takertuivat jähmettyneillä käsillään kaikkeen ulkonevaan, jokaiseen
tankoon, laahautuivat mukana, putosivat alas ja joutuivat toisten
jalkoihin. Kuului valituksia, vihlovia tuskan huutoja, kirouksia ja
sadatuksia. Eläimellisinä, villeinä, mistään välittämättä, mitään
tajuamatta koettivat ihmiset tunkeutua melkein täpötäysiin
härkävaunuihin, sisälläolijoitten puolustautuessa vimmatusti, työntäen
tulijoita takaisin, potkien, lyöden. Jo pamahti pari laukaustakin, ja
kaksi olentoa tupertui junan viereen. Mutta se ei tehnyt keneenkään
mitään vaikutusta. Hyökkäys jatkui yhtä kiivaana, yhtä hillittömänä.
Naiset tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni tankoihin, mutta heitä
lyötiin käsille, päähän, heidät väännettiin syrjään ja tallattiin
jalkoihin. Lapset itkivät, naiset valittivat, miehet kiroilivat, mutta
kukaan ei välittänyt toisestaan, se oli kaikkien sotaa kaikkia vastaan,
raakaa, julmaa taistelua olemassaolosta pimeydessä, arotuulen
kiidättäessä lumiaan kamppailevien päälle. Heikot sortuivat, voimakkaat
voittivat.
Koskela teki rohkean ja nopean hypyn, päästen muutaman härkävaunun
sisään. Venäläisessä sotilaspuvussa oleva mies koetti työntää hänet
takaisin, mutta jääkäri käytti nyrkkiään ja niin oli tie selvä, ja
vastustelusta huolimatta auttoi hän toverinsakin melkein täpötäyteen
vaunuun. Istua ei voinut, täytyi seisoa. Taistelu ulkona jatkui yhtä
raivokkaana. Ne, joiden oli onnistunut tunkeutua sisään, asettuivat
heti puolustuskannalle uusia tulokkaita vastaan. Seikkailijamme eivät
puhuneet mitään, mutta heitä kammotti eläimellinen taistelu, tuskan- ja
raivonhuudot, epäinhimilliset pilkkasanat, joita vaunuissaolijat
huutelivat ulos. Viimein lähti juna liikkeelle ja silloin kohosi niiden
huulilta, jotka vielä olivat ulkona, kaamea, vihlova hätähuuto, ihmiset
tarttuivat tankoihin, jääden niistä riippumaan, kiipesivät puskureille,
veturin päälle, katoille. Mukaan täytyi päästä, sillä tämä oli ehkä
viimeinen juna ja senjälkeen voisivat tulla vastavallankumoukselliset.
Kivinen tunsi huimausta, vaikka olikin jäätävän kylmä, niin
täyteenahdettu kuin vaunu olikin, mies miehessä kiinni, niin ettei
voinut nostaa eikä liikauttaakaan kättään.
Mutta juna kiiti eteenpäin, huojuen, kitisten, vavahdellen, läpi öisen
aron ja vinkuvan lumimyrskyn, joka tulvi sisään avatuista,
rikkonaisista ovista ja ikkunoista. Se kiiti eteenpäin mistään
välittämättä, vaikka sen kupeisiin takertuneet ihmiset paleltuivat,
hellittivät otteensa ja putosivat radalle. Kivinen huudahti heikosti,
kun muuan mies heidän vaununsa ovitankoon tarttuneena hellitti äkkiä
otteensa ja katosi äänettömänä pimeään syvyyteen.
Matkailijat tunsivat, kuinka heitä alkoi nukuttaa, seisoallaan,
kylmyydessä, ahtaudessa, mutta he ponnistivat kaikki voimansa
vastustaakseen unta, joka olisi samoin kuin arollakin merkinnyt varmaa
perikatoa. Matkatoverit olisivat heittäneet nukkuneet ulos --
saadakseen tilaa. Niin tehtiin jo ensimäisen asemavälin aikana kaksi
kertaa.
Kun silmät olivat tottuneet pimeyteen, huomasi Koskela, että vaunussa
oli kamiini. Hän tunsi äkkiä puuduttavaa kylmyyttä ja jäykkyyttä
jäsenissään. Liikahtaa hän ei voinut, mutta purren hammasta ja
terästäen tahtoaan hän alkoi järjestelmällisesti jännittää lihaksiaan,
päästäen ne sitten herpoamaan, onnistuenkin jossakin määrin
säilyttämään itsensä paleltumasta. Seuraava asema oli autio ja silloin
päätti Koskela uskaltaa. Hän kuiskasi muutamia sanoja toveriensa
korvaan, jännitti voimansa ja tunkeutui joukon läpi, hypäten alas.
Kivinen seurasi perässä. Sivuraiteella oli pari hyljättyä tavaravaunua.
Jääkäri tarttui muutamaan irtonaiseen lankunpätkään ja rikkoi
vaununseinän, irroitti siitä lautoja. Työskenneltyään jonkun aikaa
onnistui suomalaisten irroittaa kokonainen kasa, jonka he kantoivat
vaunuun. Mauseri ojossa vaati Koskela sisäänpääsyä, ja Hoper ja Cotter
riensivät apuun. Laudat saatiin sisään. Jääkäri ja sanomalehtimies
hyppäsivät myös. Tunkeuduttuaan paljastetuin asein kamiinin luo
ryhtyivät toverit tekemään tulta, ja ennenkuin juna oli lähtenyt
liikkeelle, paloi kamiinissa lämmittävä valkea, joka suloisesti
raukaisi jäykistyneitä jäseniä.
Juna kiiti eteenpäin öisessä pimeydessä. Tuuli turrutti matkustajia,
kylmyys jäykisti ja toinen toisensa perästä katosivat ihmiset
puskureilta, katoilta ja tangoista, katosivat, ilmestymättä koskaan
enää, jääden makaamaan äärettömälle arolle, ja lumimyrsky piti huolen
hautaamisesta. Juna oli kuin elävä vertaus bolshevismista, kuljettaen
yhdessä kuolleita ja eläviä, syöksyen villinä eteenpäin radalla, jota
ei kukaan vartioinut, ilman aikataulua, ilman vaihde- ja junamiehiä,
kuljettajan varassa. Jo ennen aamua oli seikkailijoittemmekin vaunussa,
kamiinista huolimatta, useita vainajia. Ne heitettiin radalle ja siten
saatiin -- enemmän tilaa.
16.
Vastavallankumoukselliset ryhtyvät ensimäiseksi työkseen Moskovassa
murtoon ja näkevät ihanan ilmestyksen.
Muutaman päivän junamatkan aikana kokivat seikkailijamme kaikki kauhut,
mitä villiintyneitten, nälkäisten kiertolaisjoukkojen parissa on
mahdollista kokea, kylmän ja nälän lisätessä kurjuutta. Mutta
horjumattomalla sitkeydellä ystävykset pitivät puoliaan ja
säilyttivätkin paikkansa, vaikka olivatkin useita kertoja pakoitettuja
turvautumaan aseisiinsa. Alituiset koneen rikkoutumiset, passien
tarkastukset ja selkkaukset asemilla viivyttivät matkaa tavattomasti.
Ystävysten saapuessa Moskovaan oli iltapäivä, kylmä ja tuulinen,
sellainen kolea ilma, jollainen on mahdollinen vain talvella Moskovan
seutuvilla, laajan tasangon keskuksessa. Selvittyään nopeasti
tarkastuksesta lähtivät seikkailijat painumaan kaupungille.
Moskova oli muuttunut, kaupungin sävy erittäinkin. Kaikkialla
oli tyhjää ja kuollutta. Ei näkynyt muuta kuin kuljeksivia
puna-armeijalaispatrulleja, suoranaisia maantierosvotyyppejä
turkeissaan punaisine nauhoineen, kivääreineen ja patruunavöineen,
jäljitellen jonkunlaista univormua, mutta yritys oli jäänyt puolitiehen
-- kuten kaikki muukin Venäjällä -- ja niin näkyi vain hajanaisia
univormukappaleita, kellä hattu, kellä turkki tai housut. Ystävyksiemme
seurue herätti kaikkialla epäluuloa, ei suinkaan niin paljon pukunsa
kuin lukumääränsä vuoksi, sillä kaupungissa oli kovennettu piiritystila
eikä kaduilla saanut liikkua ollenkaan tähänkään aikaan vuorokaudesta.
Suurten kauppojen ikkunat olivat peitetyt laudoilla, ryöstettyjä
puoteja näki vähän väliä, sortuneita rakennuksia, jäännöksiä ja jälkiä
katutaisteluista, ikkunoita oli sirpaleina ja kaiken yllä lepäsi
alakuloinen, epätoivoinen synkkyys, jota hämärä talvi-ilma vielä
lisäsi. Se oli inhimillistä erämaata, synkempää ja toivottomampaa kuin
tyhjin saloseutu.
Kivinen, joka tunsi kaupungin tarkimmin, ohjasi kulkua. Matkan määränä
oli toimeenpaneva keskuskomitea, josta saataisiin tarkempia tietoja
kongressista sekä asunnosta ja ruuasta; viimeksimainitut seikat enimmin
kiinnittivätkin seikkailijoitten mieltä tällä hetkellä.
Mykkinä, yhdessä jonossa tarpoivat ystävykset polvenkorkuisessa
hangessa, kun miljoonakaupungin kadut olivat puhdistamatta lumesta eikä
edes bolsheviikkien kuolemanrangaistus-ukaasit kyenneet saamaan niitä
heti pyryilman jälkeen puhtaiksi, koska ei ollut hevosia. Kävellessä
alkoi tulla pimeä, sillä talvinen päivä on lyhyt ja välimatkat
Moskovassa moniin muihin kaupunkeihin verrattuina huimaavat, niin
laaja on tämä puutarhakaupunki. Koskela mietti pyytää jotakuta
bolsheviikkisotilasta saattamaan heitä komiteaan, kun äkkiä muutaman
nurkan takaa syöksähti matkailijoitten kimppuun muutamia mustia
haamuja, kiljaisten: "kädet ylös!" Tulijat olivat kuitenkin erehtyneet
hyökättävistä, sillä ajatuksen nopeudella heittäytyivät ystävykset
maahan ja jokaisen kädessä välähti ase. Rosvot laukaisivat
hämmästyksissään, mutta ampuivat ohi, kun sensijaan seikkailijoiden
yhteislaukauksella oli tuhoisa vaikutus: kaksi hyökkääjistä tuupertui
heti maahan ja toiset, yksi haavoitettuna, yrittivät livahtaa
läheisestä portista sisään, mutta Koskelan tuima komennus sai heidät
pysähtymään liikkumattomiksi. Jääkäri riisui hyökkääjät aseista ja
aikoi heidät senjälkeen päästää menemään, kun ei muutakaan voinut,
mutta samassa ilmestyi seuraavan kulman takaa patrulli, joka ojennetuin
kiväärein syöksyi ryhmää kohti, huutaen antautumaan. Kiroten nostivat
ystävykset kätensä ylös. Patrulli piiritti heidät ja muuan luihun
näköinen mies tiedusti lyhyesti ja jyrkästi, mitä täällä oli tehty.
Koskela selitti yhtä lyhyesti. Yhtä varoen tarkastivat bolsheviikit
seikkailijoiden paperit, jonka jälkeen heidän käytöksensä jossakin
määrin muuttui. Aseet he tahtoivat kuitenkin ottaa pois, mutta Koskela
kieltäytyi niitä luovuttamasta ja silmättyään seikkailijoita ja omaa
joukkoaan, huomasi bolsheviikkipäällikkö turhaksi taistella.
"Selvä on!" virkkoi hän raa'asti miehilleen, viitaten kolmeen vankiin.
Patrullimiehet tarttuivat näihin kiinni, kuljettivat heidät seinän
viereen, vankien tahdottomina ja tylsinä mukautuessa, ja ystävyksien
ehdittyä muutaman kymmenen metrin päähän kajahti yhteislaukaus. Taas
oli poistunut maailmasta viisi ihmistä, tuntemattomina, nimettöminä,
pimeässä yössä, rikollisina ja rikollisuuden-uhreina. Näytelmä oli niin
tavallinen Moskovassa, ettei edes laukausten ääni ollut houkutellut
ainoatakaan katselijaa ikkunoihin.
Kulkiessaan muutaman kadun poikki virkkoi Hoper äkkiä: "Hei,
koettakaammepa katsoa, emmekö pääsisi siistimpään seuraan kuin
bolsheviikkien yömajoihin. Tällä kadulla asui serkkuni Mary Audhon,
ellen varsin pahoin erehdy, ja muistanpa talon numeronkin. Se oli 38.
Yrittäkäämme etsiä!"
Muutamassa pihasyvennyksessä pitivät ystävykset salaisen neuvottelun,
jossa päätettiin käyttää Hoperin ehdotusta. Talo, jossa ameriikkalaisen
missin piti asua, oli suuri ja kolkko kivimuuri, suljettu ja pimeä
kuten kaikki muutkin. Jääkäri vihelteli operettisävelmää, joka sangen
huonosti sopi tilanteeseen, ja kierteli talon edustalla, koettaen
keksiä keinoa päästä sisään, mutta missään ei näkynyt halkeamaakaan,
josta olisi voinut aloittaa, ja mitään melua eivät seikkailijat
uskaltaneet herättää.
"Yritetäänpäs murtoa", virkkoi Koskela viimein ja heittäytyi kadulle
muutaman kellariluukun edustalla, koettaen työntää pois luukkua. Se
antoi hiukan perään, mutta ei tarpeeksi. Jääkäri veti esiin mauserinsa
ja iski sillä muutamia kertoja. Luukku antoi myöten ja putosi sisään.
Koskela koetti kuunnella putoamista, mutta ei kuullut mitään.
"Kuinkahan syvä kellari mahtaa ollakaan!" tuumi jääkäri ja hinautui
puoleksi sisään, sytytti tulitikun ja valaisi kellaria, mutta tikku
sammui heti. Arvelematta sen enempää muutti jääkäri asentoa ja hyppäsi
sisään jalat edellä, tulla tupsahtaen jollekin pehmeälle. Toiset
seurasivat perässä ja muutaman hetken kuluttua oli koko
vastavallankumouksellinen seurue pimeässä kellarissa.
"Eteenpäin!" komensi Koskela, ja Hoperin taskulampun valossa alkoivat
seikkailijat murtaa kellarinovea. Lukko ei antanut perään, mutta
käsivoimillaan irroitti jääkäri muutamia lautoja ovesta ja he
pujottausivat tuosta sisään. Seikkailijat joutuivat käytävään.
Noustuaan muutamia askelmia ylös näkivät he taskulampun valossa
asuinhuoneen oven.
"Muistatteko mahdollisesti asunnon numeroa?" kysyi Koskela kuiskaten.
"Se oli muistaakseni 21", vastasi Hoper yhtä hiljaa.
Koskela hiipi katuovelle ja tarkasti asuntotaulukkoa. Se oli tyhjä,
mutta asunnonnumerot olivat säilyneet. Haettua numeroa ei kuitenkaan
ollut niiden joukossa.
"Perhana!" kirosi jääkäri hiljaa, mutta lujasti. Seurue hiipi
pihaovelle, joka osoittautui avoimeksi ja siitä edelleen pimeälle ja
autiolle pihalle. Kulkien seinänviertä ystävykset astuivat toiseen
rappukäytävään. Asunto 21 oli toisessa kerroksessa. Siinä ei ollut
mitään nimikilpeä, mutta sellaisen jäljet olivat kyllä selvästi
havaittavissa.
"Eteenpäin!" huudahti Koskela hiljaa ja kolkutti. -- "Seuratkaa minun
sanojani! Me esiinnymme kotitarkastajina!"
Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela kolkutti toisen kerran ja
lujemmin, ja nyt hän oli eroittavinaan sisältä jotakin liikettä. Hän
kolkutti tai paremmin sanoen jyskytti vielä, ja äkkiä kuului sisältä
vieno naisääni, joka kysyi:
"Kuka siellä?"
"Avatkaa!" jyrähti Koskela ja ovi avautui. Näky oli omituisen
viehättävä: taskulampun häikäisevässä valaistuksessa seisoi nuori,
hiukan kalvakka neitonen suunniltaan pelosta ja hämmästyksestä ja hänen
edessään neljä rosvonnäköistä miestä, jotka tuijottivat neitoseen kuin
ilmestykseen. Tuokio vain, ja jääkäri huudahti tahtomattaan:
"Mary Audhon!"
Tyttö liikahti rajusti, mutta silloin selvisi Hoperkin hämmästyksestään
ja tempasi tytön syliinsä.
"Mary, etkö tunne serkkuasi!"
"Tommy?!"
17.
Vastavallankumoukselliset saavat hiukan oppia tuntemaan bolshevistista
vapautta.
Maailmanrannan seikkailijat valtasi syvä rauhan ja hiljaisen onnen
tunne, kun he kamalan rautatiematkan ja kaupunkiseikkailuittensa
jälkeen näkivät ensin oviaukossa Mary Audhonin taivaallisen ilmestyksen
taskulampun häikäisevässä valaistuksessa ja sitten perätysten,
varovasti ja arkaillen astuivat nuoren neitosen jäljessä hänen ja hänen
isänsä asuntoon. Ei silti, että asunto olisi ollut erikoinen, kalusto
oli vallankumouksellisen vähälukuinen, huoneet kylmähköjä, mutta
ruokasalin uunissa palava valkea, aistikkaasti katettu, jos kohta
äärimmäisen niukka illallinen ja se selittämätön henkevyys, joka on
merkkinä nuoren naisen läsnäolosta ja joka näkyy yksinpä tuolien
asennoissa ja vuodepeitteen laskoksissa, tenhosi täydellisesti.
Mr. Audhon, rauhallinen, sairaaloinen, hienostunut diplomaattityyppi,
tervehti tulijoita iloisesti ja sydämellisesti, jos kohta hiukan
sekavin tuntein vielä, sillä kaikki kävi hiukan yli hänen
ymmärryksensä, ainakin Tommyn saapuminen. Miten se oli mahdollista,
sitä ei mr Audhon jaksanut käsittää, mutta tyyniluontoisena arveli hän
vallan oikein, että ellei hän sitä voinutkaan tehdä itse, niin
varmastikin toiset ja heistä todennäköisimmin juuri Tommy.
Mary hääri äänetönnä, mutta sitä nopeammin, ja ennenkuin tamineensa
riisuneet matkailijat saattoivat odottaakaan, kuului ystävällinen ja
iloinen kehoitus ruualle, Maryn itsensä istuessa hiukan hämmästyneenä
ja punehtuen emännän paikalle isänsä ja Tommyn väliin. Niukkuudestaan
ja valikoimattomuudestaan huolimatta maistui illallinen matkailijoista
oivalliselta, vaikka Koskelan huomio tahtoikin enemmän kiintyä
viehättävään emäntään kuin pöydän antimiin. Jääkäri teki kaikessa
hiljaisuudessa huomioitaan. Vilkas, sukkela ja kohtelias Kivinen
miellytti eniten mr Audhonia, ja hänen pirteän kirpeä, arkailematon,
mutta hienon osuva puhetapansa toi keventävää vaihtelua vallankumouksen
terrorin tympeässä ilmakehässä eläneen vanhan diplomaatin mieleen.
Henkeään pidättäen seurasi miss Marykin Kivisen selontekoa heidän
tähänastisista seikkailuistaan, ja sekä isä että tytär, melkein
eläytyneinä slaavilaiseen passiivisuuteen, kuuntelivat sykähdyttävällä
ihastuksella rohkeiden miesten toimia, joissa uskallettiin kaikki,
tuskan kouristaessa sydäntä, kun he ajattelivat, että vaikein osa
matkaa oli vielä jäljellä. Koskela liikahteli levottomasti tuolillaan
joka kerta kun Kivinen mainitsi hänen nimensä, ja teki pieniä
vastaväitteitä, mutta sanomalehtimies, iloinen vilke silmäkulmassa, ei
tahallaankaan jättänyt kertaakaan jääkäriystävänsä nimeä mainitsematta,
kun vain jostakin rohkeasti ja taitavasti suoritetusta teosta oli
kysymys. Ihmetellen nosti Mary joka kerran silmänsä Koskelaan, kohdaten
harmaitten silmien lujan ja päättävän katseen, kasvojen joka piirteen,
suun juonteen todistaessa miehekkyyttä ja kestettyjä kärsimyksiä. Kun
Kivinen ehti valtamerilaivalla tapahtuneeseen kohtaukseen, jolloin
Koskelan mauseri oli heidät kaikki pelastanut, valoi hän kertomukseensa
kaiken kuvauskykynsä, eikä Mary voinut olla heikosti huudahtamatta
ihmetyksestä ja ihailusta. Jääkäri punastui kuin koulupoika, ja
sanomalehtimies hymyili sisimmässään.
"Mutta ystäväni onkin jääkäri!" päätti Kivinen kuvauksensa.
"Jääkäri?" kertasi' Mary. "Mitä se on?"
Ja nyt sai Kivinen vaanimansa tilaisuuden kuvata suomalaisia jääkäreitä
ja Suomen vapaustaistelua, johon Koskela oli ottanut niin loistavasti
osaa. Sanomalehtimies näki, kuinka jääkäri vain vaivoin saattoi
pidättää kiukkuaan, sillä sankariosan näytteleminen oli Koskelalle aina
vastenmielistä. Hän oli kyllä tavallaan kunnianhimoinen, kuten kaikki
sotilaat, mutta yleistä huomiota tahtoi hän, osaksi itsekkäistä
mukavuussyistä, välttää. Ja Kivisen sankariesitelmä nuorelle tytölle
kiusasi häntä, etenkin kun selvästi huomasi sen takana kuultavan
tarkoituksen.
Oli jo yö, kun seurue nousi pöydän äärestä. Miss Mary pyyteli
anteeksi, mutta tyydyttäviä vuoteita ei ollut, ei ainakaan näin äkkiä.
Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja selitti, etteivät he mitenkään
olleet saattaneet uneksiakaan mistään vaatimuksista, ja ainoa,
jota he toivoivat, oli tukeva lattia. Viereiseen huoneeseen oli
lattialle laitettu tila neljälle hengelle ja enempää arvelematta
riisuutuivat matkailijat puoleksi, Koskela heitti päällystakkinsa
peitteekseen, asetti mauserin tyynyn viereen, kuten hän monien vuosien
kuluessa oli tottunut tekemään, ja pian makasi neljä väsynyttä
vastavallankumouksellista ruhtinaallisesti ainakin edelliseen
yökortteeriin verraten. Jääkäri murahteli jotain vierustoverilleen
suomeksi, mutta Kivinen virkkoi tyynesti, että hän kyllä tiesi, mistä
tuuli puhalsi, ja osasi ja tahtoi auttaa, virkkoipa herra
jääkäriluutnantti mitä tahansa. Ja nauraen ja harmissaan oli jääkärin
tähän tyydyttävä.
Seuraavana päivänä seikkailijat päättivät lähteä toimeenpanevaan
keskuskomiteaan, esittääkseen passinsa ja hankkiakseen asunnon, sillä
nykyiseen asuntoonsa eivät he voineet jäädä. Ulkomaalaisia epäiltiin
suuresti, liittolaisvaltain etenkin, senjälkeen kun oli saatu selville
pari suurta salaliittoa, joihin oli sekaantunut näiden valtakuntien
virallisiakin edustajia. Mr Audhonin asema oli ennestäänkin vaikea, ja
lukemattomat olivat ne kotitarkastukset, joita oli pidetty hänen
luonaan. Vaatteita oli ryöstetty, samoin huonekaluja, ja vain
kansainvälisen suojeluksen alaisena ollen, jota bolsheviikit kuitenkin
ja kaikitenkin jossakin määrin varoivat, oli hänen onnistunut säilyttää
henkensä ja välttää satojen ja tuhansien kohtalo. Hän olisi jo aikoja
sitten poistunut Venäjältä, mutta vaikea sairaus oli esteenä.
Seikkailijat sanoivat jäähyväiset ja kiittivät isäntäväkeä
ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Miss Mary osoittihe hiukan
levottomaksi.
"Eikö ole vaarallista mennä sinne komiteaan?" kysyi hän Tommyltä. Tämä
myönsi sen, mutta Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja vakuutti, että se
heidän täytyi joka tapauksessa tehdä.
Päivänvalossa näkyivät bolshevistisen hallitusajan jättämät jäljet koko
räikeydessään, hävitetyt kaupat, rikotut ikkunat, hevosraadot, jotka
korjaamattomina, puoleksi kaluttuina viruivat katujen nurkissa,
erämaiset lumikinokset, joita kaupungin "porvarillinen" aines sai
lapioida puna-armeijan piikkiniekkojen vartioimana, tylsinä ja
toivottomina harhailevat työläislaumat, joiden tehtaat olivat hävitetyt
ja joilta siten oli riistetty viimeinenkin leipäpala, ja veltoin
askelin laahustavat punakaartilaiset patrullit.
Toimeenpaneva komitea sijaitsi loistavassa, suuressa rakennuksessa,
joka ennen oli kuulunut sisäasiainministeriön jollekin alaosastolle.
Nyt tarjosi rakennus surkean näyn pesemättömine ikkunoineen,
särjettyine laseineen ja kuulareikäisine seinineen, joista rappaus oli
karissut pois. Kiviset kohokuvat olivat konekivääritulen turmelemat.
Porraskäytävän edustalla oli kaksi konekivääriä vartioineen kuin
"veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden" vertauskuvina.
Tyynesti ja kylmäverisesti kiipesivät seikkailijat näitä bolshevistisen
maailman pääpaikkojen askelmia ja joutuivat laajaan odotushuoneeseen,
joka oli tulvillaan väkeä. Huone lienee aikoinaan ollut runsaasti
koristettu, näkyi taulujen ja kuvanveistosten jälkiä, mutta nyt oli
kaikki ryöstetty ja jäljellä vain paljaat seinät, nekin täynnä kuulien
jälkiä. Seurakunta oli mitä sekalaisin, eri kansallisuudet olivat
edustettuina, miehet ja naiset, ja tärkeinä ja oman arvonsa tuntevina
liikkuivat bolshevistiset virkamiehet -- eilispäivän hampuusit,
rikolliset ja onnenonkijat -- väkijoukossa papereineen.
Kivinen kääntyi muutaman ohirientävän juutalaistyyppisen virkailijan
puoleen ja kysyi sisäänpääsyä. Saatuaan kuulla ystävyksien asian
muuttui israeliitta kovin kohteliaaksi ja johti heidät muutamien
huoneitten ja käytävien kautta virkahuoneeseen, mitättömästi
kalustettuun konttoriin, jossa muuan luihuilmeinen virkamies tarkasti
paperit ja löi niihin tarpeellisen määrän leimoja. Kivinen kysyi
asuntoa. Mitään virkkamatta avasi virkailija suuren luettelon,
kirjoitti jotakin paperilapulle, ja ojensi sen Kiviselle.
"Tässä on. Siellä asuu entinen sotaministeriön kansliapäällikkö,
kenraali Dubrov. Te majoitutte hänen luokseen."
"Mutta haluaako hän majoittaa?" uskalsi Kivinen tiedustaa.
"Sitä ei kysytä. Asunto-ukaasin mukaan."
"Mutta emme mekään tahdo tunkeutua kenenkään luokse."
"Sitäkään ei kysytä. Te menette sinne." Virkailija soitti, ja sisään
astui kaksi punakaartilaista.
"Viette nämä toverit kenraali Dubrovin luo. Heidän on asuttava siellä."
Kädenviittaus päätti tämän bolshevistisen virkaherran puheen, ja
ystävykset, jotka heti olivat saaneet maistaa bolshevistista
"vapautta", läksivät asuntoonsa kahden piikkimiehen seuraamina.
18.
Vastavallankumoukselliset tutustuvat pujopartaiseen ankeriaaseen, mutta
Kivinen vakuuttaa, ettei se liukkaudestaan huolimatta pääse heidän
käsistään.
Seikkailijat kulkivat odotushuoneen läpi ja tulivat kadulle, kahden
pistinniekkaisen punakaartilaisen seuratessa heitä, syrjäisen voimatta
päästä selville, olivatko he vartijoita vai opastajia, monen luodessa
heihin salattua osanottoa ilmaisevan katseen. Mitään puhumatta tarpoi
seurue eteenpäin syvässä lumessa, joka hohti valkoisena ja välkkyvänä
talviauringon valossa. Koskela harppoi ensimäisenä, huulet tiukasti
yhteenpuristettuina, sivuilleen katsomatta, kun taas Kivinen
sanomalehtimiehen vilkkaudella teki huomioitaan katuelämästä ja
hymyili itsekseen hieman omituiselle seurueelleen ja kahdelle
punakaartilaiselle, jotka näyttivät tyhmäntärkeiltä, tietämättä
kumminkaan, keitä olivat saattamassa.