II.

— _Oui, madame_, juuri tässä se on. Ensimäinen, toinen, kolmas saari

Stuart Piveriä laskettaessa. Ja tämä saari on numero kolme. —

Sanottuaan tämän Pierre Fontaine iski sauvoimensa rantatörmään niin

että veneen perä kääntyi virtaan ja keula läheni maata. Eräs ketterä

nuorukainen hyppäsi siinä samassa rannalle kiinnitysköysi kädessä ja

sitoi veneen kiinni.

— Hetkinen, madame, minä käyn katsomassa. — Tuskin oli mies kadonnut

rantapenkereen taa, kun alkoi kuulua kovaa koiranhaukuntaa, ja minuutin

kuluttua hän palasi takaisin.

— Kyllä, madame, siellä on maja. Tutkin sitä. Ketään ei ollut kotona.

Mutta omistaja ei voi olla kaukana, sillä muuten hän ei olisi jättänyt

koiria. Hän tulee pian, siitä olen varma. —

— Auttakaa minua veneestä, Pierre. Minä olen niin hirveän uupunut

matkasta. Mielestäni teidän olisi pitänyt valmistaa venesijani hieman

mukavammaksi. —

Karen Sayther nousi ylös veneen keskelle turkiksista tehdyltä

istuimeltaan. Kovin hän näytti joustavalta ja kauniilta. Mutta joskin

hän muistutti hentoa liljaa keskellä tätä alkuperäistä luontoa, niin

päinvastaisia ominaisuuksia hänessä osoitti se luja ote, jolla hän

tarttui Pierren käteen ja jota seurasi hänen käsivarsilihaksiensa

jännittyminen koko ruumiinpainonsa joutuessa käsien varaan, ja lisäksi

tarmo, jolla hän kiipesi rantaäyrästä ylös. Vaikkakin hänen hintelää

luustoaan ympäröivä liha oli pehmeän kaunista, kätkeytyi hänen

ruumiiseensa paljon voimaa.

Vaivattoman kevyesti oli hän noussut maihin, mutta siitä huolimatta

hehkui hänen poskillaan tavallisuutta lämpöisempi väri ja hänen

sydämensä löi huomattavasti nopeammin. Ja hän lähestyi majaa

vapisevalla uteliaisuudella ja samalla hänen hehkuvat kasvonsa

muuttuivat vieläkin tummemmiksi.

— Kas tässä! — Pierre osoitti puupinon ympärille sinkautuneita lastuja.

— Ollut äskettäin täällä — kaksi, kolme päivää sitten, ei enempää. —

Rouva Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsahtaa sisälle pienestä

ikkunasta, mutta ruutuna oli öljyttyä pergamenttiä, mikä kyllä päästi

valoa sisälle, mutta esti sinne näkemästä. Kun tämä siis epäonnistui,

kiersi hän majan ympäri ovelle, nosti jo puoleksi kömpelön säpin,

mutta muuttikin mieltään, veti kätensä pois, ja säppi putosi takaisin

paikoilleen. Sitten hän äkkiä lankesi polvilleen ja suuteli karkeasti

veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine lie nähnytkin tämän, ainakaan

hän ei vastaisina aikoina kertonut kenellekään tästä muistostaan. Mutta

eräs venemiehistä, joka täysin rauhallisena sytytteli piippuaan, sai

samassa aiheen säpsähtää esimiehensä tavallista ankarampaa äänensävyä.

— Hei! Le Goire! Pitäkää huolta madamen vuoteesta — komensi Pierre. —

Enemmän karhunnahkoja! Lisätkää huopia? Kuulitteko, hemmetissä! —

Mutta pian sen jälkeen vuode purettiin ja suurin osa taljoja ja huopia

heitettiin rantaäyräälle, mihin rouva Sayther mukavasti sijoittautui

lepäämään ja alkoi odottaa. Hän asettautui kyljelleen ja katsoi

edessään olevaa laajaa Yukonia. Vastarannan puolella olevien vuorten

yläpuolella taivas, oli himmeämpi kaukaisten metsäpalojen savusta

ja tämän verhon läpi kuulsi iltapäiväaurinko heikosti heittäen

ympäristöön epämääräistä valoa ja aavemaisesti häilyviä varjoja.

Joka ilmansuunnalle taivaanrantoja myöten jatkuivat erämaat, joita

ihmisjalka ei milloinkaan ollut polkenut — hongikkojen peittämiä

saaria, synkkiä vesistöjä ja jään uurtamia vuorenharjanteita.

Mikään ei tässä yksinäisyydessä todistanut inhimillisestä elämästä,

ainoakaan ääni ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa näytti

vaipuneen tuntemattomaan epätodellisuuteen, se oli kietoutunut samaan

selittämättömään salaperäisyyteen kuin mikä väreilee suurten aavikkojen

yllä. Kenties rouva Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; alituisesti

hän muutti asentoa. Hän tähyili vuoroin ylös, vuoroin alas jokea tai

heitti jännittyneitä katseita pitkin synkkiä rantamia keksiäkseen

kaikki puoleksi kätkössä olevatkin sivujokiuomat. Kului tunnin verran

ja venemiehet lähetettiin maihin yöleiriä pystyttämään, mutta Pierre

jäi auttamaan rouva Saytheriä tähyilemisessä.

— Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin — kuiskasi Pierre pitkän

vaitiolon jälkeen, katse suunnattuna joen yläjuoksulle päin saaren

pohjoiskärkeä.

Kanootti välähtelevine airoineen lähestyi nopeasti myötävirtaa.

Perässä näkyi mieshenkilö, keulassa nainen; molemmat työskentelivät

tottuneesti ja tarkassa tahdissa. Rouva Sayther ei välittänyt katsoa

naiseen, mutta kun vene tuli rantaan, kiintyi hänen huomionsa

pakostakin tämän ainutlaatuiseen kauneuteen. Tiukasti vartalonmukainen

hirvennahkapusero mielikuvituksellisesti helmillä koristeltuna noudatti

uskollisesti vartalon kauniskaarteisia muotoja, ja loistavanvärinen

silkkiliina, maalauksellisesti sidottuna, peitti osaksi hänen hyvin

runsaat sinimustat hiuksensa. Mutta ne olivat naisen kasvot, jotka

— ollen kuin pronssiin valetut — vangitsivat ja pysähdyttivät rouva

Saytherin ohikiitävän katseen. Silmät, läpitunkevan mustat ja suuret,

huomattavasti perinnäisen vinot, katsoivat rohkeasti kauniskaarteisen

otsan alta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät

muistuttaneet pääkallonkuvaa, ja posket kapenivat ja yhtyivät vihdoin

suun luona, jonka ohuet huulet ilmaisivat hellyyttä ja voimaa. Nämä

kasvot viittasivat heikosti mongolilaisvereen — paluusta alkuperäisiin

rotuominaisuuksiin vuosisataisten vaellusten jälkeen. Vaikutusta

vahvisti hienokaarteinen nenä ohuine, värisevine sieraimineen ja se

kotkan viileyttä muistuttava yleissävy, mikä näytti antavan leiman ei

yksistään hänen kasvoilleen vaan koko hänen olemukselleen. Hän oli

todella tyyppinsä täydellisimmän kauneuden tuote, ja punaisen miehen

suku voi ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdenkymmenen sukupolven

aikana saa luoduksi yhdenkin näin ainutlaatuisen olennon.

Pitkin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa sukkelasti

käänsi pienen aluksen vasten virtaa ja ohjasi varovasti rantaan.

Seuraavassa hetkessä hän jo oli rantaäyräällä ja veti köyden avulla

ote otteelta veneestä neljänneksen vastasurmattua hirveä. Sitten mies

hypähti maihin, ja kiivaalla yhteisvedolla he tempaisivat kanootin ylös

maalle. Koirat ympäröivät heidät heti, ja kun tyttö lempeästi kumartui

niitä hyväilemään, sattui miehen katse rouva Saytlieriin, joka oli

noussut paikaltaan. Hän katseli naista, hieroi vaistomaisesti silmiään,

ikäänkuin epäillen silmiensä pettäneen, ja katsoi uudemman kerran.

— Mutta sittenkin, tehän se olette Karen — sanoi hän levollisesti

lähestyen tätä ja ojentaen kätensä — ensi hetkessä luulin näköhäiriön

itseäni kohdanneen. Yhteen aikaan keväällä olin lumisokea ja sen

jälkeen ovat silmäni monasti tehneet minulle jos jonkinlaisia

kepposia. —

Rouva Saytherin poskien puna oli käynyt yhä tummemmaksi ja hänen

sydämensä löi tuskallisen kiivaasti. Hän oli odottanut mitä muuta

mahdollista tahansa paitsi että mies näin rauhallisesti ojentaisi

hänelle kätensä. Mutta hän ei kadottanut itsehillintäänsä ja puristi

siis sydämellisesti miehen kättä.

— Tiedättehän, Dave, että useasti uhkailin seurata jäljestänne.

Ja sen olisinkin tehnyt, jos vain — — — jos vain — — — Jos vain

olisin kehoittanut teitä siihen — David Payne nauroi ja katsoi

intiaanityttöön, joka meni sisälle majaan.

— Oi, minä käsitän, Dave — ja teidän sijassanne olisin varmasti tehnyt

samoin. Mutta joka tapauksessa olen minä tullut — _nyt_. —

— Jatkakaa siis hieman vielä matkaanne — menkäämme majaan, niin että

saatte hiukan syödäksenne — sanoi mies iloisesti kiinnittämättä

huomiota naisen äänessä ilmenevään rukoilevaan sävyyn. — Ja te olette

luonnollisesti hyvin väsyksissä. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä

käsinkö? Te olette siis viettänyt talven Dawsonissa tai sitten

saavuitte viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän

katseli venemiessaattuetta, joka oli leiriytynyt taivasalle nuotion

ympärille, ja samalla hän piteli ovea auki, jotta nainen voisi astua

sisälle.

— Minä saavuin tänne jäitse Circle Citystä viime talvena — jatkoi mies

— ja asettauduin toistaiseksi tänne. Olen suorittanut kullanetsiskely

retkiä Henderson Creekiin ja jos epäonnistun, niin aion syksyllä

koettaa onneani Stuart Riverillä. —

— Te ette ole paljoakaan muuttunut, vai kuinka? — huomautti nainen

ei järin asiaankuuluvasti, mutta koettaen johtaa keskustelun

henkilökohtaisemmalle pohjalle.

— Hiukan laihtunut kenties, mutta sen enempi lihaksia. Niinkö

tarkoitatte? —

Mutta rouva Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi majan heikossa

valossa katsoa intiaanityttöä, joka oli virittänyt tulen lieteen ja

paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviilujen kanssa.

— Viivyittekö kauankin Dawsonissa? — Mies kiinnitti innokkaasti uutta

koivuista vartta kirveenterään ja teki kysymyksensä päätään nostamatta.

— Muutamia päiviä — vastasi nainen seuraten yhä silmillään tyttöä ja

tuskin kuullen toisen sanoja. — Mitä kysyittekään, Dave? Dawsonissako?

Kuukauden ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimmäisen

Pohjolan miehet ovat hyvin lapsekkaita, kuten tiedätte, ja liiallisen

voimakas on heidän tapansa ilmaista tunteitaan. –

— He eivät voi olla toisenlaisia, sillä he ovat siksi läheisessä

yhteydessä maakamaraan. Jättäessään kotinsa mukavuuksineen he luopuvat

samalla kaikista muodollisuuksista. Mutta te valitsitte hyvin viisaasti

matkustamisenne ajan. Te olette täältä pois ennen moskiittojen tuloa.

Ja se on todella onni, jota puuttuvan kokemuksenne perusteella ette

kykene kyllin korkealle arvioimaan. —

— Sitä en usko. Mutta kertokaa minulle itsestänne, omasta elämästänne.

Ketä teillä on naapureina? Tai eikö ole ketään? —

Näitä kysymyksiä tehdessään rouva Sayther ei hellittänyt katsettaan

intiaanitytöstä, joka lieden kulmauksella rouhi jauhosäkin

nurkkaukseen panemiaan kahvipapuja. Tyttö käytti survaisimena raskasta

kvartsikappaletta ja voima ja taito, millä hän työnsä suoritti,

osoittivat hänen hermojensa olevan yhtä alkuperäistä laatua kuin tämän

hänen menettelyntapansa. David Payne pani merkille vieraansa kiinteän

katseen ja tuskin huomattava hymy väreili hänen huulillaan.

— Minulla on kyllä ollut joitakin — hän vastasi— muutamia Missourin

miehiä ja pari Cornwallista, mutta he lähtivät Eldoradoon

päiväpalkkalaisiksi erääseen kaivokseen. —

Rouva Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön. — Mutta ympäristöllä on

luultavasti runsaasti intiaaneja?

— Joka ikinen niistä on jo aikoja sitten muuttanut Dawsoniin. Koko

maassa ei ole ainuttakaan alkuasukasta, lukuunottamatta Winapieta

täällä ja hänkin on kotoisin Koyukukista — noin tuhat mailia täältä

vastavirtaa. —

Rouva Saytheristä tuntui äkkiä kuin olisi hän pyörtymäisillään. Tosin

hymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä kuin

olisivat David Paynen kasvot yhtäkkiä häipyneet loppumattoman kauas ja

kuin olisivat tuvanhirret liikahtaneet alassortuakseen. Mutta nyt häntä

pyydettiin siirtymään ruokapöydän ääreen ja aterian aikana hänellä

oli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti

hänen sanansa koskettivat maanoloja ja ilmastoa, kun sitävastoin Payne

syventyi laajasti kuvailemaan eroavaisuuksia, mitkä ovat vallalla

kesällä alavissa seuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylevimmillä

paikkakunnilla toimeenpantujen syvien kaivausten välillä.

— Te ette ole kysynyt minkätähden minä olen tullut tänne pohjoiseen

— sanoi rouva Sayther. — Mutta aivan varmasti te sen tiedätte. — He

olivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt äskeiseen

työhönsä. — Oletteko saanut minun kirjeeni? —

— Viimeisenkö? En luule saaneeni. Luultavasti se kuljeksii jossakin

ympäri Birch Greek Countryä tai voi se myös lojua jonkun kaupustelijan

luona Dower Riverin varrella. Niitten tapa huolehtia postista on

suorastaan häpeällistä. Ei järjestystä, ei minkäänlaista järjestelmää,

ei — — —

— Älkää olko noin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua! — Hän sanoi nämä

sanat jyrkästi, käyttäen menneisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.

— Minkätähden te ette kysele mitään minusta itsestäni? Ette mitään

entisajoistamme? Eikö teissä enää ole minkäänlaista mielenkiintoa

ulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että mieheni on kuollut. —

— David! — Hän tahtoi huudahtaa suuttumuksesta, mutta äänensä sai

nuhtelevan sävyn ja hän tyytyi siihen.

— Oletteko saanut kirjeitäni? Joitakin niistä te olette varmasti

vastaanottanut, vaikkakin ette ole kertaakaan vastannut niihin. —

— Missään tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä nähtävästi sisälsi

tiedon miehenne kuolemasta — ja luultavasti on muitakin kirjeitä

kadonnut — mutta muutamia olen kyllä saanut. Olen — hm — lukenut ne

ääneen Winapielle saadakseni hänet käsittämään valkoisten sisartensa

epäluotettavaisuuden. Ja minä luulen — hm — että hänellä on ollut

hyötyä niistä.