Kului lähes tunti, ennenkuin matkan päämäärä oli saavutettu. Ent.

kenraalin asuntona oli pieni yksikerroksinen kivitalo, suuren,

hyvinhoidetun puutarhan keskellä, joka nyt talvella näytti kuolleelta

ja autiolta paljaine puineen ja aidantasaan kokoontuneine

lumikinoksineen. Talo oli rakennettu vanhaan aateliskartano-tyyliin

runsaine koristuksineen, pienenpuoleisine ikkunoineen ja taiteellisesti

leikattuine ovineen. Pääovi oli avoinna, ja kursailematta työntäytyivät

punakaartilaiset ja heidän perässään vastavallankumouksellinen

seurueemme sisään, kulkivat eteishallin läpi, ja astuivat muutamaan

huoneeseen. Näky, joka heitä kohtasi, ei ollut tavallisimpia.

Huone oli alkujaan ollut keittiö, mutta nyt se näytti olevan myös

ruokasali, makuuhuone, kirjasto ja työhuone. Kahta seinää peittivät

valtavat kirjahyllyt, joilla oli joitakuita korukantisia teoksia,

taide-esineitä, tauluja, muutamia kuparisia keittoastioita, vanhoja

teräaseita, täytettyjä lintuja, kaikki sekaisin ja täydellisessä

epäjärjestyksessä. Muun osan huonetta täyttivät antiikkiset huonekalut,

pari sänkyä, pöytä, vaatteet. Nurkassa oli suuri keittiöuuni. Kaikki

oli yhteensullottua ja äärimmäisen ahdasta. Keskellä huonetta istui

kuluneessa nojatuolissa nuhrautuneeseen, arvomerkittömään sotilaspukuun

puettu vanhus valkoisine partoineen ja hiuksineen ja luisevine

käsineen. Hän ja lieden luona hääräilevä mustapukuinen nainen

hypähtivät molemmat pelästyneinä, kun näkivät punakaartilaiset

pistimineen. Kivinen riensi ensimäisenä puhumaan.

"Toimeenpaneva komitea on meidät määrännyt tänne asumaan", selitti hän

virallisesti, mutta rauhoittavasti. "Sanomme kiitoksemme urhoollisille

puna-armeijalaisille, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä. Toverit, voitte

poistua."

Luotuaan ensin ahnaan silmäyksen ryöstökelpoisiin esineisiin,

poistuivat punakaartilaiset pitemmittä puheitta ja seikkailijat jäivät

yksin isäntäväen kanssa. Maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi Kivinen

osoittamaan heille määrätyt huoneet. Mustapukuinen emäntä, jonka

liikkeistä ja kasvoista selvästi tunsi entiseksi vallasnaiseksi, lähti

opastamaan. Huoneet olivat talon puutarhanpuoleisessa nurkkauksessa,

kylmiä ja melkeinpä kalustamattomia. Kivinen kysyi halkoja ja ilmoitti,

että he kyllä maksavat niistä täyden korvauksen, ja sanojensa tueksi

ojensi hän suurehkon setelin emännälle. Nainen otti sen vastaan

ainoankaan ilmeen osoittamatta enempää kiitollisuutta kuin

hämmennystäkään. Koskela ja Cotter pistäytyivät hakemassa halkoja, ja

ennen pitkää roihusi iloinen valkea molemmissa uuneissa,

seikkailijoiden istuessa silti edelleenkin täysissä tamineissaan

muutamilla huojuvilla tuoleilla ja vanhanaikaisella sohvalla vaihtaen

arveluita ja otaksumia näkemästään ja kokemastaan. Kalustoa,

lukuunottamatta tuoleja, sohvaa, paria pöytää ja kolmea paljasta

rautasänkyä, ei ollut minkäänlaista, ja verhottomat ikkunat loivat

omituisen kolkon ja aution valaistuksen.

"Ihanaa, ihanaa!" tuumi Koskela hiukan pilkallisesti. "Muistuu

väkisinkin mieleen Aajoen taistelut."

"Joopa joo, ihanaa kyllä, mutta syöminen on semmoinen asia, jota en

ainakaan minä missään elämäntilaisuuksissa unhoita", pisti Kivinen

painavan proosallisesti väliin.

"Eläkäämme nyt aatteilla", nauroi Hoper, "kun kerran olemme aatteitten

valtakunnassa. Sillähän kai muutkin täällä elävät. Sillejä näkyi vain

kenraalinkin pöydällä."

"Totisesti siinä oli koko vallankumouksen kiertokulku pienoiskoossa.

Kenraali ahdettuna kaikkineen entiseen keittiöön, kirjat ja arvoesineet

myydyt, nälkä vieraana, lapset joko surmatut tai kaatuneet tai saavat

ansaita toimeentulonsa, opillisesta ja ehkä käytännöllisestä

sivistyksestään huolimatta, sanomalehtienmyyjinä, kantajina tai

tarjoilijoina. Mikä ääretön voimien tuhlaus! Insinöörit kantajina,

kenraalit sanomalehtienmyyjinä, lakimiehet tarjoilijoina! Ja,

'veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden' nimessä toteutetaan

yhdenvertaisuutta siten, että toisilta ryöstetään kaikki ja annetaan

toisten mielettömästi tuhlattavaksi. Joo, kenraali paistaa suolattuja

sillejä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, kiitollisena, jos

niitäkään on. No niin, yhdenvertaisuus kyllä toteutuu, nälkäinen

yhdenvertaisuus, vaikka en mene takaamaan, että monikaan tällaisen

yhdenvertaisuuden nauttija pitää sitä entistä erivertaisuutta

hituistakaan parempana", selvitti Kivinen käsityksiään.

"Hm, jos siirrymme käytännöllisempiin asioihin, niin lienee selvintä,

että laitamme tämän puolipakollisen asuntomme siedettävään kuntoon. Me

emme tarvitse muuta kuin hiukan vuodevaatteita, ja niitä lienee

kenraalilla, ellen aivan erehdy", ehdotti Cotter.

Ystävykset ryhtyivät toimeen, ja Kivinen liukkaan kielensä ja runsaan

kukkaronsa avulla sai epäluuloiselta isäntäväeltä hankituksi

tovereilleen ja itselleen vaatimattoman määrän tarpeellisia

vuodevaatteita, ja aina esteettistä vaikutusta silmälläpitäen myöskin

sievät ikkunaverhot, niin että parin tunnin kuluttua, kun oli hommattu

myös muutamia huonekaluja, olivat huoneet viihdyttävässä kunnossa.

Aloitettiin sotaneuvottelu, sytytettiin savukkeet, ja neljä

vastavallankumouksellista ryhtyi pohtimaan keinoja neuvostovallan

kukistamiseksi, osoittamatta vähintäkään kiitollisuutta samaisen

neuvostovallan heille hankkimasta asunnostakaan, kuten Kivinen

huomautti.

"Täällä nyt olemme emmekä muuta voi", aloitti Kivinen. "Jos menemme

järjestelmällisesti, niin on meidän otettava selko siitä n.s.

maailmankongressista ja edustusvelvollisuuksistamme. Täyttäkäämme ne

kunnialla. Mutta sitten, ja sen puolen toimintaamme voimme

ymmärrettävistä syistä pitää omana tietonamme, on meidän myöskin

saatava selville erinäisiä meitä huvittavia seikkoja, nimittäin

ulkomailla harjoitetun maanalaisen kiihoitustyön 'maanalaiset

toimitsijat', 'etappikartat' ja muut sellaiset. Kuka siellä?" karjaisi

Kivinen venäjäksi.

Ovi aukeni ja sisään livahti hymyilevä mieshenkilö pujopartoineen,

valkoisine kauluksineen ja kalvosimineen, kumarrellen ja pyydellen

ilmeillään ja eleillään anteeksi tunkeutumistaan.

"Anteeksi, toverit! Nimeni on Nosowkin, Ilja Fomitsh Nosowkin,

ulkomaisen valistustoimiston sihteeri. Sain kuulla toimeenpanevassa

komiteassa teidän muuttaneen tänne ja kiiruhdin, ymmärrettävästä

uteliaisuudesta, kun olemme eristetyt muusta maailmasta, teitä hiukan

puhuttelemaan. Asun tässä samassa talossa."

Liukkaana ja notkeana, oivallisena näytteenä luikertelevasta

venäläisestä, jäi mies seisomaan. Kivisen kasvoja kirkasti hetkisen

onnellinen ja hiukan viekas hymy, vaihtuakseen sitten äkkiä niin

sydämelliseen ja ihailevaan tervehdyshuudahdukseen, että muut,

vaikka olivatkin jonkunverran tottuneet Kivisen vaihteleviin

mielialoihin, hämmästyivät. Mutta sanomalehtimies puristeli

bolsheviikkivirkamiehen kättä ja sanat tulvivat hänen huuliltaan yhtenä

nopeana, käsittämättömänä virtana. Tuotapikaa oli koko seurue esitelty,

Kivinen tarjosi vieraalle oivallisia savukkeita ja pian istui

bolsheviikki kuin kotonaan vastavallankumouksellisten seurassa, Kivisen

elävästi, vilkkaasti ja kaunopuheisesti selittäessä bolshevismin

voittokulkua Euroopassa ja Ameriikassa, toiminnan voittoisaa

johdonmukaisuutta ja tarmoa, ja toisten ihaillen seuratessa

sanomalehtimiehen rajatonta mielikuvitusta ja sanavalmiutta.

Bolsheviikki hymyili ja kyseli, ja Kivinen vastasi.

Vähitellen, varovasti, johti Kivinen puheen maailmankongressiin ja sai

bolsbeviikilta kaikki haluamansa tiedot. Kun hän mainitsi jotakin

syömisestä, hypähti komisario ylös ja kutsui puolen tunnin kuluttua

koko seurueen päivälliselle omaan huoneeseensa. Hänellä oli palvelija,

ja pyydellen anteeksi, ettei hän ehkä voisi tarjota kaikkea, mitä

ulkomaalaiset saattoivat odottaa, vakuutti, että kylläisiksi he

voisivat kumminkin itsensä syödä. Kohteliaasti kumartaen liukui hän

huoneesta.

"Perhanan ankerias!" pääsi Koskelalta väkisinkin. "Mitä sinä oikein

tarkoitat tällä ylenpalttisella ystävyydelläsi?" kysyi hän Kiviseltä.

"Katsos, vaikka hän onkin ankerias, ei hän sittenkään liene niin

liukas, ettei kiinni saisi. Hän on 'ulkomaisen valistustoimiston'

sihteeri, siis 'maanalaisten' pääjohtajia! Totisesti, kaitselmus suosii

sanomalehtimiehiä. Minä rohkenen arvella, että meille tulee herra

Nenäkkäästä vielä paljon hyötyä."

20.

Herra Nenäkkään loistavien ominaisuuksien vuoksi saa Kivinen tietää,

mihin Edisonin keksimää korttijärjestelmää käytetään punaisessa

Moskovassa.

Kun seikkailijat palasivat bolsheviikkivirkailijan olosuhteisiin

katsoen suorastaan ylelliseltä päivälliseltä, hykerteli Kivinen käsiään

mielihyvästä ja vihelteli iloista operettisävelmää, joka ei

vähimmässäkään määrin soveltunut vakavalle diplomaatille ja

vallankumoukselliselle toimihenkilölle, jollaisena sanomalehtimiehemme

oli menestyksellä esiintynyt päivällisen aikana.

"Mainiota! Loistavaa! Herra Nosowkin-Nenäkäs on erinomainen, suorastaan

verraton! Tyhmä, mutta sitä hän ei tiedä. Kunnianhimoinen ja itserakas,

mutta sitä hän ei huomaa! Utelias, sitä me käytämme hyväksemme! Hiukan

nautinnonhimoinen, me koetamme tyydyttää! Summa summarum: juuri

semmoinen mies kuin me voimme toivoa 'ulkomaisen valistustoimiston'

sihteeriksi!"

Ja Kivinen heittäytyi vähääkään varomatta iänikuiseen nojatuoliin,

mutta sanomalehtimiehille ominaisen onnellisen kaitselmuksen ansioksi

ei tuoli kuitenkaan hajonnut alkutekijöihinsä. Muu seurue tuijotti

hymyilevää Kivistä hiukan epäilevänä.

"Kuuleppas, Kivinen! Minä ymmärrän yhtä ja toista, ja varsinkin sitä

toista, mutta sinun viimeaikainen käyttäytymisesi alkaa herättää

minussa erityiseen suuntaan käypiä otaksumia, jotka vahvistuvat

vahvistumistaan", pisteli Koskela puoleksi tosissaan, mutta

sanomalehtineekeri heilautti käsiään ja virkkoi slaavilaisen

välinpitämättömästi:

"Soromnoo, soromnoo, poikaseni! Anna otaksumiesi vahvistua. Minun

otaksumani alkavat olla jo täysin vahvoja, ja minulla on sellainen

kaino luulo, että matkamme onnistuu ja päämäärät saavutetaan. Muuten",

ja Kivinen heilautti jalkansa mukavampaan asentoon, "minä lähden ensi

yönä 'Edeniin' herra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella.

Hitto soikoon, täytyyhän toki huvitellakin. Niin no, herra

Nenäkäs tuntuu olevan sangen ihastunut yölaulajiin ja muutamiin

'proletaaritanssijattariin'. Ihailkoon niitä. Mutta minäkin aion

huvitella. Omalla tavallani."

Ja Kivinen iski kiusoittavasti silmää seikkailijaseurueelle. Koskela

naurahti, mutta sulki suunsa. Kivinen saattoi toisinaan olla hiukan

mystillinen.

"Ja nyt skruuville!" ehdotti Cotter, ja muutaman hetken kuluttua oli

koko vastavallankumouksellinen seurue syventynyt tutkimaan neljän

kuninkaan kirjaa.

Kivinen siisti juuri itseään, kun herra Nosowkin koputti ovelle ja

ilmoitti auton odottavan. Väsymystään valittaen oli muu seurue Kivisen

neuvosta kieltäytynyt lähtemästä yökahvilaan, päättäen kuitenkin

kaikessa hiljaisuudessa pistäytyä herra Audhonin luona heti kun

huvittelijat olisivat poistuneet. Sanomalehtimies oli muutaman hetken

kuluttua valmis ja lähti luoden iloisen silmäyksen muuhun seurueeseen

salaa Nosowkinilta.

Auto hurahti liikkeelle ja lumi tuprusi sen ympärillä sakeana pilvenä.

"Huh, vallankumous ei ole helppoa!" huoahti bolsheviikki

itsetiedottoman koomillisesti, heittäytyessään auton pehmeille

istuimille.

Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi valaistun ovikäytävän

eteen, molemmat miehet hyppäsivät pois ja astuivat kahvilahotelliin.

Kivinen tunsi pettyneensä, sillä jo ensi silmäyksellä huomasi

vallankumouksen ja bolshevistisen diktatuurin vaikuttaneen

mullistavasti hotellielämäänkin. Kaikki oli alastoman yksinkertaista ja

niukkaa, pöydät ilman valkeita liinoja, tarjoilijat vähemmän

miellyttäviä ja korttiannokset surkeita. Mutta Nosowkin-Nenäkäs hymyili

itsetietoisesti, kulki parin huoneen läpi ja avasi oven, johon oli

kirjoitettu: Konttori. Hovimestari näyttäytyi oviaukossa, mutta

tunnettuaan Nosowkinin kumarsi syvään ja laski seurueen menemään.

Kuljettuaan pitkän hallin läpi avasi hovimestari taas oven ja johti

heidät ylellisesti, itämaisen loisteliaasti koristettuun ja

kalustettuun hotellisaliin, jossa jouhiorkesteri takalavalla

parhaillaan soitti jotakin surumielisen tulista ja kiehtovaa venäläistä

kappaletta. Tämä oli siis niitä salahotelleja, joita pidettiin yllä

bolsheviikkijohtajain tieten ja suosiollisella myötävaikutuksellakin ja

joissa satumaisista hinnoista saattoi olla ja elää kuin entisinä

rauhanpäivinä.

Jätettyään vaatteensa hovimestarin haltuun astuivat miehet saliin, joka

oli jo miltei täysi. Nosowkin tervehti useita, milloin alentuvaisesti

hymyillen, milloin notkeasti ja kunnioittavasti kumartaen.

Bolshevikkien virkakoneiston keskuudessa ei toverillisuudesta, paitsi

julkisissa puheissa, ollut paljonkaan tietoa.

He istuutuivat vapaan nurkkapöydän ääreen ja tilasivat. Muutaman hetken

kuluttua ilmestyi pöytään ylellinen illallinen kaikkine mahdollisine

ruokalajeineen ja erikoisuuksineen, pullo "vanhaa nikolajewskoita" ja

muutakin. Herra Nosowkin loisti herkuttelijan tyytyväisyydestä.

"Niin, katsokaas, vallankumous ei ole helppoa, mutta täytyy suoda sen

esitaistelijoille joitakin etuoikeuksia. Ja ettei näistäkään

viattomista huvituksista saataisi aihetta vastavallankumoukselliseen

propagandaan, pidetään kaikki salassa. Maljanne!" Ja Nosowkin kulautti,

Kivisen hiukan maistaessa.

Ohjelma, cabaret ja varieté, jatkui. Esiintyi tanssijattaria, jotka

tanssivat "proletaaritansseja", mutta nämä eivät missään suhteessa

eronneet entisistä tansseista. Vain nimi oli muutettu. Sali raikui

suosionosoituksista. Mieliala alkoi kohota. Kivinen piti kaikkea

tarkoin silmällä, mutta jatkoi samalla terävää keskusteluaan Nosowkinin

kanssa. Bolsheviikki tuli yhä vapaammaksi.

"Tarkoitustenne malja!" esitti Nosowkin, ja empimättä tyhjensi Kivinen

omansa, hirtehishuumorinen väike silmissään.

Lavalle astui nyt pari tyttöstä, jotka alkoivat laulaa. Melu salissa

vaikeni heti. Laulut olivat yksinkertaisia kansanlauluja, naivin

liikuttavia, mutta verisen järjestelmän veriset johtajat kuuntelivat

niitä henkeään pidättäen, nauttien niiden sairaaloisesta

surumielisyydestä, toivottomuudesta ja alistuvaisuudesta. Laulu tehoaa

aina Venäjällä, aina on surumielisten kansanlaulujen esittäjättärillä

ihailijoita, ja muuttukootpa ulkonaiset olot minkälaisiksi tahansa,

niin samat laulut kaikuvat niin tsaarivallan aikuisissa kahviloissa

kuin punaisissakin hotelleissa.

Herra Nosowkin tunsi itsensä heltyneeksi.

"Onneton Venäjä! Mutta olkoon, me luomme sille tulevaisuuden, me!

Teidän avullanne!" Ja taas kallisti bolsheviikki, mutta Kivinen osasi

taidon juottaa ja olla itse juomatta.

"Te luotatte meihin?" kysyi hän.

"Tietysti!" vastasi Nosowkin. "Siihen me perustamme kaikki toiveemme.

Joko -- tahi! Muuta vaihtoehtoa ei ole. Joko maailmanvallankumous tai

vastavallankumouksen voitto. Me ponnistamme kaikki voimamme, ja

minä voin vakuuttaa, että ulkomainen toimintamme on hyvin ja

johdonmukaisesti järjestetty."

"Epäilemättä!" saattoi Kivinen kokemuksestaan vahvistaa. "Mikä on

perussuunnitelma?"

"Asiamiesverkko. Siitä riippuu kaikki. Ja se onkin mainio. Meillä on

rahaa ja meillä on miehiä."

"Millä pidätte järjestyksessä asiamiesverkkoa? Sehän on jättiläismäinen

työ."

"Ei niinkään suuri kuin saattaisi luulla. Me käytämme

korttijärjestelmää. Hahhaa, eipä Edison arvannut sitä keksiessään,

mihin sitä vielä käytetään."

"No eipä varmastikaan", nauroi Kivinen sekä ulkonaisesti että

sisäisesti. "Toiminta on siis täysin järjestelmällisellä, vakavalla

pohjalla?"

"Täydellisesti. Muuten, tehän voittekin pistäytyä jonakin päivänä

katsastamassa minun työmaatani. Takaan, että voin näyttää jotain

mielenkiintoistakin. Maljanne!"

Kivisen sydän aivan kuin pysähtyi. Tätä hän ei ollut saattanut odottaa.

Hänen tarkoituksenaan oli ollut saada suostumaan Nosowkin hänen

pyyntöönsä saada käydä katsomassa "valistustoimistoa", mutta nyt

pyysikin tämä itse. Kivinen huomasi, että asiat alkoivat luistaa.

Kolmen päivän kuluttua olisi maailmankongressi. Se kestäisi viikon

verran. No niin, kahdessa viikossa ehtisi paljon.

Yökahvilassa jatkui cabaret-ohjelman suoritus ja herra Nosowkin alkoi

laulaa, Kivisen innokkaasti taputtaessa käsiään.

20.

Koskela valmistautuu esiintymään puhujana ja turvautuu epärehellisiin

keinoihin.

"Proosalliset ihmiset väittävät, ettei maailmassa tapahdu mitään

ihmeellistä, mutta minä ainakin uskallan olla hiukan toista mieltä",

lausui Koskela katsellen kuinka miss Maryn kynä luisti paperilla.

"Mitä te tällä hetkellä pidätte ihmeellisimpänä?" kysyi Mary katsettaan

kohottamatta.

"Sitä, mitä te juuri nyt teette", vastasi Koskela hymyillen.

"Eikö teille sitten milloinkaan ole kukaan nainen kirjoittanut?" pisti

Mary kaksimielisesti.

"No eipä juuri. Ja kaikkein vähimmin bolshevistista kiihoituspuhetta.

Onko teistä aivan luonnollista ja tämän maailmanjärjestyksen mukaista,

että englantilaisen diplomaatin tytär kirjoittaa Moskovassa

suomalaiselle jääkärille bolshevistista kiihoituspuhetta venäjäksi?"

"Minä olen saanut tottua niin paljoon, etten hämmästy enää mistään",

lausui miss Mary pikkuvanhan itsetietoisuudella.

"Hahhaa, te näyttelette mainiosti. Voisi luulla, että tuo elämään

kyllästynyt sävy on teille todellakin ominaista. Mutta, uskokaa minua,

kaikista kärsimyksistä ja sielunjännityksestä huolimatta te ette ole

menettänyt uskoanne elämään. Nuoruuden joustavuus auttaa."

"Elämään? Pidättekö tätä elämänä, tätä alituista odotusta, tätä

jännitystä, tätä pelkoa ja tätä toimettomuutta! Odotat, et tiedä mitä,

toivot kaikkea mahdollista, pelkäät kaikkea. Tämä ei ole elämää, vaan

hiljaista nääntymyskuolemaa."

"Sen myönnän, mutta väitän edelleenkin, ettei teissä kaikesta

huolimatta ole elämään kyllästymistä. Jos pääsisitte Ameriikkaan,

Kalliovuorille, preerioille, New-Yorkiin..."

"Oi, älkää maalatko!" Ja miss Maryn pitkät silmäripset täyttyivät

väkisinkin kyyneleistä.

"Pyydän todellakin anteeksi..." Koskelan ääni vapisi.

"Ei mitään, minä olen toisinaan hiukan hermostunut." Ja silmäten

jääkäriä veitikkamaisesti, jatkoi hän iloisesti: "Muuten, eikö liene

parempi, että puheenne valmistuisi pian...?"

"Häiritseekö ehkä läsnäoloni...?" kiirehti Koskela kysymään.

"Ei mitenkään, mutta katsokaas, kun te koetatte huvittaa minua, niin

minä kuuntelen... ja... ja kirjoitus ei edisty."

Koskela naurahti ja siirtyi ikkunan luo, ja miss Mary painoi punastuvat

kasvonsa papereihin. Kuului vain kynän rapina.

Ystävyksien oli seuraavana päivänä esiinnyttävä bolsheviikkien

kongressissa, ja melkein viime hetkellä oli Kivinen huomannut, että

kaiken todennäköisyyden mukaan täytyi heidänkin puhua. Niin äärimmäisen

huvittavalta kuin tämä ajatus tuntuikin, oli sillä vähemmänkin hauska

puoli. Mistä he puhuisivat? Kivinen kyllä vielä selviytyisi, mutta

muut. Ja niinpä piti Kivisen laatia puheluonnokset kaikille. Koskela,

jonka venäjän-taito oli huonoin, turvautui miss Maryyn, joka ilmaisikin

olevansa halukas auttamaan. Ja niinpä jääkäri odotti nyt ensimäistä

puhettaan sikaaria tupruutellen, samalla kuin muu seurue hikoili

kovassa kirjoitustyössä.

Kului lähes tunti, eikä Koskela häirinnyt viehättävää kirjoittajatarta

ainoallakaan sanalla. Miss Mary kirjoitti, pyyhki ja kirjoitti

uudelleen, luki ja korjaili, ja ilmoitti viimein vaatimattomasti, että

kirjoitus oli valmis. Innokkaasti tarttui jääkäri paperipinkkaan ja

syventyi lukemaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän parempaa puhetta

olisi saattanut toivoakaan. Ellei se nyt herättäisikään erikoista

huomiota kongressissa, jota hän tietenkin tahtoi kaikin mokomin

välttää, niin ei sitä voitaisi aavistaa minkään syrjäisenkään työksi.

Sen henki ja tyyli oli aitobolshevistista, räikeää ja lennokasta.

Kiitollisena hän puristi missin kättä.

"Tämä on mainio. Minä en olisi ikinä kyennyt tällaista laatimaan. Minä

olen tottunut käyttämään hiukan jykevämpiä työvälineitä kuin kynää."

"Kertokaahan jotakin itsestänne!" Tytön äänessä helähti jännittynyt

odotus.

"Minä olen niin huono kertomaan, mutta voinhan yrittää."

Jääkäri alkoi kertoa, kuivasti ja virallisesti, kuin olisi antanut

päiväraporttia komppaniastaan, mutta miss Mary seurasi yhä kasvavalla

mielenkiinnolla elämäntarinaa, joka kaikesta huolimatta, vaikka se

esitettiinkin lyhyesti ja pääkohdittain, oli suurta satua alusta

alkaen. Kun kertoja toisin paikoin tahallisesti sivuutti jotakin, kysyi

tyttö, ja jääkärin oli vastattava. Niin vieri ohitse lapsuus ja

nuoruus, leikit metsissä ja vaahtoavan meren rannoilla, purjehdusmatkat

ja koulunkäynnit, sitten seikkailurikas matka Saksaan, Lockstädter

Lagerin vaikeudet, rintamapalvelus, komennusmatkat, Suomen vapaussota

ja viimeksi nykyinen huimanrohkea maailmanmatka.

"Te olette paljon nähnyt", virkkoi miss miettiväisenä, kun Koskela

lopetti.

"Hiukan."

"Olette tavannut paljon ihmisiä?"

"Kohtalaisesti."

"Teistä ei mikään ole enää ihmeellistä, te ette mistään hämmästy?"

"Päinvastoin. Juurihan sanoin, että elämä on ihmeellistä."

"Pidättekö tänne meidän luoksemme tuloanne myöskin ihmeellisenä?"

"Tietysti", nauroi Koskela ja lisäsi: "ja etenkin sitä, että te olette

minulle kirjoittanut bolshevistisen puheen. Muuten, anteeksi suora

kysymys, ihailetteko sotilaita?"

"En." Tytön äänessä kalskahti teräs. "Minä en ihaile en sotilaita enkä

valtiomiehiä, en kivityöläisiä enkä kirjatoukkia, mutta kyllä miehiä,

olkootpa ne sitten sotilaita tai puotipalvelijoita. Ja te olette

kaikesta päättäen mies!" iski miss Mary reippaasti ja luontevasti.

Jääkäri hämmästyi todellakin hiukan. -- "Te siis ihailette minua?"

kysyi hän nauraen.

"Kuten jo sanoin. Luuletteko, etten uskalla sitä tunnustaa. Mutta älkää

kuvitelko mitään enempää." Miss Maryn ääni oli ylimielisen varma, isku

hyvin tähdätty, mutta se osui sittenkin harhaan.

"Mitä minun sitten pitäisi kuvitella?" kysyi Koskela viattoman

kylmästi. Miss Mary punastui, ei vastannut mitään ja kiirehti "teetä

laittamaan", kuten hän jotakin sopersi.

Jääkäri hymyili tyynenä. Miss oli aito ameriikkalainen, suora ja

rohkea, ja hänen viittauksensa, jos kohta jääkäri olikin hänet

nolannut, selvä. Koskela oli liian silmäänpistävästi näyttänyt

ihastuksensa, ja Kivinen oli pilaillut liikaa. Tyttö oli odottanut ja

sitten kostanut, mutta jääkäri toivoi vain hiljaa, että hänenkin

viimeinen kysymyksensä olisi ollut kosto. Jääkäri ei vielä kertaakaan

ollut rakastunut, mutta nyt hän kylläkin oli ihastunut. Kivisen

käsityksiä ei hän ryhtyisi oikomaan. Jokainen sai ajatella mitä halusi.

Mary kattoi pöydän, veti verhot ikkunoiden eteen ja sytytti lampun,

jonka himmeä varjostin loi huoneeseen miellyttävän rauhallisen ja

kodikkaan tunnelman. Kevyellä päännyökkäyksellä hän pyysi Koskelaa

teelle.

"Kuinka kauan te aiotte viipyä täällä Moskovassa?" kysyi miss Mary, ja

ääni kuulosti odottavalta.

"En voi varmasti sanoa. Kaksi viikkoa korkeintaan."

"Ja sillä aikaa luulette saavanne 'työnne' suoritetuksi?"

"Niin, tai sitten emme saa milloinkaan. Emmekä milloinkaan myöskään

lähde takaisin."

Miss Mary liikahti levottomasti.

"Teidän 'työnne' on vaarallista?" kysyi hän.

"Jossakin määrin. Mutta mitäs siitä. Kun kerran siihen ryhdyimme, niin

suoritamme sen loppuun. Ja sitten länteen."

"Millä tavalla?"

"En tiedä vielä. Se päätetään 'Kansainvälisen Antibolshevistisen

Valkoarmeijan' esikunnan täysi-istunnossa."

"Mutta jos tehtävänne ei onnistu?" kyseli tyttö itsepäisesti.

"Sitten meidän maallinen vaelluksemme päättyy johonkin hiekkakuoppaan

Moskovan läheisyydessä."

"Niin ei saa käydä. Te olette liian hyvä mies sellaiseen."

"Todellako?" Koskelan ääni tuntui pilkalliselta. "Katsokaas, minä en

kuvittele enkä tule milloinkaan kuvittelemaan mitään sellaista, että

joku, esimerkiksi _te_, surisitte minua."

Miss Mary puraisi huultaan. "Mutta me, isä ja minä, perustamme teihin

viimeisen toivomme päästä lähtemään täältä."

"Niin, siitä olemme puhuneet, ja päättäneet ottaa teidät mukaamme.

Uskallatteko seurata meitä?"

"Kyllä, kun te olette mukana!" vastasi miss Mary.

"Kiitos imartelusta, mutta minussa ei ole eikä milloinkaan tule

olemaankaan mitään kuvittelemista."

Maanalaiset: Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta · 第 14 / 17 段