Äsken on helmikuinen myrsky pyörittänyt valtavia kinoksia Rämekorpeen.
Aaltoharjaisina ne sukeltavat rämeisiin ja puskevat sieltä päätään
mahtavasti nostaen, ja missä iso möykky, hiidenkivi on sattunut
vastaan, siinä monimutkaisena aallokkona hajoavat viimein sileään
kumpuun.
Kiljuva pakkanen on vielä sitä sitten naulinnut ja kiilannut, kettua ja
jänöjussia kantavaksi kanneksi.
Rämekorven mökkien ja torppien kattoja näkyy vain vähän lumen sisästä,
missä myrä on pahimmin lietsonut. Lapioitu ura johtaa hataralle
porstuan ovelle, ja ikkunat ovat nekin puoleksi lumen peitossa.
Minkä myrä kokoo, sen suvi-ilma hajoittaa. Äsken vielä lumi kiehui ja
kihisi tuulen kynsissä, nyt sateen piiskaamana sulaa näkösilmässä.
Illansuussa kellottaa maaliskuu taivaalla lupaavana, ja ensimmäinen
pihkan tuoksu hengähtää korvessa.
Korpi alkaa herätä talvisesta unestaan.
Seuraavana päivänä paistaa jo päivä lämpimästi ja lumi katoaa puitten
oksilta. Hanki kantaa varjossa vielä keskipäivällä, ja aamuisin soi ja
helisee, kun mökkien miehet vetävät puita kelkkoineen.
Ja sitä seuraavana aamuna on jo korvessa kuin puhtaan vaatteen tuoksua
ja alkuasukas tuntee vapauttavan sykähdyksen povessaan. Ei jaksa sitä
pidättää, vaan hihkasee niin, että kaiku jostain kaukaa vastaa. Äänen
kuulee toinen, ryteikössä penkomassa oleva naapuri, ja huutaa hänkin,
toinen ja kolmas, koko asukasparvi, lapsineen ja akkoineen, ja sittenpä
sitä jo onkin ääntä korvessa.
Mutta sitä sopii. Taivas on jo korkealla, niin korkealla, että sen sini
silmiä huikasee. Honkien latvoissa soi kevään humina ja kiihoittaa
huutamaan ja huhuamaan. Mitäs muusta, kun on taivasta ja humisevaa
korpea mielin määrin ja pihkantuoksua.
Päivemmällä, kun lumi sulaa auringossa ja korven henki herää yhä
voimakkaammin, nousee Jussi Turakka havuvuoteeltaan, jossa on
lepäillyt, ja tutkii tiheän kuusikon juurella olevia rankkisammioita,
hämmennellen niitä ja haistellen.
Jussi Turakka, monen pitäjän yhteinen ja kuulu viinamestari, on
laittanut tällä kertaa Rämekorpeen rankkinsa happanemaan, ja kun rankin
loppukäynti on tärkeä asia viinan valmistuksessa, jäänyt vuorokaudeksi
vahtimaan sammioita.
— Ää, kun ihan pistää nenään, sanoo Turakka. — Se on tämän keväisen
ilman ansio, että rämekyläläiset saavat nyt hyvää viinaa. Illalla pitää
laittaa tippumaan.
Sattumalta on Turakka hiihtänyt tähän korpeen ja ihastunut paikkaan, ja
kun saavit toimitettiin auliisti paikalle, ei hänellä ollut mitään sitä
vastaan, että laittoi suurukset, Asari Hiertiäisen antamat, likoon.
Ja nyt haisee jo jumalanvilja semmoiselta, että sitä sopii panna pataan,
Asari Hiertiäinen on jo tuonut padankin, ja muut vehkeet ovat Syllykän,
viinaliehtarin, mukavan muijan, mökillä.
Jussi Turakka on pitkä, harteikas mies, ja sukimaton tukka ja parta
antaa karkeahkoille kasvoille melkein villin ilmeen. Iloiset silmät ja
nauruun yhtämittaa visahteleva suu tekevät miehen jotakuinkin hauskan
näköiseksi. Visainen on mies. Ei saa poliisi eikä nimismies hänelle
mitään, vaikka kuinka koettaisivat.
Ja jos ei vanha ja hyväluontoinen nimismies koettanekaan tosissaan,
poliisi Benjaami Hörödiin mieliksi vain on jahtaavinaan ja juoksuttaa
Hörödiitä Turakan kintereillä.
Turakka hymähtää ja silmänurkassa välähtää. Kyllä hän nimismiehen
tietää. Lentsusta on jo kaksi kertaa hänen viinansa ukon pelastanut,
ihan selvästä kuolemasta. Piruuttaan juoksuttaa Höröläistä, ja kylien
pienet pojat hokevat sille: tii, tii, hörö, hörö.
Turakka nousee suksilleen ja sujauttaa kantavaa hankea pitkin
muutamilla ravakoilla työnnällyksillä Syllykän mökille.
Syllykkä, Rämekorven ruma olio, nelikymmenvuotias akan rupelo, puhaltaa
tuvassaan pannunsa alle ja kääntää kiiluvat silmänsä ovesta tulijaan.
— Ka, Turakka. Joko tulit vehkeitä hakemaan?
— Elä sinä akka muuta kun puhalla pannusi alle, niin että poro kiehuu.
Kahvin nälkä siellä korvessa tulee.
— Pahahenkikö lienee pannun sisässä, kun ei kiehu! tuhisi Syllykkä.
Turakka oikasi penkille ja suu mutuillen katseli akan puuhailua.
Rumapa on räähkä, tämä Syllykkä, ei sitä ennen ole tullut
huomanneeksikaan. Mutta hyvä on kehtaamaan isännille viinoja. Ei sen
hännälle Hörödii potkase.
Syllykän mökki oli pahainen mäkitupa Rämekorven laidassa, jonka
aikoinaan oli rakentajansa jättänyt sen vuoksi, että pakkanen söi joka
kesä ohrat ja perunanvarret, kaiveli potuntaimetkin ihan maan sisästä.
Syllykkä, ristimänimeltään Sylvi, pienipuinen vanhanpiian käkkänä, osti
mökin Asari Hiertiäiseltä kokonaisella kolmellakymmenellä markalla ja
antoi hallalle lähtimet. Kuivasi mökin vieressä olevan suo-norelman,
kaivamalla kesäkauden viemäriä korven poikki Rämelampeen. Ja kun
leikkuun rinnassa sai työnsä valmiiksi, löi reiteensä ja kirosi:
— Nyt lähit, piru, perunanvarsiani kaivamasta.
Seuraavana kesänä sai Syllykkä ohristaan ja perunoistaan täyden sadon.
Syllykän tupa oli syltämittainen. Pieni neliruutuinen ikkuna jäätyi
talvella, mutta asukas oli tottunut niin pimeänhämärässä tuvassa
liikkumaan, ettei valoja liioin kaivannut. Hieroja kun oli, näki kyllä
Rämekorven ukkojen ja akkojen kipeitä paikkoja keplotella pimeässäkin,
ja sarvet vedettiin saunassa, pienen kitupiikin valossa.
Sänky, penkki ja pöytä, siinä tuvan kalustus. Astiahylly ja
sarvisäkkilauta uunin kupeella ja peräseinällä vanha öljyväripainos
esittäen pirua, joka kiusasi pyhimystä.
Sängyn alla oli Syllykän aarrearkku, pieni raudoitettu lipas, ja siinä
Syllykkä säilytteli viinan liehtaamisella ja sarvien vetämisellä
saatuja markkoja. Joskus liikeni lippaaseen peruna- ja ohramaankin
tuloista. Paljonkopa sitä yksi Syllykkä kerkesi syömään.
* * * * *
Turakka oli nukkunut penkille, ja Syllykkä repi häntä hihasta hereille.
— Nousetko siitä kuorsaamasta... kahvi jäähtyy. Pitääkö sinulle hakea
se puteli?
Turakka haukotteli ja örisi.
— Kevätilma niin raukasee... elä tuo putelia. Lämmin viina on sitten
parempaa korvessa.
Hörpittyään kupin jäi Turakka mietteisiinsä ryntäillään maaten
tuijottamaan siltaan. Tuntui olevan semmoinen painostava olo. Se tuli
väliin, vaikka olisi kuinkakin viinalla itseään voidellut, ja painoi
mielen mustaksi. Tämä yhtämittainen ammatti ei enää huvittanut. Jos
olisi joskus vain omaksi tarpeekseen lirauttanut pullon, pari, mutta
kun piti koko läänille valmistaa. Sotavuosina se oli kaikista ilkeintä,
kun nälkä ahdisti sydänmaitten vähäväkisiä ja isännät kantoivat korpeen
täysinäisiä jauhosäkkejä...
— Elä kaada lisää, en minä juo.
Syllykkä jäi ihmetellen katsomaan Turakkaa. Mikä häntä riivasi? Olihan
mies niinkuin selkäänsä saanut.
... ja sitten jos mökinmies meni lisäleipää pyytämään taloista, niin sai
tylyn vastauksen ja tyhjänä takaisin.
— Mikä sull' on? Kun on kuin nielty ja oksennettu, sanoi Syllykkä.
— Piruako se sinua liikuttaa! ärjäsi Turakka.
— ... siunaa, kun on pahalla päällä.
— Mitäs utelet. Saattaa ne minullakin olla huonot tuuleni. Hae vehkeet,
että mä pääsen tästä korpeen.
Syllykkä toi jäähdytysastian, pitkähköt metallipillit ja kannen.
Turakka näytti katuvan tylyyttään. Syytönhän akka oli siihen, että
hän viinaa koko läänille valmisti. Huomattavasti jo muuttuneena sanoi
Turakka:
— Käy sitten korvessa lämpiäisillä.
— Kyllä, kyllä. No nythän se jo taas haastaa kuin ihminen, mikä lie
ollut riivaajaisensa. Tuonko minä sinne sinulle kahvit ja keitot
niinkuin ennenkin?
— Tuo vaan, ja jos saisit sanan Hiertiäiselle, että nyt sitä saa.
Laitat vaikka Harakka-Antin sanomaan.
* * * * *
Turakka pisti vehkeet säkkiin ja nousi lähteäkseen.
Kovin vaikealtapa se nyt tuntuikin. Mikä piru häntä oikein riivasi?
Mitään pelkoa se ei ollut. Hän vähät välitti poliiseista ja
nimismiehistä, laista ja muusta. Muuten kyllästytti tämä turaaminen
toisten hyväksi. Keittäisivät, saatana vie, itse viinansa.
Iltapakkanen oli jo jäätänyt hankea, ja se karahti ja soi suksen alla.
Korvessa tuntui vielä päivälliseltään voimakas pihkan tuoksu, jota oli
mukava hengittää.
Mieli alkoi jo tuntua keveämmältä. Mitäpä tarvitsi turhia miettiäkään.
Olivat sellaisia kuin olivat ja omillaanpa pelasivat. Keittelee tässä
vielä jonkun vuoden ja ostaa sitten mökin ja asettuu siihen asumaan.
Talvet pyytää oravia ja jäniksiä ja kesät kalastaa. On oma herransa,
jonka ei ole pakko tehdä talollisten töitä.
Turakka nosti suksensa pystyyn puuta vasten ja alkoi laittaa tulisijaa.
Pata nostettiin rautajaloille ja rankkia sisään. Hiertiäinen oli jo
pilkkonut puutkin valmiiksi, ja saatuaan kaikki kuntoon viritti Turakka
tulet padan alle.
Toinen pienempi kuparinen kasari laitettiin viereen odottamaan
vuoroaan. Sen pienestä piipusta lirittäisi se kirkas ja makea.