Hameniemi oli saanut siitä nimensä, että Asarin isän ajoilla jo
hallitsi hamevalta talossa. Hiertiäinen tuli isäänsä, ja ohjissa oli
nyt terhakka Tiina Loviisa. Kerran hujutuulella ollessaan sattui Asari
käymään pappilassa ja muutatti talon entisen nimen, Koivuniemen,
Hameniemeksi kirkonkirjoihin. Mitäpä siitä, jos rovasti vähän
naureksien vastusteli, kun kerran Hiertiäinen sai mitä päähänsä, piti
sen tapahtua, jos ei vallan vuoria ollut vastuksina.
Kotiin tultuaan kertoi Asari nimenmuutosta eukolleen:
— No nyt on sekin asia järjestyksessä.
— Että mikä? kysyi Tiina Loviisa.
Taas piti ukolta lypsää asiata niinkuin maholehmää.
— Että Hameniemi on nyt tämä talo kirkonkirjoissa. Muutin sen
pappilassa.
— Haista sinä mikä ei hyvältä haise, kivahti emäntä.
* * * * *
Talossa oli laajat vainiot, ja töitä johteli Tiina Loviisa niin, että
pian alkoi talo rikastua, varsinkin kun sota-aikana sai hyvän hinnan
viljalla ja muulla tavaralla. Mikäpä oli Asarin kellotellessa. Silloin
kun ei nukuttanut kamarissa, muutaikse pirttiin, ja kun ei sielläkään
nukuttanut, loikoi sängyssä silmät puoliavoimina ja seuraili naisväen
puuhia ja kuunteli väliin Tiina Loviisan äkäilyä.
Niinpä nytkin, maaliskuun aurinkoisena päivänä, kellotti Asari sängyssä
ja suu vinossa kuunteli emännän porailua. Piippu oli sammunut ja
putosi sormien välistä lattialle, mutta Asari ei viitsinyt nousta sitä
ottamaan. Olkoon piippu siellä, kerkiääpä sen... Oli sattunut niin
mukava asento, ettei sitä hennonut muuttaa.
Tiina Loviisa oli papattanut jo pitkän tovin ja kysyi Asarilta:
— Nukutko sinä, kun et sano mitään?
— Enkä...
— ... että voi hyvä jumala, kun sinä olet laiska, aloitti Tiina
Loviisa, kun kerran kuuli, että Asari on valveilla. — Menisit edes
puita liiteriin pilkkomaan, jos et muutakaan. Luulisi mokomalta
ronkkien märkänevän, kun ei muuta kuin aina syrjällään. Sitten siltä
vielä puruvesi juoksee pitkin poskia. Pyyhkisi suunsa edes.
— Etpä sinä enää välitä niistäkään pusuista, olipa tuo suu vaikka p—ssa.
Asari hörähtää nauramaan ja kääntää kylkeä.
— Sialle suuta semmoinen rupakuono! Laita luusi hakemaan öljyä, näkyy
lopussa olevan. En minä joka paikkaan jaksa enkä ennätä juoksemaan.
Reiteenikin työntää ajoksia, mikä pahalainen työntänee, ettei enää
yölläkään niiltä saa unta.
Asari ei sano mitään, vaikka hyvin kuulee. Painostaa, mikä painanee,
niin ettei silmäluomia saa auki. Vesisade taitaa olla tulossa. Pitäisi
savut vetää ennenkuin nukkuu, mutta ei jaksa nousta. Tiinankin papatus
kuuluu jo sekavana korvaan.
Tanulan Antti on nöyrä tekemään Turakalle vaikka mitä palveluksia.
Vaikka sääriä vääntäisi reumatismi kuinka kipeästi, on silloin
lähdettävä, kun Turakka sanan laittaa. Tänä aamuna, kun vihdoinkin on
saanut Kustaavan kahvit keittämään ja renkikönsikän työhön, on Syllykkä
tuonut Turakan sanomat, että mennä käymään Hameniemessä sanomassa
Asarille, että valmista on, ei muuta kuin tulee lämpiäisille.
Asari kuorsaa sängyssä, kun Antti tulee tupaan.
Asialla olisi kiire, että päästäisiin yhdessä Rämekorpeen, mutta nyt
kun se on nukkunut, ei sitä saa hereille.
Antti istuu sängyn laidalle ja vanuttaa Asaria:
— Nousehan... Turakka on sanat laittanut... lähtään maistamaan.
Päiväkin siellä rellittää niin että luut lämpenevät.
— Mm, maistamaan... häh? Joko se Turakka sai sen juoksemaan?
Asari kapsahti harvinaisen ketterästi istumaan.
— No niin sanoi Syllykkä, että pitäisi kiireesti joutua. Jos häntä
minäkin voiteleisin tätä reumatismia. Se sisästä voitelu kuitenkin
näyttää tehokkaammaksi.
— Sisästä, sisästäpä tietenkin sitä pirua on voideltava, sanoo Asari
piippuaan täyttäen naprakasti. — Sille on annettava yhden kerran
semmoinen telli, että nurinniskoin lähtee. Mitähän, jos ottaisit kerran
saunassa ja panisit vähän tervaa, noin puolen litran verran, sekaan ja
sitten yhdellä kertaa sisuksiin. Sillä lailla minä kerran ajoin matoja
sisästäni.
— Iii... vai matoja.
— Niin, mutta jos matoja ajaa, pitää panna sekaan vähän pirunpihkaa ja
puuöljyä. Sitten se lutkahtaa reiän täyteisenä. Ei sinun mahassasi taia
niitä matoja, vorninkaisia...?
— On veikkonen niitäkin, myönsi Antti. — Kun välistä rupeaa pakkaamaan,
niin on siihen paikkaan haljeta. Työntää niinkuin seipäällä sisuksia.
— No anna, minä laitan sitten sen seoksen nyt, kun on viina
lämpimillään. Ajetaan reumatti ja saman tein luirakkeet sisästäsi.
Kestät sinä litran verran kai sitä moskaa.
— Kyl-lähän sitä nyt litran...
— Minulla on täällä kaapissani vihollisen pilausta sen verran vielä.
Asari lähti kaapilleen ja sitten joutui jo lähtemään.
— Mihinkä sinä kötys meinaat? kysyi Tiina Loviisa.
— No sinnepä nyt sitä ainetta maistamaan, suhahti Asari. — Minä tuon
sinullekin sieltä putelin, mutta älä vain nyt virka mitään kenellekään,
kun se laki piru kuuluu olevan niin ankara, että tuosta noin, — ja
Asari veti sormellaan toisen käden sormien yli, — jos vain tietämään
tulevat.
Tiina Loviisa hämmästyi.
— Elä... että ihanko sormet poikki tuikataan?
— No niin.
— Voi helekkuna. Piä sitten sinäkin suusi kiinni.
— No ihan hissuksiin. Ei saa antaa edes henkensäkään haista.
Tiina Loviisa oli touhuissaan. Hänenkin suussaan maistui korpiviina
mukavalta, varsinkin kun sattui vatsanpuru olemaan.
— No ettäkö ihan hengen haisemisestakin sakottavat? kysyi.
— Semmoinen on laki. Suutari Kenosenkin henki oli haissut vähän
väkevälle, niin ei muuta kuin viisi vuotta kakolaa...
— Saattaisihan henki haista vaikka mille... ihan vaikka huusinaluselle,
sanoi Tiina Loviisa. — Mikä se semmoinen laki!
— Laki kuin laki, ja sitä on noudatettava. Henki ei saa haista, muista
se.
Miehet lähtivät kääkertämään Rämekorpeen, Asari edellä, Antti perässä
sen kuin väärät säärensä sallivat. Juttua ei käynyt pitäminen, että
paremmin joutuisivat. Siellä korvessa tippuu, lorottaa ihan noronaan,
ja täällä vain hissutellaan. Turakka suuttuu ja pistää naamaansa joka
tipan. On se sen tehnyt ennenkin, kun on suuttunut, eikä mies ole ollut
siitä tuontuostaan. Korvallisilla tummanpunainen veri vain kiehunut ja
ihmeitä puhunut, ei muuta.
— Kylläpä se aurinko nyt hellittää.
— Hellittävän näkyy, läähättää Antti jälessä. Tiessä on reikiä,
hevosten polkemia, ja niihin kun väärä sääri uppoaa, saa sitä
kiskomalla vetää ulos. Jos saisi vielä säärensä suoraksi, silläpä
Asarin lääkkeellä, niin antaisi mitä vain. Ei taida enää sääret oieta,
kun ovat rustottuneet ja viipelöityneet. Se reumatti pakana kun on
oikein niitä repostellut.
* * * * *
— Voi turkin tuoma ja vienan viemä, vai nyt sieltä ponssarien vasta
passaa tulla! huusi Turakka, kun näki tutut naamat kuusen oksien
lomitse. — Ja Anttikin kääkertää kuin kana. Luuleks saavasi reumatin
voidetta?
Turakka hohottaa ja kaataa tuohilippiin viinaa. Pannun ja padan alla
loimuaa väkevältä savuava tervastuli, ja korven hunaja lemahtaa.
Pihkakin lemahtaa, ja korpi on kevään henkeä tulvillaan. Lumi sulaa ja
tippuu pieninä kirkkaina pisaroina naavakuusen oksilta.
Molemmista pilleistä tippuu, ja Turakan naama on punainen ja
hyvätuulinen.
Niin on Asarinkin naama, ja Antin huuli mutuaa ja nahkalämssien alta
välähtää melkein kuin nuoren miehen katse.
— Annahan kun maistan, sanoo Asari makeasti muhoillen. — Vesi kihoo jo
kielen päälle.
— Vai kihoo. Elä, elä koske hinkkiin. Sitä pitää ensin haistella ja
sitten vasta maistella. No haista.
Turakka pistää tuohilipin Asarin nenän alle.
— Eikös ole haju toinen kuin Helsingin mamsselien ootekaluvesissä, hä?
— En ole haistanut Helesingin mamsseleja... heh... aina se tuo Turakka
keksii ne leikkinsä. Anna helevetissä, kun mieli jo teköö, pyytää Asari.
— Tämä onkin nyt semmoista, että kelpaisipa tarjota vaikka itselleen
resitentille. No ryyppää sitten, mutta älä ähkäse. Maista sinäkin
Käkkä-Antti tästä toisesta pullosta.
— Ää, kun kiertää kuin elohopea mahassa, sanoo Asari.
— Kuulehan, Turakka, kun tämä Asari tekee minulle reumatti-
ja matolääkkeen, toimittaa Antti. — Sanoo panevansa siihen
pirunpikaroitakin. Annahan uusi puteli. Tämä meni jo tyhjäksi.
— Vai lääkkeen. Kuulehan, jos minä nyt neuvon sinua.
Turakka istuu kannolle, katsottuaan ensin, että jää riittää
jäähdytysastiassa, ja sanoo sitten:
— Kun otat varia lehmän lantaa ja laitat siitä kääreet noihin
paininpuihisi, niin se on paras keino. Viinaa sitten sisään sen kuin
sietää ja varin saunan lauteille. Lehmän lanta on parempata kuin
pirunpikelit ja muut. Eikös olekin tässä hyvä maku?
Turakka maistelee tuohilipistä viinaa.
— On, on, kiertää suonissa kuin mahlaja.
— Hahhah, Antin suonissa kiertää vesi yhtä hyvin kuin viinakin.
Sanoisit paremminkin, että noissa paininpuissasi kiertää korven makea
mesi, hörötti Turakka ja pisti tuohilipin hankeen. Istuttiin sitten
kolmisin havuläjälle, jonka Turakka oli kantanut vuoteekseen, istuttiin
kuulostamaan, miten korvissa alkoi somasti sihistä ja pihistä.
Aurinko oli jo korkeimmillaan taivaan keveässä sinessä. Korvessa
humisi etelätuuli, kinokset alenivat. Kohta on suopursujen lomissa
vain ruskeavetisiä lätäköitä, ja silloin ei käy istuminen havuläjällä
maistelemassa lämmintä viinaa.
Mutta nyt käy. Turakka imeksii silmät autuaallisessa sirrissä
tuohilipin reunaa ja hohottaa väliin isoäänisesti. Mille, siitä ei
ole toisilla tietoa. Asarin mato- ja reumattilääkkeelle vaiko Antin
vorninkaisille, jotka työnsivät kuin seipäällä. Yhtä hyvin saattaa
Turakka nauraa oman luontonsa pakosta, ei viinan nostamana, auringon
paisteesta ja kevään tulosta. Onhan niin mukava kuvitella kesää, kun
saa paistaa rannalla kalaa ja ryypätä palan painikkeeksi pienestä
taskumatistaan. Kellahtaa sitten kalliolle tahi kanervikkoon ja
nukahtaa. Ei enää edes muista, minkälaista huoli on. Jos sattuu jotain
puuttumaan, niin menee isäntien luokse. Rahaa tahi tavaraa, ei ole
kielteessä. Eikähän mitään puutukaan. Kukapa on hänen taskunsa nähnyt
tyhjinä. Rahapussi pollottaa aina kuin kerä housun takataskussa.
Harakka-Antin suu oli venynyt kovin leveäksi siinä istuessa. Mitäs
tarvitsi yhteen menoon kiskoa puolen litran pulloa nahkaansa.
Nahkalämssät silmien päällä ovat ihan tummanpunaiset, ja silmistä näkyy
vain pienet pisteet, niinkuin naskalin reiät.
Asari istui polvet pystyssä ja hihitti väliin. Teki sydämelle niin
hyvää, että piti hihittää. Voi hyväinen ihme, miten maailma oli
mukava. Ensi viikolla pitää käyttää iso imisä karjun luona, että Tiina
Loviisa saa oikein kauniita porsaita hoitaakseen. Niistä saa sitten
sitä kiljunpintaa ensi syksynä. Ja rukiita pitää jauhattaa nuorelle
tammalle, että saa ajaa lihavalla ja hihkaista ajaessaan. Kyllä Luoja
on hyvä, kun antaa ihmiselle kaikkea, mitä sen sydän halajaa. Tuotakin
aurinkoa se rupeaa taas antamaan, hellittääpä jo ihan pihkat irti
naamasta.
Turakka muutti uudet pullot pillien alle ja lötkähti havuille.
— Miltäs tuntuu? kysyi ukoilta.
— Suonet soutaa niin somasti ja sydäntä panee niin mukavasti. Ihan kuin
tähkällä kutkuttaisi. Montakohan li—hitraa tu—huosta jää mi—hinulle?
— Senpä sitten näkee. Kunhan tuo Käkkä-Antti ensin pumputaan täyteen,
että lurikat lähtee sen sisästä. Pitää Syllykän lämmittää sauna ja
hakea sitä lehmän ainetta.
Antti hekatti. Se tuo Turakka on mies... se on tuossa ihan kuin joku
keisari, suuri ja mahtava. Antaa viinaa kelle antaa. Ei anna kaikille,
vaikka talonsa antaisivat. Minulle antaa, vaikka käkkänäksi haukkuu,
se on sen leikkiä, eikä siitä saa suuttua. Kappas, miten päätä nyt
alkaa nytkyttää. Eihän se ennen sen vertaisesta. Tänä iltana annetaan
vorninkaisille lähtimet.
Syllykkä tulla kynttäsi, selässä iso tuohikontti. Siinä oli Turakan
eväät, ja akka lateli ne kannon nenään asetetulle laudalle.
— Kuuluu taas Hörödii olevan pitäjällä vainua vetämässä, missä Turakan
jälki haisisi, paapatti akka ja pälyi viinapulloja. Eikö se ryökäle
kiirehtinyt ryyppyä antamaan, vaikka tälle sai tässä eväitä raahata.
— Siinä on sikaa ja tässä madekukkoa, jos nielustasi semmoinen
läpäissee. Ja suutari Kekäleen akan käskin viemään semmoisia terveisiä
Hörödiille, että haistaa p—nsa eikä aiokaan tulla näille maille, muuten
saa sen kulmikkaan kallonsa halki. Uskallan minäkin napistaa, vaikka
olen akka.
— Nyt sinä akka pahus suorastaan hälyytit Hörödiin näille maille,
kivahti Turakka, kiirehtimättä tarjoamaan Syllykälle lämpimäisiä.
Antti oli nukahtanut havuläjälle, mutta Asari torisi vielä nikotellen:
— Vi—hiedään se saunaan ja annetaan semmoinen löyly, ett'on pi—hinta
niinkuin vanha pa—halttina.
Turakka haukkoi nälkäisenä, ja akka kiukunkiehuvana odotti ryyppyä.
Jopa kimahti:
— Etkö sinä sen vietävä anna minulle tippaakaan. Kun ihan kieli tarttuu
kitalakeen.
— Mitä antamista siinä, muuta kuin kisko turpaasi. Hälyytit sen
Höröläisen.
Akka nauraa virnotti.
— Pelkääkö Turakka Bennu Höröläistä?
— En, mutta tässä olisi ollut vielä mukava toisenkin kerran turauttaa.
Nyt on vehkeet kiireesti korjattava, kun suurus loppuu.
Hiertiäiselle tuli hätä. Pääkin vähän selvisi.
— Voi perhana, jos tulee ja pörrittää se hörrikkä, niin viinat menee.
Anna sinä Syllykkä konttisi, niin vien sillä vähän Tiina Loviisalle...
napsua... että jaksaa paremmin suutaan laksattaa.
— Vie, vie, viinoja sillä on ennenkin hyysätty ja kuljetettu. Parasta
on korjata tavarat talteen ja jättää tulisijat Hörödiille.
Hiertiäinen lähtee könttämään täysi viinakontti selässään, ja Anttikin
koettelee paininpuitaan. Eivät kannata. Hankeen lupsahtaa mies
perälleen, ja kolmikulmaiset silmäkolot jäävät avuttomina tuijottamaan
Turakkaan.
— Taisi tulla huonous? nauraa Turakka.
— Eikö perhanata, kun ne vorninkaisetpa rupesi taas työntämään,
valehtelee Antti ja pitelee mahaansa.
— Ne tahtovat vielä napsun, annas kun tuon putelin.
— Elä, elä, kyllä se vika on, kun ma oikein sanon, näissä paininpuissa,
kun juuttaista jänteet katosivat.
— Kun makaat tuossa havuilla iltapuoleen, niin kannan selässäni, sanoo
Turakka ja nauraa niin että korpi kaikuu. — Pääsetkö sinä sieltä vai
pitääkö auttaa?
Antti kekkelehti, välistä hankeen tupsahtaen, nuotiolle ja nukahti
ihanaan havun tuoksuun. Syllykkä puuhasi viinoja talteen ja pupatti
omia sekavia puheitaan. Vari viina oli kihonnut hänelläkin heti
korvallisiin.