Bertil makaa päivänpaisteessa, tuoksuvalla nurmella, pehmeä mätäs
pään alla. Äsken on käyty Aatamin kanssa kokemassa verkot, ja ukko on
kähninyt pihaan, täysi säynäväkontti selässä, pienessä aamuliehakassa,
mukavia puhuen.
Bertil on rötkähtänyt siihen rannalle, tuntemaan ja miettimään.
Lintujen laulu kuuluu korviin, ja lehtimetsä tuoksuu vielä
aamukasteessa pihkalle.
Aurinkoa on kylliksi näinä kesäkuun kirkkaina päivinä. Se on
ruskettanut jo hänenkin pääkaupunkilaishipiänsä ja tunkenut joka
soluun. Voimaa on jo näissä käsivarsissa, vaikka alkaisi tuohon ketoon
peltoa kuokkia. Sitä on jo koko ruumiissa, vaikka tuon kiven tuosta
vääntäisi.
Onnellisia ihmisiä nämä kivenvääntäjät ja maanmöyrijät, monin verroin
onnellisempia, köyhimmätkin, kuin kaupunkien sinisuoniset asukkaat,
miettii Bertil.
Heillä on korpensa, viinansa, saunansa ja naisensa, väkevät nekin kuin
karhut ja lemmessä kiihkeät. Elämä sykähtelee heissä tuhat vertaa
sukkelammin kuin valkopintaisessa kaupunkilaisessa.
* * * * *
Bertil kävelee kylälle, skitsikirja kainalossaan. Aamiainen on
syöty aikaiseen ja onpa päivää kävellä, maata, kuluttaa miten vain.
Harakka-Antti on luvannut istua mallina, seistä paininpuillaan tahi
miten vain olla hänen mielikseen, kunhan vain vähin maksetaan.
Ja siellä on kylällä muitakin. Hameniemen Tiina Loviisa, vielä
nuorenpuoleinen ja repäsevä naisihminen.
Ja sitten Hiertiäinen. Ilmetty piru korvessa, puheineen, ilmeineen ja
käänteineen. Elämänviisas pieksunkärjestä harittavan tukan latvaan
saakka. Rämekorven kuu ja aurinko. Akkojen kanssa viisastelee, makaa
ja tuhnuaa, mutta kun tulee sille päälle, että liikahtaa, niin
liikkuu. Talkootansseissa pyörittää tyttöjä kuin riivattu ja lyö
viinanhajuisessa kamarissa ukkojen kanssa viittä lehteä ja voittaa.
Harakka-Antin Kustaava, uninen akan kuipelo. Puhuu kaikki asiat halki
ja on karkea suustaan, viimeistä myöten. Kun sattuu pahalle päälle,
nostaa helmansa ja pyllistää hyvällekin vieraalle, häikköläinen.
Hurjapäiseksi tekeytyvä Tanulan renki, että saa maata silloin kun
nukuttaa. Ja Antin pojat, yöt järjestään piikatyttöjä metsästävät,
rippikoulunkäymättömät jukurit. Ovat häntäkin, Bertiliä, jo monta
kertaa nokasta vetäneet.
Ja sitten nämä kotoiset, Kenkkulaiset.
Aatami kuin patriarkka, muhoileva, syntilöistä haastava ja repijäistään
korpiviinalla hoitava, ahnas naisiin, mutta ystävällinen ja hyvä
jokaiselle.
Emäntä Karuliena, leikkisä, mutta kun tyttäriinsä suuttuu
laiskottelusta, kiehuva ja purpattava kuin sotkupata. Työteliäs, mutta
eräässä suhteessa hävytön, kun mistä oikein suuttuu.
Jooseppi kuin metsäläinen, villi ja voimakas, melkein hirvittävä
voimissaan silloin kun sattuu maistamaan. Kuparinkiiltävä naama aina
hiessä ja aamuvarhaisesta iltamyöhään raivaamassa. Tavallisen miehen
työkalut eivät kestä miehen kynsissä, vaan pitää teettää ne vartavasten
sepällä pajassa.
Joosepista vanhempi, Nuutti, uskoa harjoittava niinkuin isänsä, mutta
hänkin kärkäs korpiviinaan, kun paha rupeaa viettelemään. Silloinpa
Nuutti lähteekin monen päivän reisulle, metsiin, johonkin mökkiin
ryyppäämään, ja palaa sieltä katuvana ja reen pajulla istuen veisaavana.
Jooseppia nuorempi Salomo on suvun vilkkain ja vikkelin vesa,
viisaudessa nimensä kaimaan, tyttövekari ja naurattaja. Työtä hänkin
painaa aamusta iltaan, mutta lauantaisin lähtee jo aamiaisilta
tyttöasioille ja palaa vasta maanantaiaamuna. Salomo on taiteentuntija
ja tarkastelee mielellään hänen maalauksiaan ja piirroksiaan ja tuo
milloin mitäkin eriskummallisempaa hänelle metsästä. Pahkakeppejä,
kiviä ja muuta.
Ja sitten Kylli, hänen rakastettunsa, hienohipiäinen, voimakastunteinen
ja joka suhteessa sievä tytön tyllykkä. Ilmeinen Aino Kalevalan mailla,
veikeä ja vallaton, rohkeita käänteitä tekevä ja sanoja sutkautteleva,
oikea korven villi ja huumaava kukka. Häntä voisi rakastaa, sillä
tavoin kuin hän voi naista rakastaa, vaikka ikänsä. Tuhansin verroin
toista kuin joku helsinkiläishempukka.
Olihan talossa muitakin tyttäriä. Heta, vanhapiika, kärttyisä ja
alituiseen jurnuttava miesväelle. Ja vaikka jurnutettavat asiat
olivatkin muita, tiesivät räntäsateen alle joutuneet, että se oli
siitä, että miesväki oli hänet jättänyt vanhenemaan ja homehtumaan.
Venla, kuusitoistavuotias villikissa, äidin parhain apu taloudessa,
mutta viekas kuin kettu vetämään nenästä, äitiäänkin, ja lemmen
asioissa kiihkeä, mutta varansa pitävä, ettei liikoja lahjoittanut.
Oikean iloisen talonpoikaislapsen mallivesa.
Ja sittenpä sitä jo tullaankin Tanulaan ja pihamaalla on mukava tehdä
kaikenlaisia huomioita.
Läheisen ja katottoman kuistin sivuilla on lasten jätteitä, joita
talviseltaan ei ole joudettu pois vielä korjaamaan, vaikka kesäkuu
onkin jo puolessa. Pihamaalla on pärtöä vaikka mistä nimestä. Vanhoja
kenkiä, joilla lapset ovat parastaikaa sotasilla, laatikonpalasia,
reen kappaleita ja tallin seinustalla vanhoja saaveja läjässä, osaksi
lautoina, vanteet hanien kiekkoina.
Tupa on sentään lakaistu leppävastalla, ja sen tuoksu tuntuu vielä
siellä, kun Bertil astuu sisään.
— Kappas moalaria, mestaria, kun näin aamusta päivin..., ihastuu Antti
ja käkkerehtii paininpuillaan siinä lattialla.
— Taisitte tulla sitä kuvaa ottamaan... lähtään tänne kamarin puolelle.
Kustaava keittää kahvit, niin pannaan putelista kuppiin, paremmin
sitten syntyy sekin kuva. Saankos minä sen sitten itselleni?
Antti käkkerehtii ja kolmikulmaisilla silmillään katsoo kysyvästi
maalaria, lupaako tämä kuvan hänelle. Panisi sen sitten vaikka tuohon
kamarin seinälle. Siinä on jo toinenkin taulu, Tittulierin akan antama
Kustaavalle, mikäpähän lienee niitä raamatun kuvia, petlehemilöitä ja
muita.
Bertil ei kuitenkaan sano nyt maalaavansa, tekee vain luonnoksia ja
sitten jonakin toisena päivänä. Eikä lupaa kuvaa Antille. Se maksaa,
jos tahtoo ostaa, viisituhatta.
— Markkaako vai penniä? kysyy Antti. Silmänahkat lupsahtelevat.
— Markkaa tietysti.
— Niin, niin, mitäs niistä pennilöistä. Mutta sittehän te rikastutte
sillä kuvalla. Paljonko mestari maksaa siitä minulle, kun saa sen
kuvata? kysyy Antti, toivoen jo hyvän summan saavansa mallina
istumisesta.
— Voisihan siitä jonkun viisikymppisen maksaa, lupaa Bertil.
Antin silmäkolot kääntyvät sillanrakoja tutkimaan. Eipä se tosiaankaan
lupaa paljoa, häikköläinen, vaikka itse saa niin paljon. Pitää siltä
satanen vornuta, ja kun maistaa, niin ehkäpä heltiää.
Antille johtuu mieleen, että maalari, tämä Helsingin herra, on sanonut
tarvitsevansa alastomia naisiakin mallikseen. Tottapa semmoisia
syntikuvia maalailee. Eiköhän tuolle kelpaisi Kustaavakin malliksi.
— Tuota, jos maalari niitä naisen kuvia... alasti roikottavia
maalailee, niin joutaisi tämäkin Kustaava malliksi. Siitä kaiketi
maksetaan enemmän kuin vaatepäällä? Kyllä Kustaava roikottaa, ei se
sillä välitä.
— Ei taida oikein sopia, nauraa Bertil ja tekee lähtöä, piirrettyään
muutamia luonnoksia Antista.
— No, piru, mihinkä se semmoinen kiire, kun Kustaavan kahvi... se
oikein pesi pannunkin, vai lie vielä pesemässä... se akka on vähän
hidas puuhissaan. Istutaan ja turistaan... eihän siitä Kustaavasta
malliksi, kun on vain nahka luita pitämässä. Pitää kai olla lihava,
vahvareisinen... tuota... kyllä minä mallina istun ja seison, vaikka
päälaellani, jos nyt maalari antaa sata markkaa siitä.
— Samahan se, sitten kun maalataan.
Antti jäi siihen portaille lupsahtelevine silmäkoloineen.
* * * * *
Asari Hiertiäinen on mennyt aamiaisen jälkeen saunan lauteille hieman
levähtämään, kun se ainainen tuvan ja kamarin sängyssä lojuminen tahtoo
väsyttää.
Ja akkojen kanssa viisasteleminen. Eikä aina kehtaa heitä muutenkaan...
silmissään... kikattajoita, näitäpä piikoja, räkättäjöitä. Heitetään
milloin märällä rievulla, milloin ruikataan vettä niskaan, kun on
makeimmassa unessaan. Ovat käyneet semmoisiksi, somiksi, kun niiden
kanssa ei malta joskus olla pelaamatta. Mutta nämä... pitäisi aina
hieroa. Kuka per... sieltä nyt, kun alkoi jo uneen vetää.
— Ka, Perttuli, löysitpäs. No noustaan sitten savuille.
Bertil istuu penkille polttaen sikariaan, ja Hiertiäisen ympärillä
kiirii kessun sauhut, mukurapiipusta kiskotut. Ei ottanut sikaria
vieraalta, kun sanoi säästävänsä tuikun päälle.
Hiertiäinen on ollut kalassa ja kertoo Bertilille vahingosta, joka on
hänelle tullut.
— ... minä lappamaan lankaa veneeseen ja tuumin, että lohi... kun vei,
uitti, venettä niin ettei soutamalla, no ihan niin ettei soutamalla
mitenkään... ja sitten kun tulee siihen veneen viereen, niin näen,
että hauki, piru, ja niin suuri, että ainakin kaksi korttelia silmien
väliä. Minä lyön niskaan sitä ryöttöä, ja sitten kun tapeltiin... minä
ryyppään välillä viinaa ja sanon sille, että kenkkuile mitä kenkkuilet,
tultava on, kun täällä langan päässä on se Hiertiäinen, ihan oikea
Hiertiäinen, ja siinä kun sitten vähä hetki vielä vehkeiltiin, niin
lutkahti, piru, veneeseen ja aukoi suutaan kuin härkä. Minä istun
soutamaan, kotiin näes sitä, ja olen hyvilläni... saa monta kymppiä
sillä... niin ottaa ja hyppää tämä lutkake järveen, ihan hyppäämällä,
ja siihen se meni menojaan.
— Olipa siinä hauki.
— O-oli, makasi kuin lehmä siinä veneessä, mutta pääsipäs. Mikä lienee
ollut pahalaisen kala.
Vähitellen laskeutuu, rappu rapulta, Hiertiäinen alas lauteilta ja
nostelee saunan ovella löksöttäviä housujaan ja naurahtelee sille
olemattomalle hauelle, joka karkasi. Lähtee sitten lupsuttelemaan tuvan
puolelle, pakisten Bertilille:
— Lähtäänpäs jonakin päivänä kalaan, Pertteli, paistamaan oikeita
ahvenen juhtia hiilillä, semmoisia köriläitä, jotka joskus onkeen
tarttuessaan kiskasevat miehen venheestä järveen. Otetaan piika-Anna,
se lihava löntti, soutamaan, ja muutenkin mukaviksi, ja hitsiläinen,
puteli mukaan viinaa, että saa huuhtoa ruotoja kurkusta. Häh?
Bertilillä ei ole mitään sitä vastaan, ja Hiertiäinen jaarittaa:
— Ongitaan, reistataan luuvolla, jossa aina nykäisee, otetaan sitä
Perttelin aurinkokylpyä pakaroille ja maistetaan, maistetaan välillä.
Se tuo kesäinen luonto on niin mukava ja ne köriläät, varsinkin jos
paistaa hiilillä.
Loppumattomiin olisi Bertil voinut kuunnella sitä lökertämistä. Ihana
oli tämä korpi, talot vanhoine tapoineen ja esineineen, ihmiset ja
suopursuille tuoksuvassa korvessa tippuva viina.