Benjaami Hörödii, entistä sukuaan Hänninen, hiihtää lumista korpea niin
että lumi pöllyää. On taas pitänyt lähteä niitä viinamiehiä, keittäjiä,
jospa maistajiakin, etsimään. Kukaan ei ole käskenyt, nimismies eikä
muut, mutta oma ammatti ja virka vaatii.
Vaikka se onkin melkein aina toivotonta työtä, ainakin tämän
Turakan jahtaaminen. Samanlainen veitikka on Patrakka, Taavetti
ristimänimeltään, kuin tämäkin Turakka. Ei ole vielä uuden lain aikana
ruunun koura saanut niitä puristaa.
Ovatkin sellaisia liikkuvia miehiä, milloin missäkin pitäjässä, ja kun
turauttavat, Turakat ja Purakat, niin tulisijan jättävät vain hänelle,
poliisikonstaapeli Hörödiille.
On niillä nimetkin, riiviöillä. Turakka ja Patrakka. Toinen taitaa olla
kirkonkirjoissa Jauhiainen, toinen Ihalainen, mutta nykyistä nimeään
ovat pitäneet jo pitkät ajat. Miten kauan, on hänen, Hörödiin, vaikea
sanoa, kun eivät ole paikkakuntalaisia. Nekin kirkonkirjoissa olevat
nimet ovat ihmisten puheita. Lienevät sitten suvultaan mitä tahansa.
Nyt kuuluvat pesineen Rämekorven kylälle, johonkin sinne rytöön,
joita on vaikea löytää ja vielä vaikeampi niissä hiihtää, risukoissa
ja murroissa. Saa vielä pelätä, että jos päähän nappaavat, sillä
poliisikin on poliisi, vaikka olisi kuinka karski luonto.
On niillä, kuuluu, Turakoilla ja Purakoilla, vielä karskimpi. Sanovat,
etteivät hirtehiset välitä hengestäänkään, jos sille päälle sattuvat.
Ota sitten näitä kiinni, pahalaisia.
Siinäkin taas mäki laskettavana, suoriutuneeko hänestä ehjin nahoin.
Hörödii on kiivennyt korven keskellä olevalle vaaralle ja ryteikköön
nyt pitäisi laskea, pitäis vain, vaikka naama menisi tuhannen siruiksi.
Semmoista tämä poliisin virka.
Hörödii hurauttaa, mutta jo mäen puolitiessä tarttuu suksen kärki
johonkin risuun ja mies lentää koppina hankeen, satuttaen nenänsä
pahasti kuusen karahkaan.
— Voi piru kuitenkin, sen se teki, jota pelkäsin. Nyt saavat sanoa,
että on muuten lätkitty, tähänpä nenään. Perhana!
Eipä enää ole kaukana Syllykän mökki, sen viinatrokarin, joka sitä
lientä kuljettaa isännille ja hyysää niitä keittäjiä.
Pitäisi polttaa sen akan mökki, hävittää pohjia myöten.
Ja akka linnaan.
Millä sen sinne saisi? Olisihan selvät rikkeet viina-asioissa, mutta
otappas siitä kiinni, kun on, peto, viisas ja varovainen.
Semmoista tämä korpikansa. Ei pitäisi tänne joutua kenenkään
poliisiksi, perhanaan.
* * * * *
Syllykkä sattuu olemaan kotosalla, kun Hörödii tulee hänen mökilleen.
Ei ole tietävinäänkään, millä asioilla liikkuu, vaikka takanapäin
huutaa ja holottaa, että sitä pitäisi, Höröläistä, rutjauttaa, panna
päihin, niin että tietäisi.
Käskee konstaapelia istumaan ja kyselee kuulumisia niinkuin parhaalta
vieraalta ainakin.
Hörödii luimistelee akalle, mutta ei oikein ilkeisi asiastaan aloittaa,
kun akkakin on niin kovin makeileva.
Täytyy kuitenkin, viran puolesta.
— Tuota... täällä kuuluu Turakka olevan viinankeitossa. Jos nyt
lähdet neuvomaan minulle, missä on, niin saat olla rauhassa kaikista
viinarikkeistäsi, sanoo Hörödii ja ottaa tuiman muodon, asettuen
ovelle, muka akan mahdollista pakoa estääkseen.
— Mistä helvetin rikkeistä? kivahtaa akka. — Vai tulet sinä Höröläinen
minulle lakia lukemaan, mokomakin kuotus. Varo etten pistä hameita
päällesi ja laita sinusta variksen pelkoa tuonne pellolle. Ja ala nyt
painella tästä hyvän sään aikana. Minä en tiedä Turakasta enempää kuin
sinäkään. Sen kuulin, että on keittänyt ja mennyt jo toiseen pitäjään,
koskapa Kankkulan Aatami kuului eilen kironneen, ettei ruvennut hänelle
keittämään viinaa, vaikka olisi mitä maksanut. No, ala luikkia siitä,
että pääsen tästä minäkin kylään.
Hörödii ruopii korvallistaan. Akka on koko saateri. Ei sille saa
mitään. Jo onhan se Turakka saattanut jo mennä menojaan. Ei se kauan
pysy yhden paikan päällä.
Jos tästä lähtisi sitten isäntien henkiä haistelemaan. Saisi kerran
niitäkin oikeuteen, keitättäjiä.
— Kenelle lienee Turakka nyt keitellyt? kysäsee Hörödii Syllykältä,
joka siinä hellan ääressä ruopii mahaansa.
— Mistä minä tiedän. Käy haistelemassa. Nehän sanovatkin sinun
haistavan jokaisen vastaantulijan henkeä ja vetävän aina vainua, kuin
jäniskoiran, missä liikkunetkin.
Hörödii pötkii ulos uhkaillen:
— ... sen vielä älyät.
— Et sinä minua linnaan vie, senkin tyhjän ajaja.
Tyhjän ajaja! jysähtää Hörödiin mielessä. Jospa ne vain häntä
suotta vaivaavatkin. Hänen pitää hiihtää pitkin metsiä ja vetää
tosiaankin vainua kuin ajokoiran. Helkkunan huono ammatti tämä
poliisikonstaapelin. Minkä hän ja laki saa metsäläisille! Jos kerran
heissä itsessään ei herää vastenmielisyyttä viinoihin ja valmisteluun,
saa olla vaikka tuhat poliisia joka kunnassa ja sama määrä
raittiusasianajajia. Joku sanoikin kerran hänelle, että kun maaseutu
tulee tiheään asutuksi ja korvet raivatuksi, jää sekin pahe itsestään.
Että jospa lienee niin.
Mutta pitäisihän sitä edes entisistä vaivoistaan saada hyvitystä ja
näyttää, että kyllä Hörödii saa keittäjät ja nauttijat kiikkiin.
Niin, niin.
* * * * *
Benjaami Hörödii hiihtelee Hameniemeen. Se Hiertiäinen kun kuuluu
niitä viinoja viljelevän, samoinkuin Kenkkulan Aatamikin. Kenkkulaan
ei kehtaa mennä, kun isäntä on hengenmies ja nujertaa tällaiset
virkamiehet heti katseellaan.
Hameniemen Hiertiäistä saattaisi ahdistaa.
* * * * *
— Pistä nyt mitä tahansa suuhusi, sohahtaa Tiina Loviisa Hiertiäinen
miehelleen, kun näkee Hörödiin hiihtävän taloon. — Haise vaikka mille
tahansa.
Asari on makaillut tuvan sängyssä ja ihan säikähtää Tiina Loviisan
hälyytystä.
— Kyl-lä. Jos minä ryyppäisin vaikka amiaakkia eli tervankusta. Häh?
Hiertiäinen oli tullut maistaneeksi aivan äsken, eikä ollut selvillä
siitä, haisiko hänen henkensä viinalle.
— Elä amiaakkia. Pistät suuhusi vaikka neilikoita, niitä on kamarin
pöytälaatikossa.
Jopahan kerran oli Hiertiäisellä, kähnijällä, kiire.
Parhaiksi kerkesi heittäytyä tuvan sänkyyn uudelleen, suussaan
neilikkapuru, kun Hörödii astui tupaan.
— Millä asioilla sitä nyt meille? jurahtaa Asari ja sylkeä ruiskii. —
Eihän niitä manuitakaan pitäisi olla, kun ei ole vielä tarvinnut mitään
lainata.
— Eipä niitä manuita, sanoo Höröläinen. Vasta hetken perästä jatkaa:
— Sanovat sinun niitä viinoja viljelevän. Oli taas täällä käynyt
Turakka keittämässä.
— Vai sanovat. No näyttäkööt toteen sanansa. Ja saathan sitä haistella
henkeäkin, koskapa kuulut sitä niin mielelläsi tekevän.
Hiertiäinen nousee istumaan valmiiksi sängyssään, jos niinkuin Hörödii
haisteleisi, ja lennättää sylkiä lattialle.
Siinä istuu Hörödii allapäin ja katselee saappaittensa kärkiä.
Jurnuttaa:
— Täältäpähän oli Kakkelperikin saanut panskantautiinsa... ja sanovat
ne kaikki täällä vähän päästä keitettävän ja ryypittävän. Kyllä siitä
vielä loppu tehdään.
Asari miettii siinä, että älyääköhän eukko sanaa laittaa Kenkkulaan,
että osaisivat siellä varansa pitää. Aatami ja se Helsingin herra,
taulumaalari. Pitääkin pyytää Hörödiitä saunomaan Kenkkulaan ja
viivytellä sen kanssa pihamaalla, että ehtivät huomata.
Hiertiäinen hytkähti.
Sille pitää antaa semmoiset löylyt, ettei pistä enää nokkaansa toista
kertaa Rämekorpeen.
— Eikö sitä, kun on lauantai, haluta lähteä saunomaan? kysyy Asari.
— Mentäisiin tästä Kenkkulaan, kun siellä on se Helsingin herrakin,
sattuisi vaikka ryyppymies olemaan.
Hörödii hyväksyy ehdotuksen, ja rinnan lähtään lönkkimään.
— No on sitä työtä niihen paholaisten takia, maistajien ja muihen, kun
pitää aina olla suksillaan, virnuaa Hiertiäinen. — Laissa taitaa olla
pykälät, miten paljon pitää hiihtää päivässä?
— Ei siinä semmoisia pykälöitä, sanoo Hörödii tosissaan.
— Vai ei, mutta hengen haistamisesta on. Siinä pitää olla vähän
niinkuin koiran luonto ja hajumeininki, jos mielii selvän saada, sanoo
Asari. — On heitä, näitäpä virkoja, monenlaisia.
— Onhan niitä, myöntää Hörödii.