ennen Venäjään, että se on savijaloilla seisova jättiläinen. Ajatelkaa
vain! Maa on pieni, mitättömän pieni, sekin hajallaan tuhansissa
saarissa. Ja tältä pohjalta yritetään nyt muodostaa suurvaltaa tai se
on jo osaksi muodostettu. Ei ole vaikea sanoa, mihin tämä vie. Meillä
on historiassa tarpeeksi esimerkkejä. Japanin sisäiset edellytykset ja
mahdollisuudet eivät vastaa ulkonaista suurvalta-asemaa, joka perustuu
yksinomaan sotilaalliseen mahtiin. Mutta sotilaallinen mahti riippuu
taloudellisesta tilasta, ja sehän on Japanissa mahdollisimman huono.
Venäjän velat olivat aikoinaan mahdottomat, mutta eiväthän ne toki
likimainkaan vastanneet kansallisomaisuutta. Mutta Japanin velat
nousevat niin mahdottomiksi, että kansallisomaisuus tuskin kykenee
niitä peittämään. Jo yksistään tämä seikka tekee koko suurvalta-unelman
komediaksi, sillä miten voidaan sellaista suurvaltaa ajan oloon
ylläpitää, jonka olemassaolo kokonaan riippuu lainanantajien luotosta?
Se on todella savijaloilla seisomista, ja Japanille käy ennemmin tai
myöhemmin samoin kuin on käynyt Ruotsille ja Venäjälle.
"Maa köyhtyy äärettömästä sotilasrasituksesta, maan varat virtaavat
varustuksiin, joilla koetetaan arvoa ja mainetta ylläpitää, ja niin
pahenee sisäinen tilanne päivä päivältä, jota peittääkseen hallitus
antautuu uusiin seikkailuihin. Se on ikuista kiertokulkua, joka johtaa
perinpohjaiseen kumoukseen. Euroopassa on laajoissa piireissä se
käsitys vallalla, että Japani on kumousvaaralta taatuimpia maita. Se on
erehdys. Japanissakin on kuohuntaa koko lailla. Ulkonaisesti on Japani
sangen nykyaikainen, mutta valtiollisesti osa väestöä elää oloissa,
jotka eivät monessa suhteessa ole lainkaan parempia kuin maaorjuus.
Työpäivät ovat rajoittamattomat, palkat suorastaan naurettavat ja
yleinen hintataso ansiotuloihin nähden suhteeton. Ei ole niin ollen
ihme, että riissin, japanilaisten tärkeimmän elintarpeen,
kallistuminen tai keinotekoinen kallistuttaminen on johtanut verisiin
levottomuuksiin, jotka ovat laajenneet niin valtaviksi, että ne ovat
uhanneet koko nykyisen järjestelmän olemassaoloa. Japanissakin
kuljetaan, jos kohta hitaasti, yleistä kansanvaltaistumista kohti, ei
niin paljon näkyväisesti, kuin sisäisesti. Katsantokannat muuttuvat.
Eikä kansaa, joka on teknillisesti niin korkealla kannalla,
voida ikuisesti pitää orjaholhokkina, ja japanilaisille rakas
isänmaa-käsitekin menettää vaikutusvoimansa, ellei käsitteen lisäksi
voida mitään tarjota."
11.
Hoper tutustuu vallankumoukselliseen tohtoriin lähemmin.
Muutaman päivän kuluttua lähti valtamerilaiva jatkamaan matkaansa
Jokohaman satamasta, suunnaten kulkunsa etelään. Seikkailijamme olivat
mukana.
Elämä kulkeutui säännölliseen uomaansa. Matkustajat vaihtuivat
satamissa, uusia kasvoja ilmestyi, mutta suurin piirtein katsoen pysyi
kaikki samanlaisena.
Vaikka matkustajat olivatkin suljetut hyvin ahtaaseen ja
muuttumattomaan maailmaan, ei varsinaisesta yksitoikkoisuudesta ollut
tietoa. Meri ja matka tarjosi vaihtelua, ainakin pohjoismaalaisille
ystävyksille. Ainoa, mikä kiusasi, oli toimettomuus, sillä kävely
kannella, tanssit iltaisin, lukeminen, pelaaminen ja keskusteleminen
olivat ainoat ajanvietteet. Varsinkin Koskelasta tuntui vaikealta,
hänestä, joka vuosikausiin tuskin oli saanut kunnolla nukkua, joka
kaipasi verryttävää liikuntaa. Mutta aivan huomaamattaan mukautuivat
seikkailijamme uuteen olotilaansa. Se teki heidät uusiksi ihmisiksi,
lepuutti alituisen jännityksen kuluttamat hermot ja loi huolettomuutta
koko olemukseen.
Tohtorin vältteleminen olisi ajan pitkään saattanut käydä tavattoman
vaikeaksikin, ellei tohtori itse olisi välttänyt muiden seuraa. Niinpä
saivatkin seikkailijamme olla rauhassa. He oppivat tuntemaan toisensa,
etenkin englantilaisen rehdin, harkitsevan ja tyynen luonteen, joka,
vaikka siltä puuttuikin loistavia ominaisuuksia, oli tavattoman
miellyttävä vaatimattomuudessaan. Cotter taas puolestaan ihaili etenkin
Koskelan jäykkää rohkeutta ja suomalaista sisua, samoinkuin Kivisen
vilkasta avomielisyyttä, hiukan taiteilijamaista lahjakkuutta ja
terävää huomiokykyä. Kolmisin he muodostivat mitä täydellisimmän
matkakumppanuuden, miellyttävän ystäville ja sangen vaarallisen
vastustajille.
Hoperin tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta hän suoritti sen
ameriikkalaisen päättäväisyydellä ja anglosaksilaisen sitkeydellä.
Tohtori oli vaikeahko matkakumppani, oikullinen, ärtyisä, epäluuloinen.
Mutta jatkaen kerran omaksumaansa osaa, näytteli Hoper hiukan tyhmän
röyhkeää seikkailijaa ja kesytti tohtorin siedettäväksi. Epäluulotkin
hälvenivät vähitellen, ja kun tohtorin maihinjättöyritys Singaporessa
ei onnistunut, mukautui hän kohtaloonsa ja salli Hoperin seurata
matkassaan.
Hoper, alituisessa seurustelussa tohtorin kanssa, sai kurkistaa hänen
hämärän sielunsa syvyyksiin. Arneriikkalainen päätti käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja tutkia edessään olevan yksilön, joka
ehdottomasti pääpiirteissään edusti kokonaista ihmisluokkaa nykyisessä
kaaosmaisessa maailmassa. Ja hänen huomionsa saattoivat hänet kauhun
valtaan.
Tohtori oli lähtöisin hyvistä oloista, ollen ei rikkaan, mutta
kuitenkin varakkaan aatelisperheen poika. Hänen isänsä oli ollut
innokas Puolan vapauden taistelija, mutta joutunut vangiksi ja
päättänyt päivänsä Siperian aroilla. Poika joutui jo varhain
maailmalle, raivaten tiensä lahjakkuutensa avulla varsin korkealle,
suorittaen tohtorin tutkinnon ja päästen dosentiksi. Hän oli
ärtyinen, kiivas luonne, hän oli kasvanut mitä kiihkeimmässä
vastustusympäristössä, oli jo nuoruudessa oppinut asettumaan
sotajalalle vaikka koko maailmaa vastaan. Kehitys jatkui. Ankara
elämäntaistelu, ummehtuneet olot, kilpailijoiden suosijain
puolueellisuus, korkea sivistys, joka vaati vastaavaa asemaa
yhteiskunnassa, jääden sitä vaille, -- suurkaupunkien viettelykset ja
ääretön kurjuus toiselta puolen, kumoukselliset nuorukaispiirit,
poliisien vainot, kaikki tämä synnynnäisen kiihkeän luonteen,
levottoman veren, loukkauksille alttiin mielen ja slaavilaisen luonteen
sairaaloisten, äärimmäisyyksiin menevien taipumusten kanssa oli
muodostanut tohtorista sen, mikä hän nyt oli, häikäilemätön, sydämetön
onnenonkija, joka muutamien "aatteitten" varjolla koetti tyydyttää
kalvavaa levottomuuttaan ja polttavaa kostonhimoaan koko
maailmaa vastaan, työskentelemällä yleismaailmallisen kumouksen
aikaansaamiseksi, kumouksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi vanhan
maailman, luomatta tilalle mitään uutta.
Hoper oli usein kummastellut, miten bolsheviikit ollenkaan jatkoivat
touhuisaa toimintaansa, vaikka suurelle osalle heistäkin täytyi olla
selvää, ettei heidän aikeensa saata onnistua ajan mittaan ei teoriassa
eikä käytännössä. Nyt hän sen ymmärsi. Nykyinen teknillisen edistyksen
aikakausi, joka oli koonnut äärettömät elämänedut toisten käsiin ja
alentanut toiset koneiksi, oli synnyttänyt suunnattoman nautinnonhimon.
Ja kun nyt kumousaikoina näytti siltä, että myöskin tähän asti
syrjäytetyt piirit voisivat päästä nautinnoista osallisiksi, synnytti
se yhteiskunnallisen levottomuuden. Tyytymättömyys kasvoi, yhteiskunnan
pohjasakka näki otollisen hetken lyöneen, ja alemmat kerrokset eivät
tyytyneet enää vaatimaan tasavertaisia oikeuksia, vaan tahtoivat kerta
kaikkiaan kostaa, mitä, sitä he tuskin itsekään tiesivät. Elämä tuntui
menettäneen arvonsa, elettiin hetkestä hetkeen, ja kansajoukot
tahtoivat vaikka vain silmänräpäyksen ajan nauttia kaikkea, mitä
voitiin nauttia. Tekniikka, sen synnyttämä materialismi, sodan
vaikutukset, oikeistopiirien myöntymättömyys on synnyttänyt
bolshevismin, joka sai johtajikseen joko suoranaisia onnenonkijoita tai
mielisairaalaan sopivia kiihkoilijoita. Ei välitetty siitä, mitä tulisi
jälestä, tahdottiin nauttia hetkinen, ja täten on selitettävissä
bolshevismin voittokulku. Se lupasi kaikki ja saattoikin hetkeksi
tyydyttää joukkonsa.
Bolshevismi ei ole hetken hurmiota, se ei ole irrallinen ilmiö, sillä
on juurensa menneisyydessä yhtä varmasti kuin vaikutuksensa
tulevaisuudessa. Siihen ovat vaikuttaneet äärettömän monet tekijät. Se
on valtiollista liikettä, se on yhteiskunnallista kumousta, se on
uskonnollista hurmiota. Sen dogmina on materialismi, välikappaleena
pistin, päämääränä kommunismi, joka on sekä teoreettisesti että
käytännöllisesti mahdottomuus niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä
eivätkä enkeleitä. Mutta, ja se kiihoittaa joukkoja, se voi todella
tarjota hetkeksi yltäkylläisyyttä niille, jotka ovat tähän asti olleet
sitä vailla. Ja periaate on nyt sama kuin puolitoista sataa vuotta
sitten Ranskassa: "meidän jälkeemme vedenpaisumus". Tulkoon mitä
hyvänsä jälkeenpäin, kunhan nyt saadaan hetkinen nauttia ja tyydyttää
epäsuhtaisten olojen synnyttämä tyytymättömyys ja kostonhimo, joka ei
kohdistu vain järjestelmään, vaan myöskin yksityisiin henkilöihin,
kokonaiseen ihmisluokkaan, jopa enemmistöönkin.
Ja juuri se seikka, ettei tulevaisuudesta välitetä mitään, selittääkin
bolshevismin menettelytavat, sen äärettömän häikäilemättömyyden ja
mielettömän julmuuden. Vanha maailma on hinnalla millä hyvänsä
hävitettävä, mutta uuden luomisesta ei osata muuta kuin mitä hämärimpiä
ja haaveellisimpia lupauksia, sellaisia jotka eivät kestä ainoatakaan
arvostelevaa katsetta.
Kaikessa kaameudessaan oli tohtorin luonne suurenmoinen. Niin
erilaisena, näennäisesti ristiriitaisena kuin se ilmenikin, oli
kuitenkin kaikki alistettu yhden päämäärän saavuttamiseksi, ja tämä
päämäärä oli kosto, sokea, summittainen, koko maailmaan kohdistuva
kosto. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat kaikki keinot
luvallisia, sen hyväksi kiihoitettiin satoja tuhansia ihmisiä verisiin
taisteluihin, sen vuoksi asetettiin koko inhimillinen kulttuuri,
ihmiskunnan kaikki tähänastiset saavutukset arpapöydälle.
Säännöllisissä, rauhallisissa oloissa olisi tohtorin tapainen mies
herättänyt ympäristönsä jakamatonta sääliä; jos hän olisi alkanut
näyttää vaaralliselta, olisi hänet teljetty mielisairaalaan, mutta
kumousaikoina saattoi ja oli käynyt, että hän kaikessa hiljaisuudessa
leikki kevytmielisesti miljoonien kohtaloilla ja toisten samanmielisten
ja samantapaisten kiihkoilijain ja intoilijain kanssa uhkasi koko
maailmaa.
Maailmassa oli jotakin mätää, sen oli bolshevismi osoittanut. Mutta
vaikka se tämän osoitti, ja ehkä silläkin oli maailmanhistoriallinen
tehtävänsä, täytyi vielä suhteellisen terveitten ponnistaa kaikki
voimansa, ehkäistäkseen sen voittokulun. Maailma tarvitsi leikkausta,
mutta mätää ei voitu parantaa mädällä.
Tohtori jatkoi tietään, mitä oli aloittanut. Ja ystävyksemme jatkoivat
omaansa. Yhteentörmäys oli tapahtuva, hiljaisuudessa suoritettaisiin
taistelu, jolla olisi merkityksensä kaikille. Milloin ja missä? -- se
oli tulevaisuuden huomassa.
11.
Kivinen esitelmöi Kalkuttassa hotellin parvekkeella, kunnes Koskela saa
muutaman lyhyen kirjeen.
Intia!
Kaukana taivaanrannalla siinsi tumma juova, kadoten ja ilmestyen
näkyviin öisen meren ihmeellisissä, loistavissa, salaperäisissä
värivivahduksissa, kun verkkaiset, pitkät ja loivat mainingit vahvasti
fosforihohteisina äänettömästi liukuivat laajalla Bengalin lahdella,
hiljalleen keinuttaen valtavaa valtamerilaivaa, joka nousi ja laski
niitten hitaassa tahdissa. Päivän valo väreili vielä korkeammissa
ilmakerroksissa, luoden uusia ja häikäiseviä värejä alati vaihtuvaan
merenpintaan.
Intia siinsi näkyvissä, kaukana vielä, mutta lähellä pitkän matkan
jälkeen.
Aamuauringon loihtiessa Gangesin rannat kultaan ja hopeaan uhkean,
rehevän tropiikkikasvullisuuden lehdillä, virran vierittäessä
äärettömiä vesimääriään kohti merta, mutaisena, liejuisena, harmaana,
punervana, vihreänä ja mustana, liukui laiva hitaasti ylös virtaa,
sivuuttaen kaisla- ja savikyliä, metsikköjä, rannattomia
viljavainioita, rämeseutuja, joilla kasvoi pitkää ruohoa, pensaita,
heleävärisiä kukkia, minkä kasvullisuuden keskellä kuhisi tropiikin
kirjava eläinmaailma, kulki ohi mahtavan Diamond Harbourin, Kalkuttan
ulkosataman, ja ponnisteli ylös kohti Bengalin pääkaupunkia mahtavasti
vierivässä kymissä. Ja kaiken yllä säihkyi etelän syvänsininen, kirkas
taivas.
Pohjoismaalaiset ystävämme nauttivat. He tunsivat itseensä tarttuneen
jotakin tuosta puoleksi miehisestä, puoleksi poikamaisesta,
romanttisesta vaelluskuumeesta, heidän mielensä paloi rannalle, noihin
rajattomiin viidakkoihin, soille ja rämeille, alkuasukaskyliin ja
viljavainioille, tuon kukikkaan, värikkään, yltäkylläisen,
hedelmällisen luonnon keskeen. Mahtavat yleispiirteet vaikuttivat
huumaavasti, lukemattomat, kirjavat yksityisseikat lumoavasti.
Illan suussa saapui laiva Kalkuttaan, laskien laituriin Huglilla, ja
passintarkastuksesta selvittyään astuivat ystävämme The Strandille,
leveälle rantakadulle, jolla kuhisi itämaalainen elämä täydessä
loistossaan kirjavine, monivärisine alkuasukkaineen niin ihon kuin
puvun puolesta, kirkuvine katumyyjineen, moninaisine kulkuneuvoineen.
Ilma oli tukahduttavan kuuma, painostava, kun meren raittiit
tuulahdukset olivat lakanneet tuntumasta.
"Hotelliin, ja kiireimmän kaupalla!" virkkoi Kivinen. "Täällä alkaa
tuntua sietämättömän kuumalta."
Seikkailijat vuokrasivat jonkunlaisen ajurin, joka kuljetti heidät ja
heidän vähät matkatavaransa hotelliin. Hoper oli jo edeltäpäin saanut
tietää tohtorin osoitteen Kalkuttassa ja ilmoittanut sen muille, joten
vakoileminen voitiin jättää ensi hetkinä. Päästyään huoneisiinsa
ystävyksemme ensin perusteellisesti peseytyivät kylmällä vedellä,
muuttivat ylleen toiset puvut ja nauttivat keveän aterian.
"Menee mukiin!" tuumi Kivinen, kun matkailijat istuivat sikaareita
sauhutellen hotellin varjoisalla, ilmavalla parvekkeella. Heidän
edessään lepäsi Kalkutta, Chowringhee, eurooppalaisten komea,
hyvinrakennettu, leveäkatuinen kaupunginosa asuinpalatseineen,
puutarhoineen ja suihkulähteineen, ja taampana Palta, jossa
alkuasukkaat asuivat likaisissa, matalissa, kurjissa savihökkeleissä ja
kaislamajoissa, ahtaine kujineen ja soukkine katuineen.
"Katsokaas, mr. Cotter", lausui Kivinen, "mutta älkää pahastuko! Tässä
näette selvää selvemmin, havaannollisesti, Intian probleemin koko
räikeydessään. Tässä on eurooppalaisten kaupunginosa, valloittajien,
komea, hyvinhoidettu, tuolla alkuasukkaitten inhoittava pesä,
löyhkäävä, saastainen. Ja kuitenkin perustuu tämän kaupunginosan
hyvinvointi juuri noiden repaleisten, likaisten, inhoittavien
alkuasukkaitten työhön, heidän raadantaansa. Eikö epäoikeudenmukaisuus
ole liian silmäänpistävä? Vaikka ei olisikaan mikään kommunisti, niin
voidaan kuitenkin vaatia, että työmiehillä ja työnjohtajilla on edes
jossakin määrin samanlaiset elämänehdot, sellaiset, että molemmat
tuntevat olevansa ihmisiä, eikä toiset orjia, toiset epäjumalia."
"Tiedän, tunnen, hyväksyn näkökantanne, mutta millä tavalla saadaan
aikaan parannus? Ei suinkaan bolshevismin avulla?" kysyi Cotter.
"Ei tietenkään, mutta joku keino on keksittävä, sillä jollei sitä
keksitä, ja ajoissa, niin irtautuu Intia englantilaisesta imperiumista
ennen pitkää yhtä varmasti kuin minä istun tässä. Naurettavaa, mutta
totta! Mitä on Englanti Intiaan verrattuna? Kuin tinasotamies
koulupoikaan. Ja kuitenkin pitää tinasotamies poikaa vallassaan."
"Sivistyksellään. Sana koulupoika ei ole sopiva."
"Myönnetään, mutta käytin sitä vain suuruusmääritelmänä.
Sivistyksellään! Ehkä, mutta ennen kaikkea tekniikallaan,
ennen kaikkea diplomatiallaan. Intia on hajanainen, pirstottu tuhansiin
uskontojen, kielien, kansallisuuksien, historian, tapojen ja
elinetujen raja-aidoilla. Tähän hajanaisuuteen perustuu Intian
hallussapitopolitiikka. Ylläpidetään keskinäisiä riitoja, keskinäistä
kateutta, ja itse korjataan riitojen hedelmät. Sivistyksestä ei voida
paljon puhua. Eurooppalaisvallan aikana on Intia taantunut
tavattomasti: lukutaito unohtunut, rakennustaide kuollut, runous ja
kirjallisuus myöskin."
"Intiaa koetetaan sivistää."
"Sangen vähän, ja millä tavalla? Annetaan hiukan alkuopetusta,
murtoprosentille, hiukan korkeampaa harvoille, ja nämäkin harvat
suljetaan pois viroista, nimittäin korkeammista ja paremmin
palkatuista. Heistä muodostuu tyytymätön, kapinoitseva sivistyneen
köyhälistön armeija, jolla ei ole uskontoa, ei isänmaata, ei mitään
muuta kuin viha englantilaisia vastaan. Ylen kaukonäköistä, vai
kuinka?"
"No, babut ovat vaarallisia."
"Intia pyrkii vapauteen sekä valtiollisesta että taloudellisesta
sorrosta. Valtiollinen sorto on täydellinen: ei mitään yhdistyksiä, ei
kokouksia, ei sensuroimatonta kirjallisuutta, ja taloudellinen ehkä
vieläkin täydellisempi. Koko politiikka on äärimmilleen kehitettyä
riistopolitiikkaa. Maassa nähdään nälkää aina, tällaisessa maassa, joka
voi elättää koko maailman, vain siksi, niin, miljoonat kuolevat nälkään
vain siksi, että viljelyksien omistajat saisivat hiukan suuremman
hinnan viljastaan Euroopassa. Ja vaikkapa he saisivat samankin, he
eivät myy sitä täällä. Satojatuhansia ihmisiä kuolee vuosittain
täysinäisten vilja-aittojen ovien edustalle. Jeeveli, maasta ja
asukkaista puristetaan kaikki mahdollinen irti kaikilla mahdollisilla
keinoilla. Parannukset ovat vain silmänlumetta, sen ovat lukemattomat
kuvernööritkin, innokkaat englantilaiset imperialistitkin todistaneet.
Intia on sekä henkisesti että taloudellisesti kuollut maa, ja kuitenkin
sillä olisi pyörryttäviä edellytyksiä. Onko näin ollen ihme, että
intialaisten, pääasiassa sivistyneitten ja ylhäisten, keskuudessa on
syntynyt sangen voimakas vapausliike! Jos kerran Englanti ilmoittaa
ottaneensa velvollisuudekseen pitää huolta Intiasta, niin täyttäköön
velvollisuutensa; ellei, niin Intia kulkee omia teitään. Tietenkin, on
otettava huomioon, että Intia on alhaisella sivistystasolla, ja tämä
vaikeuttaa itsenäisyyttä, mutta toiselta puolen se pakoittaa siihen,
sillä muuten ei taso milloinkaan nouse. Mistään erikoisesta
kansanvaltaisuudesta ei voitane puhua, sillä kehitystaso ei ole
sellainen, että paljonvaativia kansanvaltaisia periaatteita voitaisiin
toteuttaa käytännössä. Perustuslailliset kuningaskunnat lienevät
lähinnä oikeat valtiomuodot Intialle, sellaiset, jotka keskenään
solmivat yhteiset liitot ulkopolitiikkaa, ulkomaista kauppaa ja
puolustusta varten. Siinä on intialaisten vapaustaistelijain ohjelma,
ja sen alle pistän puumerkkini minäkin. En tahdo sanoa, että se
onnistuisi täydelleen, roskaväki on tuhonnut monet muutkin oikeutetut
ja välttämättömät vallankumoukset, mutta yrittää täytyy. Bolshevismi
sotkee kuitenkin kaiken, sillä sellaiset opit Intian kuumaverisen,
kirjavan, intohimoisen ja kostonhaluisen alkuasukasväestön keskuudessa
voivat saada hirveitä aikaan. Tietysti taistelen bolshevismia vastaan,
mutta Intian varsinaisiin vapaustaistelijoihin, joilla ei onneksi
lienekään mitään tekemistä Leninien ja Trotskien kanssa, en koske
sormellanikaan. Intia kulkee kohti vapauttaan, ja olkoon sille tämä
uusi tie onneksi. Sillä on rajattomat mahdollisuudet, se voi synnyttää
maailman uudelleen niin henkisesti kuin aineellisesti! Malja!"
Cotterkin, hiukan hymähtäen, tyhjensi lasinsa. Samassa astui hotellin
juoksupoika Koskelan luo ja jätti hänelle hänen valenimelleen osoitetun
kirjelappusen. Koskela katsahti hiukan kummastuneena poikasen jälkeen,
repäisi kirjeen auki ja luki. Hoper kirjoitti:
"Kokous tänä iltana Chunderkadun 572:ssa täsmälleen klo 10.
Hindupuvut ja aseet! Hiljaa! Tunnussana 'Palta'. H."
"Nyt on kello kahdeksan. Meillä on vähän kiire! Kai jokin salainen
kokous. Hm, pukuasia on hiukan ilkeä järjestää, mutta koetetaan!"
Koskela soitti luokseen tarjoilijan, ja seurue lähti huoneeseensa,
valmistuakseen uusia seikkailuja varten.
12.
Hoper luulee tohtorin pelin loppuneen ainiaaksi.
"Tämä on mieletöntä!" virkkoi Kivinen, kun seikkailijat kolmisin illan
pimeydessä vaelsivat alkuasukkaiksi puettuina, viitoissa ja
turbaaneissa, roimahousut jalassa, esikaupunkiin. -- "Eihän meillä ole
aavistustakaan käyttäytymisestä, emme osaa sanoa sanaakaan, jos meiltä
jotakin kysytään."
"Senvuoksi on meidän pidettäväkin suumme kiinni", huomautti Koskela
kuivasti. "Kieli suorana, järki kylmänä, silmät avoinna ja mauserit
ladattuina emme pelkää piruakaan."
Vaiti ollen, etteivät paljastaisi kielentaitamattomuuttaan, vaelsivat
seikkailijat pitkin kujia, jotka olivat täynnä likaa ja jätteitä,
kompastellen kiviin ja syvennyksiin, Cotterin kulkiessa edellä oppaana.
Hän tunsi jonkun verran Kalkuttaa. Liike kaduilla oli kohtalaisen
vilkas, mutta kukaan ei kiinnittänyt miehiin huomiota. Chunderkadulle
saapuessaan he ryhtyivät tarkastelemaan ohikulkijoita. Useimmat
kiiruhtivat tietään välinpitämättöminä, hiukan hoppuisina kadoten
lukemattomiin sokkeloihin. Heillä tuntui olevan yhteinen päämäärä.
"Tässä!" kuiskasi Cotter hiljaa englanniksi ja pysähtyi muutaman
rappeutuneen hökkelin luo. "Nyt sisään!"
Ystävykset astuivat portista pimeälle pihalle, kompuroivat eteenpäin
jonkun edelläkulkijan käsilyhdyn valossa sokkelokäytäviä pitkin ja
saapuivat uudelle portille, jonka luona näkyi joku olio seisovan. Se
kuiskasi jotakin ja Cotter suhautti tunnussanan. Portti aukeni ja
miehet pujahtivat sisään. He laskeutuivat muutamia askelmia alas ja
joutuivat suunnattoman laajaan, puoleksi maanalaiseen kellariin,
entiseen varastorakennukseen tai muuhun sellaiseen. Heitä kohtaava näky
ei ollut tavallisimpia. Lattialla istui ja makasi satoja, ehkä muutamia
tuhansia kirjaviin viittoihin kietoutuneita alkuasukkaita, pää
peitettynä, muutamien öljylamppujen lepattavassa valossa. Kuvaamaton,
vetämätön löyhkä lehahti vastaan.
Seikkailijat, joiden tulo ei ollut herättänyt mitään huomiota,
laskeutuivat maapermannolle lähelle uloskäytävää ja jäivät äänettöminä
odottamaan. Tuntui niin omituisen aavemaiselta olla tuhansien parissa,
jotka liikkumattomina, äänettöminä makasivat oudossa valaistuksessa
maanalaisessa kellarissa, kun kuitenkin tiesi, mitä nämä liikkumattomat
oliot aikoivat.
Seikkailijat koettivat katsoa, olivatko tohtori ja Hoper jo saapuneet,
mutta eivät heitä löytäneet. Noin kymmenen minuutin kuluttua syntyi
kuitenkin liikettä etumaisten keskuudessa, ja pimeästä aukosta ilmestyi
esiin tohtori, puettuna loistavaan hindulaisasuun, Hoper kintereillä,
ja puolenkymmentä alkuasukasta -- johtajia luultavasti -- mukanaan.
Viivyttelemättä ryhtyi tohtori puhumaan. Mitä hän sanoi, siitä eivät
seikkailijat ymmärtäneet rahtuakaan, mutta vaikutuksensa oli puheella
joka tapauksessa kuulijoihin. Kiihko, tulisuus oli ainoa, josta
ystävyksemme pääsivät selville.
Kuinka samanlainen olikaan tämä joukko kuin tuhannet muut! Samat
joukko-psykologian lait vaikuttivat, samat sanat ja lupaukset saivat
senkin kiihkoihinsa, samat tulevaisuuden maalaukset, mielettömät, mutta
samalla houkuttelevat. Bolshevismi kumosi raja-aidat, jotka uskonto,
kansallisuus, kastilaitos oli pystyttänyt, sillä se kielsi uskonnon,
isänmaan ja säätyrajoituksen, asettuen itse tilalle. Sillä oli
suunnaton kokoava merkityksensä toiselta puolen, niin repivä,
hajoittava voima kuin se olikin.
Kuului jo katkonaisia, hyväksyviä huudahduksia, monet paljastivat
kasvonsa ja tarkkasivat kuumeisin, kiihkein katsein tohtoria liikkeitä
ja hänen puhettaan. Tohtori oli epäilemättä tavaton demagoogi, hänellä
oli joukkosielun avaimet hallussaan.
Hoper istui tohtorin vieressä, ja hänen kasvoillaan oli salaperäinen
hymy.
Oli kulunut runsaasti puolitoista tuntia, kun äkkiä kuului ulko-ovelta
muutamia hätäisiä vihellyksiä, huutoja ja melua. Tuo tuhantinen joukko
riehahti ylös, kuunteli kuin kivettyneenä hetkisen, ja ulkoa kuului
selvästi englanninkielinen komennus: "Eteenpäin!"