kenraalin asuntona oli pieni yksikerroksinen kivitalo, suuren,
hyvinhoidetun puutarhan keskellä, joka nyt talvella näytti kuolleelta
ja autiolta paljaine puineen ja aidantasaan kokoontuneine
lumikinoksineen. Talo oli rakennettu vanhaan aateliskartano-tyyliin
runsaine koristuksineen, pienenpuoleisine ikkunoineen ja taiteellisesti
leikattuine ovineen. Pääovi oli avoinna, ja kursailematta työntäytyivät
punakaartilaiset ja heidän perässään vastavallankumouksellinen
seurueemme sisään, kulkivat eteishallin läpi, ja astuivat muutamaan
huoneeseen. Näky, joka heitä kohtasi, ei ollut tavallisimpia.
Huone oli alkujaan ollut keittiö, mutta nyt se näytti olevan myös
ruokasali, makuuhuone, kirjasto ja työhuone. Kahta seinää peittivät
valtavat kirjahyllyt, joilla oli joitakuita korukantisia teoksia,
taide-esineitä, tauluja, muutamia kuparisia keittoastioita, vanhoja
teräaseita, täytettyjä lintuja, kaikki sekaisin ja täydellisessä
epäjärjestyksessä. Muun osan huonetta täyttivät antiikkiset huonekalut,
pari sänkyä, pöytä, vaatteet. Nurkassa oli suuri keittiöuuni. Kaikki
oli yhteensullottua ja äärimmäisen ahdasta. Keskellä huonetta istui
kuluneessa nojatuolissa nuhrautuneeseen, arvomerkittömään sotilaspukuun
puettu vanhus valkoisine partoineen ja hiuksineen ja luisevine
käsineen. Hän ja lieden luona hääräilevä mustapukuinen nainen
hypähtivät molemmat pelästyneinä, kun näkivät punakaartilaiset
pistimineen. Kivinen riensi ensimäisenä puhumaan.
"Toimeenpaneva komitea on meidät määrännyt tänne asumaan", selitti hän
virallisesti, mutta rauhoittavasti. "Sanomme kiitoksemme urhoollisille
puna-armeijalaisille, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä. Toverit, voitte
poistua."
Luotuaan ensin ahnaan silmäyksen ryöstökelpoisiin esineisiin,
poistuivat punakaartilaiset pitemmittä puheitta ja seikkailijat jäivät
yksin isäntäväen kanssa. Maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi Kivinen
osoittamaan heille määrätyt huoneet. Mustapukuinen emäntä, jonka
liikkeistä ja kasvoista selvästi tunsi entiseksi vallasnaiseksi, lähti
opastamaan. Huoneet olivat talon puutarhanpuoleisessa nurkkauksessa,
kylmiä ja melkeinpä kalustamattomia. Kivinen kysyi halkoja ja ilmoitti,
että he kyllä maksavat niistä täyden korvauksen, ja sanojensa tueksi
ojensi hän suurehkon setelin emännälle. Nainen otti sen vastaan
ainoankaan ilmeen osoittamatta enempää kiitollisuutta kuin
hämmennystäkään. Koskela ja Cotter pistäytyivät hakemassa halkoja, ja
ennen pitkää roihusi iloinen valkea molemmissa uuneissa,
seikkailijoiden istuessa silti edelleenkin täysissä tamineissaan
muutamilla huojuvilla tuoleilla ja vanhanaikaisella sohvalla vaihtaen
arveluita ja otaksumia näkemästään ja kokemastaan. Kalustoa,
lukuunottamatta tuoleja, sohvaa, paria pöytää ja kolmea paljasta
rautasänkyä, ei ollut minkäänlaista, ja verhottomat ikkunat loivat
omituisen kolkon ja aution valaistuksen.
"Ihanaa, ihanaa!" tuumi Koskela hiukan pilkallisesti. "Muistuu
väkisinkin mieleen Aajoen taistelut."
"Joopa joo, ihanaa kyllä, mutta syöminen on semmoinen asia, jota en
ainakaan minä missään elämäntilaisuuksissa unhoita", pisti Kivinen
painavan proosallisesti väliin.
"Eläkäämme nyt aatteilla", nauroi Hoper, "kun kerran olemme aatteitten
valtakunnassa. Sillähän kai muutkin täällä elävät. Sillejä näkyi vain
kenraalinkin pöydällä."
"Totisesti siinä oli koko vallankumouksen kiertokulku pienoiskoossa.
Kenraali ahdettuna kaikkineen entiseen keittiöön, kirjat ja arvoesineet
myydyt, nälkä vieraana, lapset joko surmatut tai kaatuneet tai saavat
ansaita toimeentulonsa, opillisesta ja ehkä käytännöllisestä
sivistyksestään huolimatta, sanomalehtienmyyjinä, kantajina tai
tarjoilijoina. Mikä ääretön voimien tuhlaus! Insinöörit kantajina,
kenraalit sanomalehtienmyyjinä, lakimiehet tarjoilijoina! Ja,
'veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden' nimessä toteutetaan
yhdenvertaisuutta siten, että toisilta ryöstetään kaikki ja annetaan
toisten mielettömästi tuhlattavaksi. Joo, kenraali paistaa suolattuja
sillejä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, kiitollisena, jos
niitäkään on. No niin, yhdenvertaisuus kyllä toteutuu, nälkäinen
yhdenvertaisuus, vaikka en mene takaamaan, että monikaan tällaisen
yhdenvertaisuuden nauttija pitää sitä entistä erivertaisuutta
hituistakaan parempana", selvitti Kivinen käsityksiään.
"Hm, jos siirrymme käytännöllisempiin asioihin, niin lienee selvintä,
että laitamme tämän puolipakollisen asuntomme siedettävään kuntoon. Me
emme tarvitse muuta kuin hiukan vuodevaatteita, ja niitä lienee
kenraalilla, ellen aivan erehdy", ehdotti Cotter.
Ystävykset ryhtyivät toimeen, ja Kivinen liukkaan kielensä ja runsaan
kukkaronsa avulla sai epäluuloiselta isäntäväeltä hankituksi
tovereilleen ja itselleen vaatimattoman määrän tarpeellisia
vuodevaatteita, ja aina esteettistä vaikutusta silmälläpitäen myöskin
sievät ikkunaverhot, niin että parin tunnin kuluttua, kun oli hommattu
myös muutamia huonekaluja, olivat huoneet viihdyttävässä kunnossa.
Aloitettiin sotaneuvottelu, sytytettiin savukkeet, ja neljä
vastavallankumouksellista ryhtyi pohtimaan keinoja neuvostovallan
kukistamiseksi, osoittamatta vähintäkään kiitollisuutta samaisen
neuvostovallan heille hankkimasta asunnostakaan, kuten Kivinen
huomautti.
"Täällä nyt olemme emmekä muuta voi", aloitti Kivinen. "Jos menemme
järjestelmällisesti, niin on meidän otettava selko siitä n.s.
maailmankongressista ja edustusvelvollisuuksistamme. Täyttäkäämme ne
kunnialla. Mutta sitten, ja sen puolen toimintaamme voimme
ymmärrettävistä syistä pitää omana tietonamme, on meidän myöskin
saatava selville erinäisiä meitä huvittavia seikkoja, nimittäin
ulkomailla harjoitetun maanalaisen kiihoitustyön 'maanalaiset
toimitsijat', 'etappikartat' ja muut sellaiset. Kuka siellä?" karjaisi
Kivinen venäjäksi.
Ovi aukeni ja sisään livahti hymyilevä mieshenkilö pujopartoineen,
valkoisine kauluksineen ja kalvosimineen, kumarrellen ja pyydellen
ilmeillään ja eleillään anteeksi tunkeutumistaan.
"Anteeksi, toverit! Nimeni on Nosowkin, Ilja Fomitsh Nosowkin,
ulkomaisen valistustoimiston sihteeri. Sain kuulla toimeenpanevassa
komiteassa teidän muuttaneen tänne ja kiiruhdin, ymmärrettävästä
uteliaisuudesta, kun olemme eristetyt muusta maailmasta, teitä hiukan
puhuttelemaan. Asun tässä samassa talossa."
Liukkaana ja notkeana, oivallisena näytteenä luikertelevasta
venäläisestä, jäi mies seisomaan. Kivisen kasvoja kirkasti hetkisen
onnellinen ja hiukan viekas hymy, vaihtuakseen sitten äkkiä niin
sydämelliseen ja ihailevaan tervehdyshuudahdukseen, että muut,
vaikka olivatkin jonkunverran tottuneet Kivisen vaihteleviin
mielialoihin, hämmästyivät. Mutta sanomalehtimies puristeli
bolsheviikkivirkamiehen kättä ja sanat tulvivat hänen huuliltaan yhtenä
nopeana, käsittämättömänä virtana. Tuotapikaa oli koko seurue esitelty,
Kivinen tarjosi vieraalle oivallisia savukkeita ja pian istui
bolsheviikki kuin kotonaan vastavallankumouksellisten seurassa, Kivisen
elävästi, vilkkaasti ja kaunopuheisesti selittäessä bolshevismin
voittokulkua Euroopassa ja Ameriikassa, toiminnan voittoisaa
johdonmukaisuutta ja tarmoa, ja toisten ihaillen seuratessa
sanomalehtimiehen rajatonta mielikuvitusta ja sanavalmiutta.
Bolsheviikki hymyili ja kyseli, ja Kivinen vastasi.
Vähitellen, varovasti, johti Kivinen puheen maailmankongressiin ja sai
bolsbeviikilta kaikki haluamansa tiedot. Kun hän mainitsi jotakin
syömisestä, hypähti komisario ylös ja kutsui puolen tunnin kuluttua
koko seurueen päivälliselle omaan huoneeseensa. Hänellä oli palvelija,
ja pyydellen anteeksi, ettei hän ehkä voisi tarjota kaikkea, mitä
ulkomaalaiset saattoivat odottaa, vakuutti, että kylläisiksi he
voisivat kumminkin itsensä syödä. Kohteliaasti kumartaen liukui hän
huoneesta.
"Perhanan ankerias!" pääsi Koskelalta väkisinkin. "Mitä sinä oikein
tarkoitat tällä ylenpalttisella ystävyydelläsi?" kysyi hän Kiviseltä.
"Katsos, vaikka hän onkin ankerias, ei hän sittenkään liene niin
liukas, ettei kiinni saisi. Hän on 'ulkomaisen valistustoimiston'
sihteeri, siis 'maanalaisten' pääjohtajia! Totisesti, kaitselmus suosii
sanomalehtimiehiä. Minä rohkenen arvella, että meille tulee herra
Nenäkkäästä vielä paljon hyötyä."
20.
Herra Nenäkkään loistavien ominaisuuksien vuoksi saa Kivinen tietää,
mihin Edisonin keksimää korttijärjestelmää käytetään punaisessa
Moskovassa.
Kun seikkailijat palasivat bolsheviikkivirkailijan olosuhteisiin
katsoen suorastaan ylelliseltä päivälliseltä, hykerteli Kivinen käsiään
mielihyvästä ja vihelteli iloista operettisävelmää, joka ei
vähimmässäkään määrin soveltunut vakavalle diplomaatille ja
vallankumoukselliselle toimihenkilölle, jollaisena sanomalehtimiehemme
oli menestyksellä esiintynyt päivällisen aikana.
"Mainiota! Loistavaa! Herra Nosowkin-Nenäkäs on erinomainen, suorastaan
verraton! Tyhmä, mutta sitä hän ei tiedä. Kunnianhimoinen ja itserakas,
mutta sitä hän ei huomaa! Utelias, sitä me käytämme hyväksemme! Hiukan
nautinnonhimoinen, me koetamme tyydyttää! Summa summarum: juuri
semmoinen mies kuin me voimme toivoa 'ulkomaisen valistustoimiston'
sihteeriksi!"
Ja Kivinen heittäytyi vähääkään varomatta iänikuiseen nojatuoliin,
mutta sanomalehtimiehille ominaisen onnellisen kaitselmuksen ansioksi
ei tuoli kuitenkaan hajonnut alkutekijöihinsä. Muu seurue tuijotti
hymyilevää Kivistä hiukan epäilevänä.
"Kuuleppas, Kivinen! Minä ymmärrän yhtä ja toista, ja varsinkin sitä
toista, mutta sinun viimeaikainen käyttäytymisesi alkaa herättää
minussa erityiseen suuntaan käypiä otaksumia, jotka vahvistuvat
vahvistumistaan", pisteli Koskela puoleksi tosissaan, mutta
sanomalehtineekeri heilautti käsiään ja virkkoi slaavilaisen
välinpitämättömästi:
"Soromnoo, soromnoo, poikaseni! Anna otaksumiesi vahvistua. Minun
otaksumani alkavat olla jo täysin vahvoja, ja minulla on sellainen
kaino luulo, että matkamme onnistuu ja päämäärät saavutetaan. Muuten",
ja Kivinen heilautti jalkansa mukavampaan asentoon, "minä lähden ensi
yönä 'Edeniin' herra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella.
Hitto soikoon, täytyyhän toki huvitellakin. Niin no, herra
Nenäkäs tuntuu olevan sangen ihastunut yölaulajiin ja muutamiin
'proletaaritanssijattariin'. Ihailkoon niitä. Mutta minäkin aion
huvitella. Omalla tavallani."
Ja Kivinen iski kiusoittavasti silmää seikkailijaseurueelle. Koskela
naurahti, mutta sulki suunsa. Kivinen saattoi toisinaan olla hiukan
mystillinen.
"Ja nyt skruuville!" ehdotti Cotter, ja muutaman hetken kuluttua oli
koko vastavallankumouksellinen seurue syventynyt tutkimaan neljän
kuninkaan kirjaa.
Kivinen siisti juuri itseään, kun herra Nosowkin koputti ovelle ja
ilmoitti auton odottavan. Väsymystään valittaen oli muu seurue Kivisen
neuvosta kieltäytynyt lähtemästä yökahvilaan, päättäen kuitenkin
kaikessa hiljaisuudessa pistäytyä herra Audhonin luona heti kun
huvittelijat olisivat poistuneet. Sanomalehtimies oli muutaman hetken
kuluttua valmis ja lähti luoden iloisen silmäyksen muuhun seurueeseen
salaa Nosowkinilta.
Auto hurahti liikkeelle ja lumi tuprusi sen ympärillä sakeana pilvenä.
"Huh, vallankumous ei ole helppoa!" huoahti bolsheviikki
itsetiedottoman koomillisesti, heittäytyessään auton pehmeille
istuimille.
Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi valaistun ovikäytävän
eteen, molemmat miehet hyppäsivät pois ja astuivat kahvilahotelliin.
Kivinen tunsi pettyneensä, sillä jo ensi silmäyksellä huomasi
vallankumouksen ja bolshevistisen diktatuurin vaikuttaneen
mullistavasti hotellielämäänkin. Kaikki oli alastoman yksinkertaista ja
niukkaa, pöydät ilman valkeita liinoja, tarjoilijat vähemmän
miellyttäviä ja korttiannokset surkeita. Mutta Nosowkin-Nenäkäs hymyili
itsetietoisesti, kulki parin huoneen läpi ja avasi oven, johon oli
kirjoitettu: Konttori. Hovimestari näyttäytyi oviaukossa, mutta
tunnettuaan Nosowkinin kumarsi syvään ja laski seurueen menemään.
Kuljettuaan pitkän hallin läpi avasi hovimestari taas oven ja johti
heidät ylellisesti, itämaisen loisteliaasti koristettuun ja
kalustettuun hotellisaliin, jossa jouhiorkesteri takalavalla
parhaillaan soitti jotakin surumielisen tulista ja kiehtovaa venäläistä
kappaletta. Tämä oli siis niitä salahotelleja, joita pidettiin yllä
bolsheviikkijohtajain tieten ja suosiollisella myötävaikutuksellakin ja
joissa satumaisista hinnoista saattoi olla ja elää kuin entisinä
rauhanpäivinä.
Jätettyään vaatteensa hovimestarin haltuun astuivat miehet saliin, joka
oli jo miltei täysi. Nosowkin tervehti useita, milloin alentuvaisesti
hymyillen, milloin notkeasti ja kunnioittavasti kumartaen.
Bolshevikkien virkakoneiston keskuudessa ei toverillisuudesta, paitsi
julkisissa puheissa, ollut paljonkaan tietoa.
He istuutuivat vapaan nurkkapöydän ääreen ja tilasivat. Muutaman hetken
kuluttua ilmestyi pöytään ylellinen illallinen kaikkine mahdollisine
ruokalajeineen ja erikoisuuksineen, pullo "vanhaa nikolajewskoita" ja
muutakin. Herra Nosowkin loisti herkuttelijan tyytyväisyydestä.
"Niin, katsokaas, vallankumous ei ole helppoa, mutta täytyy suoda sen
esitaistelijoille joitakin etuoikeuksia. Ja ettei näistäkään
viattomista huvituksista saataisi aihetta vastavallankumoukselliseen
propagandaan, pidetään kaikki salassa. Maljanne!" Ja Nosowkin kulautti,
Kivisen hiukan maistaessa.
Ohjelma, cabaret ja varieté, jatkui. Esiintyi tanssijattaria, jotka
tanssivat "proletaaritansseja", mutta nämä eivät missään suhteessa
eronneet entisistä tansseista. Vain nimi oli muutettu. Sali raikui
suosionosoituksista. Mieliala alkoi kohota. Kivinen piti kaikkea
tarkoin silmällä, mutta jatkoi samalla terävää keskusteluaan Nosowkinin
kanssa. Bolsheviikki tuli yhä vapaammaksi.
"Tarkoitustenne malja!" esitti Nosowkin, ja empimättä tyhjensi Kivinen
omansa, hirtehishuumorinen väike silmissään.
Lavalle astui nyt pari tyttöstä, jotka alkoivat laulaa. Melu salissa
vaikeni heti. Laulut olivat yksinkertaisia kansanlauluja, naivin
liikuttavia, mutta verisen järjestelmän veriset johtajat kuuntelivat
niitä henkeään pidättäen, nauttien niiden sairaaloisesta
surumielisyydestä, toivottomuudesta ja alistuvaisuudesta. Laulu tehoaa
aina Venäjällä, aina on surumielisten kansanlaulujen esittäjättärillä
ihailijoita, ja muuttukootpa ulkonaiset olot minkälaisiksi tahansa,
niin samat laulut kaikuvat niin tsaarivallan aikuisissa kahviloissa
kuin punaisissakin hotelleissa.
Herra Nosowkin tunsi itsensä heltyneeksi.
"Onneton Venäjä! Mutta olkoon, me luomme sille tulevaisuuden, me!
Teidän avullanne!" Ja taas kallisti bolsheviikki, mutta Kivinen osasi
taidon juottaa ja olla itse juomatta.
"Te luotatte meihin?" kysyi hän.
"Tietysti!" vastasi Nosowkin. "Siihen me perustamme kaikki toiveemme.
Joko -- tahi! Muuta vaihtoehtoa ei ole. Joko maailmanvallankumous tai
vastavallankumouksen voitto. Me ponnistamme kaikki voimamme, ja
minä voin vakuuttaa, että ulkomainen toimintamme on hyvin ja
johdonmukaisesti järjestetty."
"Epäilemättä!" saattoi Kivinen kokemuksestaan vahvistaa. "Mikä on
perussuunnitelma?"
"Asiamiesverkko. Siitä riippuu kaikki. Ja se onkin mainio. Meillä on
rahaa ja meillä on miehiä."
"Millä pidätte järjestyksessä asiamiesverkkoa? Sehän on jättiläismäinen
työ."
"Ei niinkään suuri kuin saattaisi luulla. Me käytämme
korttijärjestelmää. Hahhaa, eipä Edison arvannut sitä keksiessään,
mihin sitä vielä käytetään."
"No eipä varmastikaan", nauroi Kivinen sekä ulkonaisesti että
sisäisesti. "Toiminta on siis täysin järjestelmällisellä, vakavalla
pohjalla?"
"Täydellisesti. Muuten, tehän voittekin pistäytyä jonakin päivänä
katsastamassa minun työmaatani. Takaan, että voin näyttää jotain
mielenkiintoistakin. Maljanne!"
Kivisen sydän aivan kuin pysähtyi. Tätä hän ei ollut saattanut odottaa.
Hänen tarkoituksenaan oli ollut saada suostumaan Nosowkin hänen
pyyntöönsä saada käydä katsomassa "valistustoimistoa", mutta nyt
pyysikin tämä itse. Kivinen huomasi, että asiat alkoivat luistaa.
Kolmen päivän kuluttua olisi maailmankongressi. Se kestäisi viikon
verran. No niin, kahdessa viikossa ehtisi paljon.
Yökahvilassa jatkui cabaret-ohjelman suoritus ja herra Nosowkin alkoi
laulaa, Kivisen innokkaasti taputtaessa käsiään.
20.
Koskela valmistautuu esiintymään puhujana ja turvautuu epärehellisiin
keinoihin.
"Proosalliset ihmiset väittävät, ettei maailmassa tapahdu mitään
ihmeellistä, mutta minä ainakin uskallan olla hiukan toista mieltä",
lausui Koskela katsellen kuinka miss Maryn kynä luisti paperilla.
"Mitä te tällä hetkellä pidätte ihmeellisimpänä?" kysyi Mary katsettaan
kohottamatta.
"Sitä, mitä te juuri nyt teette", vastasi Koskela hymyillen.
"Eikö teille sitten milloinkaan ole kukaan nainen kirjoittanut?" pisti
Mary kaksimielisesti.
"No eipä juuri. Ja kaikkein vähimmin bolshevistista kiihoituspuhetta.
Onko teistä aivan luonnollista ja tämän maailmanjärjestyksen mukaista,
että englantilaisen diplomaatin tytär kirjoittaa Moskovassa
suomalaiselle jääkärille bolshevistista kiihoituspuhetta venäjäksi?"
"Minä olen saanut tottua niin paljoon, etten hämmästy enää mistään",
lausui miss Mary pikkuvanhan itsetietoisuudella.
"Hahhaa, te näyttelette mainiosti. Voisi luulla, että tuo elämään
kyllästynyt sävy on teille todellakin ominaista. Mutta, uskokaa minua,
kaikista kärsimyksistä ja sielunjännityksestä huolimatta te ette ole
menettänyt uskoanne elämään. Nuoruuden joustavuus auttaa."
"Elämään? Pidättekö tätä elämänä, tätä alituista odotusta, tätä
jännitystä, tätä pelkoa ja tätä toimettomuutta! Odotat, et tiedä mitä,
toivot kaikkea mahdollista, pelkäät kaikkea. Tämä ei ole elämää, vaan
hiljaista nääntymyskuolemaa."
"Sen myönnän, mutta väitän edelleenkin, ettei teissä kaikesta
huolimatta ole elämään kyllästymistä. Jos pääsisitte Ameriikkaan,
Kalliovuorille, preerioille, New-Yorkiin..."
"Oi, älkää maalatko!" Ja miss Maryn pitkät silmäripset täyttyivät
väkisinkin kyyneleistä.
"Pyydän todellakin anteeksi..." Koskelan ääni vapisi.
"Ei mitään, minä olen toisinaan hiukan hermostunut." Ja silmäten
jääkäriä veitikkamaisesti, jatkoi hän iloisesti: "Muuten, eikö liene
parempi, että puheenne valmistuisi pian...?"
"Häiritseekö ehkä läsnäoloni...?" kiirehti Koskela kysymään.
"Ei mitenkään, mutta katsokaas, kun te koetatte huvittaa minua, niin
minä kuuntelen... ja... ja kirjoitus ei edisty."
Koskela naurahti ja siirtyi ikkunan luo, ja miss Mary painoi punastuvat
kasvonsa papereihin. Kuului vain kynän rapina.
Ystävyksien oli seuraavana päivänä esiinnyttävä bolsheviikkien
kongressissa, ja melkein viime hetkellä oli Kivinen huomannut, että
kaiken todennäköisyyden mukaan täytyi heidänkin puhua. Niin äärimmäisen
huvittavalta kuin tämä ajatus tuntuikin, oli sillä vähemmänkin hauska
puoli. Mistä he puhuisivat? Kivinen kyllä vielä selviytyisi, mutta
muut. Ja niinpä piti Kivisen laatia puheluonnokset kaikille. Koskela,
jonka venäjän-taito oli huonoin, turvautui miss Maryyn, joka ilmaisikin
olevansa halukas auttamaan. Ja niinpä jääkäri odotti nyt ensimäistä
puhettaan sikaaria tupruutellen, samalla kuin muu seurue hikoili
kovassa kirjoitustyössä.
Kului lähes tunti, eikä Koskela häirinnyt viehättävää kirjoittajatarta
ainoallakaan sanalla. Miss Mary kirjoitti, pyyhki ja kirjoitti
uudelleen, luki ja korjaili, ja ilmoitti viimein vaatimattomasti, että
kirjoitus oli valmis. Innokkaasti tarttui jääkäri paperipinkkaan ja
syventyi lukemaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän parempaa puhetta
olisi saattanut toivoakaan. Ellei se nyt herättäisikään erikoista
huomiota kongressissa, jota hän tietenkin tahtoi kaikin mokomin
välttää, niin ei sitä voitaisi aavistaa minkään syrjäisenkään työksi.
Sen henki ja tyyli oli aitobolshevistista, räikeää ja lennokasta.
Kiitollisena hän puristi missin kättä.
"Tämä on mainio. Minä en olisi ikinä kyennyt tällaista laatimaan. Minä
olen tottunut käyttämään hiukan jykevämpiä työvälineitä kuin kynää."
"Kertokaahan jotakin itsestänne!" Tytön äänessä helähti jännittynyt
odotus.
"Minä olen niin huono kertomaan, mutta voinhan yrittää."
Jääkäri alkoi kertoa, kuivasti ja virallisesti, kuin olisi antanut
päiväraporttia komppaniastaan, mutta miss Mary seurasi yhä kasvavalla
mielenkiinnolla elämäntarinaa, joka kaikesta huolimatta, vaikka se
esitettiinkin lyhyesti ja pääkohdittain, oli suurta satua alusta
alkaen. Kun kertoja toisin paikoin tahallisesti sivuutti jotakin, kysyi
tyttö, ja jääkärin oli vastattava. Niin vieri ohitse lapsuus ja
nuoruus, leikit metsissä ja vaahtoavan meren rannoilla, purjehdusmatkat
ja koulunkäynnit, sitten seikkailurikas matka Saksaan, Lockstädter
Lagerin vaikeudet, rintamapalvelus, komennusmatkat, Suomen vapaussota
ja viimeksi nykyinen huimanrohkea maailmanmatka.
"Te olette paljon nähnyt", virkkoi miss miettiväisenä, kun Koskela
lopetti.
"Hiukan."
"Olette tavannut paljon ihmisiä?"
"Kohtalaisesti."
"Teistä ei mikään ole enää ihmeellistä, te ette mistään hämmästy?"
"Päinvastoin. Juurihan sanoin, että elämä on ihmeellistä."
"Pidättekö tänne meidän luoksemme tuloanne myöskin ihmeellisenä?"
"Tietysti", nauroi Koskela ja lisäsi: "ja etenkin sitä, että te olette
minulle kirjoittanut bolshevistisen puheen. Muuten, anteeksi suora
kysymys, ihailetteko sotilaita?"
"En." Tytön äänessä kalskahti teräs. "Minä en ihaile en sotilaita enkä
valtiomiehiä, en kivityöläisiä enkä kirjatoukkia, mutta kyllä miehiä,
olkootpa ne sitten sotilaita tai puotipalvelijoita. Ja te olette
kaikesta päättäen mies!" iski miss Mary reippaasti ja luontevasti.
Jääkäri hämmästyi todellakin hiukan. -- "Te siis ihailette minua?"
kysyi hän nauraen.
"Kuten jo sanoin. Luuletteko, etten uskalla sitä tunnustaa. Mutta älkää
kuvitelko mitään enempää." Miss Maryn ääni oli ylimielisen varma, isku
hyvin tähdätty, mutta se osui sittenkin harhaan.
"Mitä minun sitten pitäisi kuvitella?" kysyi Koskela viattoman
kylmästi. Miss Mary punastui, ei vastannut mitään ja kiirehti "teetä
laittamaan", kuten hän jotakin sopersi.
Jääkäri hymyili tyynenä. Miss oli aito ameriikkalainen, suora ja
rohkea, ja hänen viittauksensa, jos kohta jääkäri olikin hänet
nolannut, selvä. Koskela oli liian silmäänpistävästi näyttänyt
ihastuksensa, ja Kivinen oli pilaillut liikaa. Tyttö oli odottanut ja
sitten kostanut, mutta jääkäri toivoi vain hiljaa, että hänenkin
viimeinen kysymyksensä olisi ollut kosto. Jääkäri ei vielä kertaakaan
ollut rakastunut, mutta nyt hän kylläkin oli ihastunut. Kivisen
käsityksiä ei hän ryhtyisi oikomaan. Jokainen sai ajatella mitä halusi.
Mary kattoi pöydän, veti verhot ikkunoiden eteen ja sytytti lampun,
jonka himmeä varjostin loi huoneeseen miellyttävän rauhallisen ja
kodikkaan tunnelman. Kevyellä päännyökkäyksellä hän pyysi Koskelaa
teelle.
"Kuinka kauan te aiotte viipyä täällä Moskovassa?" kysyi miss Mary, ja
ääni kuulosti odottavalta.
"En voi varmasti sanoa. Kaksi viikkoa korkeintaan."
"Ja sillä aikaa luulette saavanne 'työnne' suoritetuksi?"
"Niin, tai sitten emme saa milloinkaan. Emmekä milloinkaan myöskään
lähde takaisin."
Miss Mary liikahti levottomasti.
"Teidän 'työnne' on vaarallista?" kysyi hän.
"Jossakin määrin. Mutta mitäs siitä. Kun kerran siihen ryhdyimme, niin
suoritamme sen loppuun. Ja sitten länteen."
"Millä tavalla?"
"En tiedä vielä. Se päätetään 'Kansainvälisen Antibolshevistisen
Valkoarmeijan' esikunnan täysi-istunnossa."
"Mutta jos tehtävänne ei onnistu?" kyseli tyttö itsepäisesti.
"Sitten meidän maallinen vaelluksemme päättyy johonkin hiekkakuoppaan
Moskovan läheisyydessä."
"Niin ei saa käydä. Te olette liian hyvä mies sellaiseen."
"Todellako?" Koskelan ääni tuntui pilkalliselta. "Katsokaas, minä en
kuvittele enkä tule milloinkaan kuvittelemaan mitään sellaista, että
joku, esimerkiksi _te_, surisitte minua."
Miss Mary puraisi huultaan. "Mutta me, isä ja minä, perustamme teihin
viimeisen toivomme päästä lähtemään täältä."
"Niin, siitä olemme puhuneet, ja päättäneet ottaa teidät mukaamme.
Uskallatteko seurata meitä?"
"Kyllä, kun te olette mukana!" vastasi miss Mary.
"Kiitos imartelusta, mutta minussa ei ole eikä milloinkaan tule
olemaankaan mitään kuvittelemista."