verrattuina.
Illemmalla tulivat tyttöjen veljet Jaakko ja Samuli noutamaan sisaria,
kotiin. Heidän mukanaan tuli Jaakko Kemellin ylioppilastoveri, joka
vast'ikään oli määrätty vanhan rovastin apulaiseksi. Silloin sysättiin
peitepuut syrjään ja nuoret alkoivat leikkiä panttileikkejä.
Pihalla helisivät kulkuset. Minnan poskille kohosi hieno puna. Hän
kohotti uutimia ja katseli ulos. Hän pikemmin tunsi kuin näki, että
Ulrik Schöringin yhdenistuttava pieni reki oli ajanut pihalle.
Ulrik ja Minna pakotettiin ottamaan osaa leikkiin. He estelivät,
mutta ylivoima oli liian suuri. Minnan tyttö-ystävät riistivät hänet
mukaan. Hänen täytyi välttämättä ennustaa heille, morsiamen ennustukset
tuottivat onnea ja kävivät aina toteen.
Ulla, Mark ja Lotti pujahtivat sisään. He tekeytyivät niin pieniksi
kuin mahdollista, ettei heitä huomattaisi. Oli niin hauska olla isojen
seurassa ja nähdä heidän leikkivän. Ja rovastin uusi apulainen oli
Ullan mielestä niin hirveän kaunis, aivan kuin apostoli Johannes.
Hänellä oli vaalea tukka, siniset, lempeät silmät ja korkea otsa.
Mutta oli pettymys nähdä hänen leikkivän. Papin ei koskaan pitäisi
leikkiä sormusta ehdolla ja panttileikkejä. Hänen pitäisi aina hymyillä
lempeästi tai katsella ankarasti. Ulla huokasi. Hän oli jumaloinut
apulaista siitä hetkestä alkaen, jolloin näki hänet ensi kerran
alttarilla lumivalkoiset liperit kaulassa, siniset silmät taivaaseen
luotuina.
Ja nyt hän istui Naimin ja Martan välissä ja nauroi aivan kuin muutkin
kuolevaiset. -- Ulla huokasi uudelleen.
"Ihanteet särkyvät."