Laskumailleen aleneva aurinko paistaa vinoon tyvenen Rämejärven
yli Kenkkulan saunan eteen. Kukkiva pihlaja on siinä saunan edessä
ja alempana ruispelto ja pihamaan takana karjatarha, josta nousee
lehmisavu ja painuu kiemuroivina säikeinä korpeen.
Korvessa kukkuu vielä käki. Päivällä on siellä laulanut tynnyrilintu,
tiputtaja, mutta nyt visertää rastas.
Karjatarhassa lypsetään, ja tytöt ilakoivat ja nauravat. Rengit,
löksöttävähousuiset jämiläät, seisovat tarhan aitaa vasten ja
katselevat tyttöjen paljaita polvia ja pohkeita ja ajattelevat
ensi yötä, tanssia ja kokoilta paluuta. Tytöt nauravat rengeille,
köriläille, tietäen heidän mielitekonsa. Onpa heillä, täyteläisillä ja
maidonvalkeaihoisilla, muitakin kuin renkejä. On talojen poikia, jotka
antavat lahjoja ja osaavat tanssia.
Rengit kuulevat sen ja kiroavat. Eiväthän he ole ihmisiäkään, korven
kohdussa, soilla ja pelloilla vääntäviä perkeleitä, jotka eivät saa
edes juhannusyönä oikeita tyttöjä nähdäkään.
Ja kun kerran ollaan semmoisia, niin ryypätään. Turakka on antanut
heillekin kaksi litraa mieheen, ja siitä saa jo sikahumalan. Mennään
saunan taakse ja ryypätään, kirotaan ja tekohumalaa horjuen mennään
saunaan, ennenkuin rukiin mehu on ehtinyt nousta vielä päähänkään.
Siinä ovat jo muutkin miehet riisumassa. Löksöttävähousuinen
Hiertiäinen ja juhannusiltanakin ryhtinsä säilyttävä Aatami, kasvoilla
hyvänmielen sileys, renkien mellastuksesta huolimatta. Mustanpuhuva
Turakka, hikinen tukka otsaan liimaantuneena, jäykkälihaksinen vartalo
pingoitettuna ilta-auringon valossa. Vahva ja mustapartainen Patrakka,
silmät kiiluvina ja naama hohottavana. Jooseppi viinan punerrus nenässä
ja ohimoilla, puhisten kuin höyrykone.
Pihlajata vasten, nurmella, on pitkäkaulainen puteli, Hiertiäisen
joskus herroilta saama, ja siihen on juhannussaunan kunniaksi liritetty
isosta puulekkeristä viinaa. Puteli kiertää miehestä mieheen.
Kiuas jyrisee kuin ukkonen, ja mustan laipion rajasta ei erota muuta
kokonaisuutta kuin heiluvia vastoja, palasia punaista ihoa, eikä kuule
muuta kuin ähellystä, renkien jyriseviä bassoja, kun kirotaan niitä
piikoja, jotka virittävät halut, mutta tekevät sydämen kipeäksi.
Aatami laskeutuu ensiksi ja valaa päähänsä kylmää vettä. Autuas ilme
sileässä naamassa hän astuu ulos kukkivan pihlajan alle vaatehtimaan
eikä peitä, vaikka kikattavat piiat kulkevat siitä ohi.
Turakka ja Patrakka jäävät viimeisiksi. Turakka tunnustaa, että
Patrakan, rakkaan ystävän ja uskonveljen viina on yhtä hyvää kuin
hänenkin, mutta ei sitä, että Patrakka kestäisi kiukaan vihoja niinkuin
hän.
Hiertiäinen lyö löylyä ja on väliin lattialla mahallaan, polttaa
näätsen selkää. Ylhäältä lentelee vastan lehtiä, ja Patrakka kiroaa,
mutta sisu ei anna perään. Ei vaikka nahka luiskahtaisi päältä kuin
paistikas.
— Olet sinä, piru, näemmä mies, kuuluu Torakan tunnustus, ja hänen
vastansa lentää seinään. Sitä seuraa Patrakan ruoskaksi käynyt vasta,
ja rinnan, käsi kaulalla, laskeutuvat miehet alas.
Pihlajan alla vastakkain, putelia vuorotellen kuuristaen, kyyköttävät
korven villit kuninkaat, puuskuttaen ja puhaltaen.
— Kuuletko käen kukunnan korvesta? kysyy Turakka tutkien toverinsa
kuuloa.
— Enpä kuule, taisi löyly tuketa korvat. Sinun silmäsi ovat kuin ulos
tippumassa.
— Rupesi vähän hämärtämään lauteilla, tunnustaa Turakka. — Sitä
semmoista ei kestäkään kuin pirun nahka, mutta mehän ollaankin oikeita
korpipiruja.
Hiertiäinen nauraa ja valehtelee:
— Tuota... kerran kun oltiin juhannussaunassa, niin rupesivat kiusaa,
mukamas, minulle... korvollinen vettä kiukaalle ja ylimmät seinähirret
paloivat mustiksi. Mutta minäpä tiesinkin sen koiruuden edeltäpäin
ja vedin nahkaani suvenkuuta, semmoista tököttiä, ja, piru, nauroin
vain lauteilla. Ihmetellään, että miten mies kestää, kun saunan hirret
käryää, jotta ihan savu tissusi.
— Haise nyt jo, ja mene hiiteen! sanoo Turukka. — Juhannusyönä ei saa
valehdella, ei muuta kuin vähäisen. Juhannusyönä pitää ryypätä niin
että on turpa savessa. Lähtäänpä miehet aloittamaan.
* * * * *
Bertil on istunut ruispellon pientarelle saunasta tultuaan ja katselee
siinä pohjoisen taivaan kajastelua, pihlajan kukilla ja lehdillä
värähtelevää, ruskoa, ruispeltoa, joka on kuin tiheä, loppumaton
viidakko.
Pientarella on mesikon kukkia, ja väkevä tuoksu nousee pellosta. Siinä
pientarella voisi istua aamuun asti, auringon nousuun, kun kaikki
väräjää päivän kullassa ja lämmössä. Saisi nähdä kasteen nousevan
maasta ja kukkien elävän ja hengittävän. Saisi elää miljoonan vuosia
yhdessä yössä.
Kylli tulee saunaan, ja Bertil katselee hänen riisuutumistaan pihlajan
juurella. Esiliina lentää oksalle, hamonen humahtaa nurmelle, toinen,
ja tyttö seisoo siinä paitasillaan eikä huomaa katselijaa. Suu on
hymyssä, eikä Bertil käsitä, että tyttö miettii ja kuvittelee tulevata
yötä, tanssia, hanurin säveliä, aittaa ja vuodetta ja vielä muutakin,
joka nostaa poskille heleän punan.
No nyt meni paita oksalle ja tyttö menee saunan ovelle; kädellään
silmiään varjostaen katsoo siinä vielä järvelle, jossa joku näkyy
soutavan. Valkealla iholla väreilee ihmeelliset värit. Tuossa noin,
maalata, välähtää Bertilille, mutta tyttöhän ei seisoisi niin mallina
kuin nyt.
Bertil lähtee vähitellen pihaan. Kamarista kuuluu ukkojen jymy. Siellä
tanssitaan, pelataan kontraa ja ryypätään. Toisella pöydällä on iso
läjä piirakoita ja siitä haukataan.
Bertiliä pyydetään mukaan, mutta hän ei mene. Sanoo lähtevänsä kokkoa
sytyttämään. Hiertiäinen tulee jälestä ja sanoo:
— Sanoisit edes, minkä tähden et ryyppää. Surettaa, näätsen, kun tässä,
piru, ystäviä...
Bertil sanoo halailevansa tyttöjä tänä yönä ja silloin hän ei maista.
— Vai sitä... no, per-setti, puristele heitä sitten. Pitää sanoa
Aatamillekin, kun tahtoi tietää — hänkin ystävä... näätsen... sinulle.
— Niin, niin. Käynpähän yöllä katsomassa.
Kyllillä on raitainen puku ja tuomenkukka napinlävessä. Bertil tietää,
että Kylli on ne kukat ottanut hänen tähtensä, vieläpä hakenut ne
pitkän matkan takaa, kun pihatuomet ovat jo kukkineet; tietää ja on
onnellinen, siten kuin hän voi olla. Eikä enempää voisi ollakaan, ei
vastakaan.
Huoneissa hulmahtelee juhannusyön henki, ja kukat ikkunoilla katselevat
valoisaan yöhön. Kukkia onkin vain Kyllin ja nuorimman tyttären
ikkunalla, sillä ne eivät siedä korpiviinan löyhkää.
— Tule nyt pian, kiirehtii Kylli Bertiliä, ja yhdessä mennään kokoille
rantaan, josta kuuluu jo hanurin kurnutus.
— Sinähän tanssit hyvin, sanoo Bertil tytölle.
— Älä nyt... en minä osaa...
— En vielä kenenkään muun kanssa tanssiessani ole niin nauttinut kuin
sinun, tunnustaa Bertil rehellisesti, mutta tyttö ei usko.
Niinkuin voimakas nuori jumala hän on täällä korvessa, viinaa ja
hunajaa tihkuvassa, alkuihmisten keskellä, maan ja kasvien voimakkaita
tuoksuja hengittäen ja tuntien tytön joustavat muodot käsiensä alta.
— Istutaan ja katsotaan, pyytää Bertil, vai haluaisitko tanssia?
— En, kun noin sotkevat.
Ryypänneet rengit olivat saaneet tyttönsä, toisen talon Mantat ja
Maikit, ja rinnat likistyksessä, turpea koura tytön lanteella polettiin
tannerta, väliin suutatuksin ja poskituksin. Tanttu, soitollaan elävä
kulkumies, vetää hanurin suoraksi ja se on silloin syltämittainen
ja basso möyryää ja mylvii kuin härkä, diskantin tehdessä tahtia
tanssijoille.
Jopa tulevat miehetkin kamarista. Kokko sytytetään, ja annettuaan
pullosta soittajalle sanoo Turakka:
— No nyt Anninpolkka ja anna pirun huutaa niinkuin sinulta voimista
lähtee.
Hanuri korahtaa, ja veren väkevä sävel soi ja valittaa. Silmät palaen
katsovat tytöt, kenen viinakuningas ottaa käsivarrelleen, sillä se
tietää autuasta kohona lentämistä ja hengitystä salpaavaa puserrusta.
Piikatynkien kanssa reputtavat rengit väistyvät vaistomaisesti syrjään,
ja muutkin jäävät katsomaan Turakan tanssia. Lakki lentää Jussi Turakan
päästä, ja tytön letti viilettää viuhuvana siimana ja hameet nousevat
yli polven.
Patrakka, karjalaissyntyinen, polkee omaa tahtiaan, liivit auki, mustan
parran sisästä hampaat kiiluen, hämmästelevä tyttö kokien seurata
liikkeitä, mutta onnellisen näköisenä silloin kun saa nojata tanssijan
karvaiseen rintaan ja tuntea tämän puristuksen.
Jopa lähtee Hiertiäinenkin. Ottaa matalan ja tanakan tytön ja
lupsuttaa, kiirettä pitämättä, ikenet irvissä, välistä toisella kädellä
housujaan nostaen.
Sillä ei ole nyt kiireempätä hänellä, Asari Hiertiäisellä, kuin
ennenkään, eikä tarvitse sen vuoksi riehua, ettei saisi tyttöä, ketä
vaan, hänkin, vaikk'ei sitä saantia varten lämmitäkään heitä, niinkuin
toiset hurjat tekevät.
Sillä pitää olla tanssilla tahtinsa, niinkuin muullakin asialla.
Sitä pitää, piru soikoon, lupsuttaa ja tunnustella kädellään, miltä
paikoilta olisi mukavin pitää tytöstä kiinni.
Ja kun Hiertiäinen löytää sen mukavan paikan, puristaa ja kiskoo niin,
että tytön hameet nousevat koholle ja messingit vilahtaa, nepä paksut
sääret.
Antaapa vilahtaa, kun kerran Hiertiäinen itse on pelissä. Sitäkö
täytistä sitä ryskämään ja hyppimään, kun kerran tanssiminen ei ole
muuta kuin lähekkäin olemista, lupsuttamista. Eikä haittaa sekään,
että viinaputeli on housunkauluksen alla ja tyttö suhahtaa: "mikä piru
sinun housuissasi on". Se on puteli siinä ja siitä ryypätään, kun on
juhannusyö ja tässä ensin tanssitaan, lupsutetaan, tämän tytön kanssa.
Bertilin ja Kyllin ohi mennessään iskee Hiertiäinen silmää, että näin
sitä pitää, piru, kun sielu on nuori ja putelissa housunkauluksen alla
on mistä ryypätään.
Anttikin on tullut katsomaan tanssia ja lähtisi mielellään
paininpuillaan lekertämään niinkuin Asarikin, mutta tytöt, venskelit,
eivät taida hänen kanssaan lähteä. Kyllä sitä ennen, mutta sitten tuli
tauti niihin sääriin ja käänteli ja koukisteli, hitsiläinen.
Bertil olisi katsellut nautinnolla sitä ryskämistä, hipomista ja
hivuttamista, mutta Kylli pyysi lähtemään rannalle. Oli saanut jo
niistä tansseista tarpeekseen.
— Haisevat vielä niin viinallekin, sanoi.
Rannalla suuret satavuotiset petäjät ja riippakoivut katselivat
ihmetellen valoisaan yöhön. Kerran vuodessa se tuli, valoisin yö, ja
kirkkaat tulet paloivat vesillä ja mailla.
— Tiedätkö, tyttö, miksi juhannusyönä ei kukaan ole yksin, sanoi
Bertil. — Silloin varmaankin nääntyisi ikävään, tukahtuisi kaipuuseen,
kun on kesän ensimmäinen heilimäyö.
Tyttö helähti nauramaan.
— Eihän kenenkään tarvitse olla yksin eikä nääntyä; kun tahtoo niin
saa... Hiertiäinenkin saa itselleen tytön.
Niin todellakin, piru vieköön, hän oli tulla hempeämieliseksi, vaikka
oli raikkaan korpikansan keskellä. Tyttö pakana nauroi jo sille.
— Mennään sinun aittaasi, Kylli, pyysi Bertil.
— Sinäkö koristelit sen pihlajankukilla? Vuodekin oli ihan valkoisena.
Katso, noin monella mäellä savuaa kokkotulien jätteet.
Tyttö nyökkäsi järven takaa näkyviä vaaroja, joilta nousi heikkeneviä
savukiemuroita.
Sielläkin hummataan, ja kun hanuri vaikenee, hajoaa joukko metsäteille,
missä kiihkeästi kuiskutellaan.
Ja sitten on keskikesän jokainen sunnuntaiyö sitä hummaamista.
Valo järvellä muuttui pehmeäksi, ja rannoilta nousi sumu.
Tanssipaikalta kuului kiihkeä, haikean surumielinen sävel. Se oli
niinkuin tämä kesäyö.
* * * * *
Juhannuskoivut olivat jo nuutuneet kuistilla ja pirtissä. Vanha kello
valvoi yksin hämärässä nurkassa. Bertil tunsi hetkisen, miten hänessä
teki kipeää. Hän saa tytön tänä yönä kokonaan, mutta pian kuihtuu
kaikki, hän menee kuitenkin joskus pois ja tyttö jää tänne. Tyttö
tietää sen, mutta rakastaa silti noin.
— Tule, mennään aittaan, pian aurinko nousee, kuiskasi tyttö ja laski
hiuksensa valloilleen. Se oli merkki onnellisesta antautumisesta.
* * * * *
Kokko on sammunut, ja viimeiset kekäleet riutuvat. Hanuri on vaiennut,
ja kulkumies, soittaja, kuorsaa nurmella, tyhjä pullo päänpohjissa,
toisella kädellään vielä pitäen hanurin nahkaremmistä.
Siellä on Hiertiäinenkin, lupsuttaja, suullaan nurmikolla, ja joku
heittiö on nostanut hänen takapuolilleen kuivuneen lehmänaineen. Pullo
on vielä housunkauluksen alla, mutta pohjapuoli ylöspäin, ja lakki on
lentänyt vähän matkan päähän.
Patrakka ja Turakka ovat nukkuneet käsi kaulalla, ja puteli on
leppäpensasta vasten pystyssä käden ulottuvilla.
Rengitkin ovat tupertuneet suulleen ja tyttöasiat ovat jääneet sikseen.
Toiset, onnellisemmat, ovat vieneet tytöt näin juhannusyönä, ja heidän
vuoronsa on joskus toiste, arki-iltoina. Raatelevaa sydäntä, siitäpä
yksin jäännistä, on voideltu viinalla, ja mahtava kuorsahtelu jyrisee
nyt hiljaa riittyvän kokon ympärillä.
Aurinko nousee ja paistaa Turakan punoittavaan naamaan. Turakka herää
ja hieroo silmiään, muistaa missä on ja kiroaa. Nousee ja lähtee
etsimään tyttöä itselleen.