ulos, jääden kävelemään junan viereen. Kun lähdettiin uudelleen
liikkeelle, nousi hän kylmäverisesti siihen vaunuun, jossa tohtori oli.
Osastossa ei ollut kuin kolme henkeä, tohtori neljäntenä. Matkustajat
kyllä loivat uteliaan silmäyksen tulijaan, mutta Hoper kävi
rauhallisesti ja välinpitämättömästi istumaan toisen ikkunan ääreen,
vetäen sanomalehden taskustaan ja syventyen sitä lukemaan. Vaunussa
vallitsi unettava hiljaisuus, ja pikajuna vyöryi halki iltapimenevien
tasankojen.
Hoper tarkasti salavihkaa matkustajia. Ne olivat kaikesta päättäen
liikemiehiä, Ja kelläpä muulla nyt olisikaan ollut asiaa matkustaa
villiin länteen. Tohtori istui kyyristyneenä nurkkaansa, hakien
aikakausjulkaisua, ja näytti olevan täydellisesti välinpitämätön
ympäristöstään.
Hoper päätti aloittaa. Hän naputti istuimeen sormillaan, silmäten
samalla tohtoria. Hän saattoi selvästi huomata, kuinka tämä säpsähti.
Mitään vastamerkkiä ei tämä kuitenkaan tehnyt.
Hoper naputti uudelleen ja asetti sitten kätensä määrättyyn asentoon.
Tohtori ei tehnyt liikettäkään. Ameriikkalainen puri huultaan harmista.
Tohtori ilmeisestikin pelkäsi eikä uskaltanut ilmaista itseään. Hoper
hymyili itsekseen katkerasti. Bolsheviikki oli pakoitettava tulemaan
ulos kuorestaan.
Salapoliisi otti savukkeen taskustaan, aikoen sen sytyttää, mutta ei
ollut löytävinään tulitikkuja. Hän katseli hetkisen neuvottomana
ympärilleen, mutta kääntyi sitten tohtorin puoleen ja lausui
kohteliaasti hiljaa kuiskaten:
"Saanko luvan pyytää tulta, _tohtori Ralphston_!"
Hoper katseli kiinteästi uhriinsa. Tohtori hillitsi itsensä vaivoin.
Hänen ilmeestään kuvastui pelko ja salattu viha.
"Olkaa hyvä, tässä on tulitikkuja, mutta te olette erehtynyt
nimestäni", puhui tohtori nopeasti.
Hoper hymyili ja siirtyi tohtorin viereen istumaan.
"Kah, älkää olko niin vaatimaton! Minä en ole erehtynyt."
Tohtori muuttui yhä hermostuneemmaksi.
"Kas niin, ei maksa kieräillä! Minä tiedän, kuka olette, mutta te ette
tiedä, mikä minä olen, joten olen paremmalla puolella. Minulla on
tehtävänä teille muuan ehdotus."
Tohtori silmäili levottomana ympärilleen. "Puhukaamme hiljaa!" ehdotti
Hoper tyynesti.
"Kuka te oikein olette?" pääsi tohtorilta väkisinkin. Hän yritti ansaa.
"Se ei kuulu asiaan. Kun ei mitään tiedä, niin ei voi mitään puhuakaan.
Nimittäkää minua esim. mr Fartmanniksi."
Ameriikkalainen puhui rauhallisen alentuvasti. Tohtori pyyhki hikeä
kasvoiltaan.
"Siis kuulkaa! Ensiksikin lausun julki tyytymättömyyteni teidän
käytökseenne. Te ette vastannut, vaikka minä tein merkkejä. Te petitte
lupauksenne. Te pelkäsitte, ja vallankumoukselliselle se on
kuolemansynti."
Seikkailija tunsi kauhua. Vallankumouksellisten lait olivat selviä ja
jyrkkiä. Hän oli tuon tuntemattoman käsissä.
"Mutta olkaa huoletta! Minä en vaadi teitä tilille rikoksesta, jos te
teette, mitä minä pyydän. Minä tarvitsen rahaa."
"Tietenkin!" virkkoi tohtori jo tyynemmin. Hän tunsi virkaveljensä ja
tiesi rahan arvon heidän silmissään. Tuntematon oli siis yksinkertainen
kiristäjä. Hänestä voitaisiin niin ollen selvitä. Tohtori päätti
tinkiä.
"Mistä te päätätte, että tietenkin! Älkää luulko mitään ennen aikoja!
Teillä ei ole oikeutta minua loukata!" puhui Hoper harmistuneena.
"Hyvä on! Määrätkää summa!" lausui tohtori kylmästi.
"Minä selitän hiukan. Minä satuin olemaan silloin Cailwayssa, kun
puheenjohtaja soitti minulle New-Yorkista, että oli otettava jalat
alle. Minä nousin samaan junaan kuin tekin, sillä halusin välttää
tuttavuutta ameriikkalaisten vankiloitten kanssa. Mutta minulla ei ole
rahaa. Olen käynyt junassa kaikissa vaunuissa, mutta missään en
löytänyt tovereita. Tulin viimein tänne ja tunsin teidät. Arvasin
teidän olevan pakomatkalla, kuten levoton käytöksenne on sen
todistanutkin. Tarvitsen ainoastaan 20,000 dollaria, jonka pikkusumman
suvainnette suorittaa minulle", selitti ameriikkalainen.
Tohtori naurahti ilkeästi.
"Hahhaa, te olette erehtynyt! Minä en ole mikään tohtori Ralphston,
mutta nyt tiedän, että te olette joku bolsheviikki. Te olette
vuorostanne minun käsissäni. Huomaan teidän olevan vasta-alkaja
kunnioitettavalla alallanne. Siis, jos haluatte säilyttää vapautenne,
niin poistukaa seuraavalla asemalla junasta. Minä annan teille
etumatkaa, sillä en halua antautua epämiellyttävyyksille alttiiksi.
Ymmärrättekö?"
"En ollenkaan", naurahti Hoper ja lisäsi äänellä, joka ei sallinut
vastaväitteitä: "Neuvoisin teitä jo viimeinkin lopettamaan ilveilyn,
joka ei minua petä. Minä tiedän, mitä tiedän ja sen ainakin, ettette
uskalla turvautua poliisiin. Siis, suostutteko pikku ehdotukseeni?"
"Näin hetikö?"
"Kas niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme. Seuraavalla asemalla
suoritatte summan minulle, sillä nyt on täällä muita. Onhan meillä
vallankumouksellisilla kaikki yhteistä", lisäsi salapoliisi
pilkallisesti.
"Ja saanko sitten kunnian päästä erinomaisesta seurastanne?" kysyi
tohtori kiusaantuneesti.
"Oi ei, minulla ei ole sellaista kiirettä!" puhui Hoper teeskennellyn
kohteliaasti. -- "Mehän olemme juuri vasta tutustuneet."
Tohtori näytti avuttomalta.
"Katsokaas", jatkoi ameriikkalainen, "minulla on vielä toinenkin
pyyntö. Oletan teidän olevan pakomatkalla. Oh, älkää väittäkö vastaan,
minä olen kyllä oikeassa. Te olette siis pakomatkalla. Ameriikka on
käynyt vähän liian kuumaksi. Minä olen samalla asialla. Mutta nyt on
jäljellä kysymys: mihin ja miten? Otaksun, että te olette jo itsenne
suhteen vastannut näihin kysymyksiin?"
"Mitä --"
"Älkää hermostuko! Meillä on aikaa keskustella vallan järkevästi
kaikista näistä asioista, kuten todellisille vallankumouksellisille
sopii. Siis, minne olette matkalla?"
"San Franciscoon!"
"Kyllä tietenkin, mutta olen varma siitä, ettette sinne pysähdy."
"Melbourneen."
"Oi, te olette todellakin mainio pilailija, mutta saanko luvan kysyä,
mitä tekisitte Austraaliassa. Siellä ei ainakaan voi järjestää
vallankumousta."
Tohtori ei vastannut mitään.
"Kas niin, antakaa kuulla mielipiteenne. Takaan, että niin nerokasta
ajatusta otan tarkoin punnitakseni."
"Matkustan Tokioon."
"Hyvä. Tietenkin höyrylaivalla. Nerokasta! Mutta nykyään tarvitaan
maailmassa passeja. Minä olen tänä aikana matkustanut lähes, maapallon
ympäri ja minulla on ollut yli sata passia. Kaikissa maissa on
erilaista, mutta passi on kaikkialla sama, kaikkialla sitä vaaditaan,
niin vallankumouksellisten kuin vastavallankumouksellisten leirissä,
niin keisarikunnissa kuin tasavalloissakin. Oletan, että teillä on
jonkunlainen passi. Minulla ei ole. Rohkenen pyytää teitä todellisena
vallankumouksellisena tekemään minulle sen ystävällisen palveluksen,
että hankitte passin."
"Minne te aiotte sitten matkustaa?" kysyi tohtori jännittyneenä.
"Minä olen aivan yksin maailmassa ja epätietoinen minne mennä. Olen
päättänyt seurata teitä, sillä oletan teidät pystyväksi mieheksi. Olen
ainakin kuullut sellaista puhuttavan teistä. Matkustan teidän
kanssanne, vaikkapa aluksi Tokioon."
Voimaton raivo kuvastui tohtorin kasvoilla.
"Älkää olko millännekään!" lohdutti Hoper. -- "On hauskempi matkustaa
yhdessä, enkä minä ole, vaikka itse kiitänkin, mikään mahdoton
matkatoveri. Tuossa käteni! Te suostutte ehdotukseeni?"
"Hyvä on!" virkkoi tohtori väsyneesti.
5.
Tokio ei ole sama kuin Jokohama, eli mitä eurooppalaisesti puetulla
japanilaisella voi olla tekemistä bolsheviikkitohtorin luona.
Tohtori mukautui välttämättömyyteen, ja todellinen ja tekeytynyt
bolsheviikki matkustivat ainakin näennäisessä sovussa kaukaiseen
länteen.
Ralphston koetti äärimmäisen varovasti, mutta samalla sitkeästi ja
johdonmukaisesti päästä selville matkatoverinsa todellisesta
olemuksesta ja tarkoitusperistä, mutta Hoper oli kuitenkin liian vanha
kettu, paljastaakseen itseään. Niinpä ei tohtori kyennyt parhaalla
tahdollakaan saamaan vahvistusta sangen luonnollisille epäluuloilleen,
jos ei toiselta puolen mikään noita epäluuloja poistanutkaan. Molemmin
puolin tehtiin ikäänkuin äänetön sopimus, että olkoon nyt miten on,
varovainen täytyy olla ja koettaa tutkia toista, paljastamatta itseään.
Ystävyksemme kuluttivat aikaansa miten parhaiten taisivat, varoen vain
yllätystä. Maisemat kiinnittivät pohjoisten seikkailijoitten huomion.
Ne olivat yksitoikkoisuudessaan vaikuttavan suurenmoisia, ne
tehosivat kuten muukin Ameriikassa suuruudellaan, laajuudellaan,
mittaamattomuudellaan. Koskela ei väsynyt tunnista tuntiin
tuijottamasta preerioille. Nä'yt olivat aina uusia, aina
tuntemattomuudellaan viehättäviä.
Rannattomana avautui preeria matkustajan silmien eteen, aaltoillen
loivina rinteinä ja pikku kukkuloina, joilla kasvoi kitukasvuisia
lehtipuita; leviten monikirjavana väriloistoisena mattona punertavaan
taivaanrantaan saakka, lauhan iltatuulen huojutellessa matalia puita ja
pitkiä kuivettuneita ja kellastuneita ruo'onkorsia, joiden varjot
väreillen kuvastuivat iltavälkkyvän sinisen lammen kareilevaan pintaan.
Kuulakkana ja korkeana kaartui taivas myöhäissyksyisen maiseman yllä ja
koko luonto henki suurta ja syvää rauhaa, niin että ryskyen ja
kohisten kiitävä pikajuna vinkuvine ilmavirtoineen ja sinkoilevine
hiekkasiruineen oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, jolle tällainen
rauha oli kokonaan tuntematon.
Ystävykset koettivat arvailla tohtorin aikomuksia, mutta yritys oli
senlaatuinen, että arvailut osoittautuivat heti enemmän tai vähemmän
perusteettomiksi. Mutta mitä pitemmälle matka joutui, sitä suurenemaksi
kasvoi seikkailijoissa vakaumus, että tohtori aikoi Venäjälle. Hänen
matkansa tarkoitus oli luultavastikin mitä tärkein, ja seikkailijoitten
oli tavalla tai toisella päästävä sen perille ja estettävä mahdolliset
bolsheviikkiyritykset. Matkailijoilla oli aavistus, että ratkaisevat
hetket lähestyivät.
Sivuutettiin jylhän mahtavat Kalliovuoret, joiden rinteillä ja solissa
oli käyty viimeiset ja verisimmät taistelut aro-intiaanien ja
valkoihoisten välillä. Seikkailijat pitivät silmällä, ettei tohtori
vain vastoin odotuksia olisi jäänyt millekään asemalle. Hoper ei
päässyt liikkumaan minnekään, sillä jos hän toiselta puolen vartioi
tohtoria, niin vartioi tohtorikin häntä.
* * * * *
Suurenmoinen näky avautui matkustajien eteen, kun juna iltapuoleen
saapui San Franciscoon vuoren rinnettä pitkin, toisella puolen mahtava
kaupunki monilla kukkuloillaan, toisella puolen välkkyvä San Franciscon
lahti, joka loisti hopealta ilta-auringon punaamien kallioitten
välissä.
Cotter katsoi kelloaan.
"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olemme perillä. Meidän on meneteltävä
seuraavasti: Te menette ystävänne kanssa hotelliin. Minä seuraan
Hoperia ja tohtoria, koska ameriikkalainen ystävämme ei voi poistua
tohtorin luota. Kun tohtori on asettunut jonnekin ja minä saanut
ilmoitetuksi Hoperille osoitteemme, palaan hotelliin."
Ystävykset suostuivat ehdotettuun työnjakoon, koska vain Cotter oli
tohtorille tuntematon.
"Mutta meidän on myöskin otettava selvä laivan lähdöstä. Minä lähden
satamaan ja tilaan meille hyttipaikat hyvissä ajoin. Aikataulun mukaan
lähtisi laiva kolmisen tunnin kuluttua, mutta nykyisinä aikoina se ei
liene niin varmaa. Kivinen saa marssia hotelliin."
"Hyvä on!" tuumi sanomalehtimies viekkaasti, ajatellen kunnollista
illallista. Kivinen oli kohtuullinen stoalainen, mutta hän oli myöskin
kohtuullinen epikurealainen ja hyvällä tuulellaan ollessa olikin hänen
tapanaan sanoa, että hän oli kyennyt, jos kukaan, sovittamaan nuo
toisilleen varsin vastakkaiset oppisuunnat hedelmälliseksi ja
sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.
Juna vieri asemasillan viereen ja englantilainen salapoliisi hyppäsi
ensimäisenä ulos, rientäen sen vaunun luo, jossa tiesi Hoperin ja
tohtorin olevan, suomalaisten erotessa omille teilleen. Tohtori
ilmestyikin vaunusta Hoperin seuraamana. He nousivat autoon, Cotter
seuraavaan, ja niin lähdettiin liikkeelle pitkin San Franciscon upeita
katuja Hob Hilliin, kaupungin hienoimpaan osaan. Tohtori vältti
proletaarikortteleita sekä vastenmielisyydestä että turvallisuuden
vuoksi, sillä varsinaista bolsheviikkiagitaattoria ei epäilty
hienoimmissa piireissä mahdolliseksi.
Tohtorin auto pysähtyi muutaman ensiluokan hotellin luo ja matkailijat
hyppäsivät ulos. Cotter teki samoin jonkun matkan päässä, astuen
niinikään hotelliin. Tohtori ja hänen seuralaisensa olivat poistuneet
yläkertaan, kuten Cotter sai kuulla tarjoilijalta. Täytyi odottaa,
sillä Hoperin tapaaminen oli välttämätöntä.
Tultuaan hotellihuoneeseen loi Hoper halveksivan silmäyksen ympärilleen
ja tokaisi:
"Sietämätöntä, kuinka yksitoikkoista! Aivan sama sisustus kuin pari
kuukautta sitten! Mutta täytynee tyytyä", lisäsi hän teeskennellyt
alistuvaisella äänellä.
Hoperin omaksuma sävy oli osoittautunut oivalliseksi seurustellessa
tohtorin kanssa. Häneen pystyi vain häikäilemättömyys ja suoranainen
röyhkeys, mutta samalla oli edullista näytellä tyhmää narria, jolloin
tohtori voi paljastaa itsensä. Hoper oli jatkanut osansa näyttelemistä
junamatkan aikana, varoen vain, ettei röyhkeys mennyt kokonaan yli
rajojen ja ettei tyhmyys ollut liiaksi tyhmää, sillä tohtori oli
vaarallinen vastapelaaja, sen aavisti Hoper.
Salapoliisi ei ollut saanut kertaakaan tavatuksi ystävyksiä, mutta kun
hän oli esiintynyt tohtorin seurassa, olivat ystävykset huomanneet
kepposensa onnistuneeksi. Nyt täytyi kuitenkin saada tavata kaikkia ja
neuvotella. Hoper oli varma, että tohtori matkustaisi höyrylaivalla
Jokohamaan. Ameriikkalainen hymyili itsekseen, kun hän muisteli, että
tohtori oli paljastanut itsensä puhuessaan matkustamisesta Tokioon.
Mitä tekemistä oli tohtorilla Tokiossa? Se ei ollut edes matkan
varrella. Siinä piili jotakin!
Hoper istui huolettomana ja velttona nojatuolissa ja savuutteli,
tohtorin tarkkaillessa hänen puuhiaan syrjästä, eikä suinkaan aivan
tyytyväisin mielin. Tohtoria kiusasi miehen läsnäolo, josta hän ei
tiennyt, kuka ja mikä hän oli.
"Laiva lähtee siis muutaman tunnin kuluttua?" kysyi Hoper.
"Niin", kuului tohtorin lakooninen vastaus.
"Mutta kysykäämme toki", jatkoi ameriikkalainen ja soitti. Hän tiedusti
palvelijalta, ja tämä palasi ilmoittaen, että laiva lähtisi vasta
seuraavana aamuna. Hoper kiitti, mutta harmitteli samalla mielessään
automatkaa, joka oli näin ollen puoleksi turha.
"Oletteko tilannut hytit meille molemmille?" kyseli väsymätön Hoper.
"En", vastasi tohtori kiusaantuneena.
"Niinkö", venytti Hoper. -- "Siinä tapauksessa neuvoisin teitä mitä
pikimmin sen tekemään, sillä, kuten sanottu, minä aion todellakin antaa
teidän nauttia seurastani ainakin toistaiseksi. Ja teidän seurassanne
on muuten mukiinmenevän miellyttävää matkustaa."
Tohtori soitti ja pyysi palvelijaa hankkimaan kaksi ja ensiluokan
hyttipaikkaa valtamerilaivassa. Hoper vihelteli tyytyväisenä.
"Ja koska me nyt olemme olleet jo pitkän aikaa yhdessä, katson voivani
hetkeksi poistua omille yksityisille asioilleni. Palaan viimeistään
neljän tunnin kuluttua. Tarvitsen yksinäisyyttä, kuten kai tekin!
Jääkää näkemiin!"
Amerikkalainen teki syvän kumarruksen ja poistui. Alakäytävässä tuli
häntä vastaan muuan eurooppalaisesti puettu japanilainen, ja mennessään
seurusteluhuoneeseen huomasi ameriikkalainen Cotterin istuvan lähellä
ovea. Hoper istuutui muitta mutkitta hänen viereensä. "Näittekö
japanilaista", kysyi Cotter, "... joka meni ylös?"
"Niin juuri!" kuiskasi Cotter. "Hän kysyi tohtoria. Mitä tuolla
viirunaamalla lienee tekemistä?"
"Tutkikaamme!" lausui Hoper lyhyesti.
6.
Tyhmänrohkeus voi tuottaa tappion, vaikka pelaajalla olisi kaikki
valtit kädessään.
Hoper teki nopeaan päätöksensä. Hän viittasi luokseen tarjoilijan ja
pyysi hovimestaria puheilleen.
"Hyvää iltaa, mr. Johnson!" lausui salapoliisi aina kiirehtivälle
hovimestarille. Hän oli todella ollut muutamia kuukausia sitten San
Franciscossa selvittämässä muuatta juttua ja asunut samassa hotellissa,
kuten hän tohtorillekin ilmoitti. Hovimestari tunsi hänet ja kumarsi
syvään, sillä Hoper osasi pitää sellaiset mahtihenkilöt ystävinään.
"Asuuko joku numerossa 104?" kysyi hän hiljaa.
"Ei tällä hetkellä, mutta kyllä muutaman tunnin kuluttua."
"Hyvä, pääsemmekö sinne muutamaksi hetkeksi? Ymmärrättekö?"
"Kyllä. Avain on tässä! Ette kai halua palvelijaa saattajaksi?"
"Emme, teillä on hieno vainu. Kiitoksia vain! Muuten, jos sattuisitte
minua puhuttelemaan muitten läsnäollessa, niin nimittäkää mr.
Fartmanniksi."
Miehet kiiruhtivat yläkertaan ja astuivat varovaisesti tohtorin huoneen
vieressä olevaan huoneeseen. Hoper sulki oven jälkeensä hiljaa. Hän oli
huomannut, että huoneitten välillä oli ovi, tosin suljettu. Hävittyään
sen luo hän tähysti sisään. Tohtoria ei näkynyt, mutta japanilainen
istui aivan lähellä ovea. Hoper painoi korvansa ovea vasten, koettaen
kuunnella, mitä tohtori ja hänen keltaihoinen vieraansa puhuivat. Mutta
vaikka hän kuinka jännitti kuuloaan, ei hän saanut puheesta selvää.
Keskustelua kesti noin kymmenen minuuttia. Viimein japanilainen nousi
ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.
"Siis Sao Pe, Djimakatu 259", kuuli Hoper japanilaisen sanovan.
"Hyvä on!" vastasi tohtori.
Keskustelijat olivat koroittaneet ääntään.
Hoper hypähti paikaltaan ja hiipi toisen oven luo. Tohtorin ovi avautui
ja jälleen sulkeutui. Japanilainen oli siis poistunut. Mutta tohtori?
Hoper kuunteli ja kuuli liikettä viereisestä huoneesta. Tohtori oli
siis edelleenkin huoneessaan.
Salapoliisi teki Cotterille, joka oli ääneti ja liikkumattomana
tarkannut virkaveljensä toimia, merkin seurata häntä, avasi oven
varovaisesti ja laskeutui kiireesti rappuja alas. Hovimestari oli
alhaalla. Hoper ojensi takaisin avaimen ja pisti miehelle käteen
runsaan juomarahan. Hovimestari kumarsi.
"Näittekö, minne tästä muuan japanilainen hävisi?" kysyi Hoper. --
"Ottiko hän auton?"
"Ei, hän läksi jalan oikealle."
"Hyvä, kiiruhtakaamme!"
Miehet juoksivat ulos ja päästyään kadulle he huomasivatkin uhrinsa
kääntyvän läheisestä kadunkulmasta. He läksivät seuraamaan.
"Japanilaisen osoite on saatava selville, voidaksemme toimittaa hänet
säilöön", virkkoi Hoper harppoessaan pitkin katuja kiireisesti kulkevan
japanilaisen jälessä.
Hoper kertoi, mitä oli kuullut tohtorin ja hänen vieraansa
keskustelusta, lisäten, että Djimakatu oli Tokiossa. Osoite oli
nähtävästi sen henkilön, jota tohtorin oli määrä tavata Japanissa.
Nousevan auringon maan poika ei näyttänyt aavistavan, että häntä
seurattiin, sillä vaikka hän kulkikin nopeasti, ei hän vilkaissutkaan
taakseen, joten takaa-ajo oli verrattain helppoa, etenkin kun
liikennekään ei ollut enää kovin vilkasta. Mies kulki esikaupunkia
kohti. Hoper alkoi jo kiroilla itsekseen, sillä matka oli pitkä, mutta
jonkun ajan kuluttua mies seisahtui raitiotiepysäkin luo, jääden
odottamaan. Salapoliisit astuivat ohi, ja Hoper kiirehti seuraavalle
pysäkille, hyläten vaunun etusillalle. Japanilainen näkyi istuvan
sisässä.
Matka jatkui halki San Franciscon. Raitiotie kiemurteli pitkin
kukkuloita ja nousi vähitellen korkealle sijaitsevaan esikaupunkiin.
Hoper piti silmällä japanilaista. Viimein tämä nousi ylös ja poistui
muutamalla pysäkillä. Salapoliisit seurasivat esimerkkiä. Kulku jatkui
pitkin hämäriä ja sokkeloisia kujia. Salapoliisit koettivat pysyä
näkymättömissä ja kulkivat pitkin seinävieriä, sillä takaa-ajo kävi yhä
vaikeammaksi, kun liikenne loppui kokonaan. Kumeasti kajahtelivat
japanilaisen askeleet katukivityksellä.
Vihdoinkin hän pujahti muutamaan pihaan. Hoper painautui juoksuun ja
livahti äänettömästi ja huomaamattomasti aivan miehen kintereillä
pihamaalle. Japanilainen kaivoi taskustaan avaimen ja avasi muutaman
oven, Hoperin jännittyneenä tarkatessa hänen toimiaan varjosta.
Kun keltaihoinen oli mennyt sisään, palasi Hoper kadulle, jonne Cotter
oli jäänyt odottamaan. Miehet neuvottelivat hetkisen keskenään.
"Mikä lie parasta, tunkeutuako sisään vai jättää se poliisin
tehtäväksi? Onhan kyllä valtakirjat?" arveli Hoper.
"Minä ehdottaisin, että koettaisimme päästä miehen tuttavuuteen", sanoi
Cotter.
"Ei missään tapauksessa molemmat. Minä voin yrittää."
"Ei, anna minun yrittää, sillä jos jotakin sattuisi tapahtumaan, ei
minun läsnäoloni ole jatkuville tutkimuksille niin ehdottoman
välttämätöntä."
"Hyvä on, yritä sitten! Minä jään vartioimaan. Ellet neljännestunnin
kuluttua palaa, murtaudun sisään", selitti Hoper.
Cotter varmisti revolverinsa ja astui pihalle, koputtaen japanilaisen
ovelle määrätyllä tavalla. Kiireisiä askeleita kuului.
"Kuka siellä?" kuului ääni kysyvän englanniksi.
Cotter virkkoi tunnussanan. Avain kiertyi lukossa, ovi avautui, ja
valojuova sokaisi englantilaisen silmät. Oviaukossa seisoi japanilainen
revolveri kädessä.
"Kuka olette?" kysyi hän äänellä, joka ei ollut lempeimpiä.
"Tulen tohtori Ralphstonin luota", vastasi Cotter kylmästi.
Japanilainen laski revolverin ja peräytyi sisään. Cotter astui tyynesti
perässä. Mies livahti sulkemaan oven ja asettui sitten seisomaan
Cotterin ja oven väliin sangen uhkaavaan ja epäluuloiseen asentoon.
"Merkit!" vaati mies.
Cotter teki kaikki tarpeelliset käsi- ja sanamerkit, jotka pyrkivät
häntä naurattamaan kesken kaiken.
"Mistä te tulette?" kysyi mies.
"Tohtori Ralphstonin luota, kuten jo sanoin", vastasi Cotter jäykästi.
Japanilainen ojensi äkkiä revolverin Cotterin päätä kohti ja komensi
tyynesti:
"Kädet ylös!"
Cotter totteli hämmästyneenä.
"Te valehtelette! Tohtori ei tiedä minun asuntoani!"
Cotter puraisi huultaan. Rohkea yritys oli jo alussa ajautunut karille.
Mutta ei voinut mitään, sillä kaikkia näkökohtia ei ehditty punnita.
Nyt täytyi voittaa aikaa.
"Eikö tohtori tiennyt! Totta maarin! Ainakin hän antoi minulle
määräyksen rientää teidän luoksenne. Sao Pe..."
Japanilainen kirosi.
"Mistä te tiedätte mitään jotain Sao Pe'stä?"
"Kuten sanoin, antoi tohtori..." koetti Cotter jäykästi vakuuttaa.
Japanilainen näkyi epäröivän. Vastakohdat olivat jyrkät, tietämys ja
tietämättömyys selittämättömiä. Mutta japanilainen käsitti, ettei
varovaisuus ainakaan ollut haitaksi. Hän komensi Cotterin kääntymään
selin häneen, ilmoittaen toimittavansa taskujen tarkastuksen.
Englantilainen rauhoittui. Ne muutamat paperit, jotka voisivat hänet
paljastaa, olivat sellaisessa salataskussa, että sen keksimiseen menisi
varmastikin pitkä aika. Taskujen tarkastus ei näyttänyt tyydyttävänkään
japanilaista, sillä lukuunottamatta muutamia aivan merkityksettömiä
papereita ei hän löytänyt muuta kuin revolverin, tupakkalaatikon ja
tulitikkuja sekä kellon perineen.
Mutta äkkiä muuan huomio jähmetytti englantilaisen. Huoneessa oli
puhelin. Ja juuri kun salapoliisi arvaili, keksisikö bolsheviikki sitä
käyttää, tarttui mies kampiin ja soitti. Cotter teki väkisinkin
liikkeen.
"Pysykää hiljaa!" komensi japanilainen tuikeasti ja ojensi aseensa.
Cotterin täytyi totella. Tuhannet suunnitelmat ja keinot risteilivät
hänen aivoissaan. Jos japanilainen saisi rauhassa soittaa, paljastuisi
koko kepponen yhdellä kertaa, ja mikä vaarallisempaa, tohtori saisi
varoituksen ja pääsisi livahtamaan heidän käsistään. Ainakin olisi
Hoperin osa silloin lopussa. Eikä japanilaisen yritystä voisi
estääkään. Hän ei voisi rynnätä suoraan revolveria vastaan. Hoper kai
edelleenkin odotti. Cotter ei osannut tarkkaan arvioida, kuinka kauan
hän oli sisässä.
"Olkaa hyvä, 136 754! Kiitos!"
Molemmat odottivat.
"Missä on? Jaha... saisinko puhelimeen tri Ralphstonin, huone n:o 103!
Jaha, kiitos!"
Japanilainen ei hellittänyt katsettaan salapoliisista.
7.
Koskela filosofoi, mutta filosofoiminen loppuu onnistuneeseen
kaappaukseen.