Asari Hiertiäinen on tullut illansuussa Syllykän mökille ja pyytänyt
lämmittämään saunan. Niitäpä Antin vorninkaisia ajaakseen. Mutta Antti
on selvinnyt humalastaan Rämekorvessa ja kääkertää parhaiksi mökin
pihaan, kun akka on viemässä puusylystä saunaan.
Antin silmäkannet olivat kokolailla turvonneet ja jalat onnahtelivat.
Turakan viinasta ei tullut muuta kohmeloa kuin ruumis hieman veteläksi.
Mutta jos siihen oli peukalonpiäköllinen sitä samaa, niin mies oli
kohta kuin ennenkin, aivan kuin ei olisi viinoja nähnytkään. Antti oli
korvesta lähtiessään ottanut sen tavallisen määränsä, peukalonpiäkön
verran, ja saattoi lähteä Kustaavan luokse, povellaan pullottava pullo,
jossa somasti lirahteli ja hölläkehti käynnin tahtiin.
— Nytkö sinä vasta sieltä korvesta...? kysyy Hiertiäinen. — Käskin
akan kuumentaa saunan tavallista kuumemmaksi, ja täällä taskussa on
pirunpikarat. Olla niitä pitää, vaikka Turakka värnysi... Mennään
tupaan siksi kun sauna joutuu.
— Elä... onpa se sauna vielä Tanulassakin. Turakka tulee sinne saunalle
koht'puoliin ja minun pitää mennä lämmittämään. Se kun ei kylve
akkojen lämmittämässä saunassa, Juho poika. Että käännä nyt ketarasi
meillepäin, sanoo Antti ihan tosissaan.
— No, sama minulle, missä ajetaan, mutta lähteä pitää kärmeihen
sisästäsi tänä iltana.
Asari kääntyy pihasta Antin mukaan ja huutaa akalle, että ei tarvitse
lämmittää sitä saunaa.
— Haistakaa sitten se ja se, huutaa akka vastaan. — Mitäs se semmoinen
kenkkuileminen on. Minä olisin saattanut saunassa vaikka sarvetkin
vetää.
— Ei ne sarvet joka vaivassa auta, sanoo Hiertiäinen ja muhoten katsoo
Antin notkahtelua, joka on ihan kuin mitä markkinaklovnin matkimista.
— Sanoopa ukko rovastikin auttavan monessa vaivassa, huutaa akka
miesten jälkeen. — Jos ei viina, sarvi ja sauna auta, niin ei siihen
pysty enää tohtuorin kynsikään.
— Unohdit tervan ja pirunpikarat, huutaa Asari jo aidan takana.
— Menkää siitä! tuhahtaa akka häviten omille asioilleen.
* * * * *
Saunan kiuas hohti kuumuutta. Keskeltä olivat kivet punaisia, ja kun
Hiertiäinen sylkäsi kiville, ponnahti se seinään.
— Hyvä on, kyllä täällä sinun lurikoillesi ja säärillesi laki saadaan,
sanoo hän.
Antti istuu polvet pystyssä kynnyksellä ja kuuntelee, mitä se Turakka
siellä laulaa, saunaan tullessaan.
"Eikä tätä laulua lauleta
kuin kerran kesäkuussa..."
Antti hytkähtää. Jopa lauloi Turakka kumman laulun. On se sekin kapine
mokomien, niittenpä veisumestarien, hampaissa vaikka missä kyydissä...
tietää sen, kun on aina mielessä.
— Josta paljon pidetään, siitä aina puhutaan, sanoo Hiertiäinen ja
miettii, hymähtelee, sitä asiaa.
Turakka tulee saunaan, ja sitten pohditaan asia joka puolelta,
keksitään käänteitä ja sutkauksia.
Kun ei ole enää mitään siihen lisättävää, aloitetaan saunominen.
Hiertiäinen sekoittaa puteliin, vanhanaikuiseen ja viheriään, viinan
ja hienoksi jauhetun pirunpihkan. Pistää sitten vielä siihen omia
pistettäviään, salaa, ettei Antti huomaa, ja sisällinen lääke on
valmis. Turakka nauraa, hohottaa omassa nurkassaan, johon hänelle on
oikein leveä penkki varattu. Nauraa Hiertiäisen lääkkeelle. Sillä on,
mokomallakin kähniäisellä, aina se piru mielessä.
Vaikka niinpä sitä on hänelläkin. Antti saa häneltä ulkonaisen
lääkityksen. Renki-Joopi on ottanut navetasta sitä lehmän ainetta
ja se on nyt sangossa saunan porstuassa. Antakoon Hiertiäinen ensin
lääkkeensä, voiteleepa hän sitten viimeksi.
Turakka oikoo alastonta komeata vartaloaan.
— Pirautappas Antti hikilöyly ja anna se pullo tuon takin taskusta.
Kiuas räsähtää kuin pärevakan pohja, kun Antti heittää vettä kiville.
— Piru, kun oli vähällä silmät palaa, sorautti Antti ja kyykistyi
lattialle.
Hiertiäinen ojensi hänelle pullon, jossa oli lääke. Sitä oli
hyvänmittainen annos, viinaakin oli puoli litraa, ja sitten muut
mausteet päälle.
— Pistele vain nyt yht'kyytiä naamaasi.
Antti maisteli ja irvisteli siinä kykkysillään ja harrittava tukka
pystyssä, vilkuili Turakasta Hiertiäiseen ja päinvastoin. Mitä pirua ne
nauroivat? Hiertiäinenkin virnotti kuin paholainen, ja Turakka retkotti
siinä penkillä selällään ja hohotti.
Antti nielasi viimeisen ja heitti pullon nurkkaan.
— Toiste en juo pirunpikaraviinaa, vaikka kääntyisi sääret ruuville ja
vaikka vorninkaisia olisi kappa mahassa. Anna, Turakka, oikeata viinaa,
että saan huuhtoa suutani.
Turakka nousi lauteille.
— Lyöhän, Hiertiäinen, nyt ensin kaksi kapallista...
kuulostelulöylyksi. Ja nouse sinäkin Antti tänne lavoille. Minä laitan
sitten sen jalkavoiteen. Ensin pitää ottaa kovat löylyt.
Antti kapusi lauteille ja korviaan pidellen kyyristyi vesialtaan
viereen.
— Mitäs ne matosi sanovat? kysyy Turakka ja käskee Asaria lyömään vielä
kaksi kipollista kiukaalle.
— Ei ole annettu niille kieltä pu-huh... huh... puhua. Voi piru, kun
vihlasi selkää kuin puukolla.
Kiuas jyrisi kuin ukkonen, ja vihaisena puhtina kohosi löyly lavoille.
— Tulehan hankaamaan, komensi Turakka Hiertiäistä.
Mennä piti, vaikka henkeä ei saanut tavallinen kuolevainen kulkemaan
lavoilla. Anttikin oli kyyristynyt lavojen nurkkaan ja koetti valaa
vettä päähänsä.
— Anna kun huokasen alhaalla, puuskutti Asari. Viinakin oli mennyt
jo päähän. Pönkät tahtoivat pettää, ja alas tullessa jo runttasi
ovenpieleen.
Turakka pyysi vain lisää löylyä.
— Auttakaa minut täältä... helvetissä, kun palaa, ruikutti Antti,
ja kun ei apua kuulunut, lähti ryömimään alas ja pudota muksahti
vesikorvoon.
Mahaakin väänsi ilkeästi, kun niin monenlaisia sekoja siinä lääkkeessä.
Turakka huusi löylyä ja puteliaan.
— Ja sinun pitää tulla tänne lauteille.
Hiertiäisen nahka ei kestänyt.
— Tämä on nyt perhanan kumma, että ihminen kestää tuommoista, valittaa.
Antti pakotetaan nousemaan lauteille, ja Asari hakee sangon Turakalle,
senpä, jossa on reumatin lääke, lehmän aine.
Turakka virnisteli.
— Laskeudu tuohon penkille mahallesi, komensi, äläkä heiluta
paininpuitasi.
Turakka valeli sangon sisällön Antin säärille, selkään ja niskaan.
Taisi mennä vähän päähänkin.
Ukot hihittivät alhaalla. Antin sisu kuohahti, mutta ei jaksanut
liikkua mihinkään. Kiroili niin että karsta karisi. Yhtä hyvin hän on
talon isäntä kuin Hiertiäinenkin, ja sitten tämä tekemään konsteja
hänelle. Se lääkitys olikin paljasta piruutta.
— Voi kun Kustaava tulisi minua auttamaan, voihkasi Antti ja kirjavana
kuin peltovaris istui lauteilla, käkkyräsääret portailla.
— Ei tässä Kustaavata tarvita, sanoi Asari ja huuhtoi jäisellä vedellä
Anttia.
— Ja nyt kun maistat vähän tätä ryytiviinaa päälle, niin jo istutaan
sovinnossa haastamaan asioista, sanoo Turakka sovitellen.
No, lauhtuuhan siitä Antin sisu, ja miehet istuvat kohta rinnan mukavia
puhumassa.
Jokaisella heistä on omaisuutta ja tätä maallista hyvyyttä, josta
passaa puhua ja hieman kehastella. Näin saunassa siitä onkin mukava
puhua. Ulkona vinkuu tuuli saunan nurkissa, ja sisällä kiiluu
kitupiikin valossa karstaiset seinät ja nokilaipio. Kiukaasta hohtaa
suloista lämmintä, ja viinaputeli on alassuin käännetyn pytyn pohjalla.
Istutaan siinä ja turistaan, sulassa sovussa. Antti katselee harittavia
sääriään. Kun jalkaterät ja polvet panee yhteen, niin kinttujen välistä
sopii menemään vaikka lammas hörtönään. Niitä sääriään Antti surumielin
katselee ja miettii, ettei taida niistä tulla enää kalua, vaikka millä
hauteleisi. Ikänsä on niillä kenkuteltava.
Ja mikäpä olisi kenkutellessa, jos Tanulassa olisi väki niinkuin
muissakin taloissa, Kustaava olisi virkku ja toimekas ja pojat ei niin
hitosti hameväkeä hamuaisi, vaan tekisivät työtä.
Saisi renkikin olla joku muu, eikä vähäjärkinen. Ei raatsinut sitä
poiskaan laittaa, kun oli raukka niin älytön. No tietää sen, miten
sellaisen käsissä työt sujuvat. Viime kesänäkin märkäni heinät
haasioille, jos lienevät olleet mätiä jo haasioidessa. Ei herja
rukiltakaan ehtinyt oikealla ajalla korjuuseen. Sinne jäi monta
kymmentä kykkää itämään.
— Kylläpä siellä jumalanilma nyt touhuaa, jurahtaa Hiertiäinen. Miten
häntä viitsinee lähteä Hameniemeen Tiina Loviisan luokse, miettii
hän hikeä tippuvana ja onnellisena. — Olisi tässä jossain lähempänä,
virkkaa ääneen, sitä naisen puolta...
Asarin ajatusjuoksu on Antille käsittämätöntä, ja hän katsoo
lupsahtelevilla silmillään Hiertiäistä. Turakka, arvaten ajatuksen,
naurahtaa. Ei huoli sanoa mitään, vaikka oli jo kompa huulilla.
Mietteet alkavat mataa jo rauhallisina, melkein surullisina. Hän
on semmoinen korpilintu, oikeitten ihmisten halveksima. Kun olisi
mökinmies, vaimo ja lapset. Olisi pitänyt olla jo ennen. Nyt on viina
tehnyt villiksi eikä taida olla miestä enää semmoiseen, yhdessä
paikassa eläjäksi.
Turakka ryyppää loput pullostaan ja heittää sen helähtäen kiukaaseen.
Muutamat viinatipat pihisevät kivillä, ja saunaan leviää väkevä lemu.
— No, ka, mitä se nyt...?
Turakka ei sano mitään. Silmissä on tuikea ilme.
Tuuli kiertää siellä korvessa ammeita ja viheltää metallipiipuissa.
Sinne pitää taas aamulla mennä ja sitten toiseen paikkaan. Kun pyytävät
ja rukoilevat, ei henno kieltää. Ja sitten vielä apteekista eivät sano
saavansa tautiinsakaan. Vaikka monellapa se lienee vain nimenä, tauti.
Laiskat isännät sitä tarvitsevat ja maksavat mitä vain, saadessaan.
Turakka sylkäsee ja kiroaa. Löylykö se teki hempeämieliseksi? Siihen
on Anttikin nukahtanut paininpuittensa päälle, ja Hiertiäinen örrittää
jotain virttä. Se äköttää yhä enemmän, ja Turakka sylkäsee Hiertiäistä
keskelle suuta, virkkamatta mitään.
— Ka, kun ihan suuhun... minkätähden sinä suuhun...?
— Piruakos uriset. Yörnittää kuin karjusika.
Turakka tönäsee jalallaan nukkuvaa Anttia kylkeen, ja tämä kellahtaa
nurin pytyltään.
— No, no, Kustaava... enhän minä... hii... Juhoko se olikin.
— Ala kääkertää siitä pirttiin, karjasee Turakka, niin että Antti
pökertyy siihen paikoilleen ja jää silmäreijillään katsomaan Turakkaa.
Antti yrittää, mutta ketarat ei kannata ruhoa.
— Jos sanoisit sille Kustaavalle, että tulisi auttamaan.
Hiertiäiselle on tullut kerran kiire. Hän tietää ennastaan, että jos
Turakka tulee sille päälle, rutjauttaa parhaimpia ystäviäänkin. Siinä
kiireessä menee paitakin takaperin päälle, mutta sitä ei jouda enää
kääntämään.
Mutta Turakka ei nyt satu sille päälle. Koppaa vain Antin kainaloonsa
kuin kintaan ja lähtee saunasta. Pirtissä heittää Antin kuin kerän
sänkyyn ja sanoo Kustaavalle:
— Siinä on käppyräsi. Pistä sille paita ja housut päälle.
— Hii, nauraa hurja renkipoika, ja talon omat pojat, jotka sattuvat
kotiin, värnöttävät. Jopa se Turakka taas pehmitti ukin.
— Kun pistää kuin sian pehkuihin, nauraa hikottaa Kustaavakin. —
Jokohan ne nyt Antilta lurikat lähtevät ja sääret oikenevat.
— Tottahan ne nyt lehmän aineella, nauraa völlöttävät pojat.
— Ja pirunpikelillä, hihittää renki, joka, raato, on taaskin maistanut,
eikä varmaankaan aamulla nouse töihin.
Käkkä-Antti, kaikilla sekavoiteilla rääkätty talon isäntä, nukkuu jo
sikeästi lasten likaamissa pehkuissa.