SUURI ARVOITUS.

— Niin, olen kyllä pannut merkille, että sinä et ole järin kärkkäästi

ponnistellut avioliittoon päästäksesi — toisti Shorty jatkoksi

keskusteluun, joka parisen minuuttia aikaisemmin oli katkennut.

Kit ei vastannut. Hän istui makuusäkin reunalla tulen ääressä ja tutki

lumeen kellistämänsä vetokoiran käpäliä tämän murahteluista huolimatta.

Shorty käänteli kepin päässä höyryävää mokkasiinia ja tarkasteli

samalla terävästi toverinsa kasvoja.

— Silmäileppä revontulia! — hän jatkoi. — Kevytmielisen näköisiä, eikö

totta? Ihanhan ne muistuttavat noita oikullisia naisia, jotka tanssivat

heilutellen hameitaan. Kaikki parhaatkin naiset ovat kevytmielisiä,

elleivät satu olemaan tyhmiä. Ja kaikki ne ovat kissojen tapaisia

niin isot kuin pienet, herttaiset ja ei herttaiset. Ne ovat kuin

kiljuvat jalopeurat ja hyeenat, niin, jumala paratkoon, sitä ne ovat

vainotessaan miestä, jota mielivät. —

Shortyn yksinpuhelu jäi vastausta vaille. Kit läimäytti kädellään

koiraa, kun se tapaili häntä purra ja tarkasteli edelleen sen

vereslihalle vioittuneita käpäliä.

— Hm! — hymähti Shorty. — Kenties ajattelet, että minä en olisi päässyt

naimisiin, vaikka itse olisin halunnutkin? Luultavasti sinä et usko,

että minä olisin saattanut joutua naimisiin, ellen olisi lähtenyt

karkuun? Kuulehan, Storm, huvittaako sinua kuulla, mikä minut pelasti?

Niin, siitä saan kiittää hyviä keuhkojani. Minä kiisin kuin salama!

Tahtoisinpa nähdä sen hamehelman, joka kykenisi saamaan keuhkoni

salpautumaan. —

Kit päästi koiran jalan irti ja kääntyi hänkin huolehtimaan keppien

päissä höyryävistä mokkasiineistaan. — Olemme pakoitetut huomispäivän

viipymään täällä suutaroimassa mokkasiinejamme — hän sanoi. — Jäätynyt

hangen pinta kuluttaa anturoita ihan tavattomasti. —

— Eiköhän olisi parasta jatkaa matkaa — ehdotti Shorty. — Meillä ei ole

riittävästi muonaa paluumatkaa varten ja meidän on helkkarin kiiruusti

saatava käsiimme joko peuroja tai valkeita intiaaneja tai muutoin

olemme pakoitetut pistämään poskeemme koiramme koipineen päivineen.

Mutta tahtoisinpa kysyä, onko kukaan koskaan nähnyt valkoisia

intiaaneja? Varmasti mielikuvitusta koko juttu? Mitenkä intiaani voisi

olla valkoinen? Se on yhtä luonnonvastaista kuin että olisi olemassa

valkoisia neekereitä. Storm, kyllä meidän on jatkettava matkantekoa

huomenna. Nämä seudut vaikuttavat täysin kuolleilta — ainakin mitä

riistaan tulee. Kokonaiseen viikkoon me emme ole osuneet edes jäniksen

jäljille, senhän hyvin tiedät. Ja meidän on kiirehdittävä pakoon täältä

korvesta runsasriistaisimmille seuduille. —

— Matkanteko sujuu paljon joutuisammin, kun kaikki olemme saaneet

päivän verran lepuuttaa jalkojamme ja uusia mokkasiinimme — neuvoi Kit.

— Ja jos sattunet jollekin ylevämmälle paikalle, niin luo yleissilmäys

joka suunnalle. Todennäköisesti me tulemme tasankoseuduille minä

hetkenä tahansa. Siihenhän La Perle meitä myös kehoitti. —

— Hm! Omista kertomuksistaan päättäen La Perle samoili näillä seuduin

kymmenisen vuotta sitten ja hän ei voi muistaa mitä hän silloin näki,

koska hän oli ollut niin hirveän nälkiintynyt. Hänhän mainitsi vuoren

huipulla liehuvan isoja lippuja! Yksistään se osoittaa, ettei hän ollut

täysin selvä päästään. Ja hän sanoi myös, ettei hän ollut tavannut

mitään valkoisia intiaaneja — ne olivat Antonin keksintöä. Ja tämä

Anton siirtyi muille paremmille maille jo parisen vuotta ennen meidän

tuloamme tänne Alaskaan. Mutta huomenna aion koettaa parhaani ja ehkäpä

hyvinkin onnistun saamaan hirven näköpiiriini. Mitä arvelet makuulle

menosta?

Kit oleili aamupäivän leiripaikalla, ompeli ahkerasti koiran

mokkasiineja ja korjaili valjaita. Puolelta päiviltä hän valmisti

aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja kävi odottelemaan Shortyn

tuloa takaisin. Tunnin kuluttua hän sitoi lumikengät jalkoihinsa

ja lähti etsiskelemään toveriaan. Hän seurasi tämän jälkiä ja ne

veivät hänet joenäyrästä pitkin kapeaan rotkoon, jonka takana avautui

sopivia hirvilaidunmaita. Mutta mitään hirviä siellä ei ollut käynyt

viime syksynä sataneen lumen jälkeen. Shortyn mokkasiinien jäljet

johtivat hirvilaitumen poikki pitkin loivasti ylenevää vuorenrinnettä.

Saavuttuaan vuorenharjanteelle Kit pysähtyi. Jäljet jatkuivat

vastakkaisella puolella rinnettä alas. Noin mailin päässä hän huomasi

jokiäyräällä kasvavan kuusia, ja oli Shorty kaikesta päättäen kulkenut

kuusikkoon ja sieltä edelleen. Kit vilkaisi kelloonsa, ajatteli pian

alkavaa pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastahakoisesti olla

jatkamatta matkaa. Mutta ennenkuin hän kääntyi paluumatkalle, hän

tähyili kauan ympärillensä. Koko itäisen taivaanrannan täyttivät Rocky

Mountainen lumipeitteiset huippuvuoret. Näytti siltä kuin olisi tuo

loputon vuoristosarja auttamattomasti nostanut tien pystyyn siltä,

joka halusi päästä La Perlen kuvaamalle tasankomaalle. Oli kuin vuoret

olisivat yhteisesti vannoutuneet työntämään takaisin länttä kohti

ja Yukon joelle jokaisen ylipyrkijän. Kit tuumaili, että mitenköhän

monta kulkijaa ennen häntä tuo peloittava näky oli yllättänyt heidän

saavuttuaan tänne asti. La Perle tosin ei ollut masentunut tuosta

näystä, mutta hän olikin tullut vastakkaiselta suunnalta.

Keskiyöhön saakka Kit piti yllä suurta tulta opastaakseen Shortya,

ja heti aamun valjettua hän valjasti koirat ja ryhtyi uudelleen

seuraamaan jälkiä. Ahtaan jokilaakson keskikohdalla hänen johtokoiransa

höristi korviaan ja haukahti. Häntä vastaan asteli kuusi intiaania,

jotka ollen koiritta kantoivat selässään hyvin vähäisiä kantamuksia.

Intiaanit ympäröivät heti Kitin, ja monta seikkaa heissä ihmetytti

häntä. Ilmeisesti he olivat etsineet häntä. He puhuivat sellaista

intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He

eivät olleet valkoisia intiaaneja, joskin he pituudellaan ja

jykevämmyydellään erosivat Yukonin jokilaakson intiaaneista. Viidellä

heistä oli Hudson Bay Companyn vanhamalliset rihlapyssyt, kun taasen

kuudennen kädessä Kit näki winchesterin, jonka hän heti tunnusteli

Shortyn omaksi.

Ensitöikseen he vangitsivat Kitin, joka aseettomana ei kyennyt

ryhtymään vastarintaan. Sitten he vetivät reestä esiin kaiken

mitä siinä oli, jakoivat saaliin keskenään, kukin liittäen osansa

kantamukseensa, niin että Kitin kannettavaksi jäi vain hänen oma ja

Shortyn makuusäkki. Lopuksi koirat vapautettiin valjaista, ja kun Kit

pani sitä vastaan, viittoilivat intiaanit tien olevan siksi huonon,

että sitä oli reellä mahdoton kulkea. Kitin ei siis auttanut muu

kuin taipua välttämättömyyteen; hän nosti reen kannoilleen pystyyn

jokiäyrään reunalle ja lähti tallustelemaan vartijainsa parissa. He

kulkivat pohjoista kohti vuoriharjanteen yli ja saapuivat kuusikkoon,

jonka Kit edellisenä päivänä vilahdukselta oli nähnyt. He seurasivat

joenvartta päälle kymmenisen mailia ja kun se alkoi kiertää länteen

päin, niin he jättivät sen suunnaten kulkunsa itään pienenlaista joen

sivuhaaraa pitkin.

Ensimmäisen yön he viettivät leirissä, joka oli ollut käytännössä

useampia päiviä. Täällä oli suuri varasto tuoretta lohta ja eräänlaista

lihajauhetta, minkä kaiken intiaanit nyt ottivat mukaansa. Leiriltä

lähti lukuisia lumikengänjälkiä — varmasti Shortyn vangitsijoitten,

päätteli Kit ja ennenkuin ilta oli täysin pimennyt, onnistui hänen

eroittaa Shortyn tavallisuutta kapeammat lumikengänjäljet. Kun hän

merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta oliko asianlaita näin,

nyökkäsivät nämä hyväksyvästi ja viittoilivat pohjoista kohti.

Seuraavina päivinä viittoilivat intiaanit alati pohjoista kohti,

ja tallottu tiekin, joka kiemurteli babylonimaisen sekasotkuisesti

kalliolohkareitten lomitse, osoitti koko ajan pohjoista suuntaa.

Yhäti näytti siltä kuin tie siinä paikassa päättyisi, mutta aina

se vaan kiertäen ja kaartaen etsi itselleen uusia ylimenopaikkoja

kulkukelvottomat vuoriharjanteet vältellen. Alavammissa laaksoissa

oli hanki erittäin syvää, eivätkä he lumikengittä olisi voineet edetä

askeltakaan. Kitin vartijat olivat kaikki nuoria, reippaita miehiä,

jotka kulkivat sangen nopeasti, ja niinpä hän tunsi mielensä ylpeäksi

kestäessään vaivatta heidän rinnallaan. Intiaanit olivat lapsuudestaan

saakka totuttautuneet pitkiin matkoihin ja lumikenkiin, mutta myös Kit

oli siksi hyvässä kunnossa, ettei matkanteko rasittanut häntä enemmän

kuin heitäkään.

Kuudentena päivänä he tulivat keskimmäiselle vuoristosolalle, joka

sitä ympäröiviin kallioseinämiin verraten oli matalalla, mutta silti

itsessään peloittavan korkealla ja kuormitetuin re'in luoksepääsemätön,

ja he kulkivat sen läpi. Vielä viisi päivää samoiltuaan ja

laskeuduttuaan alamäkeä he saapuivat aukealle, matalakumpuiselle

maastolle, jonka La Perle kymmenisen vuotta sitten oli löytänyt. Kit

tunsi sen heti ensi näkemältä. Pakkanen oli pureva, lämpömittari

osoitti neljäkymmentä astetta alle nollan ja ilma oli niin kuulas, että

Kit saattoi nähdä jopa sadan mailin päähän. Ja hän näki edessään vain

loppumattomia tasankomaita. Ylempänä idässä Rocky Mountain tapaili

lumipeitteisillä huipuillaan pilviä. Etelässä ja lännessä kiertelivät

ne lukuisat vuoristosarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä

valtavassa piilopaikassa lepäsi se maa, jonka läpi La Perle oli

kulkenut — luminen, mutta osan vuotta varmasti runsasriistainen ja

kesäisin hymyilevä ja ihana lukuisine kukkineen.

He samosivat leveää jokea pitkin, ohi lumipeitteisten raitojen ja

lehdettömien haapojen ja sivuutettuaan useita kuusikkoviidakkoja

he puolilta päiviltä saapuivat äskenjätetylle leiripaikalle. Mutta

intiaanit eivät pysähtyneet tähän, ja Kit ehti vain hätäisesti laskea

neljä, viisisataa nuotionsijaa, josta hän päätteli kansan lukumäärän

useaksi tuhanneksi. Väkijoukko oli vasta äskettäin polkenut tien niin

kovaksi, että Kit ja hänen vartijansa saattoivat irroittaa lumikengät

jaloistaan ja jatkaen matkaa pelkissä mokkasiineissa parantaa vauhtia

tuntuvasti. Moni seikka osoitti metsänriistaa löytyvän runsaasti

— näkyi suden- ja ilveksenjälkiä, joita eläimiä täällä ei olisi

voinut olla ilman liharuuan saantia. Kerran yksi intiaaneista päästi

tyytyväisen huudahduksen ja osoitti laajaa lumitasannetta, jolla näkyi

lukemattomia peurankalloja ja joka oli niin ylösalaisin pengottu ja

tallattu kuin olisivat oikeat sotajoukot siinä temmeskelleet. Heti

Kit arvasi, että metsästäjät olivat siinä toimeenpanneet todellisen

joukkoteurastuksen viime lumisateen jälkeen.

Pitkäaikaisen hämärän valjettua eivät intiaanit osoittaneet

vähäisintäkään aikomusta leiriytyä. He jatkoivat vaellustaan yhä

enenevässä pimeydessä johtonaan taivaalla tuikkivat tähdet, joitten

loistoa kuitenkin vihertävät revontulet himmensivät. Kitin koirat

eroittivat ensimmäiseksi leirin äänet; ne höristivät korviaan ja

päästivät pitkällisestä odotuksesta jännittyneinä sekä peräti

ikävystyneinä kiihkeän haukunnan. Vähitellen miehetkin eroittivat

melun tapaisen äänen tosin välimatkan vaientamana, mutta vailla

tuota miellyttävää sävyä, mikä tapaa olla ominaista kaukaiselle

hälinälle. Se kuulosti hurjalle, sietämättömälle kiljunnalle, jota

säestivät toiset vieläkin vihlovammat äänet: susikoirien pitkäveteinen

sudenulvonta. Kit eroitti varovaisesti kellonsa lasin ja tapaillen

viisareita sormenpäillään päätteli hän kellon olevan yksitoista. Hänen

seuralaisensa kiristivät vauhtia. He olivat kulkeneet kaksitoista

tuntia yhteen menoon, mutta siitä huolimatta muuttui heidän kulkunsa

miltei juoksumarssiksi. Vielä heillä oli edessään tiheä kuusiviidakko,

mutta päästyään siitä he tulivat monen monien tulten loisteeseen,

miltei keskelle äkkiä kiihtyvää melua. He olivat suuressa leirissä.

Heidän kulkiessaan metsästäjäleirin säännöttömissä sokkeloissa löi

hälinä joka taholta hyökyaaltona heitä vastaan; kuului huutoja,

tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, jotka eivät

suinkaan jääneet vastausta vaille, susikoirien vihaista murinaa, kun ne

raivostuneina tykinammusten tavoin hyökkäsivät Kitin outojen koirien

kimppuun, naisten torailua, lasten kirkunaa ja uusiin tuskiin herääväin

sairasten valitusta, koko tuo helvetillinen melu, jollaista saattoi

syntyä vain raakain villikansain leirissä.

He pysähtyivät nuotion ääreen, jolla Shorty muutamien nuorten

intiaanien kanssa taljoilla istuen parhaillaan paistoi suuria

peuranlihakimpaleita. Kolme nuorta intiaania, jotka makasivat

turkiksiin kääriytyneinä viereisellä kuusenhavuvuoteella, kohosivat

istualleen. Shorty tuijotti nuotion yli toveriinsa yhtä järkkymättömän

vakavailmeisenä kuin intiaanitkin, ja hän jatkoi lihan paistamista

tekemättä pienintäkään elettä.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Kit puolittain kiusaantuneena. — Oletko

kadottanut puhelahjasi? —

Shortyn kasvoille ilmaantui entinen tuttu virnistys.

— Enpä tietenkään — hän vastasi — olen vain intiaani. Opettelen olemaan

osoittamatta mielenliikutusta. Milloin ne sinut kaappasivat käsiinsä? —

— Katoamisesi jälkeisenä päivänä. —

— Hm! — sanoi Shorty silmissään puolittain ilakoiva ilme. — Suuret

kiitokset vain — minulla on nykyisin erikoisen hyvä. Meillä on

tässä poikamiesleiri. — Ja hän osoitti kädellään sen ihanuuksia:

nuotiota, kuusenhavuvuoteita, peurannahoista valmistettuja telttoja

ja pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. — Ja tuossa ovat

poikamiehet. — Hän viittoili nuoria miehiä kohti ja sokelsi heidän

kielellään joitakin kurkkuääniä, huomaavaisuus, joka silmänräpäyksessä

sai miesten silmät säteilemään ja heidän valkeat hampaansa

välähtelemään. — Ne ovat ihastuksissaan tavatessaan sinut, Kit. Käyhän

istumaan ja kuivattele mokkasiinejasi, niin minä hommaan sinulle

sillä välin hieman syötävää. Enkö olekin aika mestari oppimaan heidän

kieltään, vai miten? Ja samoin on sinunkin yritettävä, sillä näyttää

siltä kuin täytyisi meidän jäädä pitemmäksi aikaa näitten ihmisten

pariin. On täällä kolmaskin valkoinen mies. Hänet ne sieppasivat kuusi

vuotta sitten — irlantilainen, joka joutui satimeen Suuren Orjajärven

seutuvilla. Hänen nimensä on Danny Mc Can. Hän on lyöttäytynyt yhteen

erään intiaaninaisen kanssa. Heillä on jo kaksi lastakin. Mutta hän

aikoo livistää tiehensä heti tilaisuuden tullen. Näetkö tuon pikku

nuotion tuolla oikealla? Siellä hän asustaa.—

Kit oli ilmeisesti saavuttanut määräpaikkansa, sillä hänen

seuralaisensa jättivät hänet koirineen tähän ja marssivat eteenpäin

suuren leirin keskustaan. Hänen tarkastellessaan jalkavarusteitaan ja

pureskellessaan pieniä lihakimpaleita jatkoi Shorty ruokahommiaan ja

puheli:

— Niin, Kit, nyt me vasta olemme joutuneet satimeen. Ja meidän

on pinnistettävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat oikein

pesunkestäviä, villejä intiaaneja. Ne eivät ole valkoisia, mutta

niitten päällikkö on. Hän puhuu ikäänkuin hänellä olisi suu täynnä

kuumaa puuroa, ja ellei hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei

skotlantilaisia ole maailmassa laisinkaan. Mies on koko joukon käskijä

ja päämies. Hänen sanansa on laki, pane se mieleesi heti alussa. Danny

Mc Can on yrittänyt pujahtaa tiehensä jo kuutisen vuotta. Danny on

kaikin puolin sukkela poika, mutta hänessä ei ole kylliksi pontta.

Hän tuntee tien täältä pois — metsästysmatkoilla hän sen on saanut

tietoonsa, ja se on länteenpäin tiestä, jota pitkin sinä ja minä

tulimme. Hän ei ole ollut kyllin rohkea lähteäkseen yksin taipaleelle,

mutta kolmeen mieheen me sen kyllä voimme tehdä. Poskiparta on kyllä

mahtava mies, mutta kaikesta huolimatta on hän vetelys. —

— Kuka on Poskiparta? — Ja huolimatta siitä, että suunsa oli täynnä

kuumaa lihaa, Kit hetkiseksi pysähdytti pureskelunsa tehdäkseen tämän

kysymyksen.

— No, tietysti tuo ylihölmö — tuo skotlantilainen! Hän on jo käynyt

vanhaksi, ja nyt hän varmasti nukkuu. Mutta huomenna hän sinulle kyllä

osoittaa kuinka vähäpätöinen olento sinä olet hänen valtakunnassaan.

Kaikki nämä seudut kuuluvat hänelle, se sinun on kaikin mokomin

taottava päähäsi. Ei täällä koskaan ole toimitettu mitään maanjaon

tapaista, kaikki on hänen omaansa. Ja hän kyllä pitää huolen siitä,

ettet sitä unohda. Hänen metsästysmaansa ovat kahdenkymmenen tuhannen

neliömailin laajuiset, eikä hän ole kenenkään käskettävissä. Hän

on valkoinen intiaani, hän ja hänen tyttöletukkansa. Mutta et saa

tuijottaa minuun tuolla tavoin. Odotahan, kun saat nähdä tuon

tyttölapsen. Se on jotain erikoista se, hän on aivan yhtä valkoinen

kuin ukkorähjänsä — tarkoitan Poskipartaa. Entä peurat! Olen ne omin

silmin nähnyt. Siinä oli varmasti satatuhatta naulaa elävää, maukasta

lihaa, ja laumaa seurasi kymmenentuhatta sutta ja villikissaa, jotka

elivät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Mutta viis me jätteistä.

Dauma on nyt menossa itää kohti, ja pian me seuraamme sitä. Me syömme

peuranlihaa ja mitä emme jaksa syödä sen me savustamme tai suolaamme

kevätpuolen tarpeiksi, kunnes lohi kutee. Niin, jos voit sanoa lohesta

ja peuroista jotain sellaista mitä Poskiparta ei tiedä, niin silloin

olen minä vihoviimeinen kerskailija. —

Oli aamu ja molemmat nuoret miehet istuivat peurantaljoilla ja söivät

aamiaistaan, minkä muodosti paistettu peuranliha sikäli kuin se ehti

kypsyä. Kitin katsahtaessa ylös osuivat hänen silmänsä erääseen

pieneen, hintelään mieheen, joka oli puettu villi-ihmisten tavoin

nahkoihin, mutta oli eittämättömästi valkoihoinen. Mies asteli

koiravaljakon edellä ja kaksitoista intiaania seurasi perästä. Kit

taittoi höyryävän peuranluun ja imeskellessään lämmintä ydintä hän

tarkkaili isäntänsä liikkeitä tämän yhä lähestyessä heitä. Pörröinen

poskiparta ja kellanharmaat hiukset, jotka olivat leirisavussa

tummentuneet, peittivät suurimman osan miehen kasvoja, mutta jättivät

näkyviin hänen laihat, kuopille painuneet poskensa. Mutta tuo on

terveen ihmisen laihuutta, tuumaili Kit pannessaan merkille miehen

laajentuneet sieraimet ja leveän, kohoilevan rinnan, jotka seikat

olivat omiansa todistamaan mitä terveet elämäntavat saavat aikaan

ihmisessä.

— Hyvää päivää! — sanoi mies riisuen kintaan kädestään. — Nimeni on

Snass — hän lisäsi ja ojensi paljaan kätensä Kitille.

— Minun nimeni on Bellew — vastasi Kit, joka tunsi rohkeutensa

heikkenevän kohdatessaan toisen läpitunkevat, mustat silmät.

— Teillä on nähdäkseni kaikissa tapauksissa jotain syötävää! —

Kit nyökkäsi ja tarttui jälleen ydinluuhun. Tuon skotlantilaisen

sorahteleva puhetapa hyväili niin oudosti hänen korviaan.

— Laihaa ruokaa, mutta me emme juuri koskaan näe nälkää. Ja näin on

luonnollisempaa kuin tuo keinotekoisesti lihotettujen eläinten syönti

kaupungeissa. —

— Ette näy pitävän kaupungeista — sanoi Kit hymyillen vain jotakin

sanoakseen. Mutta hän hämmästyi suuresti nähdessään kuinka Snass

muuttui.

Näytti siltä kuin olisi miehen koko ruumis käpristynyt kokoon, ja

hän värähti kuin herkkä kasvi kosketuksesta. Mutta pian hän jälleen

pääsi tasapainoon, hänen kasvonsa kävivät ankaran katkerailmeisiksi

ja silmänsä ikäänkuin syytivät määrätöntä tuskaa ja vihaa. Hän

käännähti nopeasti, hillitsi itsensä täydellisesti ja virkahti yli olan

puolittain välinpitämättömästi: — Tapaamme myöhemmin, herra Bellew.

Peurat painuvat itää kohti, ja minä tahdon mennä edeltäkäsin sopivaa

leiripaikkaa valitsemaan. Kaikki toiset seuraavat jäljessä huomenna. —

— Häntä voi sanoa Poskiparraksi, eikö totta? — mutisi Shorty Snassin

poistuttua pienen joukkonsa etunenässä.

Kit kuivasi kätensä susikoiran turkkiin ja koira tuntui moisesta

käsittelystä olevan erittäin hyvillään, sillä heti se alkoi nuoleskella

makeaa rasvaa. Myöhemmin aamupäivällä Kit lähti kiertämään leiriä,

jonka kaikki asukkaat näyttivät olevan kiinni mitä erilaisimmissa,

arkisissa askareissa. Aivan äskettäin oli suuri metsästysjoukkue

palannut kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen.

Naisia ja lapsia oli juuri lähdössä ajelemaan koirilla, jotka olivat

valjastetut tyhjien kanadalaismallisten rekien eteen; naisia, lapsia

ja koiria tuli vetäen raskaita, hiljattain tapettujen eläinten

ruhoja, jotka kuitenkin jo olivat ehtineet jäätyä. Sillä joskin kevät

oli tulossa, oli ilma varsin kylmää ja koko tämä villi näytelmä

tapahtui kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Mitään kudottuja vaatteita

ei näkynyt, vaan kaikki olivat puetut turkkeihin ja parkittuihin

nahkoihin. Poikia kulki edestakaisin jousipyssyt käsissä ja

luukärkisillä nuolilla täytetyt viinet selässä; ja lukuisasti Kit myös

näki veitsiä joko kivestä tai luusta valmistettuja riippuvan vöissä

ja erikoisissa kaulahihnoissa. Nuotioitten ääressä istuskeli naisia

lihaa savustamassa ja heidän selässään näkyi lapsia, jotka silmät

suurina ihmettelivät maailman touhinaa ja imeskelivät talikimpaleita.

Koirat, jotka olivat läheistä sukua susien kanssa, lähentelivät karvat

pörröisinä Kitiä, sillä ne vainusivat hänessä muukalaisen, johon eivät

kuitenkaan uskaltaneet käydä käsiksi, hänellä kun oli lyhyt ryhmysauva

kädessä.

Leirin keskustassa Kit tuli nuotiolle, joka, laajemmassa aukiossa

ollen, ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin tilapäisen

yksinkertaista, niin oli se muita suuremmassa ja tukevammassa

mittakaavassa tehty. Suuri joukko nahkoja ja kaikenlaisia varusteita

oli kasattu eräänlaiselle puutelineelle, jonne koirat eivät ylettyneet.

Suurenlainen puoliteltanmuotoon pingoitettu purjekangas oli makuu-

ja työpaikan suojana. Yhdelle sivulle oli pystytetty silkkiteltta,

jollaisia tutkimusmatkailijat ja suurriistaa metsästävät rikkaat

miehet käyttävät. Kit ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista telttaa

ja sentähden hän meni lähemmäksi sitä. Hänen tarkastellessaan telttaa

avautui sen esirippu ja nuori nainen astui siitä ulos. Nainen ilmestyi

niin äkkiä hänen eteensä, että Kitistä kaikki tuntui kuin unennäöltä.

Ja hän itse näytti tehneen saman vaikutuksen naiseen, ja niin he jäivät

pitkäksi aikaa tuijottamaan toisiinsa.

Nainen oli kokonaan turkiksiin puettu, ja nämä turkikset olivat niin

upeat ja ihanat ettei Kit koskaan ollut sellaisista edes uneksinutkaan.

Hänen _parkansa_ huppukauluksineen oli valmistettu jostakin

eriskummallisesta verrattain vaaleahkosta, hopeanharmaasta nahasta;

hänen _muklukinsa_, joitten anturat olivat mursunnahasta, olivat tehdyt

monen monesta, hopeanharmaasta ilveksennahasta. Kirjaellut käsineet

polvitupsut — kaikki nuo lukemattomat pukunsa eri turkislajit olivat

himmeää hopeaa, joka loisti päivän kylmässä valossa, ja kaikesta

tästä hopeanhohteesta kohosi kapea, ylväs kaula, ruusuposkinen pää

sinisine silmineen, pienet korvat, jotka muistuttivat vaaleanpunaisia

simpukankuoria ja kastanjanruskeat hiukset, joilla huurrehelmet

kimaltelivat auringossa.

Tämän kaiken ja paljon muutakin Kit näki kuin unennäkönä, mutta sitten

hänen tietoisuutensa palasi, ja hän tapaili kädellään päähinettään.

Siinä samassa nuoren naisen kasvojen hämmästynyt ilme muuttui

hymyilyksi ja nopein, eloisin liikkein hän vetäisi kintaan kädestään ja

ojensi kätensä Kitille.

— Hyvää päivää! — sanoi nainen vakavasti ja hillitysti ihmeen somalla

äänenpainolla ja hänen äänensä, joka oli yhtä hopeanhelakka kuin hänen

turkistensa väri, vaikutti ihmeellisesti Kitiin, joka oli tottunut

intiaaninaisten kimeään kirkunaan.

Kit kykeni sopertamaan vain muutamia jokapäiväisiä sanoja, mitkä olivat

kuin heikko kajastus hänen parhaista seurustelutavoistaan.

— Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät! — jatkoi nainen hitaasti ja

hapuillen, mutta samalla viehkeästi hymyillen. — Teidän täytyy antaa

anteeksi huono englanninkielen taitoni. Se ei ole hyvä. Minä olen

englantilainen niinkuin tekin —vakuutti hän vakavana. — Isäni, hän on

skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hän oli puoleksi ranskalainen

ja englantilainen sekä sen lisäksi hivenen verran intiaani. Hänen

isänsä oli mahtava mies Hudson Bay-yhtiössä. Brr — — on kylmä! — Hän

pisti kätensä kintaaseen ja alkoi hieroa korviaan, mitkä vähitellen

olivat käyneet yhä valkoisemmiksi. — Menkäämme nuotion luo juttelemaan.

Nimeni on Labiskwee. Miksi teitä sanotaan? —

Tällä tavoin Kit tutustui Labiskweehen, Snassin tyttäreen, jota Suass

itse nimitti Margaretiksi.

— Snass ei ole isäni oikea nimi — sanoi nainen Kitille. — Snass on vain

intiaaninimi. —

Kit sai sinä päivänä paljon tietää ja samoin sitä seuraavinakin,

kun metsästäjäleiri seurasi peuralauman jälkiä. Nämä olivat oikeita

villi-intiaaneja, samaa heimoa kuin ne, joita Anton oli useita vuosia

sitten kohdannut ja päässyt pakoon.

Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla ja kesäisin niillä oli tapana

siirtyä Jäämeren tundrarannoille ja itäänpäin aina Luskwalle saakka.

Mikä joki Luskwa oli, siitä ei Kit päässyt selville, eikä Labiskwee

enempää kuin Mc Cankaan tainnut sitä hänelle selittää. Silloin tällöin

Snass seurueineen, jonka muodosti joukko rotevia metsästäjiä, teki

retkiä itään Kalliovuorten yli, ohi järvien ja Mackenzie-joen takana

oleviin erämaihin. Viimeksi sinne tehdyllä retkellä oli Labiskween

käyttämä silkkiteittä löydetty.

— Se kuului Millicent-Adbury retkikunnalle — selitti Snass Kiitlle.

— Niin, nyt muistan koko jutun. He olivat lähteneet liikkeelle

myskihärkiä metsästämään. Apuretkikunta ei löytänyt heistä pienintäkään

jälkeä. —

— Minä tapasin heidät — sanoi Snass. — Mutta he olivat kuolleet

kumpikin. —

— Mutta sitä ei kukaan tiedä. Uutista ei ole tiedoitettu maailman

kuuluville. —

— Eikä tiedoitetakaan — lisäsi Snass hymyillen.

— Tarkoitatte, että jos he olisivat olleet hengissä, niin te olisitte

ottanut heidät vangeiksi? —

Snass nyökkäsi päällään. — Niin, heidän olisi täytynyt jäädä elämään

minun ja kansani pariin. —

— Mutta Antonin onnistui kuitenkin paeta — sanoi Kit uhmaten.

— Minä en muista sellaista nimeä. Kuinka kauan siitä olisi? —

— Neljä — tai viisitoista vuotta — vastasi Kit.

— Hän siis pääsi täältä tosiaankin pujahtamaan? Tiedättekö, olen

useasti ajatellut miten hänen on mahtanut käydä. Me nimitimme häntä

Pitkähampaaksi. Hän oli voimakas mies — voimakas mies. —

— La Perle kulki näitten seutujen poikki kymmenen vuotta sitten. —

Snass pudisti päätään.

— Hän löysi leiritulienne jätteitä. Silloin oli kesä. —

— Se selittää koko jutun — vastasi Snass. — Kesäisin me samoilemme

satojen peninkulmien päässä pohjoisessa. —

Ponnistuksistaan huolimatta Kitin ei onnistunut saada vähäisintäkään

vihiä siitä, mikä mies Snass oli ollut ennen Pohjolan lumiaavikoille

kotiutumistaan. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta siitä

huolimatta ei hän ollut tänne tulonsa jälkeen lukenut ainoatakaan

kirjaa tai sanomalehteä. Hän ei tiennyt mitä maailmalla oli tapahtunut

tai tapahtui, eikä hän osoittanut yhtään halua sitä tietääkään. Hän oli

kuullut Yukonin kullankaivajista ja Clondyken kultalöydöistä. Mutta

kullanetsijöitä ei ollut milloinkaan näyttäytynyt hänen alueellaan ja

siitä hän oli iloinen. Mitään ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa.

Hän ei kärsinyt siitä edes puhuttavan.

Ei Labiskweekaan voinut Kitille kertoa menneistä ajoista. Hän oli

syntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli ollut hyvin kaunis

— ainoa valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli koskaan nähnyt. Hän

mainitsi tämän kaihoavin äänin ja niinikään kaipuuta ilmaisivat ne

lukuisat tilanteet, joina hän teki Kitille tiettäväksi olevansa

selvillä ulkomaailmasta, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta

mitä hän tiesi, sen hän säilytti salaisuutenaan. Hän oli jo aikaisin

oppinut, että hänen isänsä joutui aina raivon valtaan, kun hän siitä

yritti puhua.

Anton oli kertonut eräälle intiaaninaiselle hänen äidistään, jonka

isä oli ollut korkeassa asemassa oleva virkamies Hudson Bay-yhtiössä.

Myöhemmin oli intiaaninainen kertonut kuulemansa Labiskweelle. Mutta

äitinsä nimeä ei Labiskwee ollut koskaan kuullut.

Danny Mac Canelta oli aivan mahdotonta saada mitään tietoja. Hän

ei pitänyt seikkailuista. Tämänlainen alkuperäiselämä oli hänelle

kauhistus ja hänen oli täytynyt sitä kestää kokonaista yhdeksän vuotta.

Hänet oli houkuteltu ottamaan pesti valaanpyytilaivaan San Fransiscossa

ja oli hän sitten karannut kolmen toverinsa kanssa. Kaksi heistä oli

kuollut ja kolmas oli heittänyt hänet oman onnensa nojaan kauhistavalla

etelään vaelluksella. Hän oli elänyt kaksi vuotta eskimojen parissa,

kunnes rohkeni lähteä vaeltamaan etelää kohti, ja saavuttuaan vain

parisen päivämatkan päähän eräältä Hudson Bay-yhtiön kauppa-asemalta

oli joukkue Snassin nuoria miehiä vanginnut hänet. Hän oli pieni,

ahdasmielinen mies, joka vain uneksi ja jutteli paluumahdollisuuksista

rakkaaseen San Fransiscoonsa ja mieliammatistaan siellä.

— Te olette ensimmäinen sivistynyt mies joukossamme — sanoi Snass

eräänä iltana mairitellen Kitille heidän istuessaan leiritulen ääressä

— lukuunottamatta vanhaa Nelisilmää. Intiaanit nimittivät häntä

siten. Hän oli lyhytnäköinen ja käytti senvuoksi silmälaseja ja hän

oli zologianprofessori. (Kit pani merkille sen, että Snass lausui

nimityksen aivan virheettömästi). Hän kuoli vuosi sitten. Hän oli

eksynyt retkikunnastaan ja nuoret mieheni tapasivat hänet Porcupine

joen yläjuoksulla. Hän oli hyvin sivistynyt, niin, mutta hän oli myös

suuri narri, sillä hänen heikkoutensa oli alituinen pakoonyrittely.

Zologiasta hän oli selvillä ja hän kykeni käsittelemään metalleja,

Luskwan tuolla puolen, missä on hiiliä, on meillä muutamia erittäin

ansiokkaita käsitaoksia. Hän korjasi pyssymme ja opetti tämän

välttämättömän taidon nuoremmillemme. Vuosi sitten hän kuoli, ja me

surimme häntä vilpittömästi. Hän hävisi jälleen luotamme — kuten niin

monasti ajemminkin — ja me löysimme hänet kuoliaaksi paleltuneena

tuskin mailin matkan päässä leiristä. —

Samana iltana Snass sanoi Kitille: — Parasta olisi, että valitsisitte

itsellenne vaimon ja saisitte oman leiritulen. Silloin olisi olonne

paljon mukavampaa kuin asua yhdessä noitten nuorten miesten kanssa.

"Neitotulia" — ne ovat nuorten tyttöjemme esittämisjuhla, ymmärrättekö

— ei tosin sytytetä ennenkuin keskikesällä, lohen kutuaikana, mutta jos

haluatte voin ne määrätä sytytettäviksi aikaisemminkin. —

Kit hymyili ja pudisti päätään.

— Pitäkää mielessänne — sanoi Snass rauhallisesti — että Anton oli

ainoa, jonka on onnistunut päästä täältä pois. Hänellä oli mainio onni,

tavaton onni. —

Labiskwee kertoi Kitille, että hänen isällään oli rautainen

tahto. — Vanha Nelisilmä nimitti häntä Jääkuninkaaksi — mitä

se sitten merkinneekään — tai Pakkastyranniksi, Luolakarhuksi,

Villieläimeksi, Peurakuninkaaksi, Partaleopardiksi ja jos miksi.

Vanha Nelisilmä rakasti sentapaisia nimiä. Hän se minulle opetti

englanninkielentaitoni. Hän oli suuri leikinlaskija ja mahdotonta oli

tietää milloin hän puheli tosissaan. Ollessani vihainen sanoi hän minua

_Cheetah_-kumppanikseen. Mitä merkitsee _Cheetah_? [Cheetah oikeammin

Tshitah, laji metsästysleopardeja]. Aina hän minua sillä kiusoitteli. —

Labiskwee jatkoi laverteluaan niin avomielisesti ja lapsellisen

yksinkertaisesti, että Kitin mielestä se ei yhtään sopeutunut hänen

täysin kypsälle naiselliselle ulkomuodolleen.

Niin, hänen isänsä oli hyvin päättäväinen mies. Kaikki ihmiset

pelkäsivät häntä. Kun hän suuttui, niin oli hän hirvittävä kuten

esimerkiksi porcupinejä kohtaan. Näiden ja luskwa-intiaanien

välityksellä hän vaihtoi turkisvarastonsa kauppa-asemilla ampumatarve-

ja tupakkavarastoihin. Hän oli aina menetellyt rehellisesti, mutta

poreupinien päällikkö alkoi pettää. Snass varoitti häntä kahdesti,

mutta kun se ei auttanut, poltatti Snass hänen hirsimajakylänsä ja

tusinan verran porcupinejä kaatui taistelussa. Mutta senjälkeen ei

kukaan yrittänyt pettää. Erään kerran Labiskween ollessa pieni tyttö

tuli muuan valkoinen mies surmatuksi yritellessään paeta. Tosin ei

hänen isänsä sitä tehnyt, mutta hän käski nuorten miestensä ampua

pakolaisen. Joka ainoa intiaani tottelee aina hänen isäänsä.

Ja mitä enemmän Labiskwee kertoili Kitille, sen hämärämmäksi muuttui

Snassin salaisuus jälkimäiselle.

— Niin — sanoi nuori tyttö Kitille — vastatkaa minulle, onko totta,

että on ollut olemassa mies ja nainen, nimiltään Paolo ja Francesca ja

että he ovat rakastaneet toisiaan suuresti?

Kit nyökkäsi.

— Nelisilmä kertoili minulle heistä — puheli tyttö säteilevänä. — Hän

ei siis tekaissutkaan kertomusta omasta päästään. En ollut siitä varma.

Kun kysyin isältä, niin hän suuttui. Intiaanit kertoivat minulle, että

isäni oli antanut Nelisilmälle huiman läksytyksen. Ja sitten on

ollut olemassa Tristan ja Isolde — kaksi Isoldea — se oli tavattoman

surullista. Sillä tavoin tahtoisin minä rakastaa. Rakastavatko kaikki

nuoret miehet ja naiset maailmassa noin? Täällä he eivät tee niin.

He menevät vain naimisiin. Minä olen englantilaista syntyperää enkä

tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa — menisittekö te naimisiin

intiaaninaisen kera? Sentähden en tähän mennessä ole sytyttänyt

neitotultani. Muutamat nuoret miehet ovat vaatineet isältä, että minun

on se sytytettävä. Libash on eräs heistä. Hän on suuri metsästäjä.

Ja Mahkook käy laulamassa laulujaan. Hän on niin leikillinen. Jos

lähestytte telttaani tänä iltana kun on tullut pimeä, saatte kuulla

hänen laulavan pakkasessa. Mutta isä sanoo, että saan menetellä mieleni

mukaisesti, ja sentähden en sytytä tultani. Ymmärrättekö, kun nuori

tyttö päättää mennä naimisiin, niin hän ilmoittaa siitä tällä tavoin

nuorille miehille. Nelisilmä sanoi aina, että se on kaunis tapa. Mutta

itselleen hän ei ottanut vaimoa. Kenties hän oli liian vanha. Tosin

hänellä oli vähän hiuksia, mutta en silti luule hänen olleen kovin

iäkkään. Mutta mistä tietää olevansa rakastunut? — kuten Paolo ja

Francesca, tarkoitan? —

Tytön sinisten silmien kirkas ja avoin katse saattoi Kitin hämilleen. —

Sanotaan — änkytti hän — niin, rakastuneet väittävät, että rakkaus on

enemmän arvoista kuin itse elämä. Kun mies tai nainen tuntee pitävänsä

jostakin ihmisestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa —

silloin hän voi sanoa olevansa rakastunut. Sellaista se on, mutta sitä

on hyvin vaikea selittää. Sitä saattaa vain tuntea — siinä koko juttu! —

Labiskween katse tähyili leiritulten yllä leijailevaa savua, hän

huokasi ja ryhtyi jatkamaan valmisteilla olevan nahkakintaan

neulomista. — No niin — sanoi hän päättävällä äänellä — minä en missään

tapauksessa milloinkaan mene naimisiin. —

— Jos pääsemme pujahtamaan pakoon, niin on meidän toden totta juostava

säälimättä jalkojamme — sanoi Shorty synkästi.

— Tämä on kaikki kuin yhtä jättiläisansaa — yhtyi Kit puheeseen.

He tähyilivät paljaalta vuorenharjanteelta Snassin lumista valtakuntaa.

Idässä, lännessä ja etelässä sulkivat tien korkeat vuorenhuiput ja

harjanteet. Kumpuinen tasanko pohjoisessa näytti rannattomalta, mutta

he tiesivät että silläkin suunnalla haittaisi kulkua puolikymmentä

poikittaista vuoriketjua.

— Tähän vuodenaikaan voisin antaa teille kolmen päivän etumatkan —

sanoi Snass samana iltana Kitille.

— Te ette voi peittää jälkiänne, ymmärrättekö? Anton pääsi pujahtamaan

pakoon lumettomana aikana. Minun nuoret mieheni kykenevät kulkemaan

yhtä nopeasti kuin paras valkoinen mies, ja sen lisäksi te polkisitte

heille tien. Ja kun lumi on sulanut pois, pidän minä kyllä varani,

ettette te saa samanlaista tilaisuutta kuin Anton. Täällä vietämme

terveellistä elämää ja maailma unohtuu pian mielestämme. En koskaan voi

olla ihmettelemättä sitä, kuinka helppoa itse asiassa on tulla toimeen

ilman maailmaa. —

— Eniten minua kiusoittaa tuo Danny McCan — puheli Shorty kaikessa

salaisuudessa Kitille. — Hän tapaa aina uupua pitkillä rekimatkoilla.

Mutta hän vannoo tuntevansa länteen vievän tien ja sentähden olemme

pakoitetut ottamaan hänet mukaamme — tai muuten joudut sinä satimeen

heti paikalla, Kit. —

— Kai meitä kaikkia kolmea odottaa sama kohtalo — vastasi Kit.

— Eipä niinkään, siitä olen valmis vaikka lyömään veikkaa. Sinä olet

heille erikoisen tärkeä. —

— Mitä sillä tarkoitat? —

— Etkö siis ole kuullut viimeistä uutista? — Kit pudisti päätään.

— Nuoret miehet sen minulle ilmoittivat. He olivat vastikään saaneet

sen kuulla. Se tapahtuu tänä iltana, joskin almanakan mukaan sen tulisi

alkaa vasta moniaan kuukauden kuluttua. — Kit kohautti olkapäitään.

— Eikö sinua huvitakaan kuulla uutista? —

— Olen pelkkänä korvana. —

— No niin, Dannyn vaimo on äskettäin kertonut siitä nuorille miehille.

— Shorty vaikeni hetken verran tehostaakseen sanojensa vaikutusta. — Ja

nuoret miehet kiirehtivät tietysti minulle kertomaan, että neitotulet

sytytetään tänä iltana. Mitä siitä sanot? —

— En käsitä mihin sinä tähtäät, Shorty? —

— Vai et? No mutta sehän on täysin selvää Onhan joukossamme eräs

hame, joka sinua haluaa, ja se hame sytyttää tulensa ja hameen nimi

on Labiskwee. Kyllä minä olen nähnyt miten hän sinua silmäilee. Hän

ei vielä tähän mennessä ole sytyttänyt tultaan. Hän on sanonut, ettei

hän tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa. Ja nyt, kun hän sytyttää

tulensa, on täysin selvä juttu, että hän sillä tarkoittaa minun

poloista vanhaa veljeäni Kit Stormia. —

— Se kuulostaa kyllä täysin uskottavalta — sanoi Kit raskain sydämin

muistellessaan Labiskween käytöstä viimeisten päivien aikana.

— Niin tapaa aina käydä — jatkoi Shorty — juuri kun olemme

toteuttamaisillamme pakoaikeemme, sotkeutuu nainen peliin ja vetää

ristin suunnitelmiemme yli. Meillä ei ole onnea matkassamme. Mutta

kuuntelehan tuota, Kit! —

Kolme vanhaa intiaaninaista oli pysähtynyt poikamiesleirin ja McCanin

nuotion puoliväliin ja vanhin heistä kuulutti jotakin kimeällä äänellä.

Kit kuuli nimet, mutta ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, ja Shorty tulkitsi

ne hänelle puoleksi valittavalla ja puoleksi ivallisella äänellä:

— Labiskwee, Snassin, Sateensynnyttäjän, suuren Päällikön tytär

sytyttää tänä iltana ensimmäisen neitotulensa. Maka, Owitsin,

Sudenpyytäjän tytär — — —

Luettelo käsitti kymmenkunnan tytönnimeä, ja ne lueteltuaan kolme

kuuluttajatarta hoippuivat seuraaville tulille samassa asiassa.

Nuoret miehet, jotka olivat vannoneet poikamaisen valan olla

puhuttelematta tyttöjä, eivät olleet huvitettuja lähestyvistä

juhlallisuuksista, vaan osoittaakseen ylenkatsettaan tekivät nyt

jo valmistuksia retkelle, jolle Snass oli heidät määrännyt vasta

seuraavana päivänä lähtemään. Ollen tyytymätön vanhojen metsästäjiensä

peurojen lukumäärästä tekemiin laskelmiin, Snass arveli lauman

jakautuneen kahtia. Ja senvuoksi oli hän käskenyt nuorten miesten

tutkia pohjoisia ja läntisiä alueita ja etsiä lauman toista osaa.

Kit, joka oli hyvin huolissaan Labiskween neitotulesta, ilmoitti

nuorille miehille lähtevänsä heidän kanssaan. Mutta ensin hän

keskusteli Shortyn ja McCanin kanssa.

— Tulet siis määräpaikalle kolmantena päivänä, Storm, — sanoi Shorty. —

Olemme silloin varmasti siellä koirat ja varusteet mukanamme. —

— Mutta muistakaa — lisäsi Kit varoittaen — että jos asiat käyvät

hullusti niin etten voisikaan teitä tavata siellä, niin jatkakaa

silloin matkaanne Yukonille. Jos pääsette ehjin nahoin perille,

voittehan silloin palata kesällä minua vastaan. Ainakin silloin lähden

pakoon ja etsin teidät. —

McCan, joka seisoi nuotion ääressä, teki liikkeen jyrkkiä vuoria kohti,

joitten rinteet lännessä kohosivat tasangolta.

— Tuolla se on! — hän sanoi — etelärinnettä kaartaa pieni puro. Sitä

myöten me nousemme. Olemme siellä kolmantena päivänä. Kunhan vain

löydätte joen, niin olette oikeilla jäljillä. —

Mutta kolmantena päivänä oli Kitillä huono onni. Nuoret miehet

olivatkin muuttaneet haeskelusuunnitelmaansa, ja sillä välin kuin

Shorty ja McCan koirineen samosivat jokea ylös olivat Kit ja nuoret

miehet kuutisenkymmenenmailin päässä koillisessa seuraamassa toisen

peuralauman jälkiä. Pari päivää sen jälkeen he hämärissä palasivat

suurelle leirille. Erään nuotion ääressä istui intiaaninainen ja

parkui, mutta huomatessaan tulijat hän hyökkäsi Kitiä kohti. Hän

sadatteli hirveästi ja osoitti kädellään vihaa leimuavin silmin

liikkumatonta olentoa, joka turkkeihin käärittynä makasi reessä.

Kit aavisti mitä oli tapahtunut ja lähetessään McCanin nuotiota hän

valmistautui uusia kirouksia vastaanottamaan. Mutta sen sijaan hän

näkikin McCanin istumassa nuotionsa ääressä halukkaasti peuranlihaa

pureskellen.

— Minusta ei ole taistelupukariksi — selitti McCan surkeaäänisesti.

— Mutta Shorty pääsi pujahtamaan edelleen. Tosin he ovat hänen

kintereillään, mutta hän tappelee kuin mielipuoli. Kyllä ne saavat

hänetkin käsiinsä. Hänellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta

pelastautua. Hän ampui kahta intiaania — ne siitä kyllä toipuvat. Mutta

erästä hän ampui keskelle rintaa niin että hän kuoli. —

— Niin, tiedän sen! — vastasi Kit. — Tapasin juuri lesken. —

— Vanha Snass tahtoo puhella kanssasi — lisäsi McCan. — Hän on

käskenyt, että niin pian kuin saavut leiriin, on sinun mentävä hänen

nuotiolleen. Minulla ei ole hätää. Älä ole tietävinäsi mitään. Shorty

läksi omalla uhallaan. —

Snassin nuotiolla Kit tapasi Labiskween. Tämä tervehti häntä niin

säteilevin ja onnellisin silmin että hän tunsi sydämensä pysähtyvän.

— Olen niin iloinen siitä, ettet sinä yrittänyt paeta. Ymmärrätkö

minä, minä... — hän epäröi mutta katsoi yhä Kitiin. Ja hänen silmänsä

loistivat tavattomasti. — Minä sytytin tuleni ja tein sen tietysti

sinun tähtesi. Nyt se on tapahtunut. Minä pidän sinusta enemmän kuin

kenestäkään muusta koko maailmassa. Enemmän kuin isästäni. Tuhat

kertaa enemmän kuin Libashista ja Mahkookista. Minä rakastan. Se on

ihmeellistä. Minä rakastan kuin Francesca ja Isolde rakastivat. Vanha

Nelisilmä ilmaisi minulle totuuden. Intiaanit eivät rakasta sillä

tavalla. Mutta minun silmäni ovat siniset ja minä olen valkoinen. Me

olemme valkoisia, sinä ja minä! —

Kitiä ei tähän mennessä oltu koskaan kosittu, eikä hän siis ollut

tilanteen tasalla. Ja asiahan oli sitäkin pahempi — kysymyksessä ei

ollut todellinen kosinta. Labiskwee oli täydellisesti vakuutettu siitä,

että Kit oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja hänen silmänsä säteilivät

niin lämpimästi, että Kitiä oikein ihmetytti se, ettei tyttö kietonut

käsiään hänen kaulaansa ja painanut päätään hänen rintaansa vastaan.

Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tämä luonnonlapsi ei tuntenut

rakkauden ilmaisutapoja. Sellaiset ovat tuntemattomia villien kansojen

keskuudessa. Tytöllä ei ollut tilaisuutta oppia niitä.

Tyttö jatkoi puhelemistaan ja toisti yhäti kuinka suloista oli rakastaa

ja samalla Kit koetti saada tilaisuuden haavoittaa häntä totuuden

ilmaisemisella. Nyt oli vielä otollinen aika kunhan hän vain pääsisi

alkuun.

— Mutta kuulehan toki, Labiskwee! — alkoi hän. — Oletko varma siitä,

että Nelisilmä kertoi sinulle Paolo ja Francescan rakkaustarinan

kokonaan? —

Tyttö löi kätensä yhteen ja hymyili autuaan onnellisesti ja

luottavaisesti. — Niinkö, sitä on siis pitemmältikin! Aavistelinkin,

että rakkaudesta voitaisiin sanoa paljon enemmän! Olen ajatellut paljon

siitä lähtien kuin sytytin tuleni. Olen... —.

Siinä samassa Snass lähestyi sankassa lumipyryssä nuotiota, ja nyt Kit

huomasi, että hän oli menettänyt hyvän tilaisuuden.

— Hyvää iltaa! — murahti Snass. — Teidän toverinne on käyttäytynyt kuin

suuri houkka. Minua ilahduttaa, että te olette ollut järkevämpi. —

— Ettekö tahtoisi kertoa minulle mitä on tapahtunut — pyysi Kit.

Valkoiset hampaat välkkyivät parran lomitse tavalla, joka ei suinkaan

ennustanut hyvää. — Tietysti kerron sen teille. Toverinne on surmannut

erään miehistäni.

Tuo kurja McCan pötki pakoon ensi laukauksen pamahtaessa. Hän

ei tämän jälkeen enää yritä pakoa. Metsästäjäni ovat toverinne

kintereillä tuolla vuoristossa ja he kyllä saavat hänet käsiinsä. Hän

ei milloinkaan saavuta Yukonin laaksoa. Ja mitä teihin tulee niin

tästälähtien te nukutte minun nuotiollani. Ja nuorten miesten seurassa

ei enää tulla tekemään huviretkiä. Minä kyllä pidän teitä silmällä. —

Jouduttuaan Snassin nuotiolle muuttui Kitin asema kovin pulmalliseksi.

Hän tapasi Labiskween entistä useammin, ja vaikkakin tyttö oli kovin

ihastuttava ja viaton, niin tuo hänen teeskentelemätön suoruutensa

aivan peloitti Kitiä. Hänen katseensa uhkui rakkautta, jokainen

silmäys oli kuin hyväily. Lukemattomat kerrat Kit kokosi kaiken

rohkeutensa kertoakseen Labiskweelle Joy Gastellista ja yhtä monta

kertaa täytyi hänen tunnustaa olevansa kurja raukka. Vaikeinta asiassa

oli se, että tyttö oli niin hurmaava. Hän oli kovin kaunis ja sievä

ja Kitin itsekunnioitus väheni jokaiselta silmänräpäykseltä, minkä he

keskenään vaihtoivat, sillä hän nautti ja itsetiedottomasti odotti

näitä silmänräpäyksiä. Ensi kertaa elämässään hän nyt oppi tuntemaan

todellisen naisen, ja Labiskween sielu oli niin puhdas, niin tavattoman

raikas ja yksinkertainen, että hän saattoi sitä lukea kuin avointa

kirjaa. Kaiken naisellisuudelle ominaisen, alkuvoimaisen hyvyyden hän

tapasi tässä tytössä, jonka käsitteitä eivät sumentaneet sovinnainen

sivistys eikä kuviteltu itsensäsäilyttämisvaisto. Kit kertasi

ajatuksissaan Schopenhauerinsa ja tuli eittämättömään varmuuteen siitä,

että tämä pessimismin filosoofi oli väärässä. Kun saattoi tutustua

naiseen sillä tavoin kuin Kit nyt oppi tuntemaan Labiskween — merkitsi

se tietoisuutta siitä, että kaikki naisvihaajat olivat sairaita sieluja.

Labiskwee oli ihmeellinen, ja kuitenkin kohosi hänen kasvojensa

rinnalle — kasvojen, joita Kit silmillään joka päivä seurasi —

toinenkin kuva — Joy Gastellin. Joy tiesi hillitä itsensä, hänessä oli

häveliäisyyttä ja maailmannaisen pidättäväisyyttä, joskin sen ohella

— — — ja hänen mielikuvituksensa lenteli edestakaisin ja vertailu

Labiskweehen sai hänet unohtamaan Joysta kaiken muun ja rinnastamaan

nämä molemmat naiset samanarvoisiksi. Snassin nuotiolla Labiskween

sielua tarkkaillessaan kohosi kaikkien maailman naisten arvo Kitin

mielessä.

Ja Kit teki syvällisiä huomioita myös itsestään. Hän palautti

muistiinsa kaiken mitä hän tiesi Joy Gastellista, ja hän tunsi

rakastavansa tätä. Mutta siitä huolimatta Labiskwee miellytti häntä, ja

mitä muuta saattoi tämä mieltyminen olla kuin rakkautta? Hän ei kyennyt

sitä vähemmäksi nimeämään. Se oli rakkautta. Sen täytyi olla rakkautta.

Ja häntä kauhistutti sielunsa syvyyksiä myöten havaitessaan itsessään

taipumuksia moiseen moniavioisuuteen. San Fransiscon ateljeissa hän oli

kuullut vihjailtavan, että mies saattoi rakastaa kahta naista, vieläpä

kolmeakin samalla kertaa. Mutta hän ei ollut uskonut siihen. Kuinka

hän sitä olisi voinut uskoa, kun hän ei ollut sitä kokenut? Mutta nyt

oli kaikki varsin toisin. Todenteolla hän rakasti kahta naista, ja

vaikkakin hän useasti oli täysin vakuutettu siitä, että hän rakasti Joy

Gastelliä enemmän, niin oli myös hetkiä, joina hän tunsi rakastavansa

Labiskweetä enemmän.

— Kyllä kai maailmassa on paljon naisia — sanoi Labiskwee eräänä

päivänä. — Ja naiset pitävät miehistä. Monet naiset ovat varmasti

pitäneet sinustakin. Kerro minulle siitä! —

Kit ei vastannut.

— Kerro minulle siitä! — toisti tyttö vaateliaasti.

— En ole mennyt naimisiin — vastasi Kit vältellen.

— Eikä sinulla ole ketään toista? Ei mitään Isoldea tuolla vuorten

takana? —

Nyt se oli kun Kit havaitsi olevansa kurja raukka. Hän valehteli. Tosin

hän sen teki vastoin tahtoaan, mutta hän valehteli. Hän pudisti päätään

hieman ylimalkaisesti hymyillen, mutta hänen kasvonsa kuvastavatkin

suurempaa hellyyttä kuin mitä hän oli tarkoittanut huomatessaan kuinka

Labiskween kasvot alkoivat säteillä riemusta.

Hän koetti pyydellä itseltään anteeksi. Mutta tapa, jota hän käytti

itsepuolustuksessaan, oli eittämättömän jesuiittamainen, hän ei

kyennyt ilmaisemaan totuutta tälle puhtaalle lapselle. Myös Snass

osaltaan vaikeutti tilannetta. Hänen teräskatseeltaan ei mikään jäänyt

huomaamatta ja avoimesti hän asiasta puheli.

— Ei ole sitä miestä, joka mielellään näkee tyttärensä naimisissa —

jutteli hän Kitille. — Ei ainakaan mies, joka omaa mielikuvitusta.

Yksistään sitä ajatteleminenkin kiduttaa. Mutta luonnonjärjestyksen

mukaisesti Margaretin jonakin päivänä täytyy mennä naimisiin. —

Hän vaikeni hetkiseksi ja Kit koetti tuhannennen kerran arvailla kuka

ja mitä Snass oikeastaan oli miehiään.

— Minä olen kova ja julma mies — jatkoi Snass.— Mutta laki on laki, ja

minä olen oikeamielinen. Niin, tämän luonnonkansan parissa edustan minä

lakia ja oikeamielisyyttä, ja kaikki toimivat tahtoni mukaisesti. Mutta

minä olen myöskin isä ja koko elämäni ajan on vilkas mielikuvitus ollut

kirouksenani. —

Kit ei koskaan saanut tietää mitä Snass tällä yksinpuhelullaan

tarkoitti, sillä sen keskeytti Labiskween teltasta kuuluva hopeankirkas

ja heleä nauru tytön siellä leikitellessä vastasyntyneen susikoiran

penikan kanssa. Snassin kasvot värähtelivät tuskallisesti.

— Minä jaksan sen kestää — murahti hän synkästi. — Margaret saakoon

miehen ja hänen ja minun onnemme on, että te olette täällä. Nelisilmää

en erikoisemmin toivonut. McCan taasen oli niin mahdoton, että

naitin hänet intiaaninaiselle, joka oli sytyttänyt neitotulensa

jo kaksikymmentäkertaa. Ellei teitä olisi, olisin valinnut jonkun

intiaanin. Kenties Eibashista olisi tullut lastenlasteni isä. —

Siinä samassa Labiskwee ilmestyi penikka kainalossa nuotiolle ja kuin

magneetin vetämänä hänen katseensa haki miestä, jota hän rakasti.

Ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta, sillä hän ei ollut oppinut

salaamaan tunteitaan.

— — —

— Kuulehan — sanoi McCan. — Keväthankien paras aika on käsissä ja

pian muodostuu jääkuorta lumenpinnalle. Nyt on paras aika vuodesta

matkantekoon, kunhan varoo kevätmyrskyjä vuoristossa. Minä tunnen

vuoriston. En ajattelisikaan pakoa, ellei toverinani olisi sinun

kaltaisesi mies. —

— Mutta sinusta ei ole pakoon lähtijäksi —väitti Kit. — Sinä et kykene

pysymään kenenkään rinnalla. Selkärankasi on pehmeä kuin keitetty ydin.

Jos pakoon aion, niin yritän yksinäni. Maailma alkaa vähitellen häipyä

mielestäni ja kenties en lainkaan lähde. Peuranliha maistuu mainiolta

ja pian on meillä kesä ja lohi-aika. —

Ja Snass sanoi: — Toverisi on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä

tappaneet. He löysivät hänen jäykäksi paleltuneen ruumiinsa vuorilta

ensi kevätmyrskyjen jälkeen. Täältä ei kukaan pääse pakenemaan. Milloin

vietämme häitäsi? —

Mutta Labiskwee jutteli: — Minä olen tarkkaillut sinun kasvojesi

mielialoja. Silmistäsi näen, että sinun sielusi kalvaa levottomuus.

Niin hyvin, niin kauttaaltaan tunnen minä sinun kasvojesi ilmeet.

Kaulallasi, tuossa aivan korvan alapuolella, on sinulla pieni arpi.

Ollessasi iloisella päällä kohoavat suupielesi, mutta ne laskeutuvat,

kun milloin synkät ajatukset mieltäsi painavat. Kun hymyilet, muodostuu

silmäkulmiisi kolme, neljä pientä poimua. Nauraessasi on niitä kuusi

ja aika ajoin olen voinut laskea jopa yhteentoista. Mutta nyt minä

en huomaa niitä. Minä en ole koskaan lukenut kirjoja. En osaa lukea.

Mutta Nelisilmä opetti minulle suuren joukon asioita. Hän opetti minut

oikein puhumaan. Ja hänen silmistään minä luin kuinka levottomasti hän

kaipasi takaisin maailmaan. Ja kuitenkin olihan meillä täällä yllin

kyllin hyvää lihaa ja kaloja ja marjoja sekä juuriksia, ja ajottain

me myös saimme jauhoja vaihtaessamme turkiksemme Porcupine ja Luskwa

jokien varsilla asuvien intiaanien välityksellä. Mutta siitä huolimatta

hän ikävöi takaisin maailmaan. Onko maailma todella niin ihana, että

sinäkin sitä ikävöit? Nelisilmä ei omistanut mitään. Mutta minä olen

sinun. — Tyttö huokasi ja pudisti päätään, — Nelisilmä kuoli ja

kuollessaankin hän ikävöi maailmaa. Jos eläisit aina täällä, olisiko

sinullakin kuollessasi samainen maailmanikävä? Minä pelkään, kun en

tunne maailmaa. Tahdotko sinäkin paeta palataksesi takaisin maailmaan? —

Kit ei kyennyt vastaamaan, mutta Labiskwee luki haluamansa tiedon

hänen suupielistään. Monet minuutit kuluivat äänettömyydessä. Tyttö

taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa Kitin sadatellessa äkkinäistä

heikkouttaan, joka itsetiedottomasti oli saanut hänet ilmaisemaan

kaipuunsa maailmaan, joskin se samalla pakoitti hänet olemaan

ilmaisematta tuon toisen naisen olemassaoloa.

Labiskwee huokasi jälleen.

— Hyvä! Rakkauteni sinuun on suurempi kuin isäni vihastumisen pelko,

joskin hän vihassaan on vuoristomyrskyä hirveämpi. Sinä olet opettanut

minut tuntemaan mitä rakkaus on. Tämä on rakkauden tulikoe. Minä tahdon

auttaa sinua palaamaan maailmaan. —

Hellävaroin ja hiljaa Kit herätettiin unestaan. Pienet lämpöiset kädet

koskettivat hänen poskeaan ja siirtyivät siitä hänen huulilleen painaen

niitä kevyesti. Hän tunsi jääkylmän turkin hipaisevan ihoaan, ja yksi

ainoa sana "tulkaa!" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti

vuoteeltaan ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat alkaneet öiset

laulajaisensa. Mutta siitä huolimatta hän saattoi aivan välittömässä

läheisyydessään tuntea Snassin kevyen ja säännöllisen hengityksen.

Labiskwee tarttui Kitiä kevyesti hihasta ja tästä hän arvasi tytön

tahtovan häntä seuraamaan itseään. Hän otti villasukkansa ja

mokkasiininsa käteensä ja hiipi ulos lumeen yömokkasiinit jaloissa. Kun

he olivat tulleet hiiltyneen leiritulen taakse, antoi Labiskwee Kitille

merkin pukeutua ulkoilmatamineihinsa ja palasi itse takaisin telttaan,

jossa Snass nukkui.

Kit tapaili sormillaan kellonsa viisareita ja arvioi ajan olevan yksi

yöllä. On verrattain lämmintä, puheli hän itsekseen — korkeintaan

kymmenen astetta alle nollan. Sitten Labiskwee palasi ja johdatti hänet

nukkuvan leirin pimeiden sokkeloiden läpi. Vaikka he koettivat kulkea

mahdollisimman kevyesti, niin sittenkin narahteli jäätynyt lumenpinta

heidän mokkasiiniensa alla. Koirien ulvonta kuitenkin vaimensi siitä

syntyneen äänen, eivätkä koirat ulvonnastaan kiihdyksissä kiinnittäneet

sen suurempaa huomiota ohikulkevaan mieheen ja naiseen.

— Nyt voimme keskustella! — sanoi Labiskwee, kun he olivat ehtineet

kappaleen matkaa viimeiseltä nuotiolta. Ja vasta nyt seistessään

tähtien tuikkeessa kasvotusten Labiskween kanssa Kit huomasi,

että tytöllä oli suuri kantamus sylissään, siinä näkyivät hänen

lumikenkänsä, pyssy, kaksi patruunavyötä ja hänen makuusäkkinsä.

— Minulla on kaikki järjestyksessä — sanoi Labiskwee iloisesti

naurahtaen. — Olen kaksi päivää kerännyt varastoja. Täällä on lihaa,

jauhoja, tulitikkuja ja erikoiset lumikengät, jotka ovat tarkoitetut

kantamaan hangella. Minä olen kyllä tottunut liikkumaan lumessa, ja me

kykenemme nopeasti etenemään, rakkaani. —

Kit olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä vastata.

Että Labiskwee oli järjestänyt kaiken hänen pakoaan varten, se

itsessään oli jo kyllin hämmästyttävää, mutta että hän sen lisäksi oli

suunnitellut seurata mukana, se meni yli hänen odotuksensa. Hän ei

todella siinä hetkessä osannut päättää mitä hänen olisi tehtävä, ja

niin hän varovaisesti ryhtyi keventämään Labiskween kantamusta, tavaran

kerrallaan. Sitten hän kiersi käsivartensa tytön vyötäröjen ympäri ja

veti hänet puoleensa, mutta vieläkään hän ei osannut päätellä mitä

tekisi.

— Jumala on hyvä — kuiskasi Labiskwee. — Hän on minulle lähettänyt

rakastavan miehen. —

Mutta Kitillä ei ollut tarpeeksi voimaa ehdottaa, että tyttö antaisi

hänen paeta yksin, ja ennenkuin hän vielä oli sanonut mitään, hän näki

entisten valoisien ulkomaailmallisien muistojensa sammuvan ja katoavan.

— Palatkaamme takaisin leiriin, Labiskwee — hän sanoi. — Sinä tulet

vaimokseni ja me jäämme ainiaaksi elämään peurakansan pariin. —

— Ei, ei! — Labiskwee pudisti päätään, ja Kit tunsi pitäessään tyttöä

syleilyssään, että koko hänen olemuksensa vastusti moista ehdotusta.

— Kyllä minä tiedän. Olen ajatellut paljon. Ikävöimisesi maailmaan

palaisi jälleen ja pitkinä öinä kalvaisi se sydäntäsi. Nelisilmä kuoli

maailma-ikäväänsä. Ja niin kuolisit sinäkin. Kaikki suuresta maailmasta

tulleet miehet tuntevat täällä ikävää... Ja minä en tahdo, että sinä

kuolisit. Me kuljemme lumivuorten yli ja seuraamme sitten etelää kohti

johtavaa tietä. —

— Rakas tyttöseni, kuule minua! — sanoi hän kiihkeästi. — Meidän täytyy

palata takaisin. — Labiskwee painoi kintaansa hänen huulilleen, niin

että hän ei voinut puhua. — Sinä rakastat minua. Sano, että rakastat

minua. —

— Minä rakastan sinua, Labiskwee. Sinä olet minun oma ihmeellinen

armaani. —

Taasen kinnas sulki hyväillen hänen suunsa. — Menkäämme ruokatarpeiden

varastolle — sanoi tyttö päättävällä äänenpainolla. — Sinne on kolmisen

mailia. Tule! —

Kit ei hievahtanut paikaltaan ja vaikka Labiskwee veti Kitiä

käsipuolesta, niin ei hän saanut Kitia edes liikahtamaan. Kit tunsi

äkkiä kuin kiusaannusta kertoa tuosta toisesta naisesta etelään

johtavan tien toisella puolella.

— Kääntyminen takaisin olisi suurin vääryys sinua kohtaan — sanoi

Labiskwee. — Minä — minä olen vain pieni villi tyttö ja minä pelkään

maailmaa, mutta vielä enemmän minua peloittaa sinun tähtesi. Tuo

mistä minulle kerroit, on tapahtunut. Minä rakastan sinua enemmän

kuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan sinua enemmän kuin

itseäni. Intiaanikieli on sanoista köyhää. Eikä siihen riitä

englannintaitonikaan. Sydämeni ajatukset leijailevat sinun ympärilläsi

ja ne ovat niin säteileviä ja niitä on yhtä paljon kuin taivaalla

tähtiä — minä en kykene niitä selittämään millään kielellä. Kuinka

voisinkaan ne sinulle ilmaista? Ne ovat täällä, minussa — ymmärräthän? —

Ja samalla kuin Labiskwee näin puheli veti hän kintaan Kitin kädestä

ja ohjasi hänen paljaan kätensä lämpimän turkkinsa sisälle asettaen

sen suoraan sydämellensä. Ja pitkäaikaisessa äänettömyydessä Kit tunsi

nuoren naisen sydämen lyönnit, ja hän tiesi, että jokaikinen lyönti

uhkui rakkautta. Ja hitaasti, melkein huomaamatta ja pitäen lujasti

Kitin kädestä kiinni Labiskwee alkoi taivuttaa yläruumistaan poispäin

Kitistä sitä suuntaa kohti, jossa varasto sijaitsi. Näytti siltä kuin

olisi tytön sydän suorastaan ohjannut Kitia, tuo sydän, joka nyt lepäsi

hänen kämmenessään.

Eilisen suojailman jälkeen muodostunut hankiainen oli hyvin kiinteää ja

niinpä he saattoivat antaa suksiensa kiitää hyvää vauhtia.

— Tässä puitten välissä on salainen varastopaikkani, — sanoi

Labiskwee. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän pelästyneenä tarttui

Kitin käsivarteen. Heidän lähellään paloi pieni, iloinen nuotio ja

nuotion ääressä istui McCan. Labiskweelta pääsi hiljainen huudahdus

ja se muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Kitille

johtui mieleen _Cheetah_, tiikerikissa, nimi, jonka Nelisilmä oli

aikoinaan Labiskweelle antanut.— Minulla oli salainen aavistus siitä,

että tahdoit lähteä ilman minua — selitti McCan heidän lähestyessään

häntä ja hänen silmänsä kiiluivat kavalasti. — Sentähden pidin tyttöä

silmällä ja kun näin hänen varastoivan tänne muonaa, niin silloin olin

asiasta selvillä. Minulla on muassani sukset, lumikengät ja evästä.

Tuliko? Siitä ei ole vaaraa. Koko leiri nukkuu sikeästi ja kovin oli

minulla kylmä odottaessani. Lähdemmekö nyt samalla? —

Labiskwee heitti Kitiin nopean, hämmästyneen katseen, mutta melkein

siinä samassa silmänräpäyksessä hän jo oli tehnyt päätöksensä asiassa.

Ja hän osoitti pian esiintymisellään, niin lapsellinen kuin hän

rakkaudessaan olikin, omaavansa erikoisen tarmokkaan luonteen päättää

ja toimia.

— McCan, sinä olet lurjus! — sähisi hän ja hänen silmänsä salamoivat

vihaa. — Tiedän, että herättäisit koko leirin, ellemme ottaisi sinua

mukaamme. No hyvä! Olemme siis pakoitetut myöntymään. Mutta sinä tunnet

isäni. Minä olen isäni kaltainen. Sinun on suoritettava osa työstä.

Sinun täytyy totella. Ja jos kerrankaan koettelet meitä petellä,

silloin olisi sinulle ollut paljon parempi olla lähtemättä tiehesi. –

McCan vilkuili pienillä porsaansilmillään tyttöä ja hänen katseensa

ilmaisi sekä vihaa että pelonsekaista alistuvaisuutta, mutta Labiskween

silmistä vaihtui viha säteileväksi rakkaudeksi heti hänen kääntyessään

Kitin puoleen.

— Enkö ollut oikeassa siinä mitä sanoin? —hän kysyi.

Kun päivä alkoi valjeta olivat he yhä matkanteossa pitkin alavaa

kukkulasarjaa, joka eroitti vuoriston kumputasangosta. McCan ehdotti,

että he pysähtyisivät aterioimaan, mutta Labiskwee ja Kit eivät

ottaneet ehdotusta edes kuuleviin korviin ja vasta iltapuoleen,

hankiaisen muuttuessa pehmeäksi, he sallivat ruuasta puhuttavan.

Alavat kukkulat korkenivat vähitellen ja joki, jonka jäätynyttä pintaa

he seurasivat, mutkitteli yhä jylhenevempiä laaksoja kohti. Lähenevän

kevään merkit kävivät harvemmiksi, mutta erään joen mutkauksessa he

tapasivat avovettä ja kaksi kertaa he näkivät vaivaispajupensaita,

joitten nuput olivat puhkeamaisillaan.

Labiskwee selitti Kitille, miten hyvin hän tunsi nämä seudut ja millä

tapaa hän aikoi eksyttää takaa-ajajat. Paeta saattoi vain kahta tietä,

toinen vei länteen, toinen etelään. Tietysti Snass heti lähettäisi

joukottain nuoria miehiä kumpaankin tietä tutkimaan. Mutta sitäpaitsi

oli olemassa vielä kolmaskin tie ja sekin suuntautui etelään. Se

erkani korkean vuoristoketjun puolitiessä länttä kohti, kulki kolmen

harjanteen yli ja yhtyi jälleen tavalliseen tiehen. Kun nuoret miehet

eivät tavanneet jälkiä tavalliselta tieltä, tulisivat he kääntymään

takaisin arvellen pakolaisten valinneen läntisen tien, sillä heille ei

edes johtuisi mieleen se, että joku voisi paeta tätä vaivaloisempaa ja

pitempää kiertotietä.

Silmäiltyään taaempana astelevaan McCaniin Labiskwee kuiskasi Kitille:

— Hän syö. Siitä ei seuraa hyvää.

Kit katsahti irlantilaiseen ja huomasi kuinka tämä salaa syödä

maksutteli peurantalia, jota hänellä näkyi olevan taskussaan.

— Syöminen ruoka-aikojen välillä on kiellettyä, McCan — huusi

hän käskevällä äänellä. — Seuduissa, joihin nyt tulemme, ei ole

metsänriistaa, ja kaikki muonamme on jaettava määräannoksiin. Teidän

täytyy käyttäytyä rehellisesti, jos seurassamme pysyä tahdotte. —

Kello yhden ajoissa hanki kävi niin pehmeäksi, että suksilla ei voinut

kulkea ja jo ennen kahta lumikengätkin upposivat. He pysähtyivät

lepäämään ja söivät ensimäisen ateriansa. Kit tarkasti muonavarat,

McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli kätkenyt lihasäkkinsä

pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että peuranlihalle oli jäänyt

varsin vähän tilaa.

— Enpä todellakaan huomannut niitä tulleen mukaan noin monta — hän

selitti. — Sulloin matkasäkkini pimeässä. Mutta niiden rahallinen

arvo on suuri. Ja kaikilla näillä ampumatarpeillamme voimme ampua

tavattomasti riistaa. —

— Susia me kaipaamme — varmasti ne sinut kernaasti ahmisivat — kuului

Kitin lohtuisa selitys, ja Labiskween silmät säihkyivät vihaa.

Kit ja Labiskwee laskivat muonan riittävän kuukaudeksi ehdolla, että

he eivät kertaakaan söisi itseään täysin kylläisiksi. Kit määräsi

kantamusten koon ja painon ja suostui lopulta Labiskween itsepintaiseen

tahtoon saada itse kantaa kantamuksensa.

Seuraavana päivänä joki laajeni yli leveän vuorilaakson, ja jo sen

alkupäässä he olivat takertua jalkojen alla vajoavaan lumisohjuun.

Kun he ponnistuksista hengästyneinä viimein saavuttivat lähimmän

vuorenharjanteen, jolle pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään, sanoi

Kit: — Jos olisimme myöhästyneet kymmenisen minuuttia, niin yli emme

enää olisi päässeet. Tällä vuorenharjanteella olemme tuhat jalkaa

korkeammalla. —

Mutta sanomatta sanaakaan Labiskwee osoitti puitten välitse näkyvälle

avonaiselle kentälle. Sen keskellä saattoi eroittaa viisi perättäistä

mustaa pilkkua, jotka tuskin liikkuivat eteenpäin.

— Nuoret miehet! — huomautti Labiskwee.

— He ovat vajonneet vyötäisiään myöten — lisäsi Kit. — Ja he eivät

tämän päivän kuluessa saavuta tukevaa jalansijaa. Meillä on monen

tunnin etumatka. Koettakaa kiirehtiä, McCan! Joutukaa! Me emme syö

niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa. —

McCan murisi jotain, mutta hänellä ei enää ollut peuranlihaa

taskuissaan ja tavallisuuden mukaisesti vihaisena hän jättäytyi

jälkimäiseksi.

Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, kannatti hanki kello kolmeen

saakka ja siihen mennessä he olivat ehtineet vuoren varjoon, jossa

hankiainen oli parahiksi jäätynyt jälleen. Vain kerran he pysähtyivät

jakaakseen tasan McCanilta takavarikoidun peurantalin ja sitä he sitten

söivät kulkiessaan. Liha oli jäätynyt kovaksi, eikä sitä voinut syödä

kuin tulella sulatettuna, mutta tali suli suussa ja täytti edes osaksi

vatsan vaatimukset.

Kello yhdeksältä seurasi pitkäaikaista hämärää, pilkkosenpimeä —

taivaskin oli paksujen pilvien peitossa, ja he leiriytyivät yöksi

muutamien vaivaiskuusien suojaan. McCan ontui ja oli sairas.

Päivämarssi oli ollut hyvin rasittava; ja huolimatta yhdeksänvuotisesta

napaseutukokemuksestaan oli McCan syönyt lunta niin että hänen

suutaan nyt kuivasi ja poltti ja hän oli kovissa tuskissa. Hän istua

kyyrötti tulen ääressä ja valitti sillä aikaa kuin toiset toimittivat

välttämättömät askareet.

Labiskwee oli uupumaton, ja Kit ei voinut olla ihmettelemättä hänen

tavatonta elämäntarmokkuuttaan ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä

ei milloinkaan ollut teeskenneltyä. Aina hän jaksoi hymyillä Kitille,

hänen naurunsa helähti lakkaamatta ja hänen kätensä viivähti Kitin

kädessä hyväillen, kun tämä milloin sattui sitä koskettamaan. Mutta

sen sijaan Labiskwee kasvot kovenivat ja synkistyivät heti kun hän

katsahti McCaniin, ja hänen silmänsä säihkyivät tällöin kylmästi.

Yöllä alkoi tuulla, sitten nousi ankara lumipyry ja koko seuraavan

päivän heidän täytyi ponnistella eteenpäin lumen sokaisemina, niin että

he huomaamattaan sivuuttivat pienen joen, jonka uomaa pitkin heidän

olisi täytynyt kulkea päästäkseen sitten yli vuoriharjanteitten länttä

kohden. Niin jatkoivat he harhailuaan kaksi päivää, kulkivat monien

väärien harjanteitten yli, ja näiden kahden päivän kuluessa he jättivät

taakseen kevään ja olivat tulleet talven valtakuntaan.

— Nuoret miehet ovat kadottaneet jälkemme. Emmekö siis voi ottaa

yhtä lepopäivää? — rukoili McCan. Mutta Kit ja Labiskwee eivät

suoneet itselleen lepoa. He käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He

olivat eksyneet korkealle vuoristoon ja he eivät olleet tavanneet

metsänriistaa, ei edes jälkiä sellaisesta. Päivän toisensa jälkeen he

raivasivat itselleen tietä kivikovassa ja mitä vaikeakulkuisimmassa

maastossa. Umpimähkään he olivat pakoitetut seuraamaan vastaantulevia

joenuomia, jotka ani harvoin suuntautuivat länttä kohti, sillä

heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin edetä pitkin näitä jokia,

joitten kupeilla jääpeitteiset vuorienhuiput ja harjanteet olivat

luoksepääsemättömät. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat

heidän voimiaan ja kuitenkin he olivat pakoitetut pienentämään

ruoka-annoksiaan.

Eräänä yönä Kit heräsi tappelun nujakkaan. Verrattain selvästi hän

kuuli ähkymistä McCanin makuusijalta. Hän potkaisi nuotiota niin että

tuli leimahti ilmiliekkiin ja nyt hän saattoi nähdä kuinka Labiskwee

kuristamalla irlantilaista kurkusta pakoitti tämän sylkemään suustaan

puoleksi pureskelemansa lihan. Sitten Labiskwee vei kätensä vyötäisille

ja pian välkkyi paljas puukko hänen kädessään.

— Labiskwee! — huudahti Kit käskevästi.

Käsi epäröi.

— Älä tee tuota! — sanoi Kit astuen samalla hänen luokseen.

Labiskwee vapisi vihasta, mutta epäröityään hetkisen hän painoi

puukon takaisin tuppeen. Ja ikäänkuin peläten, ettei kykenisi itseään

hillitsemään, hän meni nuotiolle ja heitti siihen lisää puita. McCan

nousi istualleen, voihkien ja sähisten ja änkytti puoleksi kauhun,

puolittain vihan vallassa käsittämättömän selityksen.

— Mistä olet tuon kaiken saanut? — kysyi Kit.

— Toimita ruumiintarkastus — sanoi Labiskwee. Ne olivat hänen

ensimmäiset sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei

voinut hillitä.

McCan koetti tehdä vastarintaa, mutta Kit tarttui häneen lujin ottein,

tarkasti hänet ja veti peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se

oli sulannut ruumiinlämmöstä. Samassa Kit kuuli Labiskween huudahtavan.

Hän oli kiirehtinyt tarkastamaan McCanin kantamusta ja lihan asemasta

hän nyt veti sieltä esiin sammalia, kuusenhavuja, risuja — ja muuta

sen tapaista roskaa, jolla mies oli täyttänyt kantamuksensa, jotta se

näyttäisi oikean kokoiselta ollen kuitenkin painoltaan keveämpi.

Jälleen vei Labiskwee salamannopeasti kätensä vyötäisilleen ja hän

hyökkäsi roistoa kohti, mutta osuikin Kitin syliin, jossa hän antautui

voimattomaan raivoonsa.

— Voi, oma rakkaani, en minä ruokaa ajattele! — nyyhkytti Labiskwee —

sinun elämäsi tähden minä! Tuo koira, hän syö sinua, hän elää sinun

elämäsi kustannuksella! —

— Kyllä me kaikesta vielä selviydymme — lohdutti Kit. — Tästä lähtien

annamme hänen kantaa vain jauhoja. Niitä hän ei voi syödä raakana,

mutta jos hän senkin tekee, silloin minä surmaan hänet, sillä hän

syö yhtä paljon sinun elämääsi kuin minunkin. — Hän veti Labiskween

lähemmäksi itseänsä. — Rakkaani, surmaaminen kuuluu miesten tehtäviin.

Naiset eivät surmaa. —

— Etkö siis rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran? — kysyi

Labiskwee hämmästyneenä.

— En niin paljon kuin nyt — vastasi Kit vältellen. Labiskwee huokasi

alistuvasti. — Hyvä — hän sanoi — minä en surmaa häntä. —

Nuoret miehet ajoivat hellittämättä heitä takaa. Sattumalta ja

seututuntemuksensa perusteella laskien, mikä tie pakolaisten oli

valittava, nuoret miehet löysivät lumen puolittain peittämät jäljet ja

alkoivat seurata niitä.

Lumipyryn sattuessa kokeilivat Kit ja Labiskwee kaikkein

mahdottomimmilla teillä, kääntyivät itään, vaikkakin parempi tie

kulki etelää tai länttä kohden ja kiersivät matalat harjanteet

kiivetäkseen korkeammille. Olivathan he eksyksissä ja sen tähden

heistä oli samantekevää mihin suuntaan tie vei, mutta tästä huolimatta

he eivät päässeet eroon nuorista miehistä. Useat kerrat he jo olivat

päivämatkojen päässä vainoojistaan, mutta sitten nämä jälleen äkkiä

ilmaantuivat heidän lähettyvilleen. Jos intiaanit lumipyryssä olivat

kadottaneet kaikki jäljet, niin hajaantuivat he heti ajokoiralauman

tavoin eri suunnille ja se, joka löysi tuoreimmat jäljet, kutsui

savumerkeillä toverit luokseen.

Kit ei enää voinut määritellä aikaa. Yöt ja päivät, levähdykset

ja lumipyryt vain tulivat ja menivät. Kärsimysten ja rasitusten

synnyttämien järjettömien haavekuvien vallassa hän ja Labiskwee

ponnistelivat eteenpäin, ja McCan hoiperteli heidän kintereillään

alituisesti höperöiden San Franciscosta, tuosta ikuisesta unelmastaan.

Heidän ympärillään kohosivat korkeat, säälimättömät vuorenhuiput. He

pakenivat synkkiä rotkosolia pitkin, joitten seinämät olivat niin

äkkijyrkät, ettei edes lumi niillä pysynyt, tahi samosivat poikki

jääpettoisten laaksojen, joissa jäätyneet järvet lepäsivät syvällä

heidän jalkainsa alla. Ja eräänä yönä kahden lumimyrskyn väliajalla

he näkivät loisteen kaukasesta tulivuorenpurkauksesta. Mutta näky

ei sittemmin toistunut, ja niinpä he aika-ajoin arvelivat kenties

nähneensä vain unta.

Hankiainen oli peittynyt uuteen, monien metrien paksuiseen lumeen, mikä

vuorostaan pinnalta kovettui ja peittyi uuteen lumeen. Paikotellen

he jokilaaksoissa ja rotkoissa kulkivat jopa useamman sadan metrin

paksuisessa lumessa, kun sitävastoin tuulisilla vuorenharjanteilla,

joitten yli heidän täytyi samota, ei ollut edes lumenhiventäkään.

He hiipivät kuin haamut uhkaavien lumivyöryjen yli aina silloin tällöin

painostavasta uneliaisuudestaan havahtuen, kun jokin lumivyöry heidän

lähettyvillään irtaantui syöksyen syvyyteen. He lepuuttivat itseään

metsärajan yläpuolella, ja tulta he eivät uskaltaneet tehdä ja niin

heidän täytyi ruumiinlämmöllään sulattaa liha-annoksensa, ennekuin

saattoivat ne syödä. Mutta Labiskwee kesti tämän kaiken samanlaisena

kuin ennenkin. Hänen hyvätuulisuutensa pysyi entisen säteilevänä,

paitsi kun hän katseli McCania, ja vaikka hän olisi ollut kuinka

väsynyt ja kylmissään, niin aina hän rakkaudessaan Kitiin oli yhtä

kaunopuheinen kuin ennenkin.

Kissan tavoin Labiskwee seurasi jokaista laihojen annosten jakoa, ja

Kit huomasi kuinka hän oli harmissaan niistäkin vähistä paloista, mitkä

McCan pisti poskeensa. Kerran Labiskwee jakeli ruokaosuudet, ja heti

seuraavassa hetkessä Kit kuuli McCanin raivoisan vastalauseen. Mutta

ei vain hänelle vaan samalla itselleenkin oli hän antanut pienemmän

osuuden kuin Kitille. Tämän tapahtuman jälkeen Kit itse jakoi lihan.

Eräänä aamuna he öisen lumimyrskyn jäljiltä joutuivat vähäiseen

lumivyöryyn, mikä kiidätti heidät parisen sataa metriä vuorenrinnettä

alas. Tästä he selviytyivät puoleksi paleltuneina, mutta muuten

vahingoittumattomina. Sensijaan oli McCan kadottanut kantamuksensa

ja siinä olivat kaikki heidän jauhonsa. Kun sitten uusi, vieläkin

suurempi lumivyöry täytti paikan, oli heidän jätettävä kaikki toivo sen

löytämisestä. McCan tosin oli syytön onnettomuuteen, mutta Labiskwee ei

siitä huolimatta enää milloinkaan katsonut häneen, ja Kit tiesi, että

se oli itsensä vuoksi, kun Labiskwee ei uskaltanut sitä tehdä.

Oli tyynen tyyni ammu, taivas kuulakan sininen ja sokaiseva hohde

valkoisella lumella. Tie kohosi pitkin loivaa rinnettä, jota kattoi

hankiainen. He laahustivat eteenpäin ikäänkuin väsyneet haamut

kuolleitten valtakunnassa. Ei pienintä tuulenhengähdystä loputtomassa,

valkoisessa hiljaisuudessa. Kaukaiset vuorenhuiput, jotka muodostivat

Kalliovuorten selkärangan, eroittautuivat sadan mailin etäisyydestä

niin selvinä kuin olisivat olleet vain viitisen mailin päässä.

— Varmasti pian jotakin tapahtuu! — Labiskwee kuiskasi. — Etkö

sinäkin sitä tunne? Tässä — tuolla, joka paikassa. Kaikki tuntuu niin

kummalliselta. —

— Minua ikäänkuin värisyttää, mutta se ei johdu kylmästä — vastasi Kit.

— Eikä nälästäkään. — — Se johtuu sinun päästäsi, sinun sydämestäsi —

sanoi Labiskwee kiihkeästi. — Niin minä sen tunnen. —

— Aistimieni kanssa sillä ei ole mitään tekemistä — määritteli Kit.

— Minä tunnen itsessäni jotain ulkoapäin tullutta, kuin jääneulojen

pistoksia; ja tämänlainen kylmyys herpaannuttaa hermoni. —

Neljännestunnin kuluttua he pysähtyivät hengähtämään.

— En näe enää kaukaisia vuorenhuippuja — sanoi Kit.

— Ilma käy sakeaksi ja raskaaksi — jatkoi Labiskwee. — On niin vaikeata

hengittää. —

— Näen kolme aurinkoa — mutisi McCan käheästi hoippuroidessaan sauvansa

turvin.

Auringon kangastus näkyi molemmin puolin todellista aurinkoa.

— Niitähän on viisi aurinkoa — huomautti Labiskwee, ja sillävälin kuin

he siinä seisoivat ja katselivat syttyi yhä uusia ja uusia säteileviä

aurinkoja taivaankannelle.

— Hyvä Jumala, taivashan on täynnä aurinkoja — niitten lukumäärä on

mahdoton laskea — huudahti McCan kauhun valtaamana.

Ja se oli totta, sillä minne he vain katsoivatkin, aina hulmahti

taivaankaarelle uusia, häikäiseviä aurinkoja.

McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. — Minua on joku pistänyt! —

hän huusi ja jatkoi vanhoja valitusvirsiään.

Sitten Labiskwee päästi äänekkään huudahduksen, ja Kit tunsi polttoa

poskellaan ikäänkuin sille olisi heitetty syövyttävää happoa.

Vaistomaisesti hän tapaili kädellään poskeaan, mutta sillä ei ollutkaan

mitään. Pamahti laukaus, niin kummallisen äänettömästi kuin olisi se

ammuttu jossain hyvin kaukana. Rinteen alapäässä näkyivät nuoret miehet

suksillaan, ja toinen toisensa jälkeen antoi tulta.

— Hajaantukaa sivuille! — huusi Kit — ja pitäkää kiirettä, olemme pian

huipulla. Ne ovat neljännesmailin jäljessämme ja se merkitsee parin

mailin etumatkaa tuolle puolen alamäkeen päästyämme. —

Kirpeä ilma pisti ja kirveli heidän ihoaan, kun he parhaansa mukaan

toisistaan eroten kapusivat vuorenrinnettä ylös. Rihlapyssyjen

pamahdukset kuulostivat niin oudon kummallisilta heidän korvissaan.

— Jumalan kiitos! — sanoi Kit Labiskweelle. — Neljällä heistä on

muskettipyssyt ja vain yhdellä winchesteri. Senlisäksi eivät he

noitten aurinkojen valossa kykene kunnolla tähtäämään. He eivät ole

tavoittaneet meitä edes sataa metriä.

— Näkyy kuinka julmistunut isä on — Labiskwee sanoi. — Hän on käskenyt

surmata meidät. —

— Kuinka kummallisesti sinä puhut! — sanoi Kit. — Äänesi kuulostaa kuin

olisit sinä hyvin kaukana minusta. —

— Suu peittoon! — huusi Labiskwee äkkiä. — Ja älä puhele. Tiedän hyvin

mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, tällä tavoin, äläkä puhele enää. —

McCan kaatui ensimäisenä ja hänen täytyi pinnistää kaikki voimansa

päästäkseen jälleen pystyyn. Ja senjälkeen he kaatuilivat vuoronperään

ennenkuin pääsivät huipulle. Heidän tahtonsa oli lihaksia voimakkaampi,

ja he eivät, käsittäneet mistä johtui, että ruumiinsa olivat kuin

halvautuneet ja vailla liikuntokykyä. Päästyään harjalle he katsoivat

taakseen ja näkivät nuorten miesten ehtimiseen kaatuilevan kiivetessään

rinnettä ylöspäin.

He eivät koskaan saavuta huippua! — sanoi Labiskwee. — Se on valkoinen

kuolema. Minä tiedän sen, vaikkakaan en ole koskaan sitä nähnyt. Olen

kuullut vanhojen ihmisten siitä puhuvan. Aivan äkkiä tulee hetki, mikä

ei ole ennen elettyjen tapainen. Silmiisi nousee huurretta, jonka läpi

et voi nähdä. Harvat ne, jotka ovat sen nähneet ja jääneet eloon. —

McCan haukotteli niin että olisi luullut hänen tukehtuvan.

— Peittäkää suunne! — komensi Kit.

Kirkas hohde, joka pani kaiken heidän ympärillään kimeltämään, sai

Kitin katsahtamaan moniin aurinkoihin. Ne loistivat ikäänkuin hunnun

takaa. Ilma oli täynnä pieniä valokipinöitä. Läheiset vuorenhuiput

häipyivät omituiseen sumuun; nuoret miehet, jotka urhoollisesti

ponnistelivat eteenpäin, kietoi sumu näkymättömiin. McCan oli

lyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.

— Tule, meidän täytyy jatkaa matkaa! – komensi Kit.

— En pääse paikaltani — vaikeroi McCan.

Hän aivan lysähti kokoon ja hänen ruumiinsa alkoi huojua puoleen ja

toiseen. Kit läheni häntä hitaasti, myös hänkin oli uupumuksesta niin

lamaantunut, että hänellä tuskin riitti tahdonvoimaa liikahtamaan

paikoiltaan. Ajatuskykynsä hän tunsi terveeksi. Se oli vain ruumis,

joka oli sorruksissa.

— Anna hänen olla — mutisi Labiskwee tylysti.

Mutta Kit piti päänsä ja hänen onnistui saada irlantilainen jaloilleen

sekä hänen kasvonsa käännettyä kohti rinnettä, jota heidän oli

laskeuduttava alas. Sitten Kit sysäsi hänet liikkeelle, ja ohjaten ja

hilliten vauhtia sauvallaan McCan katosi välkkyvään timanttipölyyn.

Kit huomasi Labiskween hymyilevän, vaikkakin tyttö töin tuskin jaksoi

pysyä pystyssä. Hän nyökkäsi päällään lähtömerkin, mutta Labiskwee tuli

hänen luokseen, ja lähetysten he sitten kiisivät paksun, purevan ilman

halki, joka löi heitä vastaan kuin kylmät liekit.

Suuremman ruumiinpainonsa vuoksi Kit ei jaksanut pysytellä Labiskween

rinnalla, vaan kiisi edelle hirvittävällä vauhdilla, mikä hiljeni vasta

hänen päästyä kauas tasaisemmalle maalle. Hän pysähtyi odottamaan,

kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja sitten he jälleen jatkoivat

vieretysten alamäkeä yhä pienenevällä vauhdilla, joka sekin pian

loppui. Heidän uupumuksensa oli lisääntynyt vastustamattomaksi.

Ankarimmatkaan tahdonponnistukset eivät saaneet heitä etanaa nopeammin

etenemään. He saavuttivat McCanin, joka taasen torkkui suksilleen

lyyhistyneenä, ja Kit survaisi miestä ohimennen sauvallaan.

— Meidän on pysähdyttävä — kuiskasi Labiskwee vaivaloisesti — tai

muuten me kuolemme. Meidän täytyy peittää itsemme — niin sanovat

vanhat. —

Hän ei tuhlannut aikaa solmujen aukomiseen, vaan leikkasi poikki

kantamuksensa hihnat. Samoin teki Kitkin ja katsahdettuaan vielä

kerran hehkuvaan surmansumuun ja ilvehtiviin aurinkoihin he pujottivat

makuusäkit ylleen ja ryömivät mahdollisimman lähetysten. He

tunsivat kuinka raskas ruumis kompastui heidän päällensä; sitten he

eroittivat heikkoa voihkinaa ja kirouksia, jotka tukahtuivat rajuun

yskäkohtaukseen, ja he tiesivät, että se oli McCan, joka koetti asettua

heidän kupeelleen makuusäkkiinsä kietouduttuaan.

Sitten heitä itseänsä alkoi hengenahdistaa ja heitä puistatti

suonenvedontapainen, sietämättömän kuiva yskä. Kit tunsi

ruumiinlämpönsä nopeasti kohoavan polttavaksi kuumeeksi, ja Labiskwee

kärsi samat vaivat. Jokaiselta tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja

kävivät ankarimmiksi ja myöhään iltapäivällä näytti siltä kuin ne

olisivat saavuttaneet huippukohtansa. Senjälkeen he tunsivat hitaasti

toipuvansa ja vaipuivat pelkästä väsymyksestä yskäänsä väliajoin uneen.

Mutta McCanin yskä vain paheni ja hänen tuskanhuudoistaan ja

ulvonnastaan he päättelivät hänen hourivan. Kit aikoi jo kerran

tempaista makuusäkin yltänsä, mutta Labiskwee esti hänet siitä.

— Ei — sanoi Labiskwee rukoilevasti — sinä et saa antautua kylmälle

alttiiksi, se olisi samaa kuin kuolema. Paina kasvosi minun parkaani ja

hengitä hitaasti, äläkä juttele sanaakaan — aivan kuten minäkin teen. —

Niin torkkuivat he pimeässä ja toisen yhä heikkenevät yskänkohtaukset

herättivät toisen. Kitin luuleman mukaan McCan oli keskiyöllä yskinyt

viimeisen kerran. Sen jälkeen he kuulivat vain heikkoja, eläimellisiä

äänähdyksiä, joista ei tuntunut loppua tulevan.

Kit heräsi huulien kosketuksesta omilleen. Hän lepäsi puolittain

Labiskween käsivarsilla, pää painuneena hänen rinnoilleen. Tytön ääni

soi reippaana kuten tavallisesti. Kaikki uneliaisuus oli siitä kadonnut.

— On päivä — hän sanoi ja kohoitti hieman makuusäkkinsä reunaa. — Katso

armaani. On päivä, me elämme vielä, eikä meitä enää yskitä. Lähtekäämme

katsomaan maailmaa — vaikka minä sitten jäisinkin tähän lepäämään

ainiaaksi. Viimeinen tunti on ollut ihana. Olen maannut valveilla ja

olen rakastanut sinua. —

— McCan ei liikahdakkaan — sanoi Kit. — Ja mitenkähän on käynyt nuorten

miesten, koska he eivät ole meitä saavuttaneet?

Kit tyrkkäsi makuusäkin sivulle ja näki yhden ainoan, säännöllisen

auringon taivaalla. Tuulen henkäys oli hiljaista, pakkasen

läpitunkemaa, mutta se ennusti lämpöisempiä päiviä. Koko luonto oli

muuttunut tavallisensa näköiseksi. McCan makasi selällään. Hänen

nuotionsavun mustaamat kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Labiskweehen

näky ei tehnyt vähäisintäkään vaikutusta.

— Katso! — hän huudahti. — Lumikyyhky! Se on hyvä merkki. —

Nuorista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Joko he olivat nääntyneet

kuoliaiksi harjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.

Ruokavarat olivat niin vähissä, etteivät he uskaltaneet syödä

kymmenettä osaa siitä, mitä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa mitä

olisivat halunneet, ja vaeltaessaan seuraavina päivinä yksinäisessä

vuoristossa täytyi heidän yhä niukentaa ruoka-annoksiaan. He

jatkoivatkin nyttemmin kulkuaan puolittaisessa horrostilassa. Mutta

sitten Kit äkkiä saattoi havahtua tietoisuuteen ja tavata itsensä

tuijottamasta noihin loppumattomiin, kirottuihin lumihuippuihin samalla

kuin hänen oma järjetön loruilemisensa jatkuvasti soi hänen korvissaan.

Ja nyt, pitkän väliajan kuluttua, mikä hänen mielestään vaikutti

vuosisadoilta, hän jälleen tunsi jäykistyneen ruumiinsa olemassaolon.

Myös Labiskwee oli kuin tunnoton, eikä hänkään pysynyt järjellisesti

ajattelemaan. Melkein kaikki ponnistuksensa tapahtuivat koneellisesti.

Yhä he pyrkivät länttä kohden ja aina he painautuivat pohjoiseen

tai eteläiseen suuntaan lumihuippujen ja luoksepääsemättömien

vuorenharjanteitten pakoittamina.

— Etelään päin ei ole mitään tietä — sanoi Labiskwee — Vanhat tietävät

sen. Länteen, vain länteen johtaa tie. —

Nuoret miehet eivät heitä enää seuranneet, mutta heitä uhkasi nälkä ja

se ei suonut heille tarpeellista lepoa.

Tuli sitten päivä, jolloin alkoi pakastaa ja sadella lunta, mutta

se ei ollut tavallista lunta vaan hiekkajyviä suurempia jääkiteitä.

Koko päivän ja yön ja lisäksi kolme vuorokautta kesti lumentuloa.

Matkanjatkaminen oli mahdotonta ennen hankiaisen muodostumista, ja

sentähden pysyivät he makuusäkeissään ja lepuuttivat itseään. Ja

nyt levätessään he söivät vieläkin vähemmän. Heidän itselleen suoma

ruoka-annos oli niin pieni, ettei se läheskään kyennyt tyydyttämään

kalvavaa näläntunnetta, jonka aiheuttajana olivat pikemmin aivot kuin

vatsa. Ja Labiskwee, joka kuumetilansa johdosta ei kyennyt itseänsä

hillitsemiseen tuli aivan raivoihinsa syödessään vähäistä annostaan ja

nyyhkyttäen hän sokelsi käsittämättömiä sanoja sekä tarttui seuraavan

päivän ruokaosuuteensa pistäen sen yhdellä siemauksella suuhunsa.

Mutta nyt Kit sai nähdä ihmeen. Kun Labiskwee tunsi ruuan maun

suussaan, heräsi hän tietoisuuteen. Hän sylkäisi sen ulos ja vihansa

valloissa iski nyrkillään suulleen, joka oli ollut pahan aiheuttaja.

Seuraavina päivinä Kit koki monta merkillistä seikkaa. Pitkällisen

lumentulon jälkeen seurasi ankara tuuli, joka kiidätti noita pieniä,

kuivia jääkiteitä kuten erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti

tätä jäistä myrskyä, ja seuraavan purevankylmän päivän valossa Kit

turvottunein silmin ja sekavin aivoin näki näyn, jota hän piti unena.

Kaikilla puolin kohosi korkeita vuorenhuippuja, jotka hänen mielestään

olivat vahtisotilaita, sotajoukkoja ja mahtavia jättiläisiä. Ja

jokaisen vuoren harjanteella hulmusi suuria, valkoisia sotaviirejä

ja ne aaltoilivat edestakaisin heleänsinistä taivasta vasten ollen

mailinpituisia, maidon valkeita ja välkkyen niin eriskummallisesti

auringossa.

— Minun silmäni ovat nähneet Jumalan kirkkauden — ylisti Kit

katsellessaan ohikiitäviä lumipilviä, joita tuuli kiidätti ilmoille

ikäänkuin silkkisiä huntuja.

Hän jäi yhä tähyilemään, mutta vuorenhuiput liehuvine viireineen eivät

kadonneet hänen näköpiiristään ja sentähden luuli hän uneksivansa,

kunnes Labiskwee kohosi makuusäkissään istumaan.

— Näen unta, Labiskwee — hän sanoi. — Katso! Uneksitko myös sinä minun

untani? —

— Ei se ole unennäköä — vastasi tyttö. — Myös tästä ovat vanhat ihmiset

minulle kertoneet. Nyt tulevat lämpöisät tuulet, ja me saamme elää ja

löydämme tien länteen. —

— Kit ampui lumikyyhkyn, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa,

jossa vaivaispaju keskellä hankea oli nupulla, Kit sai ammutuksi

jäniksen. Siinä kaikki se riistä, minkä he vaelluksensa aikana

tapasivat lukuunottamatta villisorsaparvea, minkä he näkivät lentävän

hyvin korkealla Yukonin suuntaan.

— Tuolla alempana laaksossa on kesä — Labiskwee sanoi. — Pian se saapuu

tänne ylöskin. —

Labiskween kasvot olivat laihtuneet. Hänen suuret, säteilevät silmänsä

olivat muuttuneet suuremmiksi ja yhä kirkkaammiksi ja kun hän katsoi

Kitiä loistivat hänen kasvonsa yliluonnollisen joskin samalla villin

kauniina.

Päivät pitenivät ja lumi alkoi aleta. Joka päivä hanki pehmeni ja joka

yö se jälleen jäätyi, niin että heidän täytyi olla kulussa aamuin ja

illoin, mutta sensijaan keskipäivän tunnit levätä, koska hanki silloin

ei kannattanut heidän painoaan. Kun Kit tuli lumisokeaksi, sitoi

Labiskwee vyötäisilleen hihnan, josta hän ohjasi Kitiä eteenpäin. Ja

niin he nälästä puolikuolleina yhä toivottomammassa horrostilassa

ponnistelivat halki kesään heräävien seutujen, joitten ainoat elolliset

olennot he olivat.

Vaikkakin Kit tunsi itsensä niin äärettömän uupuneeksi, ei hän silti

saanut rauhallisesti nukutuksi, sillä niin hirvittävät olivat hänen

unennäkönsä tässä kamalassa synkeyden maassa. Ne keskittyivät aina

ruokaan, minkä pahansuopa unenantaja tempaisi joka kerralta hänen

suustaan. Hän järjesteli entisaikaisia päivällisiä tovereilleen San

Franciscossa ja itse hän silmiähivelevää, huikeaa nälkää nähden valvoi

kaikki valmistelut ja koristeli päivällispöydän syksyn verenpunaisilla

villiviinin lehdillä. Kesti kauan ennenkuin vieraat kokoontuivat, ja

kun hän sitten tervehti heitä, ja he alkoivat kilpailla keskenään

sukkeluuksilla, poltti häntä, sisäinen raivo päästä käsiksi pöydän

antimiin. Muiden huomaamatta hän hiipi pöydän luo ja sieppasi

kourallisen mehukkaita, kypsiä oliiveja ja kääntyi senjälkeen takaisin

vastaanottamaan viimeisen myöhästyneen vieraan. Ja vieraat piirittivät

hänet ja heidän naurunsa ja juttelunsa jatkui hänen piiloitellessaan

suljetussa kämmenessään kypsiä oliiveja, jotka olivat tehdä hänet

mielipuoleksi.

Hän piti monta sen tapaista päivällistä, mutta kaikki ne

päättyivät yhtä toivottomasti. Hän otti osaa suuriin pitoihin,

joissa lukemattomat kutsuvieraat ahmivat kokonaisia härkiä,

jotka vedettiin esiin hehkuvalta hiillokselta, minkä jälkeen

vieraat terävillä veitsillä viilsivät itselleen suuria viipaleita

vielä höyryävistä eläimenruhoista. Hän seisoi aukonaisin suin

katselemassa kalkkunalaumoja, joita valkoesiliinaiset kaupustelijat

myyskentelivät, ja kaikki ostivat niitä paitsi hän itse, joka vain

seisoi suu aukonaisena, sillä hänen lyijynraskaat jäsenensä eivät

suostuneet liikahtamaan paikoiltaan. Välistä hän uneksi olevansa

jälleen lapsi ja istuvansa käsi koholla ison vellivadin ääressä. Hän

ajoi myös takaa pelästyneitä lehmiä ylänkölaitumille ja hän koki

ankarat tuskat turhaan koettaessaan anastaa niitten maitoa. Hän eli

inhoittavissa vankiluolissa, joissa hänen täytyi tapella rottien kanssa

ruuantähteistä. Ei löytynyt mitään syötäväntapaista, mikä ei olisi

hullaannuttanut häntä, ja hän kuljeskeli suurissa talleissa, joissa

mailien pituudelta näkyi lihavia hevosia seisovan pilttuissaan ja hän

haki mutta ei löytänyt hinkaloita, joista ne söivät ruokansa.

Ainoastaan kerran hän näki toisenlaista unta. Nälän uuvuttamana

haaksirikkoisena tai karkulaisena hän tapasi itsensä autiolta saarelta

Tyynenmeren rantamilla. Hän pyydysti kallioille ajautuneita simpukoita,

jotka kantoi ylemmä rannalle, missä oli kevätmyrskyjen tuomia

polttoaineksia. Niistä hän keräsi nuotion, jonka hiillokselle hän

asetti kallisarvoisen löytönsä. Hän näki höyryn nousevan simpukoista

niitten auetessa niin että lohenvärinen liha tuli esiin. Nyt hän

tiesi niitten olevan kypsiä syötäviksi ja tällä kertaa ei pahansuopa

ilmaantunut ryöstämään ateriaa häneltä. Siis vihdoinkin — näin ajatteli

hän unessaan — tulisi hänen toivomuksensa toteutumaan. Tällä erää

tahtoi hän todella syödä... Ja kuitenkin, huolimatta varmuudestaan, hän

epäili ollen täysin valmistunut näkynsä välttämättömästä katoamisesta,

ja näissä ajatuksissa hän pysyi kunnes lohenvärinen, lämmin liha oli

hänen suussaan. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli

tapahtunut! Se tuntui niin kummalliselta, että hän heräsi siihen.

Oli pimeä ja hän makasi selällään ja päästeli lyhyitä, tyytyväisiä

röhähtelyjä ikäänkuin porsas. Hänen poskipielensä liikkuivat ja liha

narskui hänen hampaissaan. Hän ei liikahtanut ja pian hän tunsi kuinka

pienet sormet koskettivat hänen huuhaan ja työnsivät pienen lihapalan

hänen suuhunsa. Ja ei niin paljon syystä, että Kit vihastui, vaan

sentähden, että Kit ei tahtonut syödä enempää, Labiskwee itki itsensä

uuvuksiin hänen käsivarrellaan. Mutta Kit jäi valveille ja miettimään

naisen rakkautta ja tuota ihmeellistä arvoitusta — nainen.

Valkeni sitten päivä, jolloin ruokavarat loppuivat. Korkeat

vuorenharjanteet häipyivät etäisyyteen. He olivat nyt kuluttaneet

voimansa tyystin loppuun ja kun heillä senlisäksi ei ollut mitään

syötävää, niin koitti pian se levolle käynnin päivä, jota seuraavana

aamuna he eivät jaksaneet nousta jalkeille. Päästyään jotenkuten

pystyyn Kit lyyhistyi heti takaisin maahan ja nelinryömin hänen

täytyi tehdä nuotio. Labiskwee taasen horjahti joka yrityksellä yhä

uupuneempana takaisin. Niin vajosi Kit hänen vierelleen ja hänen

huulillaan väikkyi katkera hymy miltei koneellisesti koettaessaan

tulentekoa. Sillä eihän ollut mitään tulella keitettävää ja päiväkin

oli verrattain lämmin. Hiljainen tuulenhenki huojutti kuusenoksia

ja nopeasti sulavan lumen synnyttämät lukuisat purot solisivat

hiljaisuudessa kuin vieno musiikki.

Labiskwee makasi täydellisessä horrostilassa ja hengitti niin heikosti,

että Kit vähän väliä luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Kit heräsi

oravan kuherteluun. Hän koetti edetä nuoskeassa lumessa vetäen raskasta

pyssyä perässään. Hän ryömi käsin ja polvin tai horjui joka askeleella

kaatuen kohti oravaa, joka tästä närkästyen lakkasi karahtelemasta

paeten hänen edellään hitaasti ja viekottelevasti. Yhteen menoon hän ei

jaksanut ampua, ja orava ei ottanut pysyäkseen hetkeäkään paikoillaan.

Ajottain Kit kiemurteli lumisohjussa ja itki ääneensä voimattomuuttaan.

Toisin ajoin oli kuin olisi hänen elämänliekkinsä kokonaan sammunut, ja

pimeys laskeutunut hänen ylitseen. Hän ei voinut sanoa kuinka kauan hän

oli ollut pyörryksissä, mutta kun hän heräsi olivat hänen vaatteensa

iltakylmässä jäätyneet vastamuodostuneeseen jääriitteeseen. Orava oli

mennyt menojaan ja uuvuksiin asti kamppailtuaan pääsi Kit jälleen

Labiskween luo. Niin hirveän heikontunut hän oli, että hän makasi kuin

kuollut mies koko yön, eivätkä unet vaivanneet häntä.

Aurinko loisti taivaalla ja tuo samainen orava kurahteli puissa, kun

Kit heräsi Labiskween koskettaessa kädellään hänen poskeaan.

— Pane kätesi sydäntäni vastaan, rakkaani! —sanoi Labiskwee ja hänen

äänensä soi kirkkaana joskin hiljaisena, kuin hyvin kaukaa tulleena. —

Minun sydämeni on minun rakkauteni ja se on nyt sinulla kädessäsi. —

Kului sitten pitkä aika, ennenkuin hän jälleen aukaisi suunsa. — Pidä

aina mielessäsi, ettei etelään ole mitään tietä. Peurakansa tietää sen

hyvin. Länteen — sinne on tie — sinä olet jo melkein siellä — ja sinä

saavut perille. —

Kit makasi kuolemantapaisessa horrostilassa, kunnes Labiskwee hänet

jälleen herätti.

— Paina huulesi minun huulilleni — sanoi tyttö. — Minä tahdon kuolla

sillä tavoin. —

— Me kuolemme yhdessä, rakas tyttöseni — kuului Kitin vastaus.

— Ei! — Labiskwee vaiensi Kitin heikolla, vapisevalla kädenliikkeellä

ja hänen äänensä oli niin äärimmäisen hiljainen, että sitä tuskin

kuuli ja kuitenkin eroitti Kit jokaisen sanan. Labiskwee haki jotakin

huppukauluksensa sisästä ja veti sitten esiin pienen pussin, jonka

painoi Kitin käteen. — Ja nyt sinun huulesi rakastettuni. Sinun huulesi

minun huulilleni ja sinun sydämesi minun sydäntäni vastaan. —

Ja tämän pitkän suudelman aikana valtasi pimeys jälleen Kitin ja

tultuaan tuntoihinsa hän tiesi olevansa yksin ja että hänenkin täytyisi

kuolla.

Hän huomasi kätensä lepäävän pussilla. Hän hymyili uteliaisuudelle,

mikä sai hänet tarttumaan sidehihnoihin ja avaamaan sen. Pussista

valui ulos ruokavaroja. Kit tunsi jokaisen palan ja kaiken oli

Labiskwee varastanut Labiskweelta — leivänpaloja, jo kauan sitten

säästöönpantuja, jo sitä ennen kuin McCan oli kadottanut jauhopussin;

pienen pieniä peuranlihanokareita ja — viiluja, joissa useassa näkyi

hampaitten jälkiä; talipyörylöitä; koskematon jäniksen takajalka;

valkean portimon takajalka ja hieman etujalkaa, jossa näkyvistä

merkeistä saattoi päättää hänen hampaittensa vastahakoisesti luopuneen

niistä. Säälittäviä jätteitä, traagillisia kieltäymyksiä. Pieniä

muruja, jotka Labiskween uskomaton rakkaus oli varastanut hänen

kauheasti nälkiintyneeltä ruumiiltaan. Hurjasti nauraen sinkautti

Kit pussin sisällön puoleksi jäätyneelle hangelle ja vajosi takaisin

pimeyteen.

Hän uneksi. Yukon juoksi kuiville. Hän kuljeskeli uoman pohjaa

vältellen liejuisia lätäköitä ja kallionkupeita, jotka vesi oli hionnut

sileiksi, ja hän poimi kultakimpaleita. Niitten paino kävi hänelle

taakaksi, kunnes hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän söi

niitä ahmien. Sillä itse asiassa mitä arvoa olisi kullalla, jota

ihmiset niin suuresti kunnioittivat, ellei se kelpaisi syötäväksi?

Niin heräsi hän uuden auringon paisteeseen. Hänen aivonsa olivat

ihmeteltävän selvät ja hänen silmänsä eivät enää nähneet mahdottomia

asioita. Eikä hänen ruumiinsakaan enää vapissut. Tuntui siltä kuin

joka veripisara olisi riemuinnut, kuin olisi kevät tunkeutunut häneen.

Suopea hyvinvointi oli laskeutunut hänen ylitseen. Hän kääntyi

herättämään Labiskweeta, mutta nyt hän näki ja muisti, mitä oli

tapahtunut.

Hän päätti koota ruuanrippeet, jotka hän oli heittänyt hangelle

mutta ne olivat poissa. Ja hän tiesi, että juuri ne olivat olleet

kultakimpaleita, joita hän kuumeisessa unessaan oli luullut Yukonin

kullaksi. Niistä hän tietämättään oli ammentanut uutta elämänvoimaa,

uhrista, jonka Labiskwee kuolemallaan oli kruunannut; Labiskwee, joka

oli asettanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä

näkemään suuren arvoituksen — naisen.

Häntä hämmästytti liikkeittensä helppous ja että hän jaksoi laahata

Labiskween turkiksiin verhotun ruumiin sulaneelle hiekkavieremälle,

johon hän kirveellä kaivoi hänelle haudan ja peitti sen hiekalla umpeen.

Kolme päivää hän syömättä kamppaili länttä kohden. Puolenpäivän

tienoissa hän sortui muuan yksinäisen kuusen juurelle leveän, avoimena

virtaavan joen partaalla, jonka hän varmasti luuli tuntevansa

Yukoniksi. Ennen täydellisen pimeän tuloa hän irroitti kantamuksensa,

sanoi hyvästit ihanalle elämälle ja kietoutui makuusäkkiinsä.

Hän heräsi uneliaaseen piipitykseen. Pitkä hämäränaika oli alkanut.

Kuusessa hänen yläpuolellaan istui riekkoja. Nälkä ajoi hänet heti

toimintaan, vaikkakin se tapahtui loputtoman hitaasti. Kului viitisen

minuuttia, ennenkuin hän voi nostaa pyssyn maasta ja toiset viisi

ennenkuin hän selällään maaten ja tähtäillen uskalsi hipaista, paukaus

ei osunut. Yksikään linnuista ei pudonnut, mutta eivät ne poiskaan

lentäneet. Ne pudistelivat vain siipiään, rapisuttivat kuusenoksia

ja olivat velttoja ja uneliaita. Kit tunsi pakoitusta olkapäässään.

Toinenkin laukaus meni ohi, sillä liipaistessaan oli hän tuskasta

värähtänyt. Todennäköisesti hän oli viimeisten kolmen päivän kuluessa

pudonnut, vaikkakin hän ei muistanut tapahtumasta mitään.

Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi makuuturkkinsa

nelinkerroin ja asetti sen vasemman käsivartensa ja kylkensä väliseen

aukkoon. Sitten hän kohotti pyssynperän poskelleen, tähtäsi ja

laukaisi. Yksi lintu putosi, ja hän kurottautui kiihkeästi sitä

ottamaan ja huomasikin ampuneensa siltä melkein kaiken lihan. Iso

kuula ei ollut säästänyt muuta kuin kämmenellisen siekaleisia sulkia.

Mutta yhäti riekot istuivat kuusessa, ja hän päätteli itsekseen, että

niitä tuli ampua päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen.

Hän ampui sekä ohi että sai myös osumaan, ja riekkolaiskurit, jotka

eivät lähteneet lentoon, putoilivat hänen päälleen kuin ruokasade —

riekot, joitten elämä sammui, jotta hänen elämänsä säästyisi. Kaikkiaan

niitä oli yhdeksän ja vihoviimein oli hän saanut murskatuksi pään

yhdeksänneltäkin, minkä jälkeen hän yhä selällään maaten vuorotellen

itki ja nauroi tietämättä miksi.

Ensimäisen riekon hän söi raakana. Sen jälkeen hän nukkui sillä aikaa

kuin linnussa ollut elämä sulautui hänen elämänsä ylläpidoksi. Hän

heräsi sitten pimeässä nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana jaksaakseen

tehdä tulen. Ja päivän valkenemiseen saakka hän paistoi ja söi

murskaten luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat saaneet pysyä

toimettomina. Tämän jälkeen hän nukahti heräten uuden yön pimeässä ja

nukkui jälleen seuraavan päivän auringonpaisteeseen saakka. Ihmeekseen

hän huomasi, että uusista puista sytytetty nuotio räiskyi ja että

mustunut kahvipannu sihisi nuotion äärimäisillä hiilillä. Tulen

vieressä tuskin käsivarren ulottuvilla hänestä istui Shorty poltellen

kartuusipaperista kiertämäänsä savuketta ja mielenkiintoisesti

tähyillen häneen. Kitin huulet liikkuivat, mutta hänen kurkkunsa

oli kuin lamautunut ja rinnassaan hän tunsi kuin olisivat kyyneleet

tulossa. Sitten kuroitti hän kätensä savuketta kohti ja nielaisi suurin

siemauksin savua keuhkonsa täyteen.

— Minä en ole tupakoinut pitkiin aikoihin — hän viimein sanoi matalalla

ja levollisella äänellä — hyvin, hyvin pitkiin aikoihin. —

— Etkä myöskään syönyt ulkonäöstäsi päättäen —

lisäsi Shorty.

Kit nyökkäsi ja osoitti kädellään ympärillä olevia riekonhöyheniä.

— En ennenkuin vasta viimeisinä päivinä — hän vastasi. — Tiedätkö, minä

joisin kovin mielelläni kupposen kahvia. Se maistuisi mainiolta! Ja

sitten pannukakku ja sianlihakimpale. —

— Ja pavut? — virkahti Shorty houkuttelevasti.

— Ne maistuisivat taivaallisilta. Huomaanpa jälleen olevani nälkäinen. —

Toisen valmistaessa ruokaa ja toisen syödessä kertoivat he lyhyesti

elämyksistään sitten viimeisen tapaamisen.

— Klondykessä oli jäittenlähdön aika — lopetti Shorty kertomuksensa

— ja meidän täytyi odottaa avovettä. Kaksi sauvoinvenettä ja paitsi

minua kuusi miestä — sinä tunnet heidät kaikki, sukkelia veitikoita,

ja lisäksi kaikenlaisia varusteita. Ja olemme saaneet ponnistella

aikalailla päästäksemme perille — olemme sauvoneet, nousseet joen

rannoille ja kulkeneet maitse. Mutta nyt putoukset heitä viivyttävät

viikon verran. Siellä minä heistä erosin—he jäivät raivaamaan tietä,

jota pitkin voivat vetää venheet. Minusta tuntui siltä kuin olisi

minun jatkettava matkaani ja niin sulloin reppuuni evästä ja lähdin

taipaleelle. Tiesinhän, että tapaisin sinut harhailemassa täällä ja

kaiken tämän.

Kit nyökkäsi, tarttui Shortyn käteen ja puristi sitä lujasti. — Mutta

nyt meidän on lähdettävä taivaltamaan — hän sanoi.

— Tuhat tulimmaista, sitä me emme tee! huudahti Shorty kiihkeästi. — Me

jäämme muutamiksi päiviksi tänne, niin että saat kunnollisesti syödä ja

levätä. —

Kit pudisti päätään.

— Kunhan tietäisit minkä näköinen olet — tenäsi Shorty.

Ja mikään houkutteleva näky Kit todella ei ollut. Hänen kasvonsa,

mikäli iho oli ollut paljaana, olivat mustansinervät ja ruvessa

monenmonista paleltumisista. Posket olivat sisäänpainuneet ja yläleuan

hammasrivi törrötti kuin kampa parrasta huolimatta hyvän matkaa

kutistuneen suun ulkopuolella. Otsalla ja syvällä päässä olevien

silmien ympärillä iho oli kovasti pingoittunut ja vapaasti tuhertunut

parta, joka luonnostaan oli kullankeltainen, oli tulen kärventämä ja

nuotiosavun mustaama.

— Parasta, että pistät tavarat reppuun — sanoi Kit — Tahdon lähteä. —

— Mutta sinähän olet heikko kuin vastasyntynyt lapsi. Sinä et kykene

matkantekoon. Ja mihin kummalla sinulla on kiire? —

— Shorty, minä etsin Klondyken kalleinta aarretta, enkä saata

viivytellä. Siinä koko juttu. Kokoa kantamukset. Se on ylevintä

maailmassa. Se on paljon arvokkaampaa kuin kultajärvet ja kultavuoret,

ihanampaa kuin seikkailut ja karhunliha ja karhunmetsästykset. —

Shorty istui ja tuijotti häneen silmät selkoselällään.

— Taivaan nimessä, mitä se sitten on? — kysyi hän käheällä äänellä. —

Tai oletko tullut ihkasten hulluksi?

— Ei minua mikään vaivaa. Kaiketi ihmisen on nähtävä nälkää, jotta

hänen silmänsä avautuisivat näkemään kaiken sellaisena kuin mitä se

todella on. Minä olen kaikissa tapauksissa kokenut asioita, joita en

luullut maailmassa olevankaan. Minä tiedän, mitä nainen on — niin, nyt

minä sen tiedän. —

Shorty aikoi sanoa jotakin ja hänen suupielistään ja silmiensä ilmeestä

saattoi huomata sen olevan jotakin kujeellista.

— Ei, parempi ettet sano mitään — huokasi Kit sävyisästi. — Siitä

asiasta et sinä ole perillä, mutta minä olen. —

Shorty antoi ajatuksilleen uuden suunnan. — Hm! Minun ei tarvitse olla

profeetta arvatakseni naisen nimen. Toiset ovat menneet kuivattamaan

Surprise laakea, mutta Joy Gastell sanoi, ettei hän halunnut mukaan

retkelle. Nyt hän samoilee Dawsonin ympäristössä ja odottaa tuonko

sinut palatessani mukanani. Ja hän on vannonut, että ellen sinua

tuo, niin myy hän kaiken omaisuutensa ja pestaa kokonaisen armeijan

aseellista väkeä ja marssii suoraa päätä Peuramaahan antaakseen

vanhalle Snassille ja koko hänen joukolleen oikein perinpohjaisen

opetuksen. Ja kunhan sinä nyt vain taltuttelet käpäliäsi muutaman

sekunnin ajan, niin kokoan minä kantamukset ja selviydyn kanssasi

matkaa jatkamaan. —