Nainen ei ollut huomaavinaan miehen ivaa, vaan jatkoi: — Viimeisessä
kirjeessäni, jota te siis ette ole saanut, kerroin — aivan kuten
edellytitte — eversti Saytherin kuolemasta. Se oli kirjoitettu vuosi
sitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni,
matkustaisin minä teidän luoksenne. Ja minä tulin — kuten jo niin
monasti olin luvannut. —
— Minä en tiedä mistään sellaisista lupauksista. —
— Aikaisemmissa kirjeissä. —
— Niin, te lupasitte, mutta minä en ole pyytänyt, enkä vastannut,
joten lupauksenne ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Ja sen tähden en
myöskään tiedä mistään sellaisista lupauksista. Mutta sitä vastoin minä
muistan erään toisen lupauksen ja sen tekin muistanette. Se annettiin
hyvin kauan sitten. — Mies antoi kirveenvarren pudota permannolle ja
kohotti päätään. — Siitä on jo kulunut paljon aikaa, kun se lupaus
annettiin, mutta silti muistan selvästi — päivän, tunnin, kaikki
yksityiskohdatkin. Me olimme kauniissa puutarhassa, te ja minä —
äitinne ruusutarhassa. Kaikki ympärillämme teki terää ja kukki, ja niin
myös meissäkin heräsi kevään hehku. Minä vedin teidät puoleeni — se
tapahtui minulle ensimäistä kertaa — ja suutelin teitä keskelle suuta.
Muistatteko? —
— Älkää puhuko menneisyydestä, Dave — älkää tehkö sitä! Minä kyllä
muistan kaiken ja häpeän. Kuinka useasti olenkaan itkenyt sen johdosta?
Jospa tietäisitte kuinka suuresti minä olen kärsinyt — — —
— Ja silloin lupasitte te minulle — niin, ja sen jälkeen tuhannet
kerrat sitä seuranneina ihanina aikoina. Jokainen silmistänne
lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne
irtautunut tavu, oli lupaus. Ja sitten — niin, mitenkä minun on
sanani muovailtava? — ilmestyi toinen mies. Hän oli vanha, niin
vanha, että olisi voinut olla teidän isänne — eikä hän ollut kaunis
katsella, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei ollut
tehnyt mitään väärää, hän seurasi aina lainkirjainta ja oli siis
kunnioitettava. Lisäksi — ja sehän juuri tärkeintä — hän omisti joukon
kurjia huuhtomoita, tietääkseni parisenkymmentä — suuria maa-aloja,
kallisarvoisia tontteja — ja hän leikkasi kuponkeja. Hän — — —
— Mutta vaikuttimia oli muitakin — keskeytti nainen. — Sanoin sen
teille. Pakoittavia asianhaaroja — ahtaat ajat — rahahuolet — omaisteni
kärsimä puute — heidän oli vaikeata tulla toimeen. Te näitte ja
käsititte tämän raskaan tilanteen täydellisesti. En voinut sitä auttaa.
Minut uhrattiin — tai minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte. Mutta
oi hyvä Jumalani! — niin minä hylkäsin teidät, Dave! Mutta oletteko
koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä olen saanut
kärsiä. —
— Eikö se tapahtunut teidän omasta tahdostanne? Pakoittavat
asianhaarat? Koko maailmassa ei saattanut olla mitään sellaista, mikä
olisi pakoittanut teidät jakamaan vuoteenne hänen tai kenenkään muun
kanssa. —
— Mutta sydämeni kuului koko ajan teille — puolustautui nainen
rukoilevasti. — En ollut oppinut käsittämään rakkautta teidän
tavallanne. Ja vieras on se tapa minulle vieläkin. En ymmärrä sitä
laisinkaan. —
— Mutta nyt — nyt! Mehän puhuimme miehestä, jonka te katsoitte
sopivaksi aviomieheksenne. Mikä oli tämä mies? Millä hän teidät
lumosi? Mitä suurenmoisia ominaisuuksia hänellä oli? On totta, että
hänellä oli ansaitsemiskyky — tavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki
rikastumismahdollisuudet. Hän tiesi taidon ansaita sata prosenttia.
Ovela hän oli ja omasi verrattoman vainun saalistaa yksinkertaista
väkeä ja sen kautta siirtää rahat lähimmäisensä taskusta omaansa. Eikä
lailla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista. Laki ei tuominnut
häntä; yleinen mielipide hyväksyi hänen menettelytapansa. Mutta teidän
mittakaavanne mukaan, ja minun mielestäni — meidän ruusutarhamme
mielestä, millainen hän oli? —
— Muistakaa, että hän on kuollut. —
— Se ei muuta asiaa. _Mikä_ hän oli? — Iso, karkea, materialistinen
olento, kuuro laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli
lihonut laiskuudessa, hänen ryppyiset poskensa riippuivat ja hänen
pyöreä vatsansa todisti, että hän oli ahne. —
— Mutta hän on kuollut, Dave! Me taasen elämme yhä — _yhä!_ Kuuletteko?
Niinkuin sanoitte, minä olin uskoton. Minä olen rikkonut. Hyvä!
Mutta eikö teidänkin täydy sanoa: _olen rikkonut_ Jos minä rikoin
lupaukseni, niin olette tekin tehnyt samoin. Teidän rakkautenne,
ruusutarhassa tunnustamanne rakkauden tuli kestää ikuisesti. Missä se
nyt on? —
— Täällä se on nytkin — huudahti mies lyöden intohimoisesti nyrkillä,
rintaansa. — Ja on aina ollut. —
— Ja teidän rakkautenne oli niin suuri, mikään ei voinut olla sen
suurempi — jatkoi nainen — niin ainakin sanoitte siellä ruusutarhassa.
Ja kuitenkaan se ei näy olevan kyllin suuri ja jalo kyetäkseen
anteeksiantamaan minulle, joka jalkojenne juuressa itkien rukoilen.
David Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen mutta sanat eivät
irtautuneet hänen huuliltaan. Nainen oli saanut hänet paljastamaan
sydämensä ja ilmilausumaan totuuksia, joita hän tähän saakka oli
salannut jopa itseltäänkin. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan
hänen edessään intohimosta säteilevänä ja palauttaen mieleen vanhoja
muistoja. Hän käänsi päänsä pois päästäkseen näkemästä naista, mutta
tämä kiersi hänet ja asettui jälleen katsomaan häntä silmiin.
— Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen se sama kuin ennenkin.
Ja niin olet sinäkin, jos tahdot olla suora. Me emme ole muuttuneet. —
Naisen käsi lepäsi miehen olkapäällä ja miehen käsivarsi ojentautui
kietoutuakseen naisen vyötäisille, kun samassa tulitikun sähähtävä
rapsahdus saattoi miehen ennalleen, Winapie, käsittämättä mitä
tapahtui, pani tulen hitaasti syttyvään rasvalamppuun. Hänen vartalonsa
erottautui selvästi sysimustaa seinää vastaan, ja kun liekki äkkiä
leimahti täyteen voimaan, näyttäytyi hänen pronssinvärinen kauneutensa
täydessä kuninkaallisessa hohteessaan.
— Te näette, että se on mahdotonta! — voihkaisi mies työntäen samalla
varovasti luotansa valkoisen naisen. — Se on mahdotonta — toisti hän. —
Mahdotonta. —
— Minä en ole pikku tyttö enää, Dave, eikä minulla ole tyttömäisiä
haaveita — sanoi nainen lempeästi, mutta ei rohjennut palata miehen
luo. — Olen täysin kehittynyt nainen ja sentähden ymmärrän tämän.
Miehet ovat aina miehiä — — — Sehän on yleinen tapa tässä maassa — eikä
se minua loukkaa. Arvasin sen heti alusta. Sehän lienee vain tuollainen
tämän maan tapainen liitto — eikä mikään todellinen avioliitto? —
— Sen tapaisia kysymyksiä me emme tee täällä Alaskassa — vastasi mies
tuskin kuuluvalla äänellä.
— Tiedän sen, mutta — — —
— No niin — tämä on täällä tavanmukainen avioliitto, ei muuta. —
— Eikä ole lapsia? —
— Ei ole. —
— Eikä myöskään ole — — —
— Ei, ei, ei laisinkaan — — Mutta sittenkin se on
mahdotonta. —
— Se ei ole _mitään_. — Nainen astui jälleen miehen luo ja hänen
kätensä kosketti lempeästi miehen ruskettunutta niskaa. — Tunnen
erittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu täällä joka päivä.
Miehet eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta ja niin
antavat he P.C.C-yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylöspidosta ja lisäksi
käteisiä ja silloin tyttö on tyytyväinen. Jonkun ajan kuluttua voi mies
— — —
Nainen kohautti olkapäitään. — Siten on tämänkin tytön laita. Teemme
tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, vaan koko hänen elämänsä
ajaksi. Mikä hän oli, kun hänet ensi kerran tapasit? Raaka, lihaa
ahmiva villi, jonka ruokana oli kesällä kala, talvella hirvenliha,
joka juhlien aikana mässäsi, mutta tavallisesti — näki nälkää. Jos et
sinä olisi osunut hänen tielleen, olisi hän jäänytkin sellaiseksi.
Sinun ilmaantumisesi saattoi hänet parempaan asemaan; mutta jos sinä
nyt lähdet pois, kun hänen elämänsä on ainiaaksi turvattu, tulee hän
luultavasti onnellisemmaksi kuin olisi ollut, ellette olisi lainkaan
toisianne tavanneet. —
— Ei, ei — vastusti mies — se ei olisi oikein. —
— Kuulehan, Dave, sinun täytyy käsittää. Hän ei ole sinun vertasi.
Teidän välillänne ei ole rotuyhteyttä. Hän on täkäläinen alkuasukas,
kasvanut tässä maassa ja sukua sille ja mahdotonta on häntä siitä
eroittaa. Hän on syntynyt villiksi ja tulee villinä myös kuolemaan.
Mutta me — sinä ja minä — me kuulumme hallitsevaan, kehittyvään
rotuun, joka on maan suola ja valtias. Me olemme luodut toisiamme
varten. Samaan rotuun kuuluvien olentojen kesken vallitsee vetovoima,
ja sekä järki että tunne ovat tämän vetovoiman takana. Jo yksistään
vaistomme sen säätävät. Sitä sinä et voi kieltää. Sinä et voi
riistäytyä sukupolvilta, jotka ovat eläneet ennen sinua. Sinä polveudut
esi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet — niin, sadattuhannet
vuodet, ja sinuun sukusi ei saa sammua. Niin ei voi käydä. Syntyperäsi
ei sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotusi voimakkaampi kuin
sinä. Tule, lähtekäämme, Dave! Me olemme vielä nuoria ja elämä, on
ihana. Tule! —
Winapie lähti ulos ruokkimaan koiria. Miehen katse seurasi tyttöä ja
pudistaen päätään hän hiljaisella äänellä uudisti vastaväitteensä.
Mutta Karen Sayther vei kätensä miehen kaulalle ja painoi poskensa
tämän poskea vastaan. Ja koko nykyisen elämän synkkyys valtasi miehen
mielen — tulokseton kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan,
monet pitkät vuodet täynnä kylmää ja nälkää, ankarat ja julmat
yhteenotot villin luonnon kanssa, tuskastuttava tyhjyydentunne, jota
pelkkä eläimellinen olemassaolo ei voinut tyydyttää. Ja tuossa hänen
vierellään kuiskaili kiusaus aurinkoisista, lämpimämmistä maista,
soitosta, valosta ja riemusta ja loihti esille menneitten aikojen
muistot. Itsetiedottomasti ne nousivat kuvina miehen silmien eteen. Hän
näki tuttuja kasvoja, sirpaleita elämänsä menneiltä ajoilta, onnellisia
hetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja iloista naurua — — —
— Tule, Dave, tule! Minulla on riittävästi varoja meille molemmille.
Tasainen tie häämöttää edessämme. — Nainen katseli ympärilleen köyhästi
sisustetussa majassa. — Omaisuuteni riittää meille molemmille. Koko
maailma on jalkojemme juuressa ja sen riemut kuuluvat meille. Tule,
tule! —
Nainen värisi miehen käsivarsissa ja tämä puristi häntä lujasti
itseänsä vastaan. Mutta pian mies nousi seisomaan. Nälkäisten koirien
murina ja Winapien kimeät huutelut, kun tyttö koetti rauhoittaa
tappelevia, tunkeutuivat hillittynä hänen korviinsa paksujen
seinähirsien läpi. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui kokemansa
tapaus. Taistelu metsässä — hirvittävän suurta harmaata karhua oli
haavoitettu lapaan ja siitä peto oli raivoissaan; koirat ulvoivat
vimmatusti ja Winapie huusi kimakasti yllyttäessään niitä hyökkäämään;
hän itse ponnisteli karhun kynsissä viimeiset voimansa välttääkseen
verisen kuoleman; koiria katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine
sisuksineen kieriskeli kuolintuskissa hangella; neitseellisen valkoinen
lumi oli muuttunut tulipunaiseksi ihmisen ja eläimen verestä; raivoava
karhu ylivoimaisena, valmiina antamaan hänelle kuoliniskun — ja vihdoin
Winapie keskellä tätä kauhun kuvaa, keskellä kamppailua elämästä
ja kuolemasta, hiukset hajallaan ja silmät salamoiden — ilmettynä
raivottarena — kerta, kerran jälkeen iskien pitkällä metsästyspuukolla.
— — — Hiki nousi hänen otsalleen. Hän työnsi luotaan vaaleaverisen
naisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, tietäen että
ratkaiseva hetki oli lyönyt, mutta aavistamatta mitä miehelle oli
tapahtunut, tunsi vaistomaisesti, että tähän astiset voitonsaavutukset
luikuivat pois hänen käsistään.
— Dave, Dave! — hän huudahti — Minä en tahdo luopua sinusta! Minä en
jätä sinua! Ellet sinä halua lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään
sinun luoksesi. Maailma on minulle vähemmästä merkityksestä kuin
sinä. Minusta tulee sinun Pohjolan-vaimosi. Valmistan ruokasi, ruokin
koirasi, tallon tietä sinulle ja soudan sinun kanssasi. Voin tehdä sen.
Usko minua: minä olen voimakas. —
Mies ei epäillyt katsellessaan naista ja pitäessään hänet loitolla
itsestään. Mutta hänen kasvonsa olivat muuttuneet synkiksi ja
värittömiksi ja hänen silmiensä lämpimä katse oli kadonnut.
— Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Ja jään
tänne sinun luoksesi papin siunaamana tai siunaamatta, vihittynä tai
vihkimättömänä — olen valmis seuraamaan sinua kaikkialle. Dave, Dave!
Kuuntele minua! Sanoit minun tehneen sinulle vääryyttä entisaikoina
— ja niin teinkin — mutta anna minun nyt hyvittää se, salli minun
sovittaa syntini! Jos minä muinoin arvostelin rakkautta väärin, niin
rukoilen sinulta, salli minun näyttää, että nyt tiedän arvostella sitä
oikein. —
Nainen heittäytyi polvilleen ja kietoi itkien käsivartensa miehen
polvien ympärille. — Ja sinä _tunnet_ hellyyttä minuun. Sinä _tunnet_
hellyyttä. Ajattele kaikkia niitä hirveän pitkiä vuosia, joina olen
odottanut ja kärsinyt! Oi, sinä et voi milloinkaan, et ikinä aavistaa
kärsimyksieni määrää. — Mies kumartui ja nosti hänet permannolta.
— Kuunnelkaa mitä sanon — sanoi mies käskevällä äänellä, avasi oven
ja ohjasi naisen sen ulkopuolelle. — Se on mahdotonta. Me emme saa
ajatella vain itseämme. Teidän täytyy lähteä. Toivon teille onnekasta
matkaa. Sixty Milen luona matkanteko vaikeutuu, mutta teillä on
maailman parhaat venemiehet, ja he voittavat kyllä kaikki esteet. Ehkä
nyt haluatte sanoa hyvästi? —
Vaikka nainen jo oli saanut vallan itsensä yli, katseli hän miestä
epätoivoisin ilmein. — Jos — jos — jos Winapie — läähätti hän ja
vaikeni.
Mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: — Niin. — Mutta heti sen sanottuaan
hän tajusi moisen ajatuksen mahdottomuuden ja lisäsi: — Sellainen ei
saa tulla kysymykseen. Se ei ole lainkaan todennäköistä. Moisesta
ajatuksesta meidän täytyy luopua. —
— Suutele minua! — kuiskasi nainen kirkastunein katsein. Ja sitten hän
kääntyi ja lähti astelemaan poispäin.
— Lähdemme heti, Pierre — sanoi nainen saattajalleen, ainoalle, joka
valveilla odotti hänen paluutaan.
— Meidän täytyy lähteä. —
Pierren terävät silmät havaitsivat nuotion loisteessa tuskan ilmeen
naisen kasvoilla, mutta hän suhtautui tähän kummalliseen määräykseen
kuin olisi se maailman luonnollisin asia. — _Out, madame_ — hän sanoi.
— Mitä tietä? Dawsoniinko? —
— Ei — vastasi rouva Sayther melko rauhallisesti — ei, vaan ylöspäin
Dyeaan. —
Heti Pierre kääntyi nukkuvien saattomiesten puoleen, potki heidät
murahteluistaan huolimatta pois huopien sisältä ja ajoi työhön.
Muutamissa minuuteissa rouva Saytherin pieni teltta oli purettu,
pannut ja kattilat kootut, huovat kerällä, ja miehet matkalla alas
veneelle kompastellen raskaitten taakkojensa alla. Rouva Sayther odotti
rannassa, kunnes matkatavarat olivat sijoitetut veneeseen ja hänen oma
paikkansa oli laitettu kuntoon.
— Hinaamme veneen saaren ulommaiseen kärkeen — selitti Pierre
puuhaillen pitkän hinausköyden kimpussa. — Ja sitten soudamme salmen
läpi, missä virta ei ole niin voimakas kuin muualla, ja luulen, että se
onnistuu meille hyvin. —
Äkkiä hänen herkät korvansa kuulivat edellisenvuotisessa kuivettuneessa
ruohossa kahisevia askeleita, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö
tuli heidän luokseen, seuranaan useampia selkäkarvansa pöyhistäneitä
susikoiria. Rouva Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat
olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt
hehkuvan vihan punertamat.
— Mitä te teitte hänelle? — kysyi tyttö jyrkästi rouva Saytheriltä.
— Hän paneutui vuoteeseensa ja on niin huonon näköinen. Ja minä
kysyin: 'Mikä sinua vaivaa, David? Oletko sairas?' Mutta hän ei vastaa
kerrassaan mitään. Vähän ajan kuluttua hän sanoo: 'Winapie, hyvä tyttö,
mene pois. Pian voin minä taasen hyvin.' Mutta _mitä te_ olette tehnyt
hänelle? Puhukaa! Te olette huono nainen. —
Rouva Sayther silmäili uteliaana villinaista, joka jakoi David Paynen
elämän, kun sitä vastoin hänen itsensä täytyi yksin lähteä yön pimeään.
— Minun nähdäkseni te olette paha nainen — toisti Winapie hitaasti ja
täsmällisesti niinkuin yleensä käytettäessä vähän tunnettua vierasta
kieltä. — Minun mielestä parasta, että te menette pois, ettekä enää
koskaan tule takaisin. Mitä te itse ajattelette? Minulla on vain yksi
mies. Minä olen intiaanityttö. Te amerikkalainen nainen. Te olette
kaunis katsella. Te saatte niin monta miestä kuin vaan tahdotte. Teidän
silmänne siniset kuin taivas. Teidän ihonne on niin valkea, niin
pehmeä. —
Tyttö ojensi täysin rauhallisesti ruskean etusormensa ja painoi sen
vasten toisen pehmeätä poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi
on luettava, ettei hän peräytynyt. Pierre oli ottamaisillaan askeleen
eteenpäin suojellakseen häntä, mutta rouva Sayther antoi hänelle merkin
poistua samalla tosin tuntien voimakasta kiitollisuutta miestä kohtaan.
— Ei hätää, Pierre — hän sanoi. — Olkaa hyvä ja siirtykää vähän
loitommalle meistä. —
Mies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulottuvilta, mutta siinä hän heti
pysähtyi, murahteli itsekseen ja jäi silmillään mittailemaan välimatkaa
naisten luo.
— Niin valkea — niin pehmoisa — aivan kuin pienellä lapsella — Winapie
kosketti toistakin poskea ja veti sitten kätensä pois. — Mutta
moskiitit tulevat pian. Silloin hieno iho käy haavoille ja turpoaa —
ah, turpoaa niin pahasti. Paljon, paljon moskiittoja — paljon, paljon
haavoja. Minä luulen, on parempi, että matkustatte nyt heti, ennenkuin
moskiitit tulevat. Tätä tietä — hän viittasi virtaa alas — te tulette
St. Michaelsiin. Tätä tietä — hän näytti vastavirran suuntaan — te
tulette Dyeaan. Paras teidän on matkustaa Dyeaan. Hyvästi. —
Ja se, mitä rouva Sayther nyt teki, saattoi Pierren mitä suurimman
hämmästyksen valtaan. Sillä hän kietoi käsivartensa intiaanitytön
ympärille, suuteli tätä ja purskahti itkuun.
— Olkaa hänelle hyvä — hän nyyhkytti — olkaa hyvä Davelle! Sitten
laskeutui hän puolitiehen rantaäyrästä, ennenkuin katsoi taakseen
ja huudahti: — Jää hyvästi! — minkä sanottuaan hän nousi veneeseen.
Pierre seurasi häntä ja päästi kiinnitysköyden irti. Sitten mies asetti
peräsinairon paikoilleen ja antoi lähtömerkin. Le Goire viritti vanhan
ranskalaisen laulelman. Ja hinausköyteen perättäisin kumartuneet miehet
muistuttivat tähtien heikossa valossa vaeltavia haamuja; peräsinairo
halkoi terävästi mustaa vettä, ja vene häipyi yön pimeyteen.