— Jos minä olisin —
Naisen sanat sinänsä eivät olleet niin räikeät, mutta se musertava
ylenkatse, joka kiilui hänen mustissa silmissään, ei jäänyt huomaamatta
molemmilta teltassa olevilta miehiltä.
Tommy, englantilainen merimies, väänteli itseään, mutta vanha,
ritarillinen Dick Humphries, kalastaja Cornwallista ja entinen
amerikkalainen lohikapitalisti, hymyili naiselle yhtä hyvänsuopeasti
kuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin lavean tilan
parkkiintuneessa sydämessään, ettei hän osannut harmistua heidän
nyreillä olostaan, kuten hänellä oli tapana sanoa, tai kun heidän
rajoitettu näköpiirinsä esti heitä tarkkaamasta asiaa joka puolelta.
Ja sentähden he eivät sanoneet mitään, nämä kaksi miestä, jotka
kolme päivää sitten olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena
telttaansa, jossa hän oli lämminnyt, ja antaneet hänelle ruokaa sekä
pelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Sitäpaitsi oli
viimeksimainittu teko vaatinut heiltä joukon dollareita, puhumattakaan
siitä, että heidän oli täytynyt käyttää väkivaltaa — Dick Humphriesin
oli koko ajan pitänyt seistä silmä pyssyntähtäimellä Tommyn jaellessa
intiaaneille kantopalkkiot oman arviointinsa mukaan. Sinänsä koko
tapahtuma oli vähästä merkityksestä, mutta sitä suurempiarvoinen se oli
naiselle, joka epätoivoisen yksinäisenä oli mukana yhtä epätoivoisella
Klondyke-ryntäyksellä vuonna 1897. Miehet yleensä olivat sidotut omiin
pakoittaviin tehtäviinsä, ja he eivät hyväksyneet sitä, että naiset
yksinpäin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun vaikeuksia.
— Jos minä olisin mies, niin varmasti tietäisin mitä tehdä — toisti
Molly, nainen, jonka silmät säkenöivät, tuoden sen kautta ilmi viideltä
perättäiseltä amerikkalaispolvelta perimänsä karskiuden.
Seuranneen hiljaisuuden vallitessa asetti Tommy pannullisen korppuja
Yukon-liedelle ja lisäsi polttoaineksia. Hänen auringonpaahtama ihonsa
oli saanut punertavan hohteen, ja hänen kumartuessa alas voi huomata
hänen niskansa olevan aivan tulipunaisen. Dick työnteli taukoamatta
kolmikulmaista purjeneulaa repaleisten solkihihnojen läpi, eikä antanut
hyväntahtoisuutensa vähimmässäkään määrin häiriytyä rajuilmasta, joka
uhkasi purkautua heidän häväistyssä teltassaan.
— Niin — jos te siis olisitte mies? — hän kysyi ystävällisyyttä
ilmaisevalla äänellä. Kolmikulmainen neula juuttui kosteaan nahkaan, ja
hän lakkasi hetkiseksi työskentelemästä.
— Silloin minä myös _olisin_ mies. Minä kiinnittäisin kantamukset
selkääni ja lähtisin eteenpäin. Minä en kuluttaisi aikaa leirissä
täällä, kun Yukon voi jäätyä minä päivänä tahansa, ja kun tavarat eivät
ole edes kannettavan matkan puolitiessä. Ja te — te olette miehiä,
ja te istutte täällä kädet ristissä ja pelkäätte vähäistä tuulta ja
sadetta! Tahdonpa todella sanoa teille, että meidän jenkkimme ovat
toisenlaista tekoa. _He_ lähtisivät Dawsoniin, vaikka heidän olisi
kuljettava helvetin liekkien läpi. Ja te, te — — — Kunpa olisin mies! —
— Minä iloitsen siitä, ettette ole mies, rakas lapsi — Dick Humphries
kietaisi rihman neulan ympärille ja veti sen sitten parilla näppärällä
väännöllä ja kerran nykäisemällä nahan läpi.
Ankara tuulenpuuska antoi teltalle ohimennen aimo korvapuustin, ja
jäänsekainen sade rytisi hirveällä voimalla ohutta telttakangasta
vasten. Savu, joka ei päässyt kohoamaan ylöspäin, löi sensijaan alas
täyttäen teltan tuoreen kitkerällä kuusipuuntuoksulla.
— Hyvä Jumala! Minkätähden nainen ei pysty käsittämään järkisyitä? —
Tommy kohotti päänsä savusta ja silmäili tyttöä kirvelevin ja vuotavin
silmin.
— Ja miksei mies kykene osoittamaan miehuutta? — Tommy hypähti pystyyn
päästäen kirouksen, mikä olisi saattanut vähemmän arkaluontoisen naisen
kauhun valtaan. Hän riuhtaisi lujat köysisolmut auki niin että teltan
ovi avautui.
Kaikki kolme katselivat ulos. Näky ei ollut rohkaiseva. Surkean
näköisen etualan muodostivat muutamat läpimärät teltat, joitten
takaiseen alaspäin viettävään maastoon kaikkialla tulvehtiva vesi
oli syönyt syvän uoman yhtyen alempana kuohuvaan vuoristokoskeen.
Siellä täällä näkyi vaivaiskuusia, jotka olivat juurtuneet ohueeseen,
liettyneeseen maahan ja osoittivat oikeata metsää olevan lähistöllä.
Taaempana, vastakkaisella rinteellä, häämöittivät sadekuurojen
läpi valkoisen, aavemaisen jäätikön epämääräiset piirteet. Heidän
parhaillaan katsellessa ulos irtautui sen mahtavalta etusivulta suuri
lohkare syöksyen alas laaksoon, jossa se osui kohtaan, missä maa pinnan
alta osui olemaan onttoa, niin että syntyi pauhina, joka hetkeksi
yritti myrskyn äänen. Molly vetäytyi tahtomattaan kauemmaksi ovelta.
— Katsokaa tuonne, nainen! Katsokaa silmät suurina! Kolme mailia
myrskyssä Crater Lake'en — kahden jäätikön yli — yli jäähuurteesta
liukkaiden kalliokielekkeiden — kahlata polvia myöten tulvan
kuohuttamissa koskissa. Katsokaa, te jenkkinainen, minä sanon —
katsokaa. Tuolta tapaatte rakkaita maamiehiänne! — Tommy viittoi
intohimoisesti vapisevalla kädellään kohti huojuvia telttoja. — Ne ovat
jenkkejä jokaikinen. Ja ovatko _he_ taipaleella? Onko siellä edes yhtä
ainoata naisesta syntynyttä, joka olisi kiinnittänyt taakan selkäänsä?
Ja te ryhdytte opettamaan meille miehille mitä tehdä? Katsokaa,
sanon minä! — Uusi hirvittävän suuri lumivyöry syöksyi jäätiköltä
alas laaksoon. Tuuli työntyi oviaukosta sisään ja pullistutti teltan
seinämät niin, että koko teltta huojui kuin suuri, maahan kiinnitetty
ilmapallo. Savu tunkeutui joka paikkaan ja jääkiteet pieksivät heidän
kasvojaan ja käsiään. Tommy kiskaisi äkisti ovisuojuksen alas ja ryhtyi
jälleen kyyneliä kysyvään askarteluunsa lieden ääressä. Dick Humphries
paiskasi korjaamansa hihnat nurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli
joksikin aikaa mykistetty.
— Minun vaatteeni! — huudahti hän äkkiä puolittain itkien —
naisellisuus oli saanut hänessä ylivallan.
— Ne jäivät varastoteittaan aivan päällimmäisiksi ja tietysti ne nyt
menevät piloille! Kokonaan piloille! —
— Malttakaahan toki! — virkahti Dick viimeisen valittavan sanan
päästyä tytön huulilta. — Älkää niitten vuoksi olko huolissanne, pikku
ystäväiseni. Ikäni Ikäni perusteella soveltuisin hyvin teille sedäksi
ja minulla on teitä vanhempi tytär, ja minä hankin teille uudet rimssut
ja rämssyt Dawsoniin tultuamme, vaikka se minulle maksaisi viimeiset
dollarini. —
— Dawsoniin tultuamme! — Tytön ääni ilmaisi jälleen mitä syvintä
halveksumista. — Kyllä te lahoatte matkan varrelle, te hukutte johonkin
pieneen lätäkköön — te — englantilaiset! —
Näillä räjähdyksentapaisen kiivaasti lausumillaan sanoilla hän oli
ilmaissut keksimänsä pahimman herjauksen. Ellei _siitäkään_ olisi apua,
niin mikä sitten tepsisi noihin miehiin? Tommyn niska muuttui jälleen
tulipunaiseksi, mutta hän puri vain hammasta sanomatta sanaakaan.
Dickin silmät kävivät entistä lempeämmiksi. Hänellä oli Tommyyn nähden
se etu, että hänellä aikoinaan oli ollut valkoinen vaimo.
Viiden amerikkalaissyntyisen sukupolven veri voi määrätyissä
olosuhteissa koitua sangen kiusalliseksi perinnöksi, ja niin
saattaa esimerkiksi käydä, kun on joutunut lähimmän sukulaiskansan
jäsenten vieraanvaraisuutta nauttimaan. Molemmat miehet olivat
englantilaisia. Maalla ja merellä olivat tytön esi-isät ja heidän
jälkeläisensä voittaneet englantilaiset. Ja samoin tulisivat he
vastedeskin tekemään. Hänen rotunsa perintätavat puolustivat hänessä
entisyyttä. Hän tosin oli nykyajan nainen, mutta mahtava menneisyys
kiehui hänen veressään. Ei yksistään Molly Travis käyttänyt kumisia
saappaita, kuttaperkka-takkia ja solkihihnoja; kymmenien tuhansien
manalle menneiden sisarien varjokädet kiristivät lujemmiksi hänen
solkihihnojaan ja saivat aikaan sen, että hänen yhteenpuristettujen
huultensa ja silmiensä ilme kävi niin päättäväiseksi. Hän, Molly
Travis, tahtoi saattaa häpeään nämä englantilaiset, ja nuo lukemattomat
varjot tulisivat häntä tehtävässään auttamaan.
Kumpikaan mies ei millään tavalla estellyt tyttöä. Kerran Dick
ehdotti, että tyttö ottaisi päällensä hänen öljytakkinsa, koska
hänen omansa oli tuskin paperia kestävämpi moisessa myrskyssä. Mutta
tyttö ilmaisi omapäisyytensä niin pontevasti, että Dick senjälkeen
keskitti kaiken huomionsa vain piippuunsa, kunnes tyttö ulkoapäin oli
sitonut teltansiekaleet kiinni ja lähtenyt astelemaan poispäin vettä
tulvehtivassa maassa.
— Luuletko, että hän selviytyy? — Dickin kasvojen ilme ei ollut yhtä
rauhallinen kuin hänen äänensä.
— Ettäkö selviytyy? Jos hän pysyy pystyssä varastohuoneelle saakka,
niin voit olla varma siitä, että hän tulee pähkähulluksi pakkasesta
ja kärsimyksistä. Vai selviytyisi? Halpaantunut ja sekapäinen hänestä
tulee. Kyllähän sinä sen tiedät, Dick, sinä, joka olet ollut myrskyn
kynsissä Cap Hornin ympärillä. Sinä tiedät, miltä tuntuu maata
märssypurjeen raa'alla tällaisessa ilmassa ja kamppailla jääkiteitä ja
lunta vastaan seilien ollessa jäästä kankeat. Lopulta sitä on valmis
heittämään kaiken oman onnensa nojaan ja itkemään kuin sylivauva.
Vaatteitako noutamaan? Hän ei kykenisi eroittamaan hametta teekannusta
tai huuhtelukattilasta. —
— Oli kai väärin, että päästimme hänet menemään?
— Mitä vielä. Jumala minua auttakoon, Dick, mutta varmasti hän olisi
tehnyt tämän teltan pieneksi helvetiksi meille koko loppumatkan
ajaksi, ellemme olisi päästäneet häntä lähtemään. Vika on siinä, että
hänelle on suotu liiaksi intoa. Mutta tämä retki sitä kaiketi hieman
jäähdyttää. —
— Niin, tyttö on aivan liian karski — myönsi Dick. — Mutta kunnon
tyttö hän on joka tapauksessa. Hemmetin hullua oli hänen lähteä
moiselle retkelle, mutta pidän hänestä kuitenkin paljon enemmän kuin
senkaltaisista naisista, jotka koko ajan kuin haluaisivat sanoa: ota
minut syliini ja kanna minua! Hän muistuttaa meidän äitejämme, Tommy,
niin että kyllä sinun on annettava anteeksi hänen karskiutensa. Kunnon
miehen synnyttäjäksi vaaditaan kelpo naista. Lapsi ei ime miehuutta
hentomielisen äidin rinnoilta. Ei lehmä milloinkaan kykene tiikeriä
synnyttämään. —
— Ja kun naisväki käy tolkuttomaksi, pitääkö meidän muitta mutkitta
tyytyä siihen, niinkö? —
— Se olisi kyllä parasta. Terävä puukko lyö syvemmän haava kuin tylsä —
mutta sehän ei lainkaan edellytä takomaan terää tylsäksi. —
— Lienet hyvinkin oikeassa, mutta mitä erikoisesti naisväkeen tulee,
niin tuntuu minusta siltä kuin olisi kohtalainen terävyys paikallaan. —
— Mitäpä sinä siitä tietäisit? — kysyi Dick.
— Vähän sentään. — Tommy kurottautui ottamaan käteensä parin Mollyn
märkiä sukkia ja levitti ne polvilleen kuivamaan.
Dick katsoi häneen ärtyisästi ja meni sitten kaivelemaan Mollyn
yösäkkiin, josta hän veti esille muutamia kastuneita vaatekappaleita ja
levitti ne kuivamaan liedestä säteilevään lämpöön.
— Muistaakseni olet sanonut, ettet ole ollut naimisissa?— sanoi hän.
— Olenko sanonut? No, enhän olekaan — tahtoo sanoa — niin, totta
pulmakseni olen ollut. Ja sellaisen kelpo naisen kanssa, että
vertaistaan tuskin tapaa. —
— Pettikö ankkuri ja myrsky vei mennessään? —
— Tavallaan — — — Lapsivuode — lisäsi Tommy hetken vaitiolon jälkeen
Pavut kiehuivat liian rajusti, niin että hänen oli ne siirrettävä
kauemmaksi liedelle. Sitten silmäili hän korppujaan, koetteli niitä
puutikulla ja nosti ne sivulle heittäen samalla kostean pyyhenliinan
niitten päälle. Kuten Dickin laisilla miehillä oli tapana, niin hänkin
hillitsi heränneen mielenkiintonsa ja odotti vaitiollen.
— Naiseni oli aivan toista maata kuin Molly — Siwash-heimoa, näetkös.
Dick nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt.
— Ei niin ylpeä ja tahdonluja, mutta peräti uskollinen myötä- ja
vastoinkäymisessä. Hän hoiti airoa yhtä hyvin kuin kuka tahansa ja
kesti nälkää kärsivällisesti kuin Job. Meni keulaan, kun se useammin
oli veden alla kuin päällä ja kokosi purjeet yhtä rivakasti kuin
mies. Kerran otin hänet mukaan kullanetsintäretkelle ylämaahan Teslin
taholle, ohi Surprise Daken ja Little Yellow-Headin. Muona loppui,
ja me söimme koiramme. Koirat loppuivat, ja me söimme valjaat,
mokkasiinit ja turkikset. Mutta hän ei päästänyt pienintäkään
valitusta, ei vähäisintäkään ilmettä, mikä oli sanonut: 'ota minut
syliisi ja kanna minua!' Ennen lähtöämme oli hän ehdottanut, että
ottaisin enemmän ruokavaroja mukaan, mutta kun ne sitten loppuivat,
niin ei hän kertaakaan kiusoitellut minua sanomalla: 'mitä minä
sanoin lähtiessämme?' 'Ei se mitään merkitse, Tommy', sanoi hän päivä
päivältä, vaikka olikin niin heikko, että tuskin kykeni lumikenkiä
nostamaan, ja vaikka jalkansa olivat ponnistuksista pahasti hiertyneet.
'Ei se merkitse kerrassaan mitään. Tahdon mieluummin kuihtua nälkään
sinun omanasi, Tommy, kuin olla George-päällikön _kloochina_, hänen,
joka viettää _potlachia_ joka päivä. George oli chilcatkansan
päällikkö, näetkös, ja hän olisi kauhean mielellään ottanut naiseni. —
— Suuria päiviä ne silloiset. Olin todella pulska poika saapuessani
rannikolle. Karkasin eräästä valaanpyyntilaivasta, _Pole Starista_,
Unalaskassa, ja kuljin alas Sitkaan muuan saukonpyytäjän matkassa.
Siellä yhdyin Onnen-Jackin seuraan — tunnetko hänet? —
— Oli loukkujeni peräänkatsojana Columbiassa — vastasi Dick. — Melko
hurjapäinen velikulta, eikö niin? Ja kiintynyt wiskyyn ja naisiin? —
— Juuri hän. Pidin kauppaa hänen kanssaan pari myyntikautta —
hooch-juomia ja huopia ja sentapaista.
Sitten hankin oman aluksen ja etten olisi hänen tiellään, siirryin
minä Juneaun taholle. Ja siellä se oli kuin minä tapasin Killisnoon
— lyhykäisyyden vuoksi aloin häntä nimetä Billyksi. Kohtasin hänet
intiaanien järjestämässä tanssitilaisuudessa rannalla. George-päällikkö
oli siltä vuodelta päättänyt kauppa-asiansa stickskansan kanssa,
joka asui solan toisella puolella, ja hän oli Dyeasta saapunut
juhlaan puoli heimoa mukanaan. Tanssipaikka kiehui siwasheja, ja minä
olin ainoa valkoinen. Kukaan ei tuntenut minua paria nuorta miestä
lukuunottamatta, jotka olin tavannut Sitkan seuduilla, mutta Onnen-Jack
oli minulle jutellut paljon heistä. —
— He puhuivat kaikki chinookkieltä, mutta heillä ei ollut
aavistustakaan siitä, että minä osasin papattaa sitä paremmin kuin
monet heistä — ainakin paremmin kuin pari tyttöstä, jotka olivat
tulleet Haines Missionsista Lynn Canalia ylöspäin. Mainitut tytöt
olivat näppärän näköisiä, kauniita katsella ja vähältä piti, etten
käynyt heitä lemmiskelemään, luonteeltaan he olivat terhakoita kuten
äsken syntyneet turskanpoikaset — ja aivan liian suulaita, käsitäthän.
Senjohdosta, että olin uusi tulokas alkoivat he tehdä pilaa minusta
tietämättä, että ymmärsin jokaikisen sanan, minkä he lausuivat. –
— En ollut asioista tietääkseni, vaan aloin tanssia Tillyn kanssa, ja
mitä kauemmin tanssimme, sitä enemmän sydämemme lämpenivät. 'Varmasti
hän katselee itselleen tyttöä', sanoi toinen Missionsin tytöistä, ja
toinen heilahutti niskojaan ja vastasi: 'Ihmekkös hänen on saadessa,
kun tytöt kilvan heittäytyvät poikien syliin'. Kaikki ympärillä
seisovat nuoret miehet ja naiset alkoivat nauraa hihittää kuultuaan
tytön vastauksen. 'Hän on kaunis poika', sanoi edellinen tyttö. En
tahdo kieltää näyttäneeni poikamaiselta ja ihonikin oli sileä, mutta
itse asiassa olin jo monet vuodet käynyt täydestä miehestä, niin että
tytön sanat suututtivat minua. 'Tanssii päällikön tyttären kanssa',
hihitti toinen, luulen, että George pian iskee häntä airon lavalla ja
lähettää hänet sinne, missä hänen oikea paikkansa on'. Päällikkö oli
tähän asti ollut surkean näköinen, mutta nyt hän alkoi nauraa polviaan
pidellen. Hän oli pitkä roikale ja olisi kyllä voinut lyödä airolla. —
— Mistä nuo tytöt ovat? — kysyin Tillyltä tanssissa pyöriessämme. Ja
heti kun hän oli maininnut heidän nimensä, muistui mieleeni kaikki
mitä Onnen-Jack oli heistä kertonut. Hän oli kuvannut koko heidän
elämänsä yksityisseikkoja myöten — sellaisiakin tapahtumia, joista
heidän omaisillaan ei ollut aavistustakaan. Mutta minä pysyin yhä vaiti
ja seurastelin vain Tillyn kanssa Missionsin tyttöjen silloin tällöin
päästellessä suustaan kirpeitä huomautuksiaan, joille kaikki toiset
nauroivat. 'Odota hetkinen, Tommy', sanoin itselleni, 'odota vielä
vähän!' —
— Ja minä maltoin mieleni siihen asti, kunnes seura alkoi hajaantua ja
huomasin, että George oli hankkinut airon minua varten. Kaikki pitivät
varmana, että tanssin loputtua syntyisi meteli. Mutta minä astuin
joukon keskelle yhtä huolettomana kuin nyt tässä istun. Missionsin
tytöt sinkauttivat vasten kasvojani sukkeluuden ja vaikka olinkin
sangen kiukuissani piti minun purra huuliani pysyäkseni totisena.
Sitten käännyin äkkiä heidän puoleensa. —
— Oletteko jo kaiken sanonut? — kysyin heidän omalla kielellään.
Olisitpa nähnyt heidän ilmeensä, kun kuulivat minun puhuvan
chinoockkieltä. Ja minä päästin koko kaunopuheisuuteni valloilleen.
Kuvasin kaiken minkä tiesin heistä itsestään ja koko heidän
suvustaan, heidän isistään ja äideistään, sisaristaan ja veljistään
— kerroin tarkalleen, mitä kustakin tiesin. Vedin esille kaikki
heidän kolttosensa, pälkähät, joissa he olivat olleet ja kaikki ne
häpeätahrat, joihin he olivat syyssä. Pelkäämättä seurauksia löylyytin
minä heitä oikein olan takaa, ilman armoa. Kaikki kokoontuivat
ympärillemme. He eivät olleet tähän mennessä tavanneet valkoista
miestä, joka olisi osannut niin näppärästi käytellä heidän papatustaan
kuin minä. Kaikki nauroivat paitsi molemmat Missionsin tytöt. Päällikkö
Georgekin unohti aironsa tai liekö hänessä herännyt niin suuri
kunnioitus minua kohtaan, ettei hän ryhtynyt sitä käyttämään. —
— Ja tytöt sitten! 'Ole vaiti, Tommy!' he huusivat ja kyyneleet
valuivat pitkin heidän poskiaan. 'Oi, ole niin kiltti ja vaikene.
Tahdomme olla oikein kilttejä. Aivan varmasti, Tommy, siihen voit
luottaa'. Mutta olinhan selvillä heistä, ja minä en säälinyt heidän
ainoatakaan heikkoa kohtaansa. Enkä hellittänyt, ennenkuin he langeten
polvilleen rukoilivat minua vaikenemaan. Pidin koko ajan silmällä
George-päällikköä, mutta tämä näytti epäröivän uskaltaako vai ei käydä
kimppuuni ja nauroi lopuksi pois mielestään koko jutun. —
— Niin se oli. Ja ennenkuin sinä iltana erosin Tillystä, annoin hänelle
lupauksen, että palaisin suunnilleen viikon kuluttua ja että silloin
halusin tavata häntä. Hänen sukunsa ei ole järin paksunahkaista
myötä- ja vastenmielisyyden osoittamisessa, ja hän itse näytti kovin
tyytyväiseltä, tuo rehellinen sielu. Niin, hän oli kelpo tyttö, enkä
laisinkaan ihmettele sitä, että päällikkö oli häneen ihastunut. —
— Minua onnisti mainiosti. Riistin tuulen päällikön purjeista jo
ensi luovailulla. Aikomukseni oli ottaa tyttö mukaani ja purjehtia
alas Wrangelin seuduille, kunnes pahin myrsky olisi ohi ja George
tyyntynyt, mutta minun ei ollut sallittu saada häntä niin helpolla.
Hän asui setänsä luona — holhoojansa — ja tämä sairasti keuhkotautia
tai jotain sentapaista pitkällistä vaivaa. Setänsä oli milloin parempi
milloin huonompi, ja tyttö ei halunnut jättää häntä ennen lopun tuloa.
Poikkesin heidän luokseen juuri ennen lähtöäni nähdäkseni miten
kauan sairautta voi kestää. Mutta tuo vanha veitikka oli luvannut
tytön päällikölle ja nähdessään minut raivostui hän niin että sai
verensyöksyn keuhkoihin. —
— 'Tule noutamaan minut, Tommy, sanoi tyttö hyvästellessämme toisiamme
rannalla. 'Saatuani sanan sinulta tulen heti paikalla', vastasin. Ja
suutelin häntä valkoisen miehen lailla, niinkuin rakastaja ainakin,
kunnes hän alkoi väristä kuin haavanlehti ja itsekin jouduin siinä
määrin pois suunniltani, että vähältä piti, etten mennyt auttamaan
ukkorähjää pikemmin maailman rajan tuolle puolelle. —
— Suuntasin kulkuni Wrangelin puoleen, ohi S:t Maryn aina Kuningatar
Charlottan maahan saakka, ja kävin kauppaa ja kuljetin wiskyä ja
käytin alustani sen ohella muihinkin puuhiin. Sitten tuli talvi, kova
ja kireä, ja minä olin jälleen Juneaussa, kun sana saapui. 'Tule',
ilmoitti lähettinsä, Killisnoo sanoo: 'Tule heti!' — 'Mitä uutta?'
kysyin minä. 'Päällikkö George', vastasi mies. _'Potlach._ Hän tehdä
Killisnoo omansa _klooch.'_ —
— Niin, oli tuima talvinen sää. Pohjoismyrsky ulvoi, suolavesi jäätyi
heti kannelle ajauduttuaan, ja vanha purteni ja minä ponnistelimme
siitä huolimatta eteenpäin nuo sata mailia Dyeaan. Minulla oli
lähtiessäni laivamiehenä muuan Douglass-saarelainen, mutta puolitiessä
pyyhkäisivät aallot hänet mereen. Kolmeen kertaan risteilin
edestakaisin paikalla, mutta en hänestä nähnyt vilahdustakaan. —
— Kohmettui tietysti heti kylmästä — keskeytti Dick ripustaessaan
Mollyn hameen kuivamaan — ja silloin hän vajosi, luonnollisesti, suoraa
päätä pohjaan kuin lyijymöhkäle. —
— Niin juuri. Lopun matkaa purjehdin sitten yksinäni, mutta olin
melkein puolikuollut saapuessani Dyeaan eräänä pimeänä iltana.
Vuorovesi osui onnekseni ja niin ohjasin purteni aivan joen suulle.
Mutta tuumaakaan pitemmälle en päässyt, sillä suolaton jokivesi oli
kovassa jäässä. Köydet ja väkipyörät olivat kauttaaltaan jäänpeittämät,
niin etten uskaltanut laskea suurpurjetta enkä liian klyyvariakaan.
Jätin siis kaiken niinkuin se oli, matkavalmiiksi, heitin huovan
ympärilleni ja suuntasin kulkuni poikki lakeuden leiriä kohti.
Ajatteles — siellä oli suuret kestit. Kaikki Chileetistä olivat
kerääntyneet sinne kuin yhteispäätöksestä — mukana koirat, pienet
lapset ja kanootit — puhumattakaan Hundöronilaisista ja Little
Salmonsin ja Missionsin väestöä. Ainakin puolisen tuhatta alkuasukasta
oli kokoontunut viettämään Tillyn häitä ja ketään toista valkoista
miestä ei ollut kahtakymmentä mailia lähempänä. —
— Minuun ei kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota, sillä olin
kietaissut huovan pääni ympärille, niin että kasvojani ei voinut nähdä,
ja kahlasin polviani myöten koira- ja lapsilaumassa, kunnes pääsin
etualalle. Juhlaa vietettiin puitten ympäröimällä, suurella avonaisella
kentällä; oli sytytetty valtavia nuotioita ja lumi oli tallattu
mokkasiineilla kovaksi kuin sementti.
— Lähinnä minua seisoi Tilly, punaisenhelakka puku yllään ja helmillä
koristeltuna ja vastapäätä häntä päällikkö mahtavimpain miestensä
kanssa. Shamanilla oli apunaan toisten heimojen suurimmat poppamiehet,
ja minä värisin ytimiäni myöten seuratessani heidän saatanallisia
edesottamisiaan. Kesken kaiken juolahti mieleeni: mitähän tuttavani
Liverpoolissa sanoisivat, jos näkisivät minut tällä hetkellä?
Ja mieleeni johtui vaaleaverinen Gossie, jonka veljen löylyytin
aikalailla ensimäiseltä retkeltä palattuani syystä, että poika ei
pitänyt siitä, että pelkkä merimies hakkaili hänen sisartaan. Ja
Gossie ajatuksissani katselin Tillyä. Kummallista tämä maailman meno,
mietiskelin ajatuksissani, ei ollut äitini uneksinut imettäessään minua
rinnoillaan, että poikansa joutuisi tällaisia kohtaloja kokemaan. —
— Niin, sellaista se oli. Ja kun juhla oli ylimmillään, kun
valaannahkarummut pärisivät ja papit lauloivat, sanoin Tillylle:
'Oletko valmis?' Ja voi hyvä Jumala! Hän ei värähtänyt, eikä edes
katsahtanut minuun! Mutta hän vastasi, 'tiesin että tulisit', vastasi
hitaasti ja rauhallisesti ja hänen hiljainen äänensä muistutti
kevätpurojen solinaa. 'Missä?' — 'Joenrannalla korkean rantatörmän
alla' kuiskasin. 'Lähdet täältä kun sanon.'
— Olenko tullut maininneeksi, että siellä oli susikoiria laumoittain?
Siellä ja täällä — joka askeleella niitä kohtasi, ja ne olivat kesyjä
susia, ei muuta. Kun suku käy liian harvalukuiseksi, parittuvat ne
villien metsäsukulaistensa kanssa, ja jälkeläisistä tulee hurjia
tappelupukareita. Aivan mokkasiinieni edessä loikoi muuan tällainen iso
peto ja kantapäitteni takana toinen samanlainen. Nykäisin voimakkaasti
edessä olevan hännästä, ja kun susikoira kääntyi puraistaakseen
paikkaan, missä käteni oli ollut, paiskasin takana olleen eläimen
suoraan sen kitaan. 'Nyt!' huudahdin Tillylle. —
— Sinä tiedät miten hurjasti tuollaiset koirat tappelevat. Muutamassa
silmänräpäyksessä oli ainakin satakunta koiraa ilmitappelussa
keskenään. Naiset ja lapset sotkeutuivat toisiinsa, ja koko leirissä
vallitsi pian kuvaamaton sekasorto. Tilly oli lähtenyt ja minä seurasin
perästä. Mutta päästyäni jonkun matkaa tulin katsahtaneeksi taakseni ja
minut valtasi paha henki: heitin huovan ja käännyin takaisin leiriin. —
— Koirat olivat nyt piiskatut eroon toisistaan ja ihmisvilinä oli
asettumaisillaan. Mutta kukaan ei ollut oikealla paikallaan ja siitä
johtui, ettei oltu pantu merkille Tillyn poissaoloa. 'Halloo!' sanoin
minä ja tartuin päällikön käteen. 'Kohotkoon _potlachisi_ savu useasti
taivaalle ja suokoon _Sticks_ sinulle runsaasti turkiksia ensi
keväänä!' —
— Et voi kuvitella, Dick, kuinka tyytyväinen hän oli nähdessään minut
siellä. Hänhän nyt oli yläkynnessä ja vietti häitään Tillyn kanssa.
Hänellä olisi nyt tilaisuus aimolailla pöyhistellä edessäni. Leirissä
oli yleisesti kerrottu, että halusin tytön itselleni ja sentähden
läsnäoloni saattoi miehen ylpeäksi. Kaikki tunsivat minut nyt, kun olin
ilman huopaa, ja kaikki alkoivat hihittää ja kuiskailla keskenään.
Olihan moinen "sattuma hemmetin hupaisa, ja minä lisäsin sen hauskuutta
teeskentelemällä olevani asiasta tietämätön. —
— 'Mistä täällä on kysymys?' tiedustelin. — 'Kuka täällä häitä
viettää?' —
— 'George-päällikkö', vastasi shamani ja kumarsi syvään päällikölle.
— "Tietämäni mukaan pitäisi hänellä olla jo kaksi _kloochia_
ennestään?" —
— "Mutta hän ottamas lisää — kolmansi!" Jälleen kumarrus päällikölle. —
— "Vai niin". Käännyin poispäin, ikäänkuin asia ei minua laisinkaan
huvittaisi. Mutta se ei auttanut, sillä nyt kaikki alkoivat huutaa kuin
yhdestä suusta: "Killisnoo! Killisnoo!" —
— "Killisnoo — no, mitä hänestä?" — kysyin.
— "Killisnoo George-päällikön _klooch_" — papattivat intiaanit.
"Killisnoo _klooch_." —
— Minä säpsähdin ja käännyin George-päällikön puoleen. Hän nyökkäsi
päällään ja pöyhisteli itseään.
— "Ei hänestä tule sinun _kloochiasi_" — ilmoitin juhlallisesti.
"Hänestä ei ikipäivinä tule sinun _kloochiasi_ — toistin hänen käydessä
aivan mustaksi muodoltaan ja alkaessa hapuilla metsästyspuukkoaan.
— "Katsokaa tänne!" — huusin minä käyden vaikuttavaan asentoon. "Suuria
taikatemppuja. Katsokaa!" — Riisuin kintaat käsistäni, käärin hihansuut
ylös ja tein kaikenmoisia taikaliikkeitä ilmassa.
"Killisnoo!" huusin. "Killisnoo! Killisnoo!"
— Intiaanit arvelivat minun osaavan taikoa ja alkoivat tuntea pelkoa.
Kaikki silmät kohdistuivat minuun; kenelläkään ei ollut aikaa huomata,
että Tilly oli poissa. Sitten huusin Killisnoon nimen vielä kolmasti,
odotin hieman ja huusin jälleen kolme kertaa. Kaiken tämän tein sen
tähden, että saisin kaiken näyttämään salaperäiseltä ja kuulijani
hermostumaan. George-päällikkö joutui aivan ymmälle ja tahtoi
keskeyttää hullutteluni. Mutta shamanit olivat sitä mieltä, että tuli
odottaa ja että he kyllä pitäisivät silmänsä auki ja minut aisoissa tai
jotain sentapaista. Ja lisäksi päällikkö oli taikauskoinen retkale ja
luullakseni hän hieman pelkäsi valkoisen miehen taikamahtia. —
— Sitten huudahdin "Killisnoo!" niin pitkäveteisesti ja laulavalla
äänellä, että huutoni muistutti suden ulvontaa — ja kaikki naiset
alkoivat väristä ja miesten ulkomuoto muuttui vakavaksi.
— "Katsokaa!" Hypähdin pari askelta eteenpäin ja viittasin eräälle
ryhmälle squav-naisia — tiedäthän, että helpompi on pettää naisia kuin
miehiä. "Katsokaa!" Kohotin ylös sormeni ja osoitin ilmaan ikäänkuin
lennossa olevaa lintua näyttääkseni. Ylös — yhä ylemmäksi — korkealla
pääni yläpuolella olin seuraavinani sitä silmilläni, kunnes se katosi
pilviin.
— "Killisnoo" sanoin katsahtaen George-päällikköön ja samalla osoitin
yläilmoja kohti. "Killisnoo."
— Ja Herra minua varjelkoon, Dick, eikös hullutukseni tehnytkin
toivomaani vaikutusta. Vähintäin puolet heistä näki Tillyn katoavan
korkeuteen. He olivat juoneet wiskyäni Janeaussa, ja rohkenenpa
väittää, että he silloin olivat nähneet vieläkin merkillisempiä
näkyjä. Miksikä minä en olisi kyennyt aikaansaamaan moista, minä,
joka myin pulloihin teljettyjä pahoja henkiä? Osa naisista kirkui.
Kaikki kuiskailivat keskenään. Minä asetin käsivarteni ristiin
rintani päälle, ja he vetäytyivät loitommalle minusta. Nyt oli minun
lähdettävä. "Ottakaa hänet kiinni! huusi George, Kolme tai neljä
miestä lähestyivät minua, mutta minä pyörähdin äkisti heitä kohden
ja tein muutamia taikaliikkeitä ja osoitin samalla ylös ilmaan
ikäänkuin aikomukseni olisi lähettää heidät samaa tietä kuin Tillyn.
Tarttuako minuun? Ei, sitä he eivät olisi uskaltaneet tehdä. Päällikkö
piti heille nuhdesaarnan, mutta sekään ei saanut heitä liikahtamaan
paikoiltaan. Silloin yritti George itse hyökätä kimppuuni — mutta minä
uudistin taikani ja hän pelkäsi yhtä suuresti kuin nuo muutkin.
— "Käske shamanisi tekemään yhtä suuria ihmeitä kuin minä olen
tehnyt tänä iltana", sanoin minä. "Kutsukoot he Killisnoon takaisin
pilvistä jonne hänet lähetin!" Mutta papit kyllä tiesivät, mihin he
taikuuksillaan pystyivät. "Synnyttäkööt _kloochisi_ sinulle yhtä monta
poikalasta kuin joessa keväisin on lahnanpoikasia", lisäsin ja käännyin
poislähteäkseni — "ja älköön leirisavusi milloinkaan lakatko kohoamasta
kohti korkeuksia."
— Mutta jos ne elukat olisivat huomanneet millaisia hyppyjä tein heti
päästyäni heidän näkyvistään pikemmin purrelle joutuakseni, niin
kaiketi he olisivat luulleet, että taikavoimani oli vaikuttanut myös
minuun itseenikin. Tilly oli sillä välin pysyäkseen lämpimän hakannut
jäätä pois aluksesta, ja niin me lähdimme heti paikalla purjehtimaan.
Ja voinet kuvitella matkaamme, kun sanon, että myrsky puski täysin
voimin purjeisiimme ja jäiset hyökyaallot löivät yli laidan joka
minuutti. Moisessa kirotussa säässä saimme olla puolen yötä — minä
peräsimessä ja Tilly hakkasi jäätä pois — kunnes ohjasin Porcupine
Islandin rantaan. Huopamme olivat läpimärät, samoin tulitikut, jotka
Tilly kuivatti rinnoillaan.
— Luulenpa siis oppineeni tuntemaan naisia, Dick. Seitsemän vuotta me
elimme miehenä ja vaimona, purjehdimme yhdessä sekä hyvät että huonot
säät, mutta sitten hän kuoli, keskellä talvea, kuoli synnytykseen
kaukana Chilcat-asemalla. Viimeiseen hetkeen asti piteli hän minua
kädestä; ja jää oven sisäpuolella kohosi kohoamistaan ja valkoinen
huurre täytti ikkunaruudut; ja luoksemme läheni kuolema ja hiljaisuus.
Sinä et ole kuunnellut tuollaista hiljaisuutta, Dick, ja suokoon
Jumala, ettei sinun sitä koskaan tarvitsisi kuulla istuessasi
kuolinvuoteen ääressä. Niin, kuunnellako sitä? Kuunnella, kuunnella,
kunnes tuntuu siltä kuin oma hengitys ulvoisi sumusireenin voimalla, ja
sydän lyö ja pauhaa aivan kuin suuret meren mainingit rantaa vastaan. —
— —
— Killisnoo oli siwashi, Dick, mutta oi, mikä verraton nainen!
Valkoinen, ihan valkoinen, Dick, kauttaaltaan valkoinen ja
läpikuultava. Loppunsa lähetessä sanoi hän minulle: "Säilytä
höyhenpatjani, Tommy, säilytä se aina". Minä lupasin niin tehdä. Ja
sitten hän avasi silmänsä ja ne olivat täynnä tuskaa. "Minä olen ollut
sinulle hyvä vaimo, Tommy, ja sentähden tahdon — sinun täytyy luvata
— sanat tuskin erkanivat hänen huuliltaan — että ensi kerralla otat
valkoisen vaimoksesi. Ei toistamiseen siwashia, Tommy-. Minä tiedän.
Juneaussa tapaat paljon valkoisia naisia. Tiedän miten asia on. Kansasi
nimittää sinua squaw-mieheksi, sinun heimosi naiset kääntävät päänsä
toisaalle kohdatessaan sinut kadulla ja heidän luoksensa sinä et
voi mennä kuten toiset miehet. Minkätähden? Syystä, että vaimosi on
siwashi. Eikö olekin niin? Ja se ei ole hyväksi. Sentähden minä kuolen.
Lupaa minulle! Suutele minua merkiksi, että lupaat."
— Suutelin häntä, ja hän nukahti kuiskaten: "Se on hyvä". Mutta noina
viimeisinä silmänräpäyksinä, kun kumarruin hänen puoleensa painaakseni
korvani hänen huulilleen, havahtui hän vielä kerran ja sanoi: "Muista
lupauksesi, Tommy." Ja niin hän kuoli lapsivuoteeseen kaukana
Chilcat-asemalla. —
Teltta huojui ja painui miltei litteäksi myrskyn kynsissä. Dick täytti
piippunsa sillä välin kuin Tommy valmisti teen ja asetti sen lieden
syrjälle Mollyn paluuta odottamaan.
Niin, miten kävi naisen, jonka silmät iskivät tulta ja jonka suonissa
amerikkalaisveri kuohahteli? Hän oli parhaillaan paluumatkalla
teltalle, jääsateen ja myrskyn sokaisemana, horjuen ja kaatuillen,
tuulen tunkeutuessa hänen kurkkuunsa niin että hän oli vähältä
tukehtua, hän saapui miltei nelinkontin teltalle. Myrsky riuhtoi
raivoisasti hänen selkäänsä kiinnitettyä suurta kantamusta. Väsyneesti
hän koetti sormillaan aukoa yhteensidottuja oviverhoja, mitkä Tommyn
ja Dickin piti päästää hänelle auki. Sitten pinnisti hän viimeiset
voimansa, hoippui sisälle ja lysähti umpi uuvuksissa lattialle.
Tommy irroitti kantohihnat ja sieppasi kantamuksen tytön hartioilta.
Sitä nostaessaan kuului sisältä kattiloiden ja pannujen kolinaa. Dick,
joka parhaillaan oli kaatamassa wiskyä mukiin, vilkuili tytön toisella
puolella seisovalle toverilleen. Tommy iski silmää takaisin. Hänen
huulensa muodostivat sanan: "Vaatteet!" mutta Dick pudisti nuhtelevasti
päätään.
— Tässä olisi, pikku ystävä — hän sanoi Mollyn juotua wiskyn ja
hiukkasen virkistyttyä — vähän kuivia vaatteita. Sulkeutukaa niihin.
Me pujahdamme siksi aikaa ulos lujittamaan teltan kiinnitysköysiä. Ja
pukeuduttuanne voitte huutaa meille, niin tulemme sisälle ja syömme
yhdessä päivällisen. Huutakaakin lujasti, kun olette valmis! —
— Herra suokoon, Dick, arveluni oikeaksi, että tämä läksytys olisi
loppumatkan ajaksi taltuttanut hänen liiallisen terävyytensä — läähätti
Tommy heidän päästessä suojaisemmalle puolelle telttaa.
— Mutta onhan tuo terävyys itse asiassa parasta hänessä — vastasi
Dick ja koetti suojella päätään jääkidekuurolta, joka tuiskahti
teltannurkkauksen takaa. — Mollyssä on samaa ydintä kuin mitä on
sinussa ja minussa, Tommy — sitkeyttä, jota oli äideissämmekin.