kokouksesta? Alkuasukasjoukko tuntui siinä silmänräpäyksessä
menettäneen kaiken arvostelukykynsä. Mielettömänä, raivoisana,
pakokauhun valtaamana se heittäytyi kahta uloskäytävää vastaan. Kaikki
se veti mukaansa, tohtorin, joka tuntui tyrmistyneen, Hoperin, joka
turhaan koetti hypätä syrjään, ja muut seikkailijamme. Mutta liian
myöhään!
Kuului muutamia kumahtavia iskuja, ovet lensivät säpäleinä sisään ja
aukkoihin ilmestyi puolentusinaa kylmiä kiväärinpiippuja.
"Seis! Kädet ylös!" karjaisi englantilainen kersantti, toisessa kädessä
paljastettu miekka, toisessa revolveri.
Ja joukko jähmettyi, kädet lensivät ylös ja vain voimaton raivonilme
vääristyneillä kasvoilla kertoi pelon ja uhman sisäisestä taistelusta.
Nopeasti virtasi sotilaita sisään, asettuen toiselle seinälle,
kädessään lyhyet ratsuväenkiväärit. Vallankumouksellinen joukko oli
satimessa.
Kersantti komensi kaikkia paljastamaan kasvonsa. Toteltiin. Seurasi
asetarkastus, mutta vain aniharvoilta löydettiin joku taskuase.
Johtajat olivat sulloutuneet muutamaan nurkkaan, tohtori ja Hoper
heidän joukossaan. Kersantti, joka ilmeisesti toimi tarkan suunnitelman
mukaan, eroitti heidät erikseen, ja yksitellen, sotilaitten
vartioimina, kuljetettiin heidät pois. Hoper jättäytyi viimeiseksi,
pysähtyi kersantin eteen ja näytti jotakin merkkiä. Kersantti huudahti
ja virkkoi sanan miehilleen. Sitten hän kääntyi vankien puoleen ja
huusi tiukalla äänellä:
"Ne kolme lurjusta, jotka saapuivat tänään Ameriikasta tänne, astukoot
esiin!"
Hetkeäkään siekailematta tunkeutuivat seikkailijamme vankijoukon läpi.
Kersantin huuto tarkoitti ilmeisestikin heitä. Hienosti suunniteltu!
Parin sotilaan saattamina kulkivat seikkailijat ulkoilmaan. Päästyään
kadulle he näkivät, että koko korttelin oli sotilasketju piirittänyt.
Läheisessä kadunkulmassa oli auto, johon Hoper muitta mutkitta astui,
määräten lyhyesti:
"Keskuspoliisiasemalle!"
Auto hurahti liikkeelle.
"Huh, hitto soikoon!" huudahti Hoper, vetäen pukunsa poimuista esille
savukelaatikon ja tarjoten. -- "Nyt on tohtorin peli viimeinkin
lopussa. Katsokaas, minä ilmoitin teille kokouksesta, mutta jälkeenpäin
tulin ajatelleeksi, että asiasta olisi ilmoitettava myöskin
viranomaisille. Tein niin, ja siellä vaadittiin ehdottomasti, että koko
kopla oli otettava kiinni. Täällä kaikkien levottomuuksien keskuksessa
ei ole varaa antaa leikkiä. En ehtinyt ilmoittaa teille mitään, mutta
päätin lähteä mukaan. Intian bolshevismi on saanut ankaran iskun, sillä
vangittujen johtajien joukossa on edustajia Intian eri puolilta. Siinä
koko juttu! Meidän on nyt hiukan neuvoteltava poliisimestarin kanssa."
Poliisilaitoksella otettiin ystävyksemme vastaan mahdollisimman
kohteliaasti. Paljastus oli suuriarvoinen, ja poliisimestari tunsi
kerran pitkästä aikaa voivansa hengittää hiukan vapaammin.
Poliisilaitokselta ajoivat ystävyksemme, lähetettyään ensin hakemaan
eurooppalaiset vaatteensa hotellista, tohtorin asuntoon toimittamaan
kotitarkastusta.
Ruumiintarkastuksessa ei tohtorilta ollut löydetty muuta kuin suurehko
summa rahaa. Tavaroitten tarkastus tuotti kuitenkin enemmän. Kahdesta
matkalaukusta löytyi pohjasta päällyksen ja sisuksen välistä
kiihoituskirjallisuutta, sotilasoppikirjoja ja muutamia kirjeitä,
joista saataisiin paljonkin hyötyä. Mutta suuresta matkalaukusta ei
löytynyt mitään. Siellä oli vain toalettitarpeita, vaatteita, kirjoja
ja sen sellaista. Koskela kierteli laukkua kuin kissa kuumaa puuroa ja
mutisi, että kyllä siinä jotakin on.
Ja siinä olikin. Koskelan huomiota kiinnittivät äkkiä alakulmien
nikkelisuojukset, jotka olivat tavallista suuremmat ja korkeammat. Hän
koetti niitä vääntää pois ja onnistuikin tehtävässään. Ensimäinen oli
kyllä ontto, mutta tyhjä. Seuraavan avattuaan huudahtivat tarkastajat
yhtaikaa. Sisässä oli hienoa silkkipaperia. Koskela sieppasi sen
käteensä ja levitti sen pöydälle.
"Hyvä!" kiljaisi hän tyytyväisenä. -- "Nyt on meillä pääsy Venäjälle
selvä!"
13.
Kivinen selittää sen sotilaallisen virheen, jonka vuoksi Napoleonin
Venäjän-retki epäonnistui.
Koskela tarkasteli löytämäänsä paperiliuskaletta, toisten odottaessa
jännittyneinä.
"Tämä on jo koomillista!" huudahti Kivinen. "Valmis matkasuunnitelma,
pysähdyspaikat, hotellit! Totisesti, bolsheviikit ovat kohteliasta
väkeä!"
Paperiliuska osoittautui tutkittaessa sangen tarkaksi kartaksi, johon
oli merkitty punaisella viivalla kulkutie Intiasta aina Moskovaan
saakka, ja, mikä tärkeintä, salaiset bolsheviikkiasiamiehet ja heidän
osoitteensa. Jääkäri oli siten keksinyt yhdellä kertaa koko Venäjän ja
Intian välisen yhteyden.
Löytö oli mitä suuriarvoisin. Ensiksikin saattoivat ystävykset käyttää
sitä hyväkseen matkallaan Venäjälle ja toiseksi voitiin heti senjälkeen
koko linja lakkauttaa, joten esim. bolsheviikkikiihoitus Venäjältä päin
lakkaisi ainakin toistaiseksi.
Koskela naputteli sormillaan pöytää. "Tämä kartta on numeroitu, numero
19. Bolsheviikit ovat kai laatineet oman salaisen maailmankarttansa,
johon on merkitty punainen verkko asiamiehiä, pysähdyspaikkoja ja
pakoteitä. Kartta on ositeltu ja siitä on kai annettu muutamia
jäljennöksiä pääasiamiehille. Meidän tehtävämme on siis muun muassa
etsiä ja löytää alkuperäinen kartta ja saada käsille sen jäljennökset
Pyhästä Moskovasta. Jos se onnistuu, saavat bolsheviikit aloittaa
yleismaailmallisen kiihoitustyönsä alusta uudelleen."
Seuraavana päivänä ystävykset olivat läsnä vangittujen kapinallisten
ensimäisessä kuulustelussa. Näky oli masentava. Vangit koettivat
kuka milläkin keinolla luikerrella vapaaksi, vakuuttaen osaksi
syyttömyyttään, osaksi sitä, että heidät oli vietelty, vaikka
todistukset puhuivat selvästi päinvastaista. Seikkailijoita,
onnenonkijoita! Vain pari, kolme miestä uskalsi tunnusta toimineensa
vakaumuksesta, lujasti, miehekkäästi.
Viimeisenä tuotiin sisään tohtori, eivätkä ystävykset luulleet voivansa
milloinkaan unohtaa hänen ilmettään. Siinä oli lannistumatonta uhmaa,
syvää epätoivoa, rajatonta, voimatonta, mutta sitä katkerampaa vihaa.
Tohtori huomasi joutuneensa kiinni juuri viimeisellä hetkellä, huomasi
elämäntehtävänsä menneen hukkaan, ja hänen intohimoinen, voimakas,
sairaaloisen kiihkeä luonteensa ilmeni rajattomana jokaisessa ilmeessä,
jokaisessa sanassa ja liikkeessä. Vavisten raivosta ja voimattomasta
vihasta hän hampaitaan kiristellen kieltäytyi vastaamasta mihinkään
kysymyksiin. Seikkailijat olivat pysytelleet syrjässä, mutta tohtorin
katse keksi heidät, jähmettyi hetkeksi, sitten hän käsitti kaiken ja
loi silmäyksen, joka vielä viikkoja ja kuukausia jälkeenpäin vainosi
ystävyksiämme kaameudellaan.
Se merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta. Joko -- tahi?
* * * * *
Neljä matkailijaa oli kokoontunut pitkästä aikaa yhteen, viettääkseen
illan, ei kevyessä huolettomuudessa, vaan matkasuunnitelman
pohtimisessa.
"Also", aloitti jääkäri, "me lähdemme Venäjälle tai tarkemmin sanottuna
Pietariin?"
"Aivan niin!" kuului yksinmielinen ja tyyni vastaus, niinkuin olisi
ollut kysymys tavallisesta huvimatkasta ensiluokan makuuvaunussa
joihinkin laskiaiskarnevaaleihin Moskovaan.
"Matkasuunnitelmasta ovat bolsheviikit pitäneet huolen, joten siitä ei
sen enempää. Mikä on matkamme tarkoitus? Se on määriteltävä niin
tarkasti kuin suinkin, sillä emmehän voi lähteä taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan."
"Tjah", virkkoi Cotter, "luulenpa, että lähdemme edustamaan Englantia
ja Ameriikkaa bolsheviikkikongressissa, sillä varsinaiset edustajat kai
lukevat tällä hetkellä tiilenpäitä Kalkuttan vankilassa. Sehän on
meidän velvollisuutemme, koska olemme nämä arvon toverit tällaiseen
epämiellyttävyyteen toimittaneet, ja se on meidän oikeutemme, koska
meillä on kaikilla tarpeelliset 'edustajakortit'. Tuossa kongressissa
kai tehdään hyvin tärkeitä päätöksiä, mutta tuskin vaivaudutaan
antamaan niistä tietoja esim. eri maitten hallituksille."
"Joten me voimme esiintyä kaikessa hiljaisuudessa maailmanlehdistön
edustajina ja antaa kongressin istunnoista tarkat selostukset 'omalta
kirjeenvaihtajalta'", nauroi Kivinen. "Hahhaa, mitähän Lenin arvelisi,
kun saisi lukea jostakin ulkomaisesta lehdestä täydellisen selostuksen
salaisesta kokouksesta 'omalta kirjeenvaihtajalta!' Totisesti,
sanomalehtimies tuntee nautintoa, taiteellista ja ammattimaista
nautintoa tällaisesta, ja sen saavuttamiseksi kannattaa kyllä asettaa
vaaraan tämä kurja henki parka. Allons, enfants."
"Halloo!" huudahti Hoper. -- "Siis ensin kongressiin, mutta sitäpaitsi
täytyy meidän saada käsiimme bolsheviikkien 'maailmankartta' ja yleensä
kaikki mahdolliset ja mahdottomat tiedot ulkomaisista asiamiehistä,
'postinkulusta' ja muusta sellaisesta."
"Hm, ja minä otan kyllä selvän heidän sotilaallisesta valmiudestaan",
virkahti Koskela rauhallisesti. "Minä en ole ensimäistä kertaa
sentapaisessa työssä."
"Se on siis päätetty!" sanoi Hoper ja kopautti pöytään. -- "Nyt
työnjako?"
"Minä ehdotan seuraavaa", lausui Cotter. -- "Ensiksikin, me emme pääse
Venäjälle tappelematta, se lienee selvä. Joudumme kahakoihin. Me
tarvitsemme niin ollen sotapäällikön, ja siihen virkaan on
Koskela itseoikeutettu. Me nimitämme hänet siis Kansainvälisen
Antibolshevistisen Valkoarmeijan ylipäälliköksi rajattomin
diktatuurivaltuuksin. Hyväksytäänkö?"
"Tietysti!" huudahtivat Kivinen ja Hoper.
"Sitten: me joudumme paljon tekemisiin alkuasukkaitten kanssa ja meidän
täytyy osata esiintyä oikealla tavalla. Siihen on Hoper kuin luotu. Hän
on meidän pääministerimme, joka edustaa meitä."
"Hyvä!"
"Kivinen, jonka erinomaisen maun me kaikki tunnustamme, saa ottaa
hoidettavakseen elintarveministerin raskaan salkun, kuin myöskin
virallisen tietotoimiston ja jokapäiväisen sanomalehden ja
historioitsijan sekä samalla huviministerin tehtävät."
"Olkoon menneeksi", naurahti Kivinen, "vaikka olenkin aina kammonut
viittä virkaa ja kuutta nälkää."
"Ja minä itse hoidan kulkulaitos-, raha- ja sisäministerin tehtävät.
Järjestely on sekä tehokas että kansanvaltainen. Kaikki muut asiat,
tärkeimmät, päätetään ministerineuvoston täysi-istunnossa, paitsi
sota-alaan kuuluvat."
"Kaikki yhden puolesta!"
"Yksi kaikkien puolesta!"
Kansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija puristi toistensa kättä
tässä perustavassa kokouksessaan kuumassa ja tukahduttavassa
kalkuttalaisessa hotellihuoneessa, eikä Lenin tietänyt, minkälaiset
suunnitelmat tällä uudella vastustajalla oli, niin, eipä edes sitäkään,
että myöskin nämä neljä miestä olisi ehdottomasti ollut otettava
lukuun, kun laadittiin yleismaailmallisia kumoussuunnitelmia.
"Niin, katsokaas", lausui Koskela hiukan pilkallisesti, "ei lukumäärä
paljonkaan merkitse, mutta se sisu! Minä luulen, että Lenin ja Trotski
näkisivät paljon mieluummin muutaman kymmenentuhannen miehen hyökkäävän
punaisia linjoja vastaan kuin meidän tulevan bolsheviikkien
kongressiin. Mutta eteenpäin!"
"Eteenpäin! Venäjän-retken malja! Tiedättekös, miksi Napoleon
epäonnistui Venäjän-retkellään?" kiihkoili Kivinen.
"No?"
"Niin, nähkääs, hän ei aloittanut sitä Intiasta käsin. Virhe, suuri
taktillinen ja strateeginen virhe!"
Seuraavana päivänä matkusti neljä eurooppalais-intialaisiin asuihin
puettua valkeaa miestä kuumissa rautatievaunuissa länttä ja pohjoista
kohti. -- "Tuntuu kuin lähestyttäisiin jo kotimaata!" virkkoi Kivinen.
14.
Kivinen on tyytyväinen maailman pyöreyteen.
Himalajan vuorijono piirtyi mahtavana kohti korkeutta ja huipuilla
kimalteli ikuinen lumi lukemattomissa selittämättömissä
värivivahduksissa, ilta-auringon valaessa punervaa hehkuaan.
Ylhäällä, pienessä vuoristolaaksossa, joka päättyi äkkijyrkkään,
monituhatjalkaiseen kuiluun, näkyi liikettä matalan, savesta ja kivistä
kyhätyn rakennuksen luona, joka oli sijoitettu kuin pääskysen pesä
aivan jyrkänteen reunalle. Talon vierellä oli vaatimaton puutarha,
muutamia alativiheriöitseviä puita, pensaita sekä heleävärisiä
vuoristokukkia, ja puutarhan takana levisi tunturiniitty tasaisena,
samettisena mattona, jonka keskitse juoksi kirkasvetinen, nopea
puro, syöksyen pohjattomaan alhoon, kohisten ja kimallellen
vesipisarakristalleissa. Ja jylhänä, vastakohtaisena taustana tälle
idyllisen sievälle rauhalliselle maisemalle kohosivat pystysuorat
vuorenseinämät, ruskeina, harmaina ja mustina.
"Seis, hei! No seis! Jeeveli, nyt se pääsi irti!" -- Huudot
kajahtelivat omituisen voimakkaina ja sointuvina, kallioseinien kaiun
niitä vahvistaessa ja monistaessa. Kivinen hääräsi hikihatussa muutaman
pienen, oikukkaan muulivekaran kanssa, joka osoitti itsepäisyyttään ja
hiukan tavatonta liikunnonhaluaan, antamatta kytkeä itseään paaluun.
Sanomalehtimies, englantilaismallisessa vuoristopuvussa, huuteli ja
tempoili, kiukun ja naurun välimailla, toisten tarkatessa
urheilijamaisella jännityksellä kamppailun lopputulosta. Viimein
Kivinen älysi, mitä oli tehtävä. Hän alkoi kuljettaa eläintä toiseen
suuntaan, tämän tietenkin vastustaessa, ja niin joutui muuli aivan
huomaamattaan kohtalokkaan paalun luo, johon Kivinen nopeasti,
vahingoniloisesti irvistäen, sen kytki pitemmittä puheitta.
"Aasi!" huokasi Kivinen sydämestään, laskeutuen nurmikolle ja sytyttäen
savukkeen. -- "Oikea aasi! Tyhmä ja itsepäinen! Koko matkan vikurteli
ja pani vastaan; nyt. kun tahdottiin se kytkeä kiinni, se tietenkin
tahtoi juosta. Mutta eihän se muuten aasi olisikaan!"
Seurue nauroi tälle syvämietteiselle totuudelle. Seikkailijamme olivat
matkalla Venäjälle. Erottuaan rautatiestä, he olivat varustautuneet
vuoristomatkalle, ostaneet itselleen muuliaasit, varustukset, ja
palkanneet muutaman ylämaalaisen palvelijaksi ja oppaaksi. Salatakseen
retkensä tarkoituksen he esiintyivät tutkimusmatkailijoina, jonka osan
näyttelemiseksi he olivat varanneet itselleen myöskin tarpeelliset
viralliset paperit. Heillä oli niin muodoin nelinkertaiset passit,
ensin omat tavalliset, sitten bolsheviikkien paperit, sitten
salaiset englantilaiset valtuuspaperit ja lopuksi julkiset
"tutkimusmatkailuluvat", joten senkaltaisesta tavarasta ei ainakaan
ollut puutetta.
Matkaaminen ei suinkaan ollut helppoa ensikertalaisille, mutta sisu
auttoi, ja niinpä olivatkin miehet jo Intian rajalla. Bolsheviikkien
kartta oli osoittautunut aivan erinomaiseksi. Oppaista ja yömajoista ei
tullut milloinkaan puutetta. Seikkailijamme laskivat hyvin ennättävänsä
Moskovan konferenssiin.
Pienestä majasta kuului astioitten kilinää ja savutorvesta tuprusi
savua. Molo, alkuasukaspalvelija siellä valmisti illallista, viimeistä,
sillä aamulla oli hänen määrä kääntyä takaisin, jonka jälkeen
seikkailijamme saivat luottaa vain itseensä ja selvitä kaikesta omin
päin.
Seurue peseytyi ja puhdistautui vuoripuron äyräällä, jonka jälkeen Molo
kattoi illallisen nurmikolle majan edustalle. Matkailijoita ei
tarvinnut kehoittaa syömään, vaan maissileipä, kaurispaisti, jonka
Koskela oli hankkinut, riisipuuro ja oivallinen, musta kahvi katosivat
nopeaan ja perinpohjin. Aterian jälkeen korjasi Molo tähteet.
Ystävykset tupakoivat ääneti.
Tuli pimeä, nopeasti kuten aina etelässä, ja tähdet syttyivät
taivaalla. Hiljaa ja huomaamattomasti alkoi alhosta kohota hienoa,
tiheätä sumua, joka sakeni ja peitti kaiken verhoonsa, joten näytti
kuin leviäisi edessä harmaa, öinen meri. Kuului vain puron kohina, kun
se syöksyi pimeään, ammottavaan syvyyteen.
"Jos joku olisi minulle pari kuukautta sitten sanonut", katkaisi
Kivinen hiljaisuuden, "että nyt istuisin ja polttelisin tupakkaa
Himalajan rinteillä, pimeässä, viirunaamainen alkuasukas palvelijana,
muuliaasi vetojuhtana ja Ryssäinmaa päämääränä, niin olisin minä
soittanut oitis Lapinlahden laitokselle ja tiedustellut, olisiko siellä
mahdollisesti paikkaa vapaana eräälle sangen pahoin henkisesti
sairaalle kansalaiselle. Mutta kun kaikki käy ympäri, niin on hyvä,
ettei kukaan sanonut eikä ennustanut minulle tämäntapaista, sillä
kaikesta huolimatta minä olen nyt täällä."
Kuului hiljaista tyrskettä, mutta kukaan ei vastannut mitään tähän
sanomalehtineekerin yksinpuheluun kohtalon oikullisuudesta. Kivinen
jatkoi:
"Oli miten oli, mutta siunattu asia sentään on, että tämä maapallo on
pyöreä. Niin no, eihän se muuten pallo olisikaan! Tarkoitin, että
maailma. Ellei se olisi pyöreä, niin vaikeatapa olisi kuvitella sitä
muunlaiseksi. Joka tapauksessa me nyt lähestymme kotia. Kaksi
kolmannesta on matkasta kuljettu eikä enää ole jäljellä oikeastaan
muuta kuin Ryssäinmaa."
Kivisen leikinlasku ei saanut vastakaikua, sillä kaikki tunsivat
jonkunlaista painostusta. Sivistynyt maailma loppui, alkoi erämaa,
eikä vain luonnon, mutta myös henkinen erämaa. Lähestyttiin
bolsheviikkivaltakuntaa.
"En tiedä, tunnetteko te toiset samaa", virkkoi Koskela hiljaa, "mutta
minusta tuntuu täältä ylhäältä katsoen, täällä kirkkaassa, raikkaassa
vuoristoilmassa, täällä ikuisen lumen rajamailla sivistyneen maailman
taistelut ja pyrkimykset kovin vähäpätöisiltä, naurettavilta, kaikki
valtiolliset riidat, yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki hullut,
puolihullut, tyhmät, itsekkäät, turhamaiset ja kunnianhimoiset.
Toisinaan tuntuu kaikki turhalta, tuo jokapäiväinen hyöriminen, tuo
kuumeinen kiire, joilla ei tunnu olevan mitään tarkoitusta, ja ihminen
tahtoisi hautautua johonkin rauhalliseen, hiljaiseen soppeen, elää
päivästä päivään mitään ajattelematta, iloiten luonnosta, auringosta ja
kukkasista! Mutta se tunne pysyy vain hetken, ja seuraavana tahtoo
heittäytyä kuumimpaan taistelun melskeeseen, kuumeiseen työhön,
riuduttavaan raadantaan. Miksi?"
"Etsiäkseen unhoitusta", lausui Cotter hiljaa. -- "Me olemme nyt
Nirvanan maassa."
"Mutta Nirvana olkoon kaukana, niin kauan kuin bolsheviikit ovat
herroina maassaan", huomautti Hoper.
Aamuauringon kullatessa seudun nousivat seikkailijamme olkivuoteiltaan
majassa ja varustautuivat jatkamaan matkaansa. Molo sälytti muulit.
Kaikki tavarat, joita matkailijat eivät enää tarvinneet tai joita he
eivät voineet kuljettaa mukanaan, he lahjoittivat alkuasukkaalle,
samoin muulit. Molo neuvoi tien lähimmälle englantilaiselle
sotilasasemalle. Sieltä saisivat matkailijat suositustensa avulla kyllä
vetojuhtia ja oppaita. Hyvästeltyään seurueen Molo katosi vuoripolun
mutkan taa. Seikkailijamme olivat yksin.
"Eteenpäin!" virkkoi Koskela. -- "Tuolla on sivistynyt maailma, tuolla
barbaarinen Venäjä. Meidän tiemme kulkee sinne."
"Vaviskaa, Lenin, Trotski ja kumppanit!" huudahti Kivinen, ja
seikkailijat painuivat matkaan.
15.
Ihannevaltakunnassa.
Puhalsi jäätävän kylmä tuuli, oikea aromyrskytuuli, joka kiidätti
valtavia lumipilviä yli laajojen lakeuksien, suhisten, ulvoen,
valittaen, lumen ryöppyessä pyörryttävinä kierteinä korkealle
harmaaseen ilmaan, humahtaen painautuessa metsikköjen syleilyyn ja
kasaantuen läpipääsemättömiksi kinoksiksi jokaisen tuulensuojan
vierelle. Pimeys ei ollut sysimustaa, vaan harmaata, valkoista, mutta
siitä huolimatta läpitunkematonta, sokaisevaa kylmyydessään, vihlovissa
tuulenpyörteissään. Taivas tuntui laskeutuneen aivan alas, aivan pään
yläpuolelle, ja maailma muuttuneen yhtäkkiä omituisen pieneksi,
pehmeäksi, mutta pienuudessaan silti rajattomaksi, sillä koko näkyvä
kaikkeus oli ilman mitään huomattavaa rajaa, lunta, vain lumihiutaleita
ja tuulen ulvontaa.
Neljä miestä ponnisteli eteenpäin lakeudella, kietoutuneina pitkiin
viittoihin, hatut painettuina korville ja silmille. Kulku oli
vaivaloista upottavassa lumessa, sakeassa pimeydessä ja jäätävässä
kylmyydessä, mutta seurue ponnisteli eteenpäin herkeämättä, sitkeästi,
tietäen, että pysähtyminen voisi merkitä lepoa ja lepo nukkumista
iäksi. Miehet kulkivat kyyryyn painautuneina, yhdessä jonossa,
ensimäisen tallatessa polkua astuttavaan kuntoon. Tarpoen edistyi
matka, jokaisen vuorollaan ollessa tietä aukaisemassa.
Kului tunti, kaksi. Miehet pääsivät pienen metsikön taa, joka tarjosi
hiukan suojaa tuulen raivolta. Täällä he pysähtyivät, levähtääkseen
hetkisen.
"No on ilma!" virkkoi yksi heistä. -- "Saisiko tässä millään tavoin
tulta, niin voisimme tarkistaa suuntaamme kompassin avulla. Etsippäs,
Koskela, se kapine taskustasi, ja asettukaa te muut suojaksi tuulta
vastaan, niin koetetaan katsoa."
Jääkäri ryhtyi kaivamaan kohmettuneilla käsillään esinettä taskustaan.
Hoper ja Cotter asettuivat selin tuuleen päin, ja Kivinen raapaisi
tulitikkua. Se sammui, samoin toinen ja kolmas. Vasta neljännellä
kerralla onnistui.
"Luojan lykky sentään, että olemme oikealla tolalla. Eksyminen
tällaisessa ilmassa merkitsisi jotenkin varmaa perikatoa. Nyt ei meillä
liene enää kuin muutamia kilometrejä lähimmälle asemalle. Huh, ruumis
on kuolemanväsynyt tuosta tuulenpaineesta. Tuntuu, kuin olisi jokaista
tuumaa painamassa rautapuntit. Eteenpäin!"
Seikkailijat painuivat matkaan lumimyrskyiselle arolle.
Pienen aroaseman luona oli liikettä. Jokaisessa paikassa, missä oli
hiukankin tuulensuojaa, istui tai makasi kymmeniä ihmisiä, miehiä,
naisia ja lapsia, risaisissa puvuissa, värjöttävinä. Näkyi
nälkiintyneitä kasvoja, väsyneitä ilmeitä. Odotettiin junaa, joka veisi
nämä kurjat ihmiset paremmille seuduille, missä olisi viljaa, missä ei
tarvitsisi nähdä alituista nälkää. Nämä olivat Venäjän sisäisiä
siirtolaisia, jotka kulkivat paikasta paikkaan, etsien ruokaa ja
suojaa, jotka olivat joutuneet kansalaissodan jalkoihin tai jotka uudet
hurmaopit olivat villinneet, nälkiintyneinä, paleltuneina; he olivat
menettäneet kaiken kykynsä tajuta tilaansa, arvostella, heitä kiihoitti
vain halu syödä, vallankumouksen irtolaisjoukkoa, jota eivät sitoneet
mitkään lait ja asetukset, jotka sekasorto oli synnyttänyt ja
jotka synnyttivät sekasortoa, vaeltaen paikasta toiseen kuin
heinäsirkkalauma, syöden ja raiskaten kaikki mitä tielle sattui, ilman
päämäärää, ilman johtoa ja uskoa.
Vähän syrjemmällä muista odottivat ystävyksemme myöskin junaa,
viluissaan, nälissään, uupuneina. He aavistivat, että pääseminen junaan
vaati suoranaista taistelua, mutta ei auttanut katsoa, mukaan täytyi
päästä.
"Tarkastakaa aseenne!" määräsi Koskela lyhyesti.
Junaa oli odotettu jo puoli vuorokautta, mutta se oli myöhästynyt,
kuten tavallisesti. Viimein, myöhään illalla, välähti radalla kaksi
valoa ja musta hirviö syöksähti esiin pimeydestä. Ystävyksemme olivat
samassa jalkeilla ja juoksivat sitä vastaan. Alkoi kamppailu, jota he
eivät milloinkaan voineet unhoittaa.