Aatamin sisua on kaivellut sanomattomasti Turakan itsepäisyys. Kun ei
rahalla eikä millään viinoja.
Olisi pitänyt pojat laittaa pyytämään. Ja ovathan ne sitä itselleen
haalanneetkin.
Kun olisi vehkeet, niin keittäisi vaikka itse, omiksi tarpeikseen.
Olisi edes se Patrakka, toinen rohtoruhtinas, näillä mailla. Se ei
taida osata sekoittaa niitä ryytejä, mutta muuten se kyllä siltä syntyy.
Mikä hiisi tässä auttaa, kun repijäinenkin taas rimputtaa jäsenissä.
Siinä on vieraskin. Pitäisi olla sillekin tarjottavaa. Poikien
kassoista oli saanut sen, mitä eilen maisteltiin, mutta nyt ei ollut
enää kuin yksi puteli ja kaksi miestä.
Niin, niin, yksi puteli ja kaksi miestä.
Aatami nyökäytti alakuloisesti päätään.
Ei joutanut senkään vieraan kanssa, kun piti lähteä reen jalaskoivuja
katselemaan. Jooseppi oli pyytänyt. Ei sanonut joutavansa joka paikkaan.
Mukavapa siellä kantavilla hangilla... Puolelle päivin kannatti vaikka
minkälaisen miehen. Ja kävellessä voi miettiä syntiajatuksia ja
muitakin, yhtä hyvin kuin kamarin sängyssäkin.
Ja sitäkin repijäistä. Nyt jo nytkytteli vahvoissa takalihaksissa, kun
ei saanut sille tarpeellista määrää.
Aatami nousee, köpittää mäelle, joka on talon itäpuolella, kääntelee
ja katselee. Mäelle näkyvät Kenkkulan laajat pellot ja niiden jatkona
Hameniemen ja Tanulan pienemmät vainiot. Koko kylä siinä keväisen
huhtikuun-aamun kirkkaudessa.
Ihan piti istua ja nauttia siitä kaikesta hyvyydestä. Ei edes vaivannut
repijäinenkään, eikä muu lihan himo.
Eihän ne näin täällä metsässä, luonnon keskellä, mutta kun menit
kamariisi, niin paikalla alkoi kaivaa toinen ja rimputella toinen.
Ja täytyihän syntisen ihmisparan hoitaa kumpaistakin. Toiselle tiesi
punakka piika-Iita lääkityksen, toista piti voidella viinalla.
Kun kehtaisi, niin olisi täällä metsässä. Pahan pitäisi loitota, sen
tunsi tällaisena kevätaamuna. Mutta jos olit täällä, niin reumatti otti
sitä tiukemmin.
Hyvällä on aina paha matkassa. Täytyy olla niinkuin olet ja katua
pahuuttaan, ja kun oikein perinpohjin katuukin, niin sitä suurempata
autuutta saa sitten tuntea.
Se on niin yksinkertaista, mutta sitä ei julkijumalattomat käsitä.
Aatami vetää keväistä ilmaa keuhkoihinsa ja tuntee todellakin, niinkuin
paha lähtisi hänestä kuulumattomiin. Mutta eihän sitä miten aina
metsissä... ja sittenpä sitä taas saa tapella sen synnin kanssa kotona.
Mikähän savu nousee Rämesuon laidasta? Se on kokonaan toisessa
paikassa, ollakseen Turakan savuja.
Mitäs jos siellä joku muukin kuin Turakka keitteleisi viinaa?
Ei auta, pitää lähteä ihan katsomaan.
Kumman kepeästipä se jalka nouseekin vielä, kun on oikein tosiasia
kysymyksessä.
Aatami pujotteleikse varovasti paikalle, mistä savu tissahtelee, ettei
säikytteleisi turhanpäiten, olipa sitten savujen pitäjä kuka tahansa.
Mutta sehän on Patrakka, ihan elävä Taavetti Patrakka, yhtä hyvä
viinamestari kuin Turakkakin, ryytejä vain vailla. Eikä semmoinen
sisukas konstailija kuin Turakka.
— No päivää, Taavetti, toivottelee Aatami iloisesti.
— Piru kun säikähdin, että sieltä Hörödii... nauraa pieni,
mustapartainen mies, niin että hampaat välähtävät parran sisästä. —
Päivää, päivää, mistä se isäntä tänne arvasi... kärttivät tätä panskan
lääkettä, kun satuin kylälle hiihtämään. Oli jo rankitkin laitettu
valmiiksi ja nyt ei muuta kuin tippuu ja tippuu. Ryytejä vain sekaan ja
tavara on sitä riimaa. Istutaan tänne, istutaan tänne havukasalle ja
puteli auki, kun kerran Kenkkulan Aatami on Patrakan vieraana. Nyt ei
erotakaan ennenkuin kukko kolmasti laulaa.
Aatami muhoilee ja painaa ruhonsa havuille. Se on tämä Patrakka yhtä
puhelias kuin ennenkin, laskettaa kuin rakeita ja nauraa väliin,
hohottaa. Mistä se nyt tänne osuikaan? Onnipa että osui.
Aatami maistaa ja tutkistelee tavaran laatua. Siinä on miltei hienompi
maku kuin Turakan viinassa. Mistä se on nyt uudet konstinsa oppinut?
Voi kuitenkin, miten tämä ihmisen elämä on somaa ja mukavaa. Aamulla
sängystä vääntäytyessäsi et tiedä mitä jo aamiaispäivällä tapahtuu.
Patrakka kantaa jäätä jäähdytyssoimeen, ja Aatami tarkastelee säkkiä,
joka on siinä havuläjän vieressä. Se on ihan kuin Kenkkulan säkkejä.
Jokohan olisi Joosepin hommia tämä?
Ja tuollahan on saaveja, jotka ovat lähteneet Kenkkulan aitasta.
Katsohan perhanata, sitä Jooseppia, kun nyt viinojen kanssa näin
ryysäämään.
— Kenelle sinä tätä... nyt laittelet? kysyy Aatami naama makeassa
muhossa.
— No kun sanon suoraan, niin vilja on Kenkkulan viljaa, niin että
isäntä vetää vain ihan kuin omaansa ja sanoo, tekeekö tällä mitään. On
kehuttu sitä Turakan viinaa, mutta eikö liene tähän sattunut jo vähän
jalompia yrttejä kuin Turakka on nähnytkään.
— Niin tuntuu. Keksitpä... mistähän lienet keksinyt. Minussa kun se
nykijäinen, ruumiissa, näissä paksuissa lihoissa, niin pitää lääkitä ja
menen sitten Turakalta pyytämään, rahalla tai millä vaan, niin sanoo,
heittiö, että en minä autuaille anna, ja, piru, ilman heitti.
— Sill' on Turakalla ne konstinsa ja kotkotuksensa, vaikka enpä
minäkään anna juuri kaikille, mutta kyllä minä annan viimeisen tipankin
Kenkkulan isännälle, ja tämäpä nyt onkin omaanne, että antakaa vaan
rimputtajalle ja reumatille ja jos piruloille niin paljon kuin pönkät
kantaa, mutta ei pidä varomattomasti... niiden yrttienpä takia. Saattaa
vetää uneen moneksi päiväksi, jos ylenmäärin... mutta varovasti,
varovasti, ja minä takaan, että voimia antaa niinkuin Turakankin
viina. Enkä sillä sano, että kade olisin Turakalle, ei. Hyvä ystävä,
hyvä ystävä on Turakka, mutta konstikas, niin pirun konstikas, että
tavallisen kuolevaisen, varsinkaan viinakyttärin, ei kannattaisi
olla niin hitsin nenäkäs, kun sitä mekin täällä tarvitaan, tarvitsee
Turakkakin, toista ihmistä, ja eipä tämä tipu rännistä, eli pillistä,
olkoon nyt mikä tahansa, jos ei kuka rukiita kasvata, ja piru vieköön,
jos minä vaan oikealta mieheltä kiellän viinan, niin minut saa hirttää
sen puun oksaan, jonka alla viimeksi keitän. Olen antanut omasta
taskustani nimismiehelle, papille ja lukkarille ja annoin yhden kerran
suntiollekin, mutta en anna enää, kun oli piru sanonut, että minä vien
mukanani kaikki helvettiin, ihmiset mukamas, sillä enhän minä mistä
keitä, jos ei kuka jauhoja anna, ja eihän akkoja huolita helvettiin, ei
ainakaan viinasynneistä eikä muistakaan. No, joko se puteli tyhjeni?
Laitetaan toinen.
Patrakka ottaa taskustaan yrttejä, jauhaa niitä hienoksi ja pistää
pulloon ja puistelee.
— Sen pitää ensin tekeentyä vähän aikaa, mutta eihän isännällä
mihinkään kiirettä lauantaipäivänä, istutaan ja turistaan. Passaa tuoda
maanantaina säkki jauhoja tänne korpeen, ja tippuman pitää vaikka
juhannukseen asti, eikä lopu Kenkkulan isännän kaapista rimputtajaisen
lääke, ja kyllä Jooseppikin tarvitsee osansa, semmoinen työjuhta ja
talon tuki. Saa olla kymmenen tavallista miestä sen töitä vastaamassa.
Niin että ei isännän tarvitse junkuttaa yhtään Joosepille, vaikka
väliin maistaakin.
Metsästä sujahtaa suksimies tulille, ja Patrakka kimpoaa kuin nuoli
pystyyn ja tempasee puukkonsa vyöstään.
— Kato pirua Turakkaa, kun luulin poliisiksi, kun niin sujautti salaa.
No mistä sinä armon veli tulet ja miten sinun sielusi tila on — ei
tämä ole pilkkaa, isäntä —, ja mitä kuuluu länsisuomeen, minä tulen
itäsuomesta, kun ei ole tavattu kuin viime kesänä. He, maista minunkin
tekemääni.
Patrakka ojentaa pullon Turakalle, joka hyvätuulisena hohottaa, käsi
Patrakan kaulalla, kun näes ollaan rakkaita ystäviä, rakkaita ystäviä
ja armon veljiä.
Turakka maistelee ja haistelee. Tutkii yrttejä. Katsoo kysyvästi
Patrakkaan.
— Mitä pirua... tämähän nostaa heti tukan pystyyn...
— Etkö tunne?
Turakka suhahtaa jotain Patrakan korvaan.
— Aa... vai sitä.
— Mutta sitä ei saa joka paikasta, semmoisilta vuorilta, joissa on
rotkoja, kylläs tiedät, eikä ennen kuin heinäkuussa. Minulla on
viimekesäistä.
Turakka huomaa nyt vasta Aatamin ja väläyttää lakinlippansa alta häneen
tuiman katseen.
— Mistä tuo syntisäkki on tänne osannut? Ala nyt, piru vieköön,
painella tahi...
Turakka puree hammasta ja heristää nyrkkiään.
— Olisit niinkuin muutkin ihmiset etkä sitä autuuttasi hokisi.
Aatami näkee, että on parasta lähteä hyvissä ajoin, ja suhahtaa
Patrakalle, että tulla illalla heille saunaan ja tuoda mukanaan niin
paljon kuin saattaa.
— Kyllä, kyllä, minä tulen. Tuo Turakka taas sitä... no, no,
menkäähän... se vetää jo puukkoa tupestaan.
* * * * *
Viinakuninkaat jäivät kahden. Turakka istui havuläjälle ja pää hervahti
alhaalle.
Mitä varten hänen tarvitsee muille, kun kerran itse on yhtä musta ja
vielä mustempi?
— Kuule, Patrakka, tämä kaikki alkaa jo tympäistä minua liiaksi. Joka
päivä juot ja joka viikko melkein valmistat, niille perkeleille,
jotka eivät muuta kuin laiskottelevat ja nauttivat elämän hyvyyttä.
Nauttisivat, nauttisivat, mutta eivät painaisi pienempiään. Ymmärrätkö
sinä, Patrakka?
— Kyllä. Ja kuulehan mitä minä näissä kätköpaikoissa ajattelen.
Muutamien vuosien perästä, kun meidän luumme lahovat, nousee
uusi polvi, raitis kuin tuo korven humina. Mutta sitä ei tee
raittiusapostolit, vaan luonto ja uudet maaseudun elämänehdot. Ja nyt
ryypättiin sen asian päälle. Loiskis.
— Niin, kuka sitä meillä, tätäpä, teetättää? Ei meillä ole peltoja eikä
ruisaumoja, piru vieköän.
— Ei, mutta jätä jo tuo. Maailma on sellainen kuin on, aikansa, ja kun
tulee toinen aika, niin se on toinen ja se tulee ilman touhuamatta.
Viis murheista ja juo tätä viinaa, jossa on yön yrttejä. Tuletko
Kenkkulaan saunaan tänä iltana?
— Tulisin muuten, jo Aataminkin vuoksi, sovintoon, mutta on hiihdettävä
toiseen pitäjään. Katso, minua vaivaa rakkauden tauti, perr-kele!
Turakka heilautti kättään niin että lakki lensi päästä ja takkuiset
hiukset häilähtivät. Kirous kajahti pingotettujen huulien välistä, ja
silmissä leimahteli.
— Eikö se ole hullua, että Jussi Turakka on kerran rakastanut ja väliin
vieläkin? Hahhaa!
Nauru kuului peloittavana korvessa. Taivas oli mennyt pilveen, ja
muutamia raskaita pisaroita tipahteli. — Hahaa! kuului jälleen koi
kosti Turakan hampaitten lomasta ja mies kirosi:
— Jos, perkele, en olisi tähän toimeen ryhtynyt, olisi minulla toinen
elämä elettävänä. Kuule, oikeat ihmiset halveksivat meitä. Sekin
tyttö...
— Elä nyt, saatana, puhu tytöistäsi, mutta ryyppää, ryyppää, ryyppää
niin että kuuntelet yhden viikon mehiläisiä, ja vaikka sielusi menisi
helvettiin, niin ryyppää uhallakin ja laula, laula niin että korpi
helisee, ja naura, naura, piru, niin että kaikki muutkin nauravat.
Katso, mehän olemme piruja, korven luolissa lymyviä piruja, ja meidän
pitää nauraa maailmalle ja ryypätä väliin, ryypätä niin että pää on
kuin pehkuläjä. Etkö sinä luule minun kärsivän ja tuntevan, piru
vie, mutta minä nauran, nauran mustasta parrastani kuin piru tälle
maailmalle ja sen laeille ja laitoksille ja kuljen kylästä kylään ja
oikasen viimein ketarani kuusen juurelle, kun on kesä ja suopursut
tuoksuvat korvessa ja itikka laulaa korvan juuressa. Elä haasta
rakkaudesta, kuka perkele meitä rakastaa muut kuin isännät, ja se ei
ole rakkautta. Ei ole isää eikä äitiä eikä mitään muuta kuin tätä
kirkasta viinaa — Patrakka nostaa pullon ilmaan ja heiluttaa sitä —
yrteillä sekoitettua, että hulluus ja voima nousee päähän ja me saamme
nauraa ja kulkea piruna kylästä kylään. Loiskis, siihen meni yksi pullo
petäjän kylkeen ja tästä otetaan toinen, juo ja mene pyrynä, piruna,
toiseen pitäjään.
Turakka joi pullon tyhjäksi yhdellä oikaisulla, löi kättä Patrakalle,
painoi hatun silmilleen ja hyppäsi suksilleen.
Korvessa kuului vielä kerran kolkko nauru, ja raskaat pisarat
putoilivat pilvistä.