Herätessään seuraavana aamuna leveässä puusängyssään ei Bertil Hög
muista ensin missä on. Sitten tulee mieleen ukot ja viina, talo ja
komea tytär, Kylli. Hänhän onkin korvessa, siunatussa maassa, missä
vuotaa viina ja hunaja. Sen tytön suu on hunajata, ja viina, se on
ihmeellistä. Hänen voimattomiksi käyneissä käsivarsissaan on vieläkin
sen viinan voimaa. Vaiko muuta lienee, maan ja korven antamaa.
Se saattaa olla sitäkin ja sitä saa mielin määrin, joka päivä, viikkoja
ja kuukausia.
Bertil istuu sängyssään ja katselee raamatunlausekorttia seinällä.
Lause on painettu kullalla ja lintu kantaa sen alla lehvää nokassaan.
"Iloitkaat aina Herrassa."
Se lause on siinä mukava. Ja lehvää nokassaan kantava lintu. Vaikka
ihan häntäkin varten. Nyt hän on täällä paossa tympeätä kaupunkia ja
sen ihmisiä. Jos on viinoja, niin ryyppää, vähän, maistaa, niinkuin
ukko sanoo, ja jos ei ole, niin voimaa saa täällä kyllä ruumiiseensa.
Jos jäisikin tänne vaikka lopuksi iäkseen. Ottaisi talon tyttären
ystäväkseen ja laittaisi mökin.
— Kas, johan te olette valveilla.
Kylli kurkistaa ovelta ja menee hakemaan varmaankin kahvitarjotinta.
Kylli tulee, vastasilitetyssä pumpulipuvussaan, iloa uhovana, ja laskee
tarjottimen pöydälle.
— Kuulehan, Kylli, istuhan tuohon sängyn laidalle, pyytää Bertil.
— Meistä tulee varmasti oikein hyvät ystävät ja meidän pitää sanoa
sinuksi toisiamme, ilman muuta kursailua tahi odottelua, eikö niin?
Tyttö istuu sängyn laidalle ja puna karehtii poskilla. Nauraa veitikka
niin että valkoiset hampaat välkkyvät. On kuitenkin hieman hämillään.
— Niin minustakin. Turhaa se on teitittely.
— No oikein kättä päälle, sanoo Bertil ja ottaa tytön käden omaansa.
Katselee sormien kirkasta ihoa. Onpahan maalaisillakin kauniit kädet
ja sitten niin voimakkaat. Niillä Helsingin hempukoilla sellaiset
verettömät ja...
— Ei saa katsoa.
Tyttö pistää kätensä taakseen ja katsoo Bertiliin. Meinanneeko se ottaa
hänet noin ilman mitään vaan, mutta ei tipu.
Bertilin on niin ihmeen hyvä olla siinä, loikoa ja katsella tyttöä.
Sillä on täyteläiset rinnat ja ne kohoilevat tasaisesti puseron alla.
Hiukset olivat illalla sykeröllä, mutta nyt ovat sitaistut niskasta
nauhalla ja vahva kiemura on sukeltanut kaulaa myöten rinnalle ja valuu
peitteelle.
— Onpa sinulla rehevät suortuvat.
Tyttö vetäisee häntä kasvoille kädellään ja nauraa mennessään. Tuvasta
kuuluu vielä sen hilpeä nauru. Saattaa nauraa vaikkapa hänellekin,
kaupunkilaisherralle, joka vielä yhdeksän ajoissa pötköttää sängyssään.
Ei, tästä on noustava.
Isäntä tulee kamariin, kimppu lapikkaita käsivarrellaan. On johtunut
mieleen, että Perttulilla pitää olla pieksut, kun kerran on maalla ja
kun mennään viinakokkia katsomaan. Eihän niillä miten, patiinakengillä,
lumessa.
— Valikoippas tästä mieleiset nyt itsellesi ja muutenkin sopivat.
Emäntä tuo sieltä hyvät villasukat, koskapa näkyy näitä silkkirepaleita
sinulla... Nämä on pitäjän parhaan suutarin tekemiä.
— Voi perhana, ihastuu Bertil. Kun hän on ikänsä kaivannut sellaisia
kenkiä, maalla ollessaan, mutta ei ole tullut teetetyksi.
— Minä voitelin lampaantalilla tuosta kaksi paria, koetappas jalkaasi,
jos eivät vain pienet liene. Se on nuorella miehellä komea, tämä ruskea
lapikas. Niinpä sutkahti jalka kuin suohon, eikä ole rinnastakaan iso.
Taisipa sattua ihan ensi koetuksella.
— Jo sattui, sopivat ovat ja niin perkasen mukavat. Syntyy näillä.
— No vaikka tyttöjä tanssittaa.
Emäntä tuo harmaat villasukat ja nauraa hekottaa herralle siinä
sängyssä, kun on housutkin jäänyt puolitiehen jalkaan vetäessä.
— Tässähän nämä nyt olisivat, lienevät liian karkeat hienolle
pitäjälle. Kyllin kutomat ovat, sanoo.
— Vai Kyllin kutomat. Hyvätpä ovat, tuhansia kiitoksia vain. Ja nämä
lapikkaat, voi turkanen, enköhän ota ja tanssita emäntää, sanoo Bertil.
— Kyllä sitä ennen tanssittiin lötkötettiin, jotta hiki reisiä myöten
lorotti. Nyt on jalat kuin tukit, kun tätä liikaa läskiä, turvottajaa,
on kertynyt.
* * * * *
Ulkona on huhtikuun aurinkoa tulvillaan koko avaruus. Lumi sulaa
pelloilla, joissa näkyy jo suuria sulaläikkiä, ja kun menee talon
taakse metsään, lähtee siellä teiri männyn juurelta pälvestä.
Niillä pieksuilla on nautinto astua vesilätäkköön, joka on tuvan
nurkalla, ja porskutella hyhmäistä hankea pellon laidassa.
Talossa on paljon salaperäistä ja jotain riemastuttavan voimakasta
tällaisena huhtikuun aurinkoisena päivänä. Ihmisissäkin on kevään
vauhtia. Renkipoika loilottaa pellolla, ja kun Jooseppi ajaa isolla
oriilla pihaan, huutaa kohti kurkkuaan. Kylli juoksee pihamaan poikki
ja nauraa, kääntyy ja heittää kostealla lumella häntä, Bertiliä.
Kuistin ovella sitten vilahtaa nauravat silmät ja notkuvat lanteet.
Talon sisällä on erikoinen henki, näissäpä vanhoissa honkaisissa
huoneissa, joita ei ole tapeteilla pilattu, vaan joiden seinissä
hohtaa kirkkaan ruskea honka, joka juhannus- ja jouluaatoksi luudilla
hohtavaksi hangattu.
Isännän kamarissa on iso kaappi, punaisella ja vihreällä maalattu ja
lujasti raudoitettu. Siellä on rahaa ja viinaa. Leveillä ja valkoisilla
maalittomilla lattiapalkeilla on kirkas matto ja ikkunan edessä koruton
pöytä, ääressä pari tuolia. Vuoteen yläpuolella on raamatunlause:
"Herra on minun kanssani, ei minulta mitään puutu."
Niinpä niin.
Bertil hymähtää iloisesti.
Ei puutu kirkasta viinaakaan, vaikka se niin monelta puuttuu,
hyvältäkin.
Emännän kamari on siinä vieressä, ja Bertil menee sen läpi Kyllin
kamariin.
Siellä tuoksahtaa vastaan puhtaan vaatteen haju. Kuvapostikortteja on
pöydällä ja monia koruompeluksia sängyn ja kaapin päällä levällään.
Sängyn päällä on pusero, Kyllin pusero, jossa on voimakasta ihon
tuoksua.
Tyttö lennähtää ovesta, Kylli, ja punastuu.
— Täälläkö sinä... kun kaikki on täällä niin sekaisin... tuletkos pois.
Siinä tytössä on voimaa, ja Bertil tuntee sykähdyttävän halun vetää
tyttö lähemmäksi ja... mutta se on otettava muuten, eikä niinkuin joku
kaupunkilaismamsseli, vyötäröiltä piukattu ja silkissä sihisevä. Tämän
rinnalla ovat tyhjää ilmaa, miettii Bertil. Sen hän on jo ennenkin
huomannut ja tuntenut, mutta nyt vielä selvemmin, että tuollaista
maalaistyttöä kuin Kylli tuossa ei voita suloissa eikä muussa mikään.
Kulttuurin runtelemia raukkoja, miettii Bertil niistä kurotuista ja
pyntätyistä hempukoista.
— Odotas, minä haen sulle jotain, sanoo Bertil ja menee kamariinsa.
Hän on muuten mukavikseen varannut muutamia hienoja hepeneitä,
ilahduttaakseen niillä jotain mieleistään maalaistyttöä.
Bertil palaa, käsissään hieno silkkipusero ja — sukkanauhat. Ne hän on
ottanut tällä kertaa mukaan vain piruuttaan, nähdäkseen tytön oikein
perinpohjin punastuvan. Ne hän pistää taskuunsa, ottaakseen vasta
myöhemmin esille.
— Tässä... se sopii varmasti hyvin sinulle.
Kylli sävähtää punaiseksi kasvoiltaan. Silmissä kimaltelee.
— Se on kaunis, mutta — liian hieno minulle, sanoo.
— Älähän puhu, tämä sopii oikein hyvin, saat uskoa.
Tyttö miettii, sivelee kangasta ja katselee koruompeleita.
— Mitä sinä tosiaankin hulluttelit, kun tällaista ostit ja kenelle?
Tyttö katsoo kiinteästi Bertiliin. Varmaankin ostanut jollekin, josta
ei sitten enää pitänyt, ja nyt tahtoo antaa minulle.
— Sinulle.
— Elä höpsi. Ethän sinä minusta mitään tietänyt. Annas kun koetan, onko
se väljä.
Tyttö sukasee pois puseron päältään ja pujottelee hepeneen päälleen.
Seinällä on peili, josta hyvin näkee.
Miks'ei se, semmoiseen hienoon hipiään... kyllähän se...
— Ja sinä ihan annat tämän minulle, sanoo Kylli, hyväksyen tarjouksen.
Eihän hän voi vastustaa kauniita vaatteita. Ja saahan se nyt joku
tällainenkin olla talon tyttärellä.
— Miten minä sinua osannen kiittääkään, sanoo tyttö melkein heltyneenä.
— Mutta mitä varten sinä näin tuhlaat?
— Katsohan, kun minulla ei ole edes siskoa, jolle saisin näin antaa,
vielä vähemmin muuta ystävää.
Kylli nauraa.
— Kyllä kai sinulla on ystäviä montakin. Olisin minäkin mielelläni,
mutta olen tällainen typerä tyttö.
— Elä puhu... ja sitten on vielä tässä tällaiset...
Bertil vetää taskustaan nauhat ja odottaa saavansa niillä ensin
korvilleen tytöltä, joka lähtee sitten suin päin pakoon.
Tyttöpä ei olekaan sitä lajia, joksi Bertil luulee, vaan suora ja
luonnollinen.
— Nämäpäs mukavat ovat, ihastuu hän. — Olisin monta kertaa ostanut,
vaan en ole saanut. Ja tämä kiinnitetään sukkaan näin.
Tyttö nostaa helmaansa ja pistää nauhan sukan laitaan. Bertil näkee
kauniin polven.
— Niin, annas kun laitan ne kiinni.
— Eläpäs... saan minä ne itsekin.
Tyttö laskee tavarat kaapin päälle ja sanoo:
— Nyt sinun pitää lähteä syömään, ruoka jäähtyy. Saat haukisoppaa, vai
söisitkö mieluummin paistettuna?
Ja menee nauraen edellä.
Bertil sykähtää muutamasta ajatuksesta. Hän saa kyllä tytön,
mutta kokonaan toisella tavalla kuin jonkun kaupunkilaishempukan.
Ei maalaistalojen tyttäriä yhtenä eikä vielä kahtenakaan iltana
valloiteta, niinkuin tehdään kaupungissa.
Miten ihanaksi kevät tuleekaan. Hän saa vielä voimansa takaisin.
* * * * *
Isäntä muhoilee ruokailukamarissa höyryävän hauen ääressä.
— Maistetaanpas pikkuisen ensin tätä Patrakan viinaa. Sekin on jo
oppinut sen yrttiensekoittamistaidon. Ja sitten mennään saunaan ja
annetaan tuimat löylyt Hörödiille, joka on tullut viinoja nuuskimaan.
Istuvat Hiertiäisen kanssa tuolla tuvassa. Se on sen Asarin keksintöä.
— Mikä on Hörödii? kysyy Bertil.
— Onpahan semmoinen höpsähtävä poliisi, viinapoliisi, käy haistelemassa
ihmisten henkeä ja on aina liikkeessä. Hiertiäinen oli pyytänyt tänne
saunomaan. Annetaan löylyt.
Bertil nauraa. Tämä Rämekorven kansa on ihmeellistä.