Juhannus-aatto Rämekorvessa. Viita on aurinkoa tulvillaan ja suopursut
tuoksuvat. Synkän metsän salaisissa kätköissä kasvaa yöhuilu, kämmekkä,
ja levittää tuoksuaan, joka öisin voittaa suopursun tuoksunkin.
Korvessa on hiljaista. Joku laitumella kävelevä lehmä eksyy korpeen
ja jää ihmetellen töllistämään näreikösta nousevaa savua ja astioita.
Siellä on ihminenkin ja niinpä sinne ei saa mennä, astioille, vaikka
sieltä tulee nenään imelä haju.
Sorkkakavio tallustaa edelleen, ja korpeen jää vain kaljantiputtaja
laulamaan ja Turakka korjailemaan tulta padan alle.
Viime tingassa on hän joutunut Hiertiäiselle juhannusviinoja
keittämään. Laaja on lääni hänellä ja paljon työtä. Isännät ovat
rikastuneet sota-aikana ja viime vuosina, ja niillä pitää olla
puuttumaton viina.
Ja varsinkin keskikesän valoisana juhlana, juhannusyönä. Nuorille sana
"ennen vuosi lehmättä kuin juhannusyönä heilatta", ja vanhoille se
heila muuttuu viinaksi. Ja niin sanoo Hiertiäinenkin, että vaikk'ei
olisi yhtään lehmää, niin juhannusyönä pitää olla viinaa.
Turakka on laskemassa viimeistä astiallista ja tietää kohta pääsevänsä
juhannussaunaan, siihen suloiseen, josta hänkin osaa vielä nauttia.
Kohta tulee Hiertiäinen, ja yhdessä kannetaan korennossa raskas
viinakontti Hameniemen kamariin.
Ja sitten se aloitetaan. Hänkin, Turakka, on ollut kaksi viikkoa
maistamatta, että paremmin voisi nauttia juhannuksestaan ja juoda nyt
litrakaupalla.
Kaljantiputtaja laulaa, ja metallipiipuista tippuu kirkas ja makea.
Aurinko kiertää jo pohjoiselle, mutta korvessa on lämmin, niin että
pihka tiukkuu näreen kyljestä ja yhtä mittaa pitää lisätä jäätä
viinaputkien ympärille. Nyt päivällä tuoksuvat suopursut voimakkaammin,
mutta kun tulee ilta, voittaa yöhuilujen tuoksu ne kokonaan.
Rämekorven toisellakin kolkalla tippuu. Patrakka valmistelee siellä
Aatamille ja pojille juhannusviinoja, ja Bertil loikoo mättäällä
ja nauttii olostaan. On tullut katsomaan viinakuningasta, joka on
sanonut häntä heti ensi näkemältä Helsingin Matiksi ja äsken, hänen
pujoteltuaan itsensä tänne tiheikköön, hohottanut hänelle:
— Matti katti karvajalaka, repo runtti rengashäntä, kiven koloon
heitettiin, kissan aineella peitettiin.
Koko pirunpoika tämä Patrakka, hohottaja ja leikinlaskija. Syytää
sanoja suustaan niinkuin koskesta ja hyvää tahtoa riittää jokaiselle.
* * * * *
Korven juhla.
Työt on lopetettu Kankkulassakin päivällisiltä, ja rengit kantavat
metsästä koivuja kuormittain ja pystyttävät niitä pihaan ja huoneisiin.
Emäntä Karoliina on ollut aamupäivällä äkeissään, mutta lauhtunut, ja
vetää nyt uunista piirakoita, joita on läjittäin pirtin pöydällä ja
ruokakamarin hyllyillä.
Vielä voittaa kuitenkin paha sisu emännän ja tämä vonkasee tytöille,
piioille ja omilleen, jotka kamarissa silittävät itselleen
juhannuskoreita, paitoja ja leninkejä, hepeneitä kaikenmoisia:
— Jollette paista loppuja piiraita, niin syökää, sen imisät, ne uusina.
Minun tässä pitää hikeni kuiviin valuttaa näiden mokomien takia,
lekettien.
* * * * *
Aatami kävelee verkalleen pellon pientareita katselemassa vainioita.
Ruis kasvaa ja on kuin seinää. Lähtee siitä kappoja jos litrojakin.
Ei tule puuttumaan leipä eikä repijäisen voide. Yksi hinkalo on vielä
täysi, ja kamarin kaapissa on viinaa, miten paljon lieneekään. Sitä
nautitaan, ryypätään tänä yönä, kun on kerran juhannus, heilimän juhla.
Nyt odotetaan saunaa ja ehtooateriaa. Katsellaan tässä Luojan hyvyyksiä
ja antimia ja kiitetään, että antaa syntisillekin tätä leivän ja
lääkkeen puolta.
Ja sitten rakennetaan kokko Kenkkulan rantakalliolle vanhasta venheestä
ja risuista. Siinä on koko kylä mukana, eikä puutu ääntä ja naurua,
hihitystä ja hohotusta.
— Mitenkäs tämä venhe saadaan nousemaan pystyyn, sanoo Tanulan Antti ja
katsoo yhteen ja toiseen silmäräpylöillään, kekkalehtien paininpuillaan.
— Tällä tavalla, näin...
Jooseppi hijasee kynsiään ja ärjäsee, tarttuu sitten venheeseen ja
nostaa pystyyn kuin kuivan risun.
— Ja nyt maistetaan, sanoo Jooseppi ja vetää housunsa kauluksen alta
pullon.
— Mutta ei muuta kuin peukalonpiäkön verran, hihittää Antti iloisena.
Hän on pannut kuusi kappaa siemenrukiista juhannusviinoiksi ja saanut
viisi putelia. Ne ovat siellä leikkauksilla koristetussa Tanulan
kaapissa, ja povella on litteä matti. Siitä otetaan silloin kun ei
tarjota.
Hiertiäinenkin on saanut jo Turakan valmisteet kaappiinsa ja
kekkalehtii siinä rannalla, heittäen muutaman risun kokkoon.
— Hii, kun rakentaisi semmoisen kokon, että yläpää ylettyisi
taivaaseen. Hik... kik... siellä rupeisi enkelilöitä kuumentamaan...
hik... Tulehan Jooseppi vähän tänne.
Pensaan takana tarjoaa Hiertiäinen omaa pulloaan Joosepille.
— Nyt se Turakka, piru, pani vasta kummat yrtit viinaansa. Haistappas.
Meni minulta niinkuin Antiltakin siemenrukiit, mutta saahan niitä kai
Kenkkulasta, jos panee vanhalla... ja joutuupa se kai uutinenkin...
hii... se nyt kun juhannus. No, ka...
Jooseppi ei tyytynyt haistamaan, vaan tyhjensi pullon yhdellä
henkäyksellä.
— Tuo se Turakka meille saunomaan, mutta tuo joutuun. Juhlitaan,
koetetaan, kuka enemmän kestää jumalanviljaa.
— Tullaan, tullaan.
Hiertiäinen lähtee, mukanaan Antti, joka nauraa taas sille, että
Tanulassa oli vain kuusi kappaa siemenrukiita, kun ovat syöneet,
pirulaiset, ja niistä tuli yhtä monta litraa viinaa. Ja että tämä
juhannus on semmoinen humalajuhla, pohjia myöten mukava, vaikka on jo
ikääkin ja väärät sääret ja akka kuin variksen pelko.
* * * * *
Hiertiäinen ei katso elämän yksityiskohtia. Kun on aurinkoa ja viinaa,
lehtipihkan tuoksua ja muuta kesäistä, sitähän on niin paljon, ettei
yhdellä kertaa muista, ja sitten kun on vielä vahvaa kiljunpintaa —
näin kesälläkin se on niin perhanan hyvää kalakukossa — niin on hyvä
olla, ettei kieli saa sanotuksi. Hyvä on syksykin, kun saa uutisrieskaa
ja mahaa turvottavia perunoita ja monta muuta; eikä talvikaan ole paha,
jos vaan Tiina Loviisa ei lurittaisi sitä suutaan makaamisesta, mutta
tämä keskikesä, juhannuksesta heinäntekoon asti, on sitä mukavinta. Kun
saa näin viilettää, kähniä, reikäisissä rohdinhousuissa ja paidassa,
ja aurinko paistaa. Jos taas sataa, niin aitan sängyssä on mukavaa,
kun sade ropisee kattoon. Sängyn solassa, Tiina Loviisan kirkkohameen
alla, on puteli, ei muuta kun pirautat siitä huulillesi ja hymyilet,
perr-setti!
* * * * *
Bertil tuntee jo Kyllin sylin huuman. Tyttö on kuin korven yöhuilu,
kiihkeä ja kiihoittava. Bertil on vain saanut häntä syleillä ja
suudella ja riutuen on hän odottanut vielä enempää. Tämä odotus on jo
hänen pääkaupunkilaisuuteen tottuneelle elämälleen liikaa, mutta siltä
ihanaa. Korven kukka hän ei olisi, Kylli, kultakiharainen mansikkasuu,
jos antaisi heti itsensä niinkuin kulttuurikukka.
Bertil istuu Kyllin aitan kynnyksellä. Tyttö liikkuu siellä hämärässä
aitassa ja hyräilee. Vuode saa uudet lakanat ja tyttö pistää pieluksen
alle tuoksuvan kämmekän, korvesta löytämänsä, kun on käynyt karjaa
kotiin hakemassa. Kukkea povi sykähtää. Ensi yö on juhannusyö ja
kokoilla tanssitaan. Bertil tanssittaa vain häntä, ja sitten tullaan
tänne hämärään aittaan. Mitä sitten seuraa, tietää tyttö ja värähtää.
Se odotus on ollut niin suloista.
Bertil tulee aittaan ja katselee ympärilleen. Hän on niin harvoin
käynyt maalaistyttöjen aitoissa eikä yhtään kertaa sellaisen kuin
Kylli. Tämä aitta onkin aivan erilainen, niinkuin tyttökin. Orret
notkuvat vaatekertojen alla, ja niissä on tytön ihon tuoksua.
— Elä katsele, ne ovat vain sellaisia...
— Minkälaisia? naurahtaa Bertil ja tavoittaa tyttöä syliinsä.
Tyttö väistää ja nauraa. Silmissä on kostea kiilto. Puseron nappi on
auennut, ja Bertil näkee hämärässä pyöreän, täyteläisen rinnan ja
painaa sitä vasten huulensa. Käsi tapaa joustavan lanteen, toinen
vyötärön.
— Elä, et saa... nyt... sitten ensi yönä... saat tulla minun aittaani.
Tyttö livahtaa pihamaalle, ja Bertil jää siihen seisomaan. Ensi yönä
huudetaan ja hoilataan kokoilla, ryypätään viinaa ja rysketään, mutta
hän ei ryyppää. Ei pisaraakaan. Tytön ei tarvitse hengittää ensi yönä
viinan väkevää hajua eikä hänen jäädä tuntematta tytön ja aitan tuoksua.
Bertil vetää syvälle henkeä, sitä aitan ja tytön tuoksua, joka
puhdistaa hulluuttavan yrttiviinan viimeisenkin hajun keuhkoista.
Hänhän ryyppäsi äsken vielä Hiertiäiseltä ja Joosepilta. Ne tarjoavat
taas illalla, mutta hän ei ota.
Bertil taittaa pihlajankukkia pellon laidasta sylin täyden ja kantaa
aittaan, pistelee niitä seinänrakoihin ja karistaa valkoisena sateena
vuodepeitteelle. Ensi yö on juhannusyö.