Aarniometsä, mieluisten huvitelmien ja hiljaisten murhenäytelmien
temmellyspaikka, jatkui joka suuntaan. Täällä käytiin olemassaolon
taistelua yhäti alkuperäisellä raakuudella. Englantilaiset ja
venäläiset eivät näihin aikoihin olleet täyttäneet Sateenkaaren maata
eikä Pohjois-Amerikan kultakaan ollut vallannut sen suuria lakeuksia.
Susilaumat seurasivat vapaudessa eläviä hirvilaumoja saalistaen niistä
heikoimmat ja kantavat eläimet, jotka ne iskivät hengiltä samalla
säälimättömyydellä kuin tuhansia sukupolvia takaperin. Harvalukuiset
alkuasukkaat tottelivat päälliköitään ja poppamiehiään; he karkoittivat
pahoja henkiä, polttivat noitia, taistelivat naapureittensa kanssa
ja söivät vihollisensa mielihyvällä, mikä asiantila todisti heidän
vatsojensa erinomaisen kunnon. Mutta näihin aikoihin maan kivikausi
läheni loppuaan. Tuntemattomien erämaitten raivaamattomilla teillä
lähenivät teräksen tuojat — vaaleaveriset, sinisilmäiset ja
tarmokkaat miehet, lannistumattoman rotunsa edustajat. Sattumalta
tai tarkoituksellisesti, yksittäin, kaksittain tahi kolmekin
yhteenliittyneinä, he saapuivat — kukaan ei voinut sanoa mistä —
taistelivat, kaatuivat tai kulkivat edelleen — tietämätöntä minne.
Papit raivosivat heitä vastaan, päälliköt kokosivat sotilaansa, kivi
törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Samoin kuin vesi tihruu ääriään
myöten täydestä vesialtaasta, samoin hekin ilmaantuivat läpi synkkien
metsien ja vuorensolien, sousivat kanooteissa yli vesialueitten tahi
tasoittivat mokkasiineillaan ladun susikoirilleen. He polveutuivat
suuren suuresta suvusta, mutta turkiksiin puetut Pohjolan asukkaat
eivät siitä vielä olleet tietoisia. Usea nimeämätön kulkija taisteli
täällä viimeisen kamppailunsa heittäen henkensä revontulien kylmässä
loisteessa samoinkuin hänen veljensä tekivät troopillisten maanosien
hiekka-aavikoilla: ja kuten he tulevat vastaisuudessakin tekemään,
kunnes heidän rodulleen asetettu päämäärä on saavutettu.
Keskiyö läheni. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ruusunpunainen hohde,
joka vaaleni länttä kohden ja tummeni itään, muistuttaen näkymättömän
keskiyön auringon olemassaoloa. Häviävä päivä ja aamunsarastus
seurasivat niin lähi toisiaan, että mitään yötä ei ollut — päivä vaan
yhtyi uuteen päivään tuskin huomattavan auringonkierroksen kautta.
Sadelintu piipitti hiljaisen "hyvää yötä" ja punarinta-satakieli
kuulutti täydellä kurkulla "hyviä huomenia". Yukonin keskeltä olevalta
saarelta päästeli lauma villilintuja loppumattomia valituksia ja
kauempaa joelta kuului jääkuikan ivallinen vastaus.
Etualalla rantaa, joka tällä kohdin oli muodostunut niemekkeeksi,
seisoi useammassa perättäisessä rivissä puunkuoresta valmistettuja
kanootteja. Norsunluupäiset keihäät, luukärkiset viinet, pukinnahkaiset
jousenjänteet ja yksinkertaiset vitsasverkot osoittivat, että lahnalla
joessa parhaillaan oli kutuaikansa. Taaempaa, kuivatustelineitten
ja eläinten nahoilla päällystettyjen telttojen luota kuului
kalapyydystäjien ääniä. Vallattomat pojat temmeskelivät keskenään tahi
kujeilivat tyttöjen kanssa, kun sitä vastoin vanhemmat naiset, jotka
sukua lisäämällä jo olivat täyttäneet tarkoitusperänsä, eivät ottaneet
osaa toisten leikinlyöntiin, vaan jutellen keskenään punoivat köyttä
viiniköynnöksien vihreistä juurista... Heidän jalkojensa juuressa
leikkivät ja torailivat heidän alastomat jälkeläisensä kieriskellen
liassa ruskeankeltaisten susikoirien kanssa.
Leiripaikan toisella puolella, täysin erillään siitä seisoi toinen
leiri, jossa oli kaksi telttaa. Tämä leiri kuulut valkoiselle miehelle.
Ja ellei muu, niin jo yksistään paikan valinta oli omansa ilmaisemaan
tämän seikan. Hyökkäyksen sattuessa hallitsi se intiaanien asemapaikkaa
sadan yardin alalta: puolustuksen tullessa kysymykseen oli "sillä
etuna, että se sijaitsi korkealla mäellä, josta"oli vapaa näköala; jos
vihdoin tappio sattuisi oli kahdenkymmenen yardin päässä jyrkkä mäki,
jota pitkin tie johti suoraan kanooteille alhaalla.
Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen oikukasta itkua ja äidin
rauhoittavaa laulua. Ulkona, sammuvan nuotion ääressä istui kaksi
miestä keskustellen keskenään.
— Mitä? Minäkö rakastaisin kirkkoa kuin uskollinen lapsi? Hyvä!
Rakkauteni siihen on niin suuri, että päiväni ovat menneet sitä
paetessani ja yöt raskaissa unelmissa tehdessäni itselleni tiliä
tästä rakkaudestani. Kuulkaa! — Puoliverisen ääni muuttui vihaiseksi
murinaksi. — Olen syntynyt Red Riverillä. Isäni oli valkoihoinen,
yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jenkki, hän oli syntyään
englantilainen ja sivistyneen miehen poika. Äitini taasen oli päällikön
tytär ja minä olin mies. Niin, helppoa ei ollut määritellä minkälainen
veri suonissani virtasi, sillä asuinhan valkoisten parissa, lukeuduin
heihin ja isäni sydän sykki minussa. Ja sitten sattui niin, että siellä
oli tyttö — valkoinen — joka katseli minua suopein silmin. Hänen isänsä
omisti suuria maa-aloja, paljon hevosia, ja hän oli mahtava henkilö
omiensa keskuudessa ja ranskalainen alkuperältään. Hän sanoi, että
tyttö ei ollut selvillä siitä mitä todella tahtoi, hän keskusteli
paljon tyttärensä kanssa ja oli kovin vihastunut tapahtuneesta.
Mutta tyttö tiesi mitä tahtoi, sillä pian me seisoimme papin edessä.
Mutta tytön isä oli ollut meitä nopeampi ja pettävin lupauksin oli hän
saanut kirkonpalvelijan kieltämällä meiltä siunauksensa asettamaan
niin, ettemme voisi elää yhdessä. Kuten kirkko ensi aluksi ei ollut
tahtonut siunata syntymistäni, samoin se nyt kielsi avioliittoni
ja tahri käteni ihmisverellä. Hyvä! Tällä tavoin on minulla siis
syytä rakastaa kirkkoa. Sentähden minä iskin pappia vasten hänen
juorusuutaan, ja me otimme pari nopeata hevosta, tyttö ja minä, ja
ratsastimme Port Pierreen, jonka papin tiesimme olevan hyväsydämisen
ihmisen. Mutta aivan kintereillämme seurasivat tytön isä ja veljet ja
hyvät ystävät.
Ja me taistelimme hevosten kiitäessä täyttä laukkaa, kunnes olin lyönyt
kolme alas satulasta, ja ne toiset jatkoivat Port Pierreen. Mutta me,
tyttö ja minä, käännyimme vuorille itään ja metsiin, ja me elimme
yhdessä, mutta meitä ei oltu vihitty — ja se oli hyvän kirkon ansio,
kirkon, jota rakastin niinkuin uskollinen poika. —
— Mutta pankaa nyt merkille, sillä tässä tulee esiin tuo naisen
kummallisuus, jota yksikään mies ei voi käsittää. Yhdessä satuloista,
jotka tyhjensin, oli hänen isänsä, ja hevoset, jotka tulivat
jäleltäpäin, musersivat hänet kavioillaan. Tämän me näimme, tyttö ja
minä, mutta minä olisin sen unohtanut, ellei hän olisi sitä muistanut.
Ja hiljaisina iltoina, kun päivän metsästys oli päättynyt, nousi se
meidän välillemme, samoin yön äänettömyydessä nukkuessamme tähtien
alla, juuri nyt kun meidän olisi täytynyt olla yksi. Se seurasi meitä
kaikkialle. Hän ei siitä koskaan puhunut, mutta se istui tulemme
ääressä ja vieraannutti meidät toisistamme. Tyttö koetti työntää sen
luotaan, mutta silloin se juuri kiihdyttikin hänen mieltänsä, niin
että saatoin lukea sen hänen silmistään ja kuulla hänen epätasaisesta
hengityksestään. —
— Sitten synnytti hän minulle lopuksi lapsen — tytön — ja kuoli. Minä
palasin äitini heimon luo hankkiakseni lapselleni mahdollisuuden
elää. Mutta käteni olivat tahratut ihmisvereen, niin, huomatkaa,
ne olivat kirkon ansiosta ihmisveren tahraamat. Ja pohjoisesta
saapuneet ratsastajat etsiskelivät minua, mutta äitini veli, joka
siihen aikaan oli päällikkönä isänsä jälkeen, piiloitti minut ja
antoi minulle hevosia ja ruokaa. Ja me lähdimme, tyttäreni ja minä,
kauas Hudsonlahden rannalle, jossa asusti vähän valkoisia miehiä, ja
kysymykset, joita he tekivät, eivät olleet monet. Minä työskentelin
yhtiön metsästäjänä, oppaana, ja koirienajajana, kunnes tyttäreni
oli varttunut naiseksi, pitkäksi; ja solakaksi sekä kauniiksi
katsannoltaan. —
— Te tiedätte, että talvi täällä on pitkä ja yksinäinen, ja että se
helposti synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varastonhoitaja
oli kovasydäminen mies ja rohkea. Mitään sellaista hänessä ei ollut,
että naiset olisivat kiintyneet häneen. Mutta hän kiinnitti katseensa
tyttäreeni, josta oli tullut nainen. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut
koirineni pitkälle matkalle, jotta sillä aikaa voisi — te ymmärrätte,
hän oli kova mies, mies ilman sydäntä. Tyttäreni oli, voimmehan sanoa,
kokonaan valkoinen ja hänen sielunsa oli valkoinen, ja hän oli kelpo
nainen — no niin, hän kuoli.
— Yö oli jääkylmä kun palasin; olin ollut poissa muutamia kuukausia
ja koirat ontuivat saapuessani perille. Intiaanit ja puoliveriset
katselivat minua vaieten, ja; minä en sanonut sanaakaan, ennenkuin
koirat olivat ruokitut ja minä itse olin syönyt navakasti kuten ainakin
mies, jota työnteko odottaa. Sitten minä puhuin, pyysin selvitystä,
mutta he ikäänkuin karttoivat minua peläten vihaani ja sen seurauksia.
Sana sanalta tuli asia kuitenkin kerrotuksi, surkea asia, ja he
ihmettelivät, että saatoin olla niin rauhallinen. —
— Kun he olivat lopettaneet, menin varastonhoitajan taloon
rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän oli pelästynyt ja
pyytänyt puoliverisiä auttamaan itseään, mutta nämä eivät hyväksyneet
hänen tekoaan, vaan jättivät hänet yksin selviytymään asiasta. Silloin
oli hän juossut papin taloon. Minä seurasin sinne. Mutta tullessani
perille oli pappi ovella vastassani ja alkoi ladella lempeitä sanoja,
että vihastunut mies ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen
käännyttävä suoraan Jumalan puoleen. Rukoilin häntä isän oikeutetun
vihan nimessä päästämään minut edelleen, mutta hän vastasi, että voisin
sen tehdä vain hänen ruumiinsa yli, ja sitten hän vannotti minua
rukoilemaan. Nähkääs, se oli kirkko, jälleen kirkko, sillä minä menin
hänen ruumiinsa yli ja lähetin varastonhoitajan tapaamaan tyttäreni
oman jumalansa luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. —
— Niin jouduin peräänkuulutettavien luetteloon, alempana olevaan
asemaan lähetettiin sana, ja minulle tuli kiire eteen. Katosin
Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzie-laaksoa alas pitkin
ikuisia jäätiköitä, poikki Valkoisten Vuorien, ohi Yukonin suuren
mutkan ja aina tänne saakka. Ja tähän päivään saakka ovat teidän
kasvonne ensimäiset, mitkä sen jälkeen näen valkoisella miehellä. Ja
toivottavasti viimeisetkin! Täällä oleva kansa, joka on minun kansaani,
on yksinkertaista väkeä, ja se on nostanut minut kunniaan. Minun
sanani on heidän lakinsa ja heidän pappinsa tottelevat käskyjäni,
sillä muuten en minä heitä sietäisi. Kun puhun heidän nimissään, puhun
omasta puolestani. Me vaadimme saada elää rauhassa. Teidän kansaanne
me emme tarvitse. Jos me sallimme teidän istua tuliemme ääressä, niin
teidän jäljessänne tulevat kirkkonne, pappinne ja jumalanne. Siis
tietäkää: jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu kylääni, minä pakoitan
kieltämään jumalansa. Te olette ensimäinen, ja minä tahdon olla teille
suopeamielinen. Mutta parasta olisi, että täältä poistuisitte ja mitä
pikemmin, sen parempi itsellenne. —
— En ole vastuussa veljieni teoista — sanoi toinen merkityksellisesti
hymyillen ja täyttäen piippunsa. Hay Stockard oli joskus yhtä
ajattelevainen sanoissa kuin hän oli rohkea teoissa, mutta vain joskus.
— Mutta minä tunnen teidän rotunne — vastasi toinen. — Teillä on paljon
veljiä ja te väkenne kanssa kuljette vain toisten edellä. Aikaa myöten
he tulevat valtaamaan tämän maan, mutta ei minun aikanani Olen kuullut
heidän jo saapuneen Suuren joen pääjuoksulle, ja hyvän matkaa alempana
joella ovat venäläiset. —
Hay Stockard nosti päänsä yhdellä nykäyksellä. Tämähän oli yllättävä
maantieteellinen paljastus. Hudson Bay-yhtiön asemalla Fort Yukonissa
oltiin toista mielipidettä joen suunnasta; siellä otaksuttiin joen
päättyvän Jäämereen.
— Yukon laskee siis Beringin mereen? — hän kysyi.
— Sitä en tiedä, mutta alempana ovat venäläiset, paljon venäläisiä. Ja
sellaisia ei ole täällä eikä siellä. Voittehan mennä itse, niin näette
omin silmin, mutta Koyukukia ylöspäin teidän ei pidä mennä, niinkauan
kuin sotilaat ja papit tottelevat minun määräyksiäni. Niin kuuluu minun
käskyni, Punaisen Babtisten, jonka sana on laki, ja joka on tämän
kansan päällikkö. —
— Mutta jos en menisikään alas venäläisten, enkä takaisin veljieni
luo? —
— Silloin joudutte te nopeasti jumalanne luo, joka on huono jumala ja
valkoisten miesten jumala. —
Aurinko nousi veripunaisena pohjoiselle taivaanrannalle. Punainen
Babtiste nyökkäsi kevyesti ja asteli: takaisin leiriinsä
punarinta-satakielen liverrellessä.
Hay Stockard poltti piippunsa tyhjäksi tulen ääressä. Tuijottaessaan
heikkenevään hiillokseen hän koetti ajatuksissaan seurata
Koyukuk-joen tuntematonta yläjuoksua, tuon ihmeellisen joen, jonka
pohjoisnavanpuoleinen retkeily päättyi täällä, missä se liitti vetensä
liejuiseen Yukon-virtaan. Jos erään haaksirikkoutuneen merimiehen
viimeisiin sanoihin oli luottamista, hän kun oli tehnyt tämän kamalan
matkan maitse, ja jos hänen nahkaliiveistään tavattu pullo, joka
sisälsi kultahiekkaa, jotain merkitsi, niin silloin olisi Pohjolan
aarreaitta tuolla ylhäällä ikuisen talven maassa. Ja sinne johtavan
portin kaitsijana seisoi Punainen Baptiste, tämä puolienglantilainen
sekasikiö ja luopio, ja hän sulki tien.
— Haa! — Hay Stockard potkaisi hiilloksen sammuksiin. Sitten ojentautui
hän laiskasti seisomaan ja kääntyi huolettomin ilmein katselemaan
hohdetta pohjoisella taivaanrannalla.
2.
Hay Stockard sinkautti muutamia äidinkielensä karkeita, yksitavuisia
kirosanoja. Hänen vaimonsa kohoitti katseensa padoista ja pannuista
katsahtaen hänkin terävästi joelle. Vaimo oli kotoisin Taslinin maasta,
ja hän oli oppinut määrittelemään miehensä kiihtyneet mielentilat.
Koskipa kysymys taittunutta kengänhihnaa tai äkkinäistä hengenvaaraa,
heti hän saattoi kuulemistaan kirouksista päätellä minkä arvoinen asia
oli. Ja sentähden ymmärsi hän nyt, että kysymyksessä oli sellaista,
mikä ansaitsi huomiota. Pitkä kanootti, jonka airoissa mailleen menevä
aurinko välkehti, läheni joen yläjuoksulta käsin ohjautuen kohti
maihinnousupaikkaa. Hay Stockard seurasi veneen kulkua jännittynein
ilmein. Kolme miestä kohottautui ja kumartui, kumartui ja kohottautui
säännöllisessä tahdissa; mutta punainen huivi, joka oli kierretty yhden
miehen pään ympäri, veti hänen huomion puoleensa.
— Bill! — hän huusi. — Bill hei! —
Veltto jättiläinen kompuroi huojuvin; askelin toisesta teltasta ulos
haukotellen ja hieroen unisia silmiään. Mutta uni karkkosi hänestä heti
nähdessään vieraan kanootin.
— Tuhat tulimmaista! Tätä vielä puuttui! Senkin kirottu taivaaseen
kaitsija! —
Hay Stockard kurottautui ottamaan pyssynsä, mutta ei sitä sitten
ottanutkaan, hymähti vain katkerasti.
— Lähettäkää luoti hänen niskaansa — ehdotti Bill. — Siten hänestä
helpoiten pääsemme. Varmasti hän turmelee meiltä kaiken jos päästämme
hänet tänne. — Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen ehdotuksen ja
kääntyi käskemään vaimonsa palaamaan askareihinsa. Sitten huusi hän
Billin pois rannasta. Kaksi kanooteissa seurannutta intiaania kiinnitti
aluksen rantateloihin, ja kirkaspäähineinen matkustaja lähti astelemaan
mäkeä ylös.
— Paavali Tarsolaisen lailla tervehdin minä teitä. Olkoon rauha ja
Jumalan armo teidän kanssanne! —
Tervehdys vastaanotettiin nyrpeällä vaiteliaisuudella.
— Hay Stockard, jumalankieltäjä ja filistealainen, tervehdykseni!
Teidän sydäntänne hallitsee mammona, ilkeät henget raatelevat sieluanne
ja teltassanne on nainen, jonka kanssa te elätte luvattomassa
rakkaussuhteessa. Ja kaikkien näitten syntienne tähden olen minä,
Sturges Owen, Jumalan lähetti, saapunut teidän luoksenne erämaahan
kehoittamaan ja käskemään teitä ajoissa kääntymään ja katumaan pahoja
tekojanne. —
— Säästäkää nuo lörpötyksenne, säästäkää! — keskeytti Hay Stockard
suuttuneena. — Pian te tarvitsette kaiken taitonne, jos riittääkään,
Punaista Baptistea vastaan, joka asuu tuolla. —
Hän osoitti kädellään intiaanileiriä, jossa Punainen Baptiste koetti
saada selvyyttä vastatulleesta. Sturges Owen, valistaja ja Herran
apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski miehensä noutamaan
leiritarpeet. Stockard seurasi häntä.
— Kuulkaa — tämä sanoi tarttuen lähetyssaarnaajaa olkapäähän. — Onko
elämänne teille jonkin arvoinen? —
— Elämäni on Herran huomassa, minä olen vain mitätön työmies Hänen
viinitarhassaan. —
— Voi, jättäkää jo tuo! Haluatteko, että teitä kidutetaan? —
— Jos se on Herran tahto. —
— No, sen päämäärän te täällä saavutatte millon tahansa, mutta sitä
ennen tahtoisin teille antaa hyvän neuvon. Ottakaa se varteen tai ei —
miten haluatte. Jäädessänne tänne keskeytyy työnne. Ja samainen kohtalo
kohtaa ei vain teitä vaan niinikään seuralaisianne, Billiä,
vaimoani — — —
— — — joka on Belialin tytär, eikä usko pyhään evankeliumiin — —
— ja minuakin. Paitsi kärsimyksiä itsellenne, tuotatte te niitä,
myös meille. Paleltuani viime talvena yhdessä kanssanne, kuten hyvin
muistanette, tiedän teidän olevan hyvän miehen ja hullun. Jos te
pidätte velvollisuutenanne työskennellä pakanoitten hyväksi, niin
pahaa siitä ei voine sanoa, mutta työnne mahdollisia seurauksia älkää
unohtako. Tuo mies, Punainen Baptiste, ei ole intiaani. Hän on samaa
rotua kuin mekin, hän on minunlaiseni visakallo ja yhtä mieletön
mielipiteittensä kiihkoilija kuin tekin. Kun te molemmat kohtaatte,
nousee helvetillinen melu, ja minulla ei ole vähäisintäkään halua
sotkeutua selvittelyihinne. Ymmärrättekö? Noudattakaa neuvoani
ja matkustakaa pois täältä. Seuratessanne jokea alas te tulette
venäläisten luo. Heidän joukossaan on varmasti kreikkalaiskatolilaisia
pappeja, ja he auttavat teitä pääsemään onnellisesti Beringin merelle
— Yukon-virran suulle — ja sieltä ei sitten ole vaikeata palata
sivistyneisiin oloihin. Luottakaa sanoihini ja lähtekää täältä niin
pian kuin Herramme sen myöntää. —
— Se, jonka sydämessä Herra asustaa ja jonka kädessä on evankeliumi,
ei pelkää ihmisiä eikä saatanaa — vastasi lähetyssaarnaaja
järkähtämättömästi. — Tahdon tavata tuon miehen ja kamppailla hänen
kanssansa. Yhdenkin luopion palauttaminen lammaslaumaan on suurempi
arvoinen kuin tuhannen pakanan käännyttäminen. Se, joka on voimakas
pahassa, saattaa tulla suureksi hyvänteossa, siitä on meillä
esimerkkinä Saul, joka lähti Pamaskukseen saattaakseen kristittyjä
vankeja Jerusalemiin. Tiellä kuuli hän Vapahtajan äänen, joka sanoi:
Saul, Saul — miksi vainoot minua? Siitä lähtien Paavali muuttui
Herran palvelijaksi ja hänestä tuli yksi kaikkein suurimpia sielujen
pelastajia. Ja niinkuin tämä Paavali Tarsolainen, niin työskentelen
minäkin Herran viinimäessä; tahdon kärsiä koettelemuksia ja tuskia,
loukkauksia ja pilkkaa, lyöntejä ja kidutuksia Herrani nimessä. —
— Tuokaa tänne ylös se pieni teepussi sekä kattilallinen vettä — huusi
hän seuraavassa silmänräpäyksessä seuralaisilleen. — Ja älkää unohtako
hirvenlihaa ja paistinpannua. —
Kun hänen miehensä, jotka hän itse oli käännyttänyt, saapuivat
rantaäyräälle, polvistuivat he kaikki kolme, kädet ja selkä lastattuina
leiritarpeilla, ja kiittivät Jumalaa erämaan halki suorittamansa
onnellisen matkan johdosta. Hay Stockard katseli heitä ivansekaisella
tyytymättömyydellä; heidän liikkeittensä romantillisuus ja juhlallisuus
ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Punainen Baptiste seurasi
yhä tapahtumia avonaisen paikan tuolta puolen; hän pani merkille
rukoilevien tutunomaiset asenteet, ja hän muisteli nuorta naista,
joka oli jakanut vuoteen hänen kanssaan tähtitaivaan alla vuorilla
ja metsissä sekä tytärtään, joka lepäsi jossain synkän Hudson lahden
rantamalla.
3.
— Hitto vie, Baptiste — en olisi saattanut edes ajatella sellaista.
En hetkeäkään. Myönnän miehen olevan hullun ja suurtakaan hyötyä
hänestä ei ole, mutta kaikissa tapauksissa en voi häntä luovuttaa,
ymmärrättehän! —
Hay Stockard vaikeni ja koetti senjälkeen ilmaista sydämensä
synnynnäisen siveysopin seuraavalla tavalla:
— Tuo mies on suututtanut minua, Baptiste, sekä nyt että
aikaisemminkin, ja monet kerrat on hän tuottanut minulle kaikenlaisia
ikävyyksiä. Mutta te ymmärrätte minua kun sanon — hän on samaa rotua
kuin minä — valkoinen mies — ja — ja — niin, minä en voisi koskaan
ostaa elämääni hänen elämällään, en vaikkapa hän olisi neekeri. —
— Olkoon niin — kuului Punaisen Baptisten vastaus. — Olen antanut
teidän vapaasti valita. Palaan takaisin pappieni ja sotilaitteni
kanssa, ja teidän on kiellettävä jumalanne tai muuten minä tapan
teidät. Luovuttakaa pappi minulle, niin saatte itse lähteä rauhassa
täältä. Muussa tapauksessa päättyy kulkunne tähän. Minun kansassani
kytee vihamielisyys teitä kohtaan, jopa lapsissakin. Katsokaa tuonne —
ne ovat nyt juuri varastaneet kanoottinne. —
Hän osoitti kädellään joelle. Joukko alastomia poikia oli
vastakkaisella niemeltä uinut virran mukana kanooteille, joita he nyt
kuljettivat poispäin ja edettyään rihlapyssyn kantaman ulottuvilta he
kiipesivät veneenlaitojen yli ja sousivat maihin.
— Jättäkää pappi minulle ja te saatte kanoottinne takaisin. Niin.
Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää hätäilkö. —
Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui vaimoon Taslinin
mailta, vaimoon, joka istui lähettyvillä pitäen hänen omaa lastaan
rinnoillaan ja hän olisi epäröinnyt päätöksessään, ellei olisi tullut
katsahtaneeksi edessä seisoviin miehiin.
— Minä en pelkää — huomautti Sturges Owen. — Herra suojelee minua
voimakkaalla kädellään, ja minä olen valmis menemään yksin tämän
uskottoman leiriin. Vielä ei ole liian myöhäistä. Usko siirtää vuoria.
Yhdennellätoista hetkellä voin käännyttää hänen sielunsa oikealle
tielle. —
— Töytäiskää tuo Baptiste lurjus kumoon ja otamme hänet kiinni —
kuiskasi Bill käheästi herransa korvaan lähetyssaarnaajan jatkaessa
puhettaan pakanalle. — Pidämme hänet panttivankina ja kidutamme häntä,
jos nuo toiset käyvät sietämättömiksi. —
— Ei — vastasi Stockard. — Annoin hänelle sanani, että hän voisi tulla
rauhassa keskustelemaan kanssamme. Tavanmukaiset sodansäännöt, Bill —
vain sodansäännöt. Ja hän on käyttäytynyt rehellisesti, on varoittanut
meitä ja muutakin sentapaista, ja — niin enhän, hitto vie, voi rikkoa
sanaani, mies! —
— Voitte joka tapauksessa luottaa siihen, että hän kyllä panee
uhkauksensa täytäntöön. —
— Siitä ei ole epäilystäkään, mutta en tahdo, että puoliverinen voisi
kerskua olevansa minun kunniallisempi. Mutta miksi emme suostuisi hänen
pyyntöönsä — antamalla hänelle lähetyssaarnaajan teemme lopun koko
jutusta? —
— Ee-ei — venytteli Bill epäröiden.
— Puristaako varpaitasi — mitä? —
Bill hieman punastui, mutta ei vastannut. Punainen Baptiste odotti yhä
lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.
— Asianlaita on kuin kerroin. Saavuin teidän kyläänne, Baptiste,
aikomuksella edetä Koyukukia ylöspäin. Tarkoitukseni eivät olleet
pahat. Sydämeni oli vapaa pahasta. Ja on sitä nytkin. Niin ilmestyi
tämä pappi kuten te häntä nimitätte. Minä en ole tuonut häntä tänne.
Hän olisi tullut olinpa täällä tahi en. Mutta koska hän nyt on täällä
ja hän kuuluu minun kansaani, niin olen minä velvollinen auttamaan
häntä. Ja tässä sanassani aion pysyä. Ja mitään lastenleikittelyä
siitä ei ole tuleva. Sillä kun leikki jälleen hiljenee, on kylänne
oleva autio ja tyhjä ja teidän kansanne tuhoutunut aivan kuin suuren
nälänhädän sattuessa. Tosin mekin häviämme samoin kuin useimmat
sotureistanne — Mutta ne, jotka jäävät elämään, saavuttavat rauhan;
outojen jumalien ja vieraitten pappien porina ei sitten enää tule
surisemaan heidän korvissaan. —
Molemmat miehet kohottivat olkapäitään ja erkanivat; puoli-intiaani
palasi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui molemmat
seuralaisensa luokseen ja kolmisin he syventyivät rukoukseen. Stockard
ja Bill hakkasivat kirveillään lähellä seisovat, harvalukuiset petäjät
maahan ja laittoivat niistä sopivan varusteen. Lapsi oli nukahtanut
ja vaimo asetti sen nahkakasan päälle, minkä jälkeen hänkin ryhtyi
auttamaan leirin linnoittamisessa. Kun valmistukset olivat saatetut
loppuun menivät molemmat miehet avonaiselle paikalle ja hakkasivat
parista kohden pensaikon pois. Vastakkaiselta leiriltä kajahti
sotarumpujen pärinä ja pappien äänet, näiden lietsoessa kansassa vihaa.
— Pahinta on että ne tulevat hyökkäämään joukottain — valitti Bill
heidän palatessaan kirveet olalla takaisin.
— Ja että he odottavat keskiyön tuloa, jolloin on vaikea tähdätä. —
— Siis parhainta alkaa leikki heti. — Bill sieppasi kirveen asemesta
rihlapyssynsä ja valikoi huolellisesti tuen itselleen. Eräs poppamies,
joka oli heimolaisiansa pitempi, erottautui hyvin muusta joukosta. Bill
tähtäsi häneen. — Onko kaikki kunnossa? — hän kysyi.
Stockard avasi ampumatarvelaatikon, osoitti vaimolle turvallisen
paikan ja antoi merkin ampua. Poppamies kaatui. Hetken verran vallitsi
täydellinen hiljaisuus, mutta sitten kuului raivokasta ulvontaa ja
luunuolisade viilsi ilmaa.
— Haluaisinpa nähdä kaatamani lurjuksen — selitti Bill ladatessaan
pyssynsä uudelleen. — Voisin vannoa ampuneeni häntä silmien väliin. —
— Mitäpä apua siitä olisi. — Stockard pudisti päätään alakuloisesti
hymyillen. Baptiste oli kaikesta päättäen saanut tyynnytettyä
sotaisimmat miehensä, sillä intiaanit eivät ryhtyneetkään laukauksen
johdosta hyökkäykseen päivänvalossa, vaan peräytyivät nopeasti kylästä
luodin kantaman ulkopuolelle.
Käännytysinnon kiihkeimmillään ollessa, kun Sturges Owen tunsi itsensä
Jumalan käden suojelemaksi, olisi hän ilman pelkoa yksin uskaltautunut
uskottomien leiriin yhtä valmiina ihmeen tapahtumiseen kuin marttyyri
kuolemaan. Mutta sitä seuranneella odotusajalla hänen uskonvimmansa
heikkeni ja luonnollinen itsesäilytysvaisto astui etualalle.
Ruumiillinen kauhu voitti haltioituneen toivehikkuuden, rakkaus elämään
kävi suuremmaksi kuin rakkaus Jumalaan. Mitään uutta tämä ei ollut.
Hän tunsi uskonsa heikkenevän, kuten monasti aikaisemminkin. Olihan
hän ennenkin taistellut sitä vastaan, mutta turhaan. Hänelle muistui
mieleen, kuinka hän kerran keskellä vuolasta virtaa seuralaistensa
mielipuolten tavoin taistellessa hirmuisia jäävuoria vastaan
vaarallisimmilla hetkellä oli heittänyt airon kädestään ja alkanut
hädissään huutaa Jumalalta armoa. Ja sentapaista oli hänelle sattunut
muulloinkin. Tämänlaiset muistot eivät olleet mieluisia. Hän tunsi
häpeävänsä sielunsa heikkoutta, sitä, että ruumis niin helposti anasti
ylivallan. Mutta — rakkaus elämään, rakkaus elämään! Sitä hän ei
voinut tukahduttaa. Se se oli saanut hänen esi-isänsä jo ammoisista
ajoista saakka jatkamaan sukua ja se häntäkin velvoitti tekemään
samoin kuin he. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä siksi voi nimittää,
oli uskonkiihkon tuotetta, kun sitä vastoin Stockard ja Billin rohkeus
johtui syvälle juurtuneesta ihanteellisuudesta. Heidän rakkautensa
elämään ei ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin
oli paljon voimakkaampi — hekin pelkäsivät kuolemaa, mutta silti he
eivät halunneet häpeän hinnalla ostaa omaa elämäänsä.
Lähetyssaarnaaja nousi hetkellisen uhrautumishalun innoittamana. Hän
puolittain ryömi rintavarustuksen yli mennäkseen vastakkaiseen leiriin,
mutta pian hän vaipui voihkien maahan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja
hän alkoi ääneensä valittaa: — Henki on voimakas! Henki on voimakas!
Kuka minä olen vastustaakseni Herran tahtoa? Jo ennen maailman luomista
oli kaikki elämä kirjaan kirjoitettu. Minä vaivainen mato — kuinka
voisin minä muuttaa sivua, edes yhtäkään sanaa siitä? tapahtukoon
Herran tahto. —
Bill kurottautui rintavarustuksen yli, nosti papin ylös ja pudisti
häntä rajusti sanaakaan sanomatta. Sitten jätti hän tämän värisevän
hermoläjän ja käänsi huomionsa molempiin puoliverisiin. He eivät
näyttäneet tuntevan pelkoa, vaan valmistautuivat innokkaasti lähenevään
taisteluun.
Stockard oli puhellut hiljaisella äänellä Taslinin maalta olevan
vaimon kanssa, ja nyt hän kääntyi katsomaan mihin lähetyssaarnaaja oli
joutunut.
— Tuokaa hänet tänne — komensi hän Billiä.
Kun Sturges Owen oli asianmukaisesti asetettu hänen eteensä, sanoi
hän käskevällä äänellä: — No niin — nyt teidän on tehtävä meidät
mieheksi ja vaimoksi, mutta pian. — Senjälkeen kääntyi hän Billin
puoleen ja jatkoi selittääkseen käytöstään: — Mahdotonta on edeltäkäsin
tietää miten tämä jupakka päättyy ja senpä vuoksi parasta saada asiat
järjestykseen. —
Nainen alistui empimättä valkoisen herransa käskyyn. Hänelle vihkiminen
ei ollut mistään merkityksestä. Katsantokantansa mukaisesti hän
piti itseänsä Stockardin vaimona jo siitä lähtien kuin he olivat
asettautuneet yhteen. Molemmat soutajat olivat todistajina. Bill
seisoi lähetyssaarnaajan vieressä ja piti varansa, ja kun sormuksen
antamisen aika tuli, niin tarttui Stockard paremman puutteessa etu- ja
keskisormellaan naisen sormeen.
— Ja nyt — suudelkaa morsianta! — komensi Bill. Ja Sturgen Owen oli
liiaksi masennuksissa ollakseen tottelematta.
— Ja nyt ristikää lapsi! —
— Nopeasti ja kunnollisesti! —pauhasi Bill.
— Meidän on valmistauduttava pitkälle matkalle — selitti isä ottaessaan
lapsen äidin sylistä. — Erään kerran ollessani pitkällä matkalla oli
minulla muassani kaikkea, paitsi ei suoloja. Ja sitä matkaa en voi
unohtaa. Jos nyt vaimo ja lapsi on yöllä saatettava yli virran, niin
kaikkea on pantava mukaan. Ymmärräthän Bill — varovaisuus ei ole
vahingoksi. —
Tuotiin astiallinen vettä ja kastetoimituksen loputtua kannettiin lapsi
vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen suojaan. Nuo kaksi miestä
sytyttivät tulen illallisen valmistamista varten.
Aurinko kiisi pohjoista taivaanrantaa. Sen puoleiset pilvet muuttuivat
verenpunaisiksi. Varjot pitenivät, ilma hämärtyi ja metsän pimennoissa
elämä vähinerin kuoleutui. Vieläpä villilintujen joelta kuuluva käheä
katkatus harveni ja hiljeni. Mutta vastakkaisen leirin alkuasukkaitten
aikaansaama melu sitä vastoin kasvoi kasvamistaan, rummut pärisivät ja
hurjat sotalaulut halkaisivat ilmaa. Mutta kun aurinko laski, lakkasi
melu.
Keskiyön aikana oli kaikki hiljaista. Stockard kohottautui polviensa
varaan ja alkoi tähyillä hirsien välitse. Lapsi vaikeroi unissaan ja se
hermostutti häntä. Äiti kumartui pienokaisen puoleen, mutta tämä olikin
jälleen nukahtanut. Hiljaisuus oli aivan täydellinen. Silloin äkkiä
punarinta-satakielet alkoivat laulaa täydellä kurkulla. Yö oli loppunut.
Leirien välisellä avonaisella paikalla läheni joukottain tummia
haamuja. Nuolet suhisivat, kaarijänteet vingahtelivät. Rihlapyssyt
vastasivat kumeammassa äänilajissa. Voimakkaan käsivarren heittämä
keihäs lävisti Taslinin mailta olevan naisen kumartuneena lapsen
yli. Ja toinen keihäs sukeltautui puunrunkojen väliin pysähtyen
lähetyssaarnaajan käsivarteen.
Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Avonaisen paikan keskellä makasi
läjittäin ruumiita, mutta jäljelle jääneet hyökkäsivät yhä edelleen
ja paiskautuivat rintavarustuksia vastaan tai niitten yli aivankuin
mahtavat merenaallot. Sturges Owen pakeni telttaan, ja nuo toiset kolme
miestä hautautuivat pian eteenpäin vyörivan ihmismeren jalkoihin.
Vain Hay Stockardin onnistui jälleen kohota pinnalle. Hän käsitteli
päällekarkaavia alkuasukkaita kuin vikiseviä koiranpenikoita. Hän
oli saanut siepatuksi käteensä kirveen. Tumma käsi tarttui lapsen
paljaaseen jalkaan, veti pienokaisen äitinsä ruumiin alta ja heitti
murskaksi läheisintä kantoa vastaan. Stockard halkaisi pahantekijän
kallon aina niskaan myöten ja teki sitten parempaa tilaa itselleen.
Mutta villien rengas vain tiukkeni hänen ympärillään, keihäitä ja
nuolia lensi häntä kohti aivan satamalla. Aurinko pilkisti esiin
valaisten punertavilla säteillään taistelijat. Kaksi kertaa hänen
kirveensä takertui kiinni liian syvän osuman vuoksi, ja vihamiehet
pääsivät häneen käsiksi. Mutta jälleen hän työnsi heidät syrjään.
Kaatuneita punanahkoja kasaantui hänen ympärilleen, hänen jalkansa
polkivat kuolleita ja kuolevia, maa muuttui liukkaaksi verestä. Ja
päivä valkeni ja linnut lauloivat — — — Äkisti intiaanit perääntyivät
kauhun valtaamina hänen luotaan, ja hän nojautui hengästyneenä
kirveeseensä.
— Kautta sieluni! — huusi Punainen Baptiste.— Sinä olet todella mies.
Kiellä Jumalasi, niin saat elää. —
Stockard vannoi levollisesti, ettei hän tulisi sitä tekemään.
— Katsokaa! Katsokaa! Pelkää kuin nainen! — Se oli Sturges Owen, joka
vietiin puoli-intiaanin luo.
Lukuunottamatta naarmua käsivarressa oli lähetyssaarnaaja säilynyt
haavoitta. Täynnä mieletöntä kauhua tähyilivät hänen silmänsä joka
suuntaan. Stockardherjaajan sankarivartalo, haavojen ja nuolien
viileskelemänä, uhmaten nojautuneena kirveeseensä, välinpitämättömänä,
lannistumattomana ja ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa.
Ja hän tunsi suurta kateutta tätä miestä kohtaan, joka näin
rauhallisena saattoi katsoa kuolemaa silmiin. Varmasti oli Kristus
ollut samaa laatua — mutta ei hän, Sturges Owen. Ja minkätähden ei
hän? Epämääräisesti hän tunsi esi-isiltään perimänsä hengen heikkouden
ja hänet valtasi viha sitä kaiken määräävää voimaa kohtaan, joka
oli tehnyt hänet, palvelijansa, näin heikoksi. Voimakkaampikin mies
kuin hän olisi näin suuren vihan vallassa ja moisissa olosuhteissa
joutunut kiusaukseen kieltää uskonsa, ja Sturges Owella ei ollut muita
mahdollisuuksia valittavana. Peläten ihmisten vihaa hän voi pettää
jumalan. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa ja tullakseen maahan
lyödyksi. Hänelle oli annettu usko, mutta ei uskon voimaa. Ja se oli
väärin.
— Missä on nyt sinun jumalasi? — kysyi puoli-intiaani.
— En tiedä. — Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka vastaa
ulkoa oppimansa katkismusläksyn.
— Onko sinulla mitään jumalaa? —
— On ollut. —
— Ja nyt? —
— Ei ole. —
Hay Stockard kuivasi veren silmistään ja nauroi.
Lähetyssaarnaaja katseli uteliaana häneen ollen kuin unessa. Hänet
valtasi poissaolemisen tunne, ikäänkuin hänet olisi siirretty jonnekin
kauas. Hän ei ottanut osaa siihen mitä oli tapahtunut tai tulisi
tapahtumaan. Hän esiintyi vain kauempaa katselijana, niin, hyvin
kaukaa. Baptisten sanat tuskin saavuttivat hänet.
— Hyvin sanottu. Pitäkää silmällä, että tämä mies vapautetaan ja ettei
hänelle mitään pahaa tapahdu. Lähteköön rauhassa täältä. Antakaa
hänelle kanootti ja ruokatarpeita. Menköön venäläisten luo, niin että
voi kertoa näiden papeille Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole
mitään jumalaa. —
He taluttivat lähetyssaarnaajan jyrkänteen reunalle, mutta tässä he
pysähtyivät nähdäkseen murhenäytelmän loppuosan. Puoli-intiaani kääntyi
nyt Hay Stockardin puoleen.
— Jumalaa ei ole olemassa — saneli hän. Stockard nauroi vastaukseksi.
Eräs nuori alkuasukas kohotti keihäänsä iskuasentoon.
— Onko sinulla jumala? —
— On! Minun isieni Jumala. —
Stockard tarttui lujemmin kirveensä varteen. Punainen Baptiste antoi
merkin ja keihäs lensi suoraan kohti Stockardin rintaa. Sturges Owen
huomasi keihäänkärjen pistävän esiin selästä — hän näki Stockardin
naurussa suin horjuvan, ja kuinka keihäänvarsi tunkeutui yhä syvemmälle
miehen kaatuessa. Sitten hän meni alas joelle ja lähti venäläisten luo
kertomaan Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —