Rämekylässä on kolme taloa, Hameniemi, Kenkkula ja Tanula.
Laajamaisia, varakkaita taloja, jotka aikoinaan ovat hyötyneet
metsän myynnillä ja nyt viime vuosina viljan ja voin hinnoilla. Ei
ole isännillä huolta huomisesta. Käy aamuin pirtissä ärjäsemässä
rengeille ja monivuotisille, talon töihin tottuneille päiväläisille ja
verontekijöille, että "alkakaa siitä jo nousta haisemasta", ja sitten
sujuu kaikki päivän pitkään itsestään. Rengit painelevat töitä kuin
hurjat, kun saavat väliin viinaryypyn, ja tekeväthän mökkiläisetkin,
jos ei muuten niin kun sanoo niille, että alkakaa laputtaa mökeistänne,
silloin pää kolmantena jalkana menevät.
Viljaa tulee niin että hinkalot vieryvät, ja kun laskee lajittajan
kautta jyvänsä hinkaloon, saa viedä perät leipälautakunnalle.
Hitsiläinenkös niille niin halvasta oikeita jyviä antamaan.
Oli neuvottu naapurikylienkin isännille, että mitä pirua te niitä
oikeita jumalanviljoja... viekää semmoisia kuin mekin. Eipä taitanut
apua tulla, koskapa kuuluivat vain Rämekylän isännille naureksivan.
No, nauruhan ei pahaa tee. Varsinkaan jos on pieni pisara viinaa
suonissa kiertämässä, niin nauru kutittaa ihan kuin sulalla vetelisi
selkää.
Hameniemessä asusti viisikymmenvuotias, kuivahko äijän käppyrä,
Asari Hiertiäinen, vaimonaan tuikea ja toimekas Tiina Loviisa,
omalta suvultaan Kupiainen. Asari rakasti yli kaiken unta, kirkasta
korpiviinaa ja sianlihaa ja sen jälkeen vasta, milloin sattui
tarvitsemaan, vaimoaan. Kenkkulan laajoja vainioita hallitsi Aatami
Arvonen, paksuvatsainen jumalanmies, joka ennen oli pitänyt talossaan
seurat joka sunnuntai, mutta maallisen viettelyksen vetämänä oli
jättänyt sen tavan ja hoiteli omin päin uskoaan ja maistoi väliin
sänkykamarissa kirkasta ja makeaa ja oli päivät päästään hyvällä
tuulella. Tanula, kylän keskellä kyyhöttävä harmajaseinäinen
taloröttelö, oli isäntineen joutunut siihen niinkuin ahdistukseen.
Etelästä katseli Kenkkulan iso ikkunarivi ja pohjoisesta paistoi
Hameniemen korkea tuparakennus, ja näissä kumpaisessakin oli isännällä,
Harakka-Antilla, joka aamu pientä silmänvaivaa, kun ensi kertaa meni
ulos käymään.
Hameniemestä kuului emännän kimakka komentelu rengeille ja piioille,
ja Kenkkulassa heiluivat jo rengit kuin hurjat pelloilla, ja hänen
talossaan maattiin.
Eihän tuota ollut paljon väkeäkään. Yksi laiha akan kuipelo, joka
purpatti päivät kuin papupata, mutta ei jaksanut, raukka, nousta
aamuisin kahvia aikanaan keittämään, kun kolmivuotias Anna-Liisa oli
taas repinyt kaiken yötä rintoja niin että mahaa jo kouristi. Vaivainen
ja vähäjärkinen rengin ruipelo ei taas noussut, jos sitä ajelikin. Jos
oli selvällä päällä — ryyppäsi näes hänkin joskus viinaa — niin ähkäsi
kuin äkäinen hevonen, kun meni ylös ajamaan.
Kakaroita oli kaksi sängyllistä. Lukumäärästä ei kohta ollut itsekään
oikein selvillä. Jussi, Lassi ja Akseli olivat jo melkein aikamiehiä,
ja sitten oli äitinsä puolta jo seitsemäs synnyttäjänsä rintoja
repimässä. Kustaava ei uskaltanut heittää Anna-Liisaa imulta, kun olisi
taas tullut raskaaksi, ja hän ei sanonut enää jaksavansa kolmattatoista
lasta tehdä, kun kerran oli jo saanut tusinan täyteen ja niistä oli
Herra viisaudessaan kaksi poikaa korjannut omaan talteensa. Ei, ei
jaksanut, vaikka olisi mitä tehty. Anna-Liisa, lihava paakero, oli
jo muutenkin hänet niin kuivaksi kiskonut, ettei ollut muuta kuin
löksöttävät nahkat jälellä.
Antti oli pieni, mutta terävä, jos sille päälle sattui. Silmäluomien
yli oli laskeutunut nahkat viistoon, joten silmät näyttivät viistoilta
kuin kiinalaisen, mutta kun niistä silmistä välähti, ei ollut silloin
hyvä mennä Anttia nykimään. Otti naulasta hevospiiskan ja kurautti
sillä niin että silmät iskivät tulta. Renki-Joopi oli saanut jo
muutaman kerran maistaa sitä ja tunnustanut sen ansiot, voitelemalla
tentulla siiman synnyttämiä makkaroita selässään.
Antti oli joskus saanut keväisiä korpivesiä rämpiessään reumatin
jalkoihinsa, ja se hirtehinen oli vääntänyt ne ulospäin kiveriksi, että
näytti kauempaa, kuin olisi kaksi luokin paininpuuta kävellyt, milloin
ukki köpitti pihamaataan tahi kyläpolkua. Terävä, ulospäin työntyvä
leuka ja hampaaton suu lisäsivät vielä erikoisuutta. Luonto oli hänellä
semmoinen, että väliin laukesi, mutta sitten pitkät ajat lotkotti
kuin sammakko ojassa, ja silloin kykeni Antti vain pienellä murheella
toteamaan, että hänen talossaan oli väki semmoista jonninjoutavaa,
laiskana aamut makaavaa ja työssä hiljalleen hissuttelevaa, ärevää ja
purevaa, jos jostakin muistutti.
Eikähän Antti huolinut muistuttaakaan. Kun luonto nousi, niin että
silmien päällä lupottavat nahkat punertuivat, kirosi ja kääkersi
kamarin kaapille ottamaan peukalonpiäkön verran kuusenkyyneleitä.
— Pentele, koko hoito menee hiisilöihin!
Tuikku hiveli rintaa ja kiersi mukavasti sydämeen, joka heti asettui
ennalleen, ja luonto kohta taas oli kuin säyseän lampaan:
— Jos nyt Joopi jo nousisit, kun kello vihlasee kahdeksatta. Eihän
tässä makaamalla... loppuu viinat ja syömiset.
Ja vielä hellemmin Kustaavan sängyn laidalla:
— No nousehan nyt jo pötköttämästä, kun on kohta kellonkin viisarit
pystyssä. Voi raukka, kun olet laiha, ei muuta kuin luuta, koetti
sitten mistä paikasta tahansa. Pojatkin, peijakkaat, taitavat olla
juoksussa... no aukase nyt jo noita silmäräpylöitäsi... kahviakin tässä
pitäisi saataman.
Tanulassa on iso punaisenkirjava kukko, ja hänpä tietää tämän
epäjärjestyksen talossa ja joka aamu tulee tuvan portaille kiljumaan.
Renkiä se suututtaa, ja hän heittää sitä saappaalla, kiululla ja mitä
käsiin sattuu. Kukko tulee uudelleen, ja itse isäntä lähtee sitä
torumaan:
— Vai sinä... siihen paskille... ää... etkös tottele!
Kukko lähtee kartanolle, ja Antti painautuu vielä pehkuun, vaikka
toisissa taloissa jo liehutaan pelloilla.
Pojat, aikuisiksi tulevat, vielä ripillä käymättömät, koluavat öisin
tyttöjen luhdeissa. Sepä onkin Antista ihmeellistä, kehen pojista
sellaisia tyttövouteja on tullut. Hän ei ennen käynyt tytön vieressä
eikä uskaltanut kädelläänkään koskea heihin, huikottelijoihin. Halu
kyllä asui ruumiissa, mutta arkuus esti lähentymästä naisväkeä.
Kaino ja kokematon oli Kustaavakin naimisiin mennessä. Riiteli vielä
vihkimisenkin jälkeen monta aikaa, ennenkuin suostui täyttämään
aviovelvollisuutensa.
Niin sitten pojista tämmöisiä hameväen jälessä juoksijoita,
perhanoista. Satutaan vielä lapsia laittamaan siinä puuhassa. Työmiehiä
ei heistä ole tullut tekemälläkään. Hänen näkyvissä ollessaan vähän
venkuloidaan, mutta sitten kun ei ole kintuilla, niin metsään kortille
tahi kylään laiskottelemaan.
Semmoisia nämä Jussi, Lassi ja Akseli. Pienemmistä, Beatasta,
Justiinasta, Joosehviinasta, ja mitä heidän nimensä kaikkien lienee
ollutkin, näytti tulevan äitiinsä. Kesällä juoksenneltiin paitasillaan
heinikoita sotkemassa ja loikoiltiin siinä kaikkien katseltavina,
vaikka Joosehviina ja Justiina olivat jo isoja vonkaleita. Talvella
pyllyilivät uunin päällä ja riitelivät keskenään.
Kyllä oli huolta Antilla. Siksipä ei pahaa tehnytkään, jos väliin
peukalonpiäkön verran, niinkuin Antti sanoi, otti sitä kirkasta ja
makeata.