varassa. Ellei Hoper ennättäisi apuun, olisi kaikki mennyttä.
Salapoliisin valtasi vastustamaton halu huutaa, mutta kylmä
revolverinpiippu palautti hänet järkiinsä.
"Halloo... kuinka? Missä hän on?"
Cotterin mieli ailahti.
"Niinkö, pyytäkää häntä heti soittamaan numeroon 17 553! Kiitos!"
Japanilainen hillitsi vaivoin harminsa. Tohtori oli nähtävästi
pistäytynyt jonnekin. Asema oli toistaiseksi pelastettu.
"Istukaa!" komensi japanilainen, ja Cotter totteli. Miehet istuivat eri
puolilla pöytää, englantilainen ulkonaisesti tyynenä, mutta sisäisesti
jännittyneenä, japanilaisen leikitellessä pitkin, ohuin sormin
revolverillaan. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Bolsheviikki tarkasti
vankiaan herkeämättä, vinojen, tummien silmien vuoroin laajetessa ja
pienentyessä.
Mutta äkkiä kajahti ulko-oveen kaksi jyrkkää ja voimakasta lyöntiä.
Cotter pysyi tyynenä, vaikka hänen kasvonsa vetäytyivätkin hymyyn.
Japanilainen hyppäsi sensijaan pystyyn, ja hänen ilmeensä todisti
voimatonta raivoa.
"Kuka siellä?" kysyi hän Cotterilta, uhaten aseellaan.
"Toverini", vastasi salapoliisi tyynesti.
Japanilainen mietti hetkisen. Jyskytys jatkui, käyden yhä
voimakkaammaksi.
"Avatkaa! Lain nimessä!" jyrisi Hoper ulkoa.
"Kas niin", virkkoi Cotter tyynesti, "antautukaa nyt hyvällä. Te olette
menettänyt pelinne. Te olette tosiasiallisesti vankimme. Niin ikävää
kuin se meille onkin, ei teitä voida tuomita Ameriikassa, vaan joudutte
vain karkoitetuksi. Siis, ellette tahdo menettää henkeänne, toverini
kun on vähän äkkipikainen mies, antakaa tänne omanne ja minun
revolverini ja sallikaa minun toimia."
Japanilainen loi harhailevan katseen ympärilleen, mutta pelastusta ei
näkynyt missään. Sitten hän ojensi kohteliaasti molemmat aseet
Cotterille. Salapoliisi meni ovelle ja aukasi sen. Hoper ryntäsi
sisään.
"Kas, oletpa vielä sentään hengissä! Minä luulin sinut jo menneeksi
mieheksi, kun sisältä ei kuulunut hiiskasdustakaan! Jaha, tässä on siis
japanilainen!"
Salapoliisit ryhtyivät toimittamaan kotitarkastusta, kun Cotter oli
ensin katkonut puhelinjohdot. Saalis ei ollut suurenmoinen, mutta
tyytyväisiä miehet olivat tuloksiin. Tärkein oli joku "jäsenluettelo",
jossa oli vain japanilaisia ja kiinalaisia. Vangin taskusta ei löydetty
sanottavasti mitään, mutta lompakon muutamine papereineen Hoper pidätti
itselleen, annettuaan ensin siellä olleet rahat niiden omistajalle.
Paperit oli myöhemmin tarkastettava.
"Mitä teemme vangille?" kysyi Cotter. "Jaa, mukaan emme voi ottaa, kun
poliisikamariin on pitkä matka. Jääköön tänne, taatusti sidottuna!"
Japanilainen ei vastustellut, kun Cotter lujien käsirautojen avulla
kiinnitti hänet tukevaan vuoteeseen siten, että kädet joutuivat selän
taakse.
Otettuaan kaikki paperit mukaansa ja sammutettuaan sähköt salapoliisit
poistuivat ja sulkivat oven jälkeensä, jättäen vankinsa yksin. He
kiirehtivät pitkin puolipimeitä ja mutkittelevia sivukatuja
keskikaupungille, jossa saivat auton käsiinsä, hurauttaen sillä
poliisikamariin. Tehtyään selkoa poliisimestarille seikkailuistaan
Hoper pyysi häntä huolehtimaan siitä, että vanki heti toimitettaisiin
poliisikamariin, lisäten toivomuksenaan, että hänet pidätettäisiin
muutamien viikkojen ajaksi, niin ettei hän pääsisi ehkäisemään jatkuvia
tutkimuksia.
Salapoliisit erosivat toisistaan, Hoper rientäen tohtorinsa luo ja
Cotter palaten suomalaisten seikkailijoitten piiriin, jotka jo kai
kärsimättömästi odottivat jotakin tietoa.
* * * * *
Kivinen oli todellakin pitkästynyt odotukseen ja ehdotti jääkärille,
että he illastaisivat ilman englantilaista. Jääkärillä ei ollut mitään
ehdotusta vastaan. Aterioituaan vetäytyivät ystävykset komealle
terassille, josta avautui näköala lahdelle, ja ryhtyivät jutellen ja
tupakoiden nauttimaan iltagrogia.
"Missä ihmeessä se engelsmanni oikein viipyy?" tuumaili Kivinen, jota
uteliaisuus jo vaivasi.
Jääkäri ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan jatkoi fatalistisen
tyynenä oivallisen juoman nauttimista, savuutellen oikeata havannaa.
"Hm, meneehän tämä mukiin, meneepä kyllä! En olisi luullut, että
maailma olisi näinkään siedettävä", puheli jääkäri kuin itsekseen.
"Mutta kun vuosikaudet istuu, makaa, paleltuu, kärsii nälkää ja janoa
juoksuhaudoissa, näkee todellista sotaa ja sen seurauksia, niin aistit
tylsyvät, elämänhalu katoaa, tahto veltostuu, ja kun sitten ihminen
joskus vuosien kuluttua palaa säännölliseen elämään, on hän kuin
loppuun käytetty moottori, joka pihisee ja puhisee, lyö väärässä
tahdissa, jota ei voida mihinkään käyttää ja joka itse tietää
kelvottomuutensa. Tämä tietoisuus vaivaa ensin, mutta sekin tylsyy ajan
mittaan, ja ihminen elää päivästä päivään, ilman tarkoitusta, ilman
päämäärää, ilman toivoa ja ilman surua, onnellisena, jos joskus saa
juoda itsensä humalaan ja juovuspäissä kuvitella sellaisia aikoja,
niitä olleita ja menneitä, jolloin elämällä oli muutakin arvoa ja
tarkoitusta kuin juominen. Sanotaan, että sota kasvattaa urhoollisuutta
ja uhrautuvaisuutta ja herra ties mitä! Jaa, miksei, jossakin määrin ja
silloin, kun sota kestää jonkun aikaa, mutta jos se pitkistyy, niin sen
ehkä kasvattamien hyveitten rinnalla syntyy sata- ja tuhatkertaisesti
uusia paheita, sellaisia, joista yksi merkitsee enemmän kuin kaikki ne
luulotellut hyveet yhteensä. Tjah, kyllähän niin on, että täytyy
tapella joskus ja kyllä tappeleekin, mutta tappelun ylenmääräinen
ihannoiminen on yhtä rikollista kuin bolshevismi, jota vastaan me
taistelemme. Hm, ja eikäpä tässä maksa filosofoida, mutta toisinaan
tuntuu kuin patoutuisi sydämeen liiaksi. Kippis!"
Kivinen kuunteli hiukan hämmästyneenä ystävänsä puhetta, sillä Koskela
oli mahdollisimman harvapuheinen jääkäriksikin.
"Niinpä niin, sodan ihannoiminen! Siinä on koko kysymyksen ratkaisu ja
syy! Mutta maailmassahan opetetaan jo sylilapsetkin sitä ihannoimaan",
vastasi sanomalehtimies katkerasti.
Ystävykset vetäytyivät huoneeseensa odottamaan Cotterin paluuta. Mutta
englantilainen viipyi viipymistään, ja suomalaiset alkoivat jo tuntea
pientä hermostumista.
Kello oli jo hyvän joukon yli puoliyön, kun Cotter viimeinkin palasi.
Suomalaiset torkkuivat istuvillaan, mutta Koskela hypähti heti pystyyn.
"Anteeksi, että viivyin näin kauan, mutta syy ei ollut todellakaan
minussa. Ahaa, te olette syöneet! Minua ilahduttaa, ettette ole
odottaneet tähän saakka."
Cotter soitti ja tilasi itselleen kevyen illallisen, jonka jälkeen hän
ryhtyi kertomaan seikkailujaan. Suomalaiset kuuntelivat ääneti. Kun
englantilainen oli lopettanut, ryhtyivät miehet kolmisin tutkimaan
japanilaiselta kaapattuja papereita. Lukuunottamatta jäsenluetteloa ei
niissä ollut mitään merkittävää. Lompakossakin oli vain vaarattomia
asiapapereita.
Jääkäri tutki jokaisen paperilippusen tarkasti, käänteli lompakon joka
puolelta ja penkoi joka lokeron. Hän ei löytänyt mitään. Mutta
taivuttaessaan lompakkoa hän tunsi äkkiä, että siellä oli jotakin
päällyksen ja sisuksen välissä. Hän ratkoi puukollaan sauman halki ja
veti kuin vetikin kätköstä esiin paperilippusen, joka osoittautui
sähkösanomaksi.
Sen sisältö oli lyhyt ja selvä:
"R. ja G. odottavat tri Ralphstonia Sao Pen luona, Djimakatu 259. S.
aikaisemmin siellä. Tiedoitettava tohtorille."
Koskela vihelsi. Kaappaus oli onnistunut erinomaisesti. Tokiossa olisi
kokous, ja japanilainen oli ollut matka-asiamies.
8.
Suomalainen jääkäri ja saksalainen mauseri pelastavat valtamerilaivan
ja sen matkustajat.
Seikkailijamme olivat jo eläytyneet valtamerilaivalla väkisinkin
syntyvään omaan erikoiseen pikkumaailmaan ja sen pyrintöihin, ja ellei
olisi tarvinnut jossakin määrin varoa tohtoria, ei heillä olisi ollut
mitään valittamista minkään puolesta, kun ilmatkin olivat pysyneet
siedettävinä, jopa ihaninakin, ja mahtava, salaperäinen, välkkyvä meri
tarjosi aina uusia, valtavia nautinnonaiheita, vaihdellen
väriloistossaan ja tunnelmissaan vuorokaudenaikojen ja säitten mukaan.
Ensi päivien hurmaava vapautuksen tunne vaihtui vähitellen
hiljaisempaan, mutta sitä syvempään tyytyväisyyteen, joka lähenteli
onnellisuutta. Ihminen tunsi avartuvansa, keventyvänsä, ja olemukseen
tuli jotakin meren suolaisesta raikkaudesta ja näköalojen
rajattomuudesta, jotakin, mikä irroitti ajatukset nykypäivien
äärimmilleen jännittyneestä hermostumuksesta, etsivästä, epäilevästä,
toivovasta ja epätoivoon vaipuvasta levottomuudesta, kylmästä
itsekkyydestä ja kuluttavasta nautinnonhalusta. Ihminen tunsi olevansa
jälleen ihminen eikä yhteiskunnan jäsen, jonka oikeuksien ja
velvollisuuksien välillä vallitsee ikuinen, sovittamaton ristiriita,
mikä myrkyttää ihmisen elämän siitä hetkestä alkaen, jolloin hän
jotakin tajuaa, aivan riippumatta siitä, ovatko hänen oikeutensa
suuremmat vai pienemmät. Valtamerilaivalla näytti sivistys ja
nykypäivien edistys parhaat puolensa, eivätkä varjopuolet päässeet
näkyviinkään.
Matkailijamme nauttivat täysin siemauksin uudesta asemastaan. Tehtävä
aivankuin unohtui, eikä tästä unohtumisesta ollut mitään vaaraakaan,
sillä laivalla ei kuitenkaan voitu tehdä mitään. Hoper jatkoi vain
osansa näyttelemistä, esiintyen tyhmänröyhkeänä, mutta ei
liioittelevana, niin että tohtori sieti hänen seuraansa, kun ei
muutakaan ollut.
Kivinen, sekä synnynnäisesti että ammatillisesti uteliaana, käytti
tarkoin jokaisen hetken lisätäkseen tietojaan, tutkien laivan pohjasta
melkein mastonhuippuihin, keskustellen matkustajien kanssa ja esiintyen
iltaisin täytenä maailmanmiehenä vierailupuvuissaan, ajankuluksi hiukan
ja viattomasti kuherrellen parin englantilaisen missin kanssa, joita
oli melkein mahdoton saada käsittämään, että tällainen maailmanmies
olisi voinut syntyä ja kasvaa maassa, jossa "luotettavien tietojen
mukaan" käveli jääkarhuja ja ihmiset pukeutuivat eläintennahkoihin.
Kivisen ylpeyttä loukkasi tällainen tietämättömyys mitä syvimmin, mutta
niinpä hän päättikin laajentaa nuorten missien sangen vajavaista
tietovarastoa ja alkoi esitelmöidä, aiheinaan Suomen maantieto,
eläin- ja kasvikunta, kansantiede, taide ja kirjallisuus sekä naiset,
ja kun nämä esitelmät suoritettiin peräti helposti tajuttavassa
muodossa, höystettyinä enemmän tai vähemmän onnistuneilla
sukkeluuksilla ja vaarattomilla kaksimielisyyksillä, saattoi Kivinen
tyytyväisyydekseen todeta, että hän oli löytänyt kaksi kiitollista
opetuslasta, joihin kylvö putosi hedelmälliseen maahan.
Cotter, luonnonlaadultaan pidättyväisempänä ja kylmempänä, tupruutteli
piippuaan aito englantilaisturistimaisen levollisena, silmät ja korvat
avoimina, imien itseensä tietoja ja uutisia kuin kuiva sieni, pelaten
korttia tai shakkia Koskelan kanssa, joka säännöllisesti,
surumielisesti hymyillen joutui tappiolle, mutta joka kesti ja kärsi
tappionsa kuin mies ja saksanjääkäri, kertoillen koruttomasti, mutta
mielenkiintoisesti seikkailujaan ja tehden selvää Suomen oloista ja
vapaussodasta, joista Cotterilla, vaikka hän oli tosin kyllä ylempänä
missien tasoa, ei ollut kovinkaan oikeita tietoja. Kaikki kolme
pitivät tarkoin silmällä tohtoria, mutta se ei tuottanut suurtakaan
vaivaa, sillä tohtori pysyi hytissään melkein kaiket päivät,
aterioidenkin siellä, eikä Hoperin yksitoikkoisuus olisi voinut tulla
täydellisemmäksi.
Jääkäri oli omituisen hiljainen ja umpimielinen. Syytä ei tiedetty,
mutta Kivinen hymyili kiusottavasti, etenkin muutaman pikkutapahtuman
jälkeen. Koskela oli istunut pöydän ääressä kannella ja kirjoitellut
jotakin paperiin, kun äkkiä tuulenpuuska oli lennättänyt paperin
kannelle, josta sen oli Kivinen nostanut ylös ja melkein
vilkaisemattakin huomannut, että siihen oli kirjoitettu Mary Audhonin
nimiä.
Jääkäri-parka oli rakastunut, eikä Kivinen saattanut hillitä kieltään,
kun hän ajatteli, että syynä oli vain valokuva.
Koskela oli silloin hiukan punastunut ja murissut jotakin, josta
Kivinen ei saanut selvää ja joka kai ei ollut tarkoitettukaan
kuultavaksi, sillä ystävykset olivat kaikesta huolimatta hyvässä
sovussa, vaikka sanomalehtimies katsoikin rakastumista, ellei sitä
otettu ajanvietteen kannalta, kerrassaan anteeksiantamattomaksi
tyhmyydeksi.
"Tjah, sotilaat ovat syttyviä, mutta sinä taidat olla palavakin",
virkkoi Kivinen, ojentaessaan paperin jääkärille, rientäen sitte
kertomaan misseilleen, että hänen ystävänsä oli rakastunut valokuvan
perusteella muutamaan neitoseen, jota hän ei ollut nähnyt eikä kuullut
ja joka oli maapallon toisella puolella. Neitosten mielenkiinto komeaa
ja salaperäistä jääkäriä kohtaan kasvoi tästä hetkestä alkaen
kolminkertaisesti ja Kivinen saattoi havaita, että hänen oma kurssinsa
laski huomattavasti.
Ilmat pysyivät kauneina, Havaiji sivuutettiin ja alettiin lähestyä jo
Japanin saaristoa, kun puhkesi näillä vesillä tavallinen myrsky, raju
ja ankara kuten yleensä. Elämä valtamerilaivalla tyrehtyi, matkustajat
pysyttelivät hyteissään ja englantilaiset missit istuivat kuin kaksi
kyyhkystä, suloisesti peloissaan silloin kun Kivinen kävi heitä
lohduttamassa, esiintyen vanhana ja kokeneena merimiehenä ja
matkustajana ja näyttäen huoletonta naamaa.
Valtameren nimi tuntui sangen vähän onnistuneelta ivalta, sillä
aallokko nousi hirvittävästi ja laiva keinui kuin lastunen, vavisten,
nitisten ja ryskyen joka kohdassaan, kun veden ääretön paino paiskautui
sen kylkiä vastaan. Illan tullen myrsky yhä kiihtyi, taivas
tummenemistaan tummeni ja laiva ponnisteli vaarallista matkaansa
ärjyvässä alkuaineessa. Kapteeni seisoi levähtämättä ohjaushytissään,
tähystäjät valvoivat ja konehuoneissa tehtiin kuumeista työtä, sillä
vauhti oli säilytettävä hyvänä. Matkustajat horjuivat ihan kalpeina
ruokahuoneessa, naiset itkettynein silmin, ja muutamassa hetkessä oli
kuin poispyyhkäisty entinen huoleton elämänilo ja sijaan astui elämän
vääjäämätön vakavuus synkän, mylleröivän meren ja mastoissa ulvovan
tuulen voimasta.
Ystävykset asettuivat makuullekin aivan täysissä pukimissaan, mutta jo
tunnin kuluttua soivat äkkiä hälytyskellot. Koskela hyppäsi ensimäisenä
pystyyn. Rynnättyään käytävään hän oli törmätä merimieheen, joka
pysähytti hänet huutamalla:
"Ei mitään vaaraa! Pysykää levollisina! Kapteeni selittää!"
Näytti jo siltä kuin valtaisi sekasorto laivan, mutta järjestys saatiin
kuitenkin palautetuksi. Levottomia, kuolonkalpeita kasvoja näkyi
kaikkialla. Ilmoitettiin hälytyksen syy: Peräsin oli joutunut
epäkuntoon, ja nyt ajauduttiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Koneita
ei voitu seisauttaa aallokon takia, joka silloin tuntuisi monin verroin
suurempana, mutta vauhtia oli kuitenkin vähennetty. Oli oltava valmiina
jättämään laiva millä hetkellä tahansa, mutta mitään välitöntä vaaraa
ei toistaiseksi ollut. Pelastusvenheet laitettiin valmiiksi.
Epätoivonhuudot täyttivät ilman, sillä silmäyskin sysimustaan ärjyntään
riisti uljaimmaltakin rohkeuden. Kaikki riippui niin ollen siitä,
saataisiinko peräsin kuntoon.
Kolme valonheittäjää tarkasti merta, ja niiden valaistuksessa nähtiin
kaamean mahtava näytelmä, kun suunnattomat vesivuoret syöksyivät laivaa
kohti, sen noustessa niiden harjalle ja taas laskeutuessa pohjattomalta
näyttävään syvänteeseen.
Koskela seisoi yläkannella, silmäillen valojuovia tyynenä,
järkkymättömänä kuten aikaisemmin tulimyrskyssä rintamalla.
Valojuovat liukuivat pitkin aaltoja, ja vesi loisti selittämättömissä
väreissä. Koskela tuntui vajonneen näytelmän katselemiseen, mutta äkkiä
hän kalpeni.
"Katso, Kivinen, tuolla! Tuo musta! Mikä se on? Me olemme jo Japanin
rannikkovesillä! Tuo musta!"
Kiviseen tarttui ystävänsä levottomuus, mutta hänen hengityksensä
suorastaan salpautui, kun hän keksi esineen, jota Koskela oli
tarkoittanut. Se oli noin puolentoista sadan metrin päässä ja laiva
ajautui kohtalaisella vauhdilla sitä kohti. Se oli ajelehtiva _miina_.
Yhteentörmäystä ei voitu välttää.
Esine oli huikaisevan kirkkaassa valaistuksessa huomattu muuallakin.
Suunnaton epätoivonhuuto kohosi ilmaan.
Koskela tuijotti muutaman hetken sanattomana lähenevään kuolemaan,
mutta sitten hän hyökkäsi hyttiinsä, ratkoi puukollaan auki
matkalaukun, kun ei ollut aikaa aukaista, heitti sen sisällyksen
lattialle ja tempasi käteensä jonkun puukotelon, vetäen sieltä esiin
ensiluokkaisen saksalaisen mauserpistoolin. Silmänräpäyksessä hän oli
kannella, viritti hanan ja heittäytyi kaidetta vastaan, tähdäten
ankarasti keinuvasta laivasta valonheittäjän sokaisevassa valossa
jättiläisaalloissa ajelehtivaa esinettä, vierelläolijoiden melkein
tajuttomina tarkatessa hänen liikkeitään.
Jääkärin katse terästyi, kasvot kivettyivät ja mies esiintyi aseineen
villissä ympäristössä ja haaveellisessa valaistuksessa näkynä, johon
kaikkien katseet imeytyivät.
Hetkinen, ja terävä tulikieleke tunkeutui piipusta, kuului useita
perättäisiä, myrskyn vaimentamia laukauksia ja äkkiä kohosi noin sadan
metrin päästä ilmaan valtava, kammottavan kirkas tulipatsas, vesi nousi
pilviin, ja sitten voitti myrskynkin räjähdys, jonka paine heitti
matkustajat kumoon kannelle.
Valtamerilaivan ja sen matkustajat pelastanut jääkäri varmisti
pistoolinsa ja sytytti savukkeen.
9.
Ameriikkalainen osaa käyttää kunkin maan oloja omiin tarkoituksiinsa.
Valtamerilaivalla palasi elämä jälleen rauhalliseen uomaansa, kun
vikaantunut peräsin saatiin korjatuksi. Myrsky taukosi sitten yhtä
äkkiä kuin se oli alkanutkin.
Koskela pysytteli loppumatkan hytissään, sillä matkustajat tekivät
kaikkensa, saadakseen selville miehen, joka oli heidät pelastanut
varmasta kuolemasta. Jos Koskelalla lie ollut kunnianhimoa, ei se
kuitenkaan ilmennyt millään tavalla, sillä suosionosoitusten esineeksi
joutuminen olisi tietänyt jotenkin varmaa ilmituloa. Matkustajat
arvailivat sinne tänne, mutta vaikka useat olivat nähneetkin jääkärin,
eivät he häntä tunteneet oudossa valaistuksessa ja kammottavassa
tilanteessa. Ystävykset säilyivät niin ollen ilmitulolta.
* * * * *
Kun sitten oli saavuttu Jokohamaan, ilmoitettiin matkustajille, että
laiva viipyy muutamia päiviä, ennenkuin matkaa jatketaan. Ystävykset
olivat olleet tästä selvillä jo alunpitäin.
Tohtori selvisi passeineen Japanin kamaralle ja Hoper samoin.
Ameriikkalainen oli tehnyt sen huomattavan keksinnön, ettei tohtori
valmistanut passeja, vaan hänellä oli niitä suurehko valikoima. Ne
olivat nähtävästi painetut Tukholmassa, -- ja sikäläinen
"passitoimisto" oli nyt vaaraton.
Tohtori riensi suoraan laivalta rautatieasemalle, ostaen lipun Tokioon.
Hoper seurasi mukana, välittämättä vähääkään niistä kiukkuisista
silmäyksistä, joita tohtori häneen vilkui. Tokioon saavuttuaan tohtori
ajoi, ei eurooppalaiseen hotelliin, kuten Hoper oli odottanut, vaan
muutamaan japanilaiseen. Hotelli oli pitkä, matala, paperista ja
bamburuo'osta kyhätty rakennus, joka oli jaettu pieniin huoneisiin.
Tohtori vuokrasi itselleen yhden ja Hoperille toisen.
Ameriikkalainen pudisteli päätään, sillä hän ei pitänyt tämäntapaisista
syrjäisistä asuinpaikoista, ei ainakaan sellaisessa seurassa. Mutta ei
auttanut katua, varovaisuutta oli vain noudatettava.
Hän heittihe makaamaan lattialle levitetyille matoille ja sytytti
savukkeen. Tohtori kuului liikehtivän huoneessaan.
Muutaman hetken kuluttua tohtori astui sisään toisessa puvussa, jossa
ei ollut jälkeäkään mistään hienostuksesta. Hän veti oven kiinni
jälkeensä.
"Tahdon ilmoittaa, mr. Fartmann, että lähden nyt asioilleni. Ja te
ette saa seurata minua millään ehdolla. Jos te kerran olette
vallankumouksellinen, niin te myös tiedätte, ettei jokainen saa olla
kaikessa mukana. Minä palaan muutamien tuntien kuluttua tänne. Suljen
tämän oven ja sinetöin sen omalla tavallani. Jos sinetti on rikottu
palatessani, niin minulla on kyllä omat keinoni tehdä teidät
vaarattomaksi. Ymmärrättekö?"
Hoper nyökkäsi jääden makaamaan. Hänen aivoissaan oli kypsynyt tuuma,
joka teki tehottomaksi tohtorin varovaisuustoimenpiteen. Tohtori
poistui ja sulki oven. Hoper kuunteli poistuvia askeleita ja hyppäsi
sitten nopeasti pystyyn. Ikkunasta ei ollut yrittämistä ulos, se olisi
huomattu. Mutta sivuseinä, joka samalla oli ulkoseinä, oli rakennettu,
kuten sanottu, vain paperista ja bamburuo'osta. Hoper kohotti
seinäverhoa, ja työskenneltyään hetkisen, onnistui hänen irroittaa
seinästä kohtalainen kappale. Hän ryömi varovaisesti ulos ja asetti
seinäkappaleen paikoilleen. Kierrettyään kadun puolelle hän näki
tohtorin juuri kääntyvän kulmassa. Hoper seurasi empimättä perässä,
vaikka olikin melkein varma siitä, että tohtori oli menossa siihen
paikkaan, jonka osoite seikkailijoiden oli onnistunut saada tietää San
Franciscossa.
Tohtori kulki kiirein askelin. Hoper hymähti, kun huomasi joutuneensa
Djimakadulle. Tohtori kulki muutamia katuvälejä ja poikkesi sitten
pienen, yksikerroksisen talon pihaan. Hoper kiersi sivukadulle ja
keinotteli sitä kautta itsensä talon puutarhaan, hiipi seinän viereen
ja koetti keksiä, missä huoneessa keskusteltiin. Ohuitten seinien läpi
kuului puhe selvään, ja äänistä päättäen oli huoneessa neljä henkilöä.
Keskustelu kävi englanniksi.
Salapoliisi piiloittautui pensaitten taa ja jännitti kuuloaan. Tohtori
puhui.
"Me matkustamme erillämme Intiaan saakka, se on varminta ja mukavinta.
Siellä sitten yhdymme. Meillä on kiire, sillä kongressi pidetään
kohdakkoin, ei kylläkään ennen", tohtori rykäisi itsetietoisesti, "kuin
minä olen saapunut, mutta kongressin lykkääminen vahingoittaa asiaamme.
Meidän on niin muodoin kiiruhdettava. Minulla on mukanani henkilö, joka
väittää olevansa meikäläinen, ja useat seikat puhuvat tämän väitteen
puolesta. Hänen seuransa vaikeuttaa kuitenkin minun toimintaani, kun en
voi luottaa häneen täydellisesti. Hänestä aion päästä eroon, en
kuitenkaan ennenkuin Singaporessa. Sanoin tämän vain senvuoksi, ettette
missään tapauksessa antaudu hänen kanssaan keskusteluihin..."
Hoper hymyili piilossaan. Kuunneltuaan vielä hetkisen hän katsoi
parhaaksi poistua, ehtiäkseen huoneeseen siksi kunnes tohtori palaisi.
Toiset seikkailijat istuivat Cotterin tuttavan, muutaman japanilaisen
liikemiehen aistikkaassa, huvilamaisessa rakennuksessa Jokohamassa,
keskustellen politiikasta. Upea lehtimaja oli värikkään, viehättävän
puiston keskellä, jossa lirisi pieni suihkukaivo.