Bertil Hög, väsynyt helsinkiläinen herrasmies, on lähtenyt pakoon
pääkaupungin ihanuuksia, teattereita, konsertteja, kahviloita ja
kaikkea. Ihmisiäkin. Ne ovat hänestä yht'äkkiä käyneet kuluttavan
jokapäiväisiksi ja tympeiksi.
Bertil Hög, taiteilija, on pistänyt vähäiset tavaransa kokoon ja nyt
hän retkottaa jo kyytipojan reessä huhtikuisella maantiellä, menossa
korpeen. Ja sattuma on ohjannut niin, että joku matkamies on kertonut
Rämekorvesta, ryytiviinasta, Hiertiäisestä ja muusta ja Bertil on
kuunnellut kertomusta kuin satua.
Sinne, piru vieköön, makean viinan luvatuille maille, maalaissaunaan,
syömään maalaisten vahvoja ruokia ja pitämään hyvänä heidän tyttäriään,
paksulanteisia ja väkeviä kuin karhut.
Mikä ihanuus. Huhtikuun hangilla leikkii aurinko, ja ilma on
huikaisevan kirkas. Tekisi mieli hihkasemaan siinä reen laitaa vasten
rötköttäessä.
Ja saahan sitä korvessa huutaa. Ei ole poliisia kieltämässä.
Kyytipoikakin äityy huutamaan ja hevonen siitä laukkaamaan, syytäen
vinkuvia tieroja korvien ohi.
— Ihanko Rämekorpeen herra meinaa? kysyy kaikkitietäväinen kyytipoika.
— Sinne.
— No sitten on parasta asua Kenkkulassa. Siinä on hauskaa väkeä, on
kolme tytärtäkin.
Poika iskee silmää vieraalle, että tyttäret ovat laatuunkäypiä.
Selittää vielä, minkälainen on isäntä ja emäntä.
Eteläinen humisee metsissä, ja pihkan ja lumen tuoksu on ihanaa. Kun
pääsee sinne korpeen, saa ehkä vielä menetetyt voimansa takaisin.
— Jos asuisi sen Hiertiäisen luona, hohottaa pääkaupungin herra pojalle.
Potkaakin naurattaa se Hameniemi ja Hiertiäinen, mutta neuvoo edelleen
vierasta Kenkkulaan, kun siinä on ne tytötkin mukavammat.
* * * * *
Bertil osaa kyllä Aatamin kanssa... Kun on huone laitettu hänelle
kuntoon, istutaan isännän kamarissa ja jututaan. Bertil tuntee
sieraimissaan korpiviinan väkevän lemun ja vetää sitä ahneesti
keuhkoihinsa. Isännän henki höyrähtelee vahvasti, mutta ei tarjoa vielä
vieraalle.
Sille täytyy puhua espanjantaudista.
— ... kun ottaa tuolla välillä, eikä tullut mitään mukaan varatuksi.
— Ne ovat nyt ne tautinsa ja vitsauksensa ihmisillä, minkä sekin
panskan tauti.
Asari Hiertiäinenkin on kuullut helsinkiläisherran tulosta Kenkkulaan
ja on lähtenyt heti katsomaan. Eipä ole hän ennen niitä monta
nähnytkään. Jos sattuu kuolemaan, niin jää ihme näkemättä.
Tulee kamariin, kun on puhe panskan taudista.
— Että joko tätäkin herraa puraisi, piru, se tauti?
Bertil nauraa perinpohjin monien vuosien kuluttua. Sanoo ottaneen
ja pitää silmällä Aatamin eleitä. Nousee ja vilkaisee kaapilleen ja
vuoroin vieraaseen, harkiten, voisiko niin hienolle herralle tarjota
korpiviinaa.
— Sille pitää antaa, ryökäleelle, semmoinen paukku, että nurinniskoin,
se tauti. Ei täällä Rämekorvessa pysty panskan kynnet. Jos koetti, niin
livahti kuin kissan kynsi lasissa. Annappas Aatu tälle herralle puteli,
että saa hoidella sitä tautia pirulaista.
— Jos vain kelvannee?
— Kyllä.
Bertilin sydän ponnahti mukavasti. Ah, näitä autuaita asuinsijoja. Ei
pysty taudin kynnet, ja ihmiset kuin hyviä jumalia, tuokin Hiertiäinen.
— Jos tässä yhdessä... vai ehkä herra siellä kamarissaan? esittelee
isäntä. Olisi niin mukava nyt, kun se ei menisi kamariinsa, vaan olisi
puhekaverina Asarilla ja hänellä. Tulisi ihan kuin juhla.
— En toki minä siellä... yksin... kun on miehiä...
Aatami katselee kaapista pienen ryyppylasin, jota vain harvoin
käytetään. Mutta nyt kun on harvinainen vieras talossa, ihan
helsinkiläinen, ja taitaa niistäkin olla parasta lajia...
Isäntä vie lasin pestäväksi, ja Kylli, talon keskimmäinen ja kaunein
tytär, tuo sen pienellä tarjottimella. Katsoo vielä uteliaasti
vieraaseen ja hymyilee ujostelematta hänelle.
Isäntä kaataa lasiin ja kehoittelee vierasta pöydän ääreen istumaan.
— Me vanhat miehet vain tästä putelista... tai jos olisi hakea lasit,
näin vieraan kunniaksi.
— Lasit, lasit toki, kun on kerran tämä herrakin Helsingistä, sanoo
Hiertiäinen ja sitten Bertilille:
— Eikös ne siellä ihan kultakuppiloista... jotta ryyppäävät, hempukat
ja muut herrat?
Bertil maistelee korven kyyneleitä. Ovatpa ihmeellisiä. Vaikka minkä
maailman juotavat on kurkustaan alas soluttanut, mutta ei tällaista,
joka heti tekee mielen niin iloiseksi.
— Mitäpä siellä ryypätään, sanoo Hiertiäiselle.
Vai olisiko muuten tämä ihmeellinen korpi ja sen asukkaat ilon syynä.
Tytölläkin oli se hymy...
— Vai ei ole ryypättäviä, naurahtaa Asari. — Ovat sitten taitaneet
vähän niinkuin köyhtyä, ne kaupuntlaiset.
Aatami tuo tavalliset juomalasit heille vanhoille miehille, ja sitten
maistetaan.
Jooseppikin tulee kamariin mutaisena vaatteet ja palavissaan. Tervehtii
Bertiliä ja kaataa sitten viinaa lasiin.
— Otan tästä... annanpahan teille, isä, sitten kun sattuu... Kun tuli
kiista, etten minä ehdi yksin tehdä kuormia neljälle hevoselle, niin
piti tulla ottamaan vähän vauhtia. Vai sieltä Helsingistä... no siellä
sitä ryypätään hienompaa. Pitää lähteä ja näyttää, piru vieköön, eikö
sitä kerkiä...
— Oliko se isännän poika? kysyi Bertil.
— Sehän se... on semmoinen reuhtoja ja repijä, niillä voimillaan. Kun
nostaa, peto, hevosenkin koholle, olipa kuinka suuri tahansa. Jos
pitänee herralle kahviloita tahi teetä? Kyllä Kenkkulassa on niitä
semmoisia talonpoikaisia... aineitapa meinaan.
— Ei tämä aine siedä sekoja, sanoo Hiertiäinen. — Tässä kun on ne
yrttinsä... Turakka, se keittäjä, laittaa, nähkääs syötinki, vai miksi
saanen titulierata...
— Bertiliksi vain.
— ... semmoisia yrttejä, mitä lienevät, joista tulee semmoinen voima
viinaan, että koholle keikuttaa miestä... ihan per-setti keikuttaakin.
Ja panskan pitää lähteä, noin...
Hiertiäinen hujauttaa kämmenellään pöydän kulmaa.
— Perttuli ottaa vain navakasti, ettei pääse jäseniin, se panska.
Kirkonkylässä kuuluu Kakkelperi, se kauppamies, olleen vähissä
hengissä, kun ryhtyi oikein kynsin hampain sen roatoon se samainen
tauti. Tohtuori kuuluu hokeneen, että mitä sille tekisi, peijakkaalle.
No mitä sille niillä apteekkitipoilla. Täältä kun haetti Torakalta,
niin häntä koipien välissä lähti panska.
Hiertiäinen ryyppää lasinsa tähteen eikä sano enää ottavansa.
— Sillä pitää olla rajansa, kaikella, mutta erittäinkin tällä,
nauttimisella. Ja sitten kun on niitä yrttejä ja muita... saattaa
nostaa vaikka sääret pystyyn.
Aatami tekee kädellään liikkeen ja sanoo:
— Niin, ja jos liikaa nautit, niin se on synti. Teit synnin, ropsautit,
ettet tiennytkään. Raja, raja se pitää olla.
Bertil kävelee lattialla, oikoo jäseniään, nauraa ja heittäytyy välillä
sänkyyn, niin että ikkunasta näkyy vain kevään vaalea taivas, joku
heiluva pihlajan oksa ja ukkojen järeät piirteet kahden puolen pöytää,
nousee taas ja ottaa pienen pisaran sitä ihmeellistä viinaa. Hänen
sisässään hyppii ja loiskahtelee. Pitäisi syleillä noita rakkaita
ukkoja, joiden veroisia ei ole maailmassa, puheineen, käänteineen ja
sukkeluuksineen ja sitten sydämenhyvyyksineen.
Isäntä juuri siinä nytkin haastaa:
— Pertteli, jos ma sitte saan siksi sanoa, asuu vaan meillä kuinka
kauan tahansa. Koetetaan laittaa se kamaripöksä... haetaan maalari
ja ostetaan tapietit... kohta saadaan nuorta kalaa joen niskasta ja
keitetään, paistetaan, miten vain paremmin nielusesta valuu... ja
onhan tässä nuoriakin, tyttöjä niinkuin poikiakin. Eikä maksa mitään
hoito eikä huushollaus. Mielikseni toki pidän puhetoverina, jos vain
tämmöisen kanssa kehtaa turista.
Ja lähentäen suutaan Bertilin korvaan, suhahtaa:
— Jos herralla, Perttelillä, on siellä Helsingissä joku mieleinen, niin
kutsuu vain tänne. Kyllä meidän ruualla elää semmoisetkin... lihovat
vielä, niinkuin näkyy, käydessään, ne kaupunkihempukat, kun tähän
sukuun on sattuvia.
— Ei ole, nauraa Bertil. — Minun on täällä niin hyvä, että jään koko
iäkseni. Tämä viinakin... ymmärrättekö te oikein sen arvoa? Siitä
maksettaisiin Helsingissä vaikka tuhat markkaa litrasta.
Hiertiäinen rykäisee.
— Kyllähän me sen voima tiietään, sanoo. — Mutta mitenkä sitä tänne...
maan keskeen... kun ne virat ja muut?
— Ei minulla ole virkoja eikä muita, sanoo Bertil. — Minä maalaan
tauluja.
Bertil tarkkaa, minkä vaikutuksen se Ukkoloihin tekee.
Jopa Hiertiäinen katselee vähän pitkään. Miettii, etteipä taida tämä
herra ollakaan niitä oikeita herroja. Tauluja... semmoisia kuvasia...
höh.
Ja Bertilille:
— Vai tauluja, semmoisia seinällä pidettäviä... piruja ja muita,
niinkuin on Syllykän tuvan seinällä, markkinoilta, mistä lienee tuotu,
jossa niitä pahalaisia oikein rykelmänä, hangot ja haarukat kourissa.
Bertil hohottaa. Voi lempo kuitenkin tätä Hiertiäistä. Pitääpä pyytää
sitä joskus malliksi.
Aatamikin toimittaa:
— Niin, ja semmoisia maisematauluja, joita on pappilankin salissa.
Saattaisi vaikka ukko rovastikin jonkun ostaa.
Aatami vainuaa hieman, että jos lienee työn puutteessa lähtenyt sieltä
Helsingistä, saattaa olla pennit vähissä. Sitä pitää auttaa, jos
tarvitsee, kun on niin mukava, ja kun puhetoveriksi...
— Ei niitä myydä rovastille eikä suntiolle. Lähetetään Helsinkiin ja
sieltä ulkomaille, sanoo Bertil.
— Vai ulos... niinkuin sitäkin puutavaraa... taitavat siellä maksaa
paremmin...
— No viisituhatta vähin määrä kappaleesta.
— Elä per-settiä... no sittenhän sinä saat rahaa kuin roskaa, innostuu
Asari. — Montako heitä sitten vuodessa kyhännee?
— Satasen kappaletta... jos kehtaa.
— Sa-tasen, se on tuota noin niin paljon kuin... laskeppas sinä Aatami.
No se on niin paljon, että perhanata, ei riitä sille mikään. Saisi olla
sata lehmää ja nykkiä niihen tissilöitä monta vuotta.
Hiertiäinen katselee ihmeissään vierasta ja päättelee itsekseen, että
eikö tuo valehdelle, pakana.
Hiertiäinen aikoo lähteä, nyt tämän Helsingin herran nähtyään, mutta
Aatami kieltelee:
— Älä nyt... mihinkä sinulla kiire, kun tämä nyt vieraskin sattui.
Turistaan, täristään, onpa keväistä päivää vaikka mihin...
Hiertiäinen istuu.
— Pitää tässä laittaakin kohta rysiä puron niskaan, että saa
tuliaiskeitot tälle Perttulille.
— Minä jo laitoin eilen, sanoo Aatami. Jos on antaakseen, niin antaa
jo huomenna, lauantaina. Olisi pitänyt nyt jo olla, mutta ei tietänyt
vieraan tulosta.
Bertilin sydäntä riipaisee oudosti. Se viinako vai isäntien hyvyys.
Pakkaa ihan kuin itkettämään.
— Voi helvetti kuitenkin. Minunhan ne olisi pitänyt tuoda tuliaiset,
vaan mistä otti, sieltäpä, kun ovat köyhtyneet. Mutta onhan minulla...
annas olla, kun katson.
Bertil menee kamariinsa, joka on hänelle jo varattu, ja kaivelee
kääröjään. Vetää esille komean turkkilaisen vaipan, matkoilla
hankkimansa. Antaisiko sen isännälle? Ei ehkä välitä siitä. Pitäisi
olla jotain parempaa, semmoista muuta, mitä tahansa.
Ei löydy muutakaan sopivata. Tyttöihmisille oli varannut, mutta ei,
pöllö, muistanut miesväkeä.
Bertil päästää irti kultakellon liiveistään ja heittää viitan
käsivarrelleen. Antaa sen Hiertiäiselle ja kellon isännälle.
— Ei ole tämän ihmeempiä, mutta pistetäänpä tämä isännän liiviin, niin
näyttää komeammalta ja tämä viittaa Hiertiäiselle. Se maksaa nykyään
vähintään tuhat markkaa ja on sillä mukava kesällä höllästellä, vaikka
heinäniityllä.
Miehet katselevat Bertiliä ihmeissään. Taisipa se korpiviina panna
semmoisen pääkaupunkilaisruikulan pään pyörälle.
— En minä toki näin kallista kelloa, e-ei, estelee isäntä. — Pertteli
pitää sen itse vaan.
— Mutta, piru vieköön, se on otettava, kun minä kerran annan, ja
Hiertiäisen tämä paita.
— Elä nyt perkuloita, vai minä tämmöisen panisin selkääni, sanoo Asari
ja hohottaa. — Voi per-setti tätä Perttulia, kun on mukava. Ja ihan
niinkuin untuvata sitten, akkojen tavaroita, hersumia. Harakatkin
nauraisi, jos minä tämmöisen.
— No ottakaa sitten tämä puukko.
Bertil irroittaa tuppiroskan ja pistää sen Hiertiäisen liiveihin.
— Siinä on pääkin hopeata.
— Katohan pirua, ihastuu Asari. — Pitänee nyt tämä ottaa, mutta kyllä
minä sen jotenkuten maksan. Kannan kaloja vieraalle semmoisia kuin
hevosia.
— Etkö sinä luule niitä meillä olevan, kehasee jo Aatami hypistellen
kelloa ja välkkyviä peräimiä. Panisiko sen taskuunsa sitten, kun se
tahtoo. Jos suuttuu vielä ja lähtee pois.
Aatami kuuntelee, onko selvä käynti, ja sitten kiinnittää vitjat
liiviinsä.
Ja sitten maistetaan ja luvataan näyttää Bertilille se Turakka, joka
valmistaa sitä kirkasta ja makeaa.
Hiertiäiselle tulee kiire näyttämään tuppiroskaa Tiina Loviisalle,
mutta lupaa tulla huomisiltana Kenkkulaan saunomaan.
Vierastakin tulee Kylli pyytämään ruualle, ja isäntä lähtee omille
asioilleen.
Ruokailukamarissa on herkkuja pöydällä, Kyllin, iloisen ja melkoisen
korean tytön, keittokouluja ja muita kursseja käyneen laittamia.
Bertil katselee tyttöä kursailematta, ja tyttö tekee sitä samaa.
Tytöllä on runsaat, keltaiset suortuvat ja hieno iho kasvoissa ja
käsivarsissa, jotka ovat lähi olkapäätä paljaat. Suu kuin punainen
marja.
Pitäisikö lähestyä tyttöä niinkuin kaupunkilaismamsselia vai
luonnollisesti ja vapaasti? Sisässä kuohui ja läiskähteli tämä kaikki,
korpi, yrttiviina, alkuihmiset ja heidän hyvyytensä. Hän oli ennenkin
ollut maalla, mutta tämä oli aivan outoa ja uutta hänelle.
— Nimeni on Bertil Hög ja tulin teille lepäämään, sanoi hän tytölle,
jonka äsken vain vilaukselta oli nähnyt ja miettinyt, miksi ei tyttö
tervehtinyt häntä.
— Minun nimeni on Kylli. En tullut teitä tervehtimään siellä kamarissa,
kun ne ukot törsäsivät.
— Onko se sitten teistä niin kovin paha, jos välistä viinoja maistelee?
naurahti Bertil.
— Mitäpä minä siitä, tehköön kukin mitä haluaa, muuten miten lienee
vähän ujostuttanut.
Tyttö nauroi ja pyörähti pois. Oven raossa vilahti vielä punainen poski
ja lantion voimakas kaari.
Bertil oikoi käsivarsiaan. Niihin oli ilmestynyt voimaa, jota teki
mieli johonkin käyttämään, oikein hartiavoimaiseen työhön tai mihin
vain. Vaikka olisi sen tytön nostanut käsivarsilleen ja suudellut sen
punaista suuta.