Tarkastakaa tilikirjanne!"
Hovimestari viipyi poissa jonkun aikaa, mutta palasi ilmoittaen, että
aikataulukot oli ostettu kolme viikkoa sitten.
"Hyvä!" sanoi Koskela. -- "Nyt tarkastakaamme, ketä on asunut tässä
huoneessa noitten kolmen viikon ajalla?"
Hovimestari selaili kirjaa.
"Se onkin helppoa", vastasi hän. -- "Tässä huoneessa on siitä lähtien
asunut vain kolme henkilöä, ranskalainen liikemies, joka vielä nytkin
oleskelee virallisissa asioissa täällä, muuan kreivitär, joka matkusti
Eurooppaan, ja tohtori Ralphston."
"Hyvä!" huudahti Koskela tyytyväisenä. "Kiitos tiedoistanne!"
Hovimestari poistui kirjoineen.
"Nyt olemme hyvillä jäljillä", virkkoi Hoper. -- "Milloin juna lähti?"
"8.23", vastasi Koskela.
"Ja nyt on 9.05. Milloin lähtee seuraava?"
"Vasta huomisaamuna 5.17!"
Hoper mietti.
"Nyt on kysymys siitä, mitä tohtori tekee San Franciscossa", virkahti
Koskela.
"Jaa, ehkäpä lähtee länteen."
"Varmastikin. Milloin lähtee laiva?"
"Noin tunti senjälkeen kun tohtorin juna on saapunut."
"Meidän on pidätettävä juna", lausui Hoper päättävästi.
"Ei millään opilla. Tohtori on sellainen kultakana, että häntä on
käytettävä hyväksi niin kauan kun suinkin. Hänellä voi olla uusia
aikeita, joista meidän on päästävä perille. Jos tohtori pidätetään,
toimittavat muut hänen tehtävänsä, emmekä me tiedä niistä mitään.
Meidän on saavutettava tohtori, maksoi mitä maksoi", puhui Koskela.
"Ja me saavutammekin hänet. Odottakaa!"
Hoper syventyi tutkimaan aikataulukkoa.
"Suunnitelmani onnistuu. Me saavutamme junan autolla. Rautatie tekee
suuren mutkan, jonka voimme autolla kokonaan sivuuttaa. Siten voitamme
huomattavasti. Tohtori on edellä tunnin. Ennenkuin pääsemme matkaan, on
hän edellä ehkä noin kolme tuntia. Mutta automme kulkee nopeammin ja
Cailwayn asemalla voimme saavuttaa junan, kun otamme huomioon, että se
välillä pysähtyy muutamissa paikoissa. Ja varmuuden vuoksi voimme asian
järjestää siten, ettei junaa päästetä lähtemään asemalta ennenkuin klo
2. Nyt matkaan!"
Seurue kiirehti alas. Hovimestari hankki heti auton, iloissaan siitä,
että uhkaava poliisiselkkaus oli selvennyt näin pian ja hyvin.
Saavuttuaan Hoperin asuntoon antoi isäntä autonkuljettajalleen
määräyksen tarkistaa auton ja varustaa sen suurimmalla mahdollisella
määrällä bentsiiniä. Hän itse kiiruhti poliisiasemalle ja sai asiat
järjestetyiksi. Cailwayn asemapäällikölle lähetettiin sähkösanoma, että
sattuneesta syystä ei pikajunaa saisi lähettää edelleen ennenkuin klo
2. Samalla hankki Hoper itselleen ja seuralaisilleen tarpeelliset
matkapaperit ulkomaillekin.
Kello oli noin puoli yksitoista, kun Hoper viimeinkin saapui kotiinsa.
Kivinen ja Koskela naamioivat itsensä perusteellisesti, Koskela
eronsaaneeksi upseeriveteraaniksi ja Kivinen saksalaiseksi olutliikkeen
asiamieheksi.
"Ja nyt syökäämme kunnollisesti", kehoitti Hoper, "sillä matka kysyy
voimiamme. Meidän täytyy ajaa suurimmalla mahdollisella nopeudella."
Seurue istuutui hyvin katetun illallispöydän ääreen.
"Minnehän tohtori oikein aikonee?" virkahti Koskela.
"Minua alkaa jo väsyttää tämä kiertolaiselämä. Lähtiessämme luulimme,
että matka tulisi kestämään muutamia päiviä, korkeintaan pari viikkoa,
mutta nyt olemme olleet matkalla jo pari kuukautta, eikä lopusta ole
vielä tietoakaan."
"Minä aavistan, että tohtori aikonee Venäjälle", lausui Cotter.
"Venäjälle?" huudahti Koskela. -- "Hyi hittoa, se vielä puuttuisikin!"
"Ei ole ensinkään mahdotonta. Intian kautta kulkeva tie on pituudestaan
huolimatta helpompi kuin Suomen kautta. Ja voihan olla niinkin, että
tohtori koettaa tehdä jotakin Intiassakin. Sielläkin kuohuu", selitti
Kivinen.
"Minulla ei ole mitään Venäjän-retkeä vastaan. Sittenhän pääsisimme
kerrankin keskukseen, jossa tiedettäisiin kaikki, jolloin mekin
voisimme saada kaikki tietää ja lopettaa kaikki yhdellä iskulla. Ja
toiseksi, voisin saada tietoja myöskin serkustani Mary Audhonista, joka
on jäänyt isänsä kanssa Moskovaan", selitti Hoper.
"Onko teillä serkku Moskovassa?" kysyi Koskela hämmästyneenä.
"On, kas tässä!" Hoper näytti valokuvan, jota Koskela oli edellisenä
päivänä katsellut.
"Onko se _hän_?" Koskela huudahti vastoin tahtoaan.
"Ahaa, jääkäriveri taitaa vetää!" pisti Kivinen. -- "Onko sinulla
mitään Venäjän-retkeä vastaan?"
Koskela ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat.
2.
Vastavallankumoukselliset päättävät hankkia bolsheviikkitohtorille
sivistävää seuraa pitkällä junamatkalla.
Auto hypähti liikkeelle Hoperin ohjatessa. Käännyttyään leveälle
puistokadulle lisäsi Hoper vauhtia. Ilmavirta vinkui ja suhisi
korvissa.
Matkailijat olivat pukeutuneet lämpimiin turkkeihin ja karvalakkeihin
ja näyttivät aaveilta silmälasiensa takaa. Kivinen istui Cotterin
vieressä takana, vajonneena pehmeille nahkaistuimille, Koskela Hoperin
vieressä edessä.
Vaikka ameriikkalainen ohjasikin autoaan mestarillisesti
tiheäliikenteisillä kaduilla, alkoi ajo hermostuttaa etenkin
suomalaisia, jotka eivät olleet tottuneet ajamaan tällaisessa
tungoksessa ja tällaisella vauhdilla. Eikä vauhtia sitäpaitsi voinut
lisätä korkeimmaksi mahdolliseksi, ellei tahtonut välttämättömästi
törmätä jonkun kanssa yhteen ja vikuuttaa autoa.
Koskela puri huuliaan kärsimättömyydestä, mutta täytyi tyytyä. Mahdoton
oli mahdotonta, ja ilmankin oli vauhti yli sallitun määrän. Poliisit
näyttivät tehneen pari kertaa merkintöjään.
Siltojen yli meno oli hermostuttavinta, ja koko seurue tunsi todellista
kevennystä, kun vihdoinkin päästiin varsinaisesta kaupungista halki
esikaupunkien kulkevalle valtakadulle. Liikennekin oli jo vähentynyt
siedettävään määrään. Hoper lisäsi vähitellen vauhtia. Kone liukui
suhisten eteenpäin ja sähkövalot välähtelivät ohikiitäessä.
Ameriikkalainen osoittautui verrattomaksi ohjaajaksi. Vaarallisimmatkin
käännökset suoritettiin vaivattomasti ja varmasti, vaikka auto
toisinaan kulkikin vain kahdella pyörällä.
Tie kulki loppumattomien tehtaitten, varastohuoneitten ja vajojen
keskellä, jotka kaikki olivat täydellisessä pimeydessä. Pyörät
seisoivat, ja liikenne oli mitätöntä. Kammottavalla vauhdilla lensi
auto kuitenkin eteenpäin. Häikäisevät valojuovat liukuivat pitkin tietä
auton sähkölyhdyistä, heittäen huikaisevan kajastuksen mustuneille
tehtaanseinille.
Viimein loppui tehdasaluekin, ja edessä aukenivat pimeän verhoamat
pellot ja niityt. Valtatie syöksyi viivasuorana eteenpäin.
Nyt kehitti Hoper vauhtia jälleen. Auto ulvahti ja viskautui eteenpäin,
ja Kiviseltä pääsi tahtomattaankin heikko huudahdus. Koskela sulki
silmänsä heittelehtiessään istuimellaan. Hän nautti matkasta. Oli
jotakin niin suurta ja valtavaa, juovuttavaa, kiitää pimeässä yössä
mielettömällä vauhdilla eteenpäin. Ilmavirta painoi kasvoja, tehden ne
melkein kipeiksi. Auto hypähteli tien epätasaisuuksissa ja hiekka sekä
kivensirpaleet vinkuivat korvissa. Kone tuntui muuttuneen eläväksi
olennoksi, joka oli jännittänyt kaikki voimansa äärimmilleen ja syöksyi
sokeana tuntemattomia kohtaloita kohti.
Koskela käänsi ruumistaan niin että kasvot tulivat sivuttain. Hän
nautti vauhdista, nautti ilmanpaineesta ja sen vingunnasta. Rajaton
vapaudentunne täytti matkailijain mielet, ja siihen sekoittui melkein
tiedottomasti pelkoa sekä kiihkeää jännitystä. Jos vauhti pysyisi
samana loppuun asti, saavutettaisiin juna kyllä, mutta mahdollisuudet
olivat suuret, ettei niin kävisi. Jos tällaisella vauhdilla ajettaessa
kumi halkeaisi tai sattuisi yhteentörmäys, saattaisivat seuraukset olla
kamalat.
Hoper istui etukumarassa, kivettyneenä, joka lihas jännittyneenä, ja
hänen silmänsä koettivat tunkeutua ympäröivään pimeyteen, voidakseen
ajoissa välttää uhkaavat vaarat. Kädet puristivat teräslujasti
ohjaustankoa.
Puut ja pensaat vilahtelivat epämääräisinä, mustina haamuina ohitse ja
joskus valon kajastus jostakin talosta. Valtatie oli niin leveä, ettei
varsinaisesta yhteentörmäyksestä ollut pelkoa, elleivät vastaantulijat
ajaisi väärällä puolella. Mutta se vaara kyllä uhkasi, että ajettaisiin
jonkun päälle takaapäin.
Oli ajettu jo yli puolitoista tuntia, kun Hoper äkkiä käänsi
ohjaustankoa, auto kallistui ja näytti jo kaatuvan. Mutta ei, se vain
sujahti muutaman hevosmiehen ohi, joka tylsänä katseli jälkeen,
käsittämättä vielä täydelleen, minkälaisesta vaarasta hän oli
pelastunut. Ajettuaan vielä jonkun matkaa, hiljensi Hoper vauhtia ja
pysäytti viimein kokonaan auton. Matkailijat hyppäsivät jaloittelemaan.
Oli kuin olisi muutettu kokonaan toiseen ilmastovyöhykkeseen. Tuntui
niin lämpimältä ilmavirran painamisen jälkeen.
Miehet sytyttivät savukkeet ja vilkaisivat kelloon. Se oli vajaa yksi.
Hoper hääräili auton luona ja laski säiliöstä bentsiiniä. Auto puhkui
kuin hengästyneenä.
"Ehdimmekö perille ajoissa?" kysyi Kivinen.
"Luultavasti", virkkoi Hoper. Hän kääntyi Koskelan puoleen ja lisäsi:
"Nyt aion kehittää vauhdin äärimmilleen. En ole vielä milloinkaan
ajanut sellaisella vauhdilla, mutta nyt koetan. Teidän on hoidettava
sireeniä. Se saa ulvoa nyt koko ajan. Vain siten voimme välttää
päälleajon."
Kymmenen minuutin kuluttua nousi seurue uudelleen autoon, joka lähti
liikkeelle. Muutaman kilometrin matkalla lisäsi Hoper vauhdin
käsittämättömäksi. Matkailijat eivät enää tajunneet mitään. Tuntui
siltä kuin ei auto enää koskettaisi ollenkaan maata, vaan suorastaan
lentäisi. Heittelehtimiset sulivat yhteen yhtämittaiseksi tärinäksi.
Hoperin kasvot näyttivät vaskenkarvaisilta, liikkumattomilta, ja ne
olivat kuin kiintyneet yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Sireeni
ulvoi hyydyttävästi.
Mielikuva mielikuvan jälkeen syntyi Koskelan ajatuksissa, mutta ne
katosivat kuin valot matkan varrella. Auto kiiti mielettömästi
eteenpäin sysimustassa yössä kuin maailman rajattomassa avaruudessa.
Salamana suhahti auto nukkuvaan pikkukaupunkiin. Hoper ohjasi sen
poliisilaitokselle ja ajoi pihalle. Moottorin jyskytys herätti uteliaat
virkamiehet.
Siekailematta hyppäsivät matkailijat alas ja riensivät Hoperin jäljessä
sisään, rynnäten suoraan komisarion virkahuoneeseen.
"Hyvää iltaa, Marckwill!" jyräytti Hoper hämmentyneelle
poliisivirkamiehelle, heittäen samalla autolakkinsa nurkkaan ja riisuen
yltään turkit. Toiset seurasivat esimerkkiä.
"Tekö täällä, mr. Hoper!" huudahti komisario.
"Minä juuri", vakuutti Hoper ja puristi toisen kättä. -- "Meillä on
hiivatinmoinen kiire. Selitän myöhemmin. Nyt pyydän, että autoani
hoidettaisiin kunnollisesti ja säilytettäisiin täällä toistaiseksi,
ehkä pitkänkin ajan. Ja nämä vaatteemme jäävät myöskin tänne. Onko
pikajuna jo saapunut?"
"Ei ole, mutta se tulee noin kymmenen minuutin kuluttua."
"Hyvä on. Hankkisitteko meille hiukan juotavaa, mieluimmin haaleaa
teetä."
Komisario soitti ja antoi määräyksensä. Muutaman hetken kuluttua saivat
matkailijat janonsa tyydytetyksi.
"Meillä on vielä aikaa. Huh, oli se matka! Me olemme kurassa
ylt'yleensä. Pikajunan takaa-ajaminen ei ole leikkiä, etenkin kun sillä
on muutamien tuntien etumatka!"
"Tuletteko suoraan New-Yorkista?" Komisarion ilme oli kuvaamaton.
"Aivan suoraan. Lähdimme sieltä 1/2 11."
Komisario ei kyennyt mitään sanomaan.
"Neuvotelkaamme!" virkkoi Koskela lakoonisesti. -- "Millä tavoin aiomme
matkustaa?"
"Kaikki yhdessä. Vasta San Franciscossa hajaannumme. Laivassa emme
voine matkustaa yhdessä", ehdotti Cotter.
"Hm, minä en ole samaa mieltä. Mitä hyötyä on neljän miehen yhdessä
ajaa yhtä miestä? Me emme kykene tekemään tarpeeksi huomioita.
Minulla on ehdotus, joka takaisi meille kohtalaiset menestymisen
mahdollisuudet. Se vaatii kyllä kylmäverisyyttä. Mr. Hoperilla sitä
onkin harvinaisessa määrässä, vaikka en tietenkään vaadi omaa
ehdotustani juuri sellaisenansa hyväksymään", puhui Koskela.
"Ja mikä se olisi? Minä olen valmis kaikkeen", sanoi Hoper
innostuneena.
"Katsokaas! Me emme voi sitä tehdä, koska tohtori tuntee sekä minut
että Kivisen. Cotter taas on englantilainen eikä tunne täkäläisiä
olosuhteita siinä määrässä kuin on tarpeellista. Mutta te voitte kyllä.
Suunnitelmani on seuraava: Tohtori on nykyään ilman seuraa. Hänelle on
sitä hankittava. Minä opetan teille junassa tarpeelliset merkit ja
annan teille muutamia papereita, niin että voitte esiintyä
bolsheviikkina. Menette samaan vaunuun kuin tohtori ja teette
tutustumismerkin. Minä olen varma siitä, että tohtori menee ansaan. Te
valehtelette hänelle olevanne myöskin pakomatkalla. New-Yorkista on
teille soitettu. Tohtori ei tiedä sikäläisten vangitsemisesta eikä saa
tietääkään. Olette olevinanne hiukan salaperäinen ja matkustatte
tohtorin seurassa, minne hän meneekin. Me seuraamme teitä. Te siis vain
vaihdatte paikkaa meidän kanssamme. Tohtori ei voi aavistaa mitään,
sillä hän ei tiedä, että autolla voidaan tämä pikajuna saavuttaa.
Suunnitelmani on hyvin yksinkertainen, mutta se vaatii, kuten jo
sanoin, kylmäverisyyttä."
"Se on mainio!" huudahti Hoper, ja muutkin yhtyivät kannattamaan.
"Minä voin vallan hyvin ajankuluksi leikkiä bolsheviikkia. Ja nyt
lähtekäämme asemalle, ostakaamme liput ajoissa. Minä pistäydyn
asemapäällikön luona ja peruutan sähkösanomamääräyksen. Hei, siinä se
onkin!"
Yön hiljaisuuden katkaisi terävä, pitkä vihellys, ja mahtavasti
jyristen ajoi pikajuna asemalle. Seurue painautui ulos.
3.
Jääkäri joutuu junamatkalla mietiskelemään yleismaailmallista
valtakysymystä ja tulee eurooppalaiselle sangen vähän mairitteleviin
johtopäätöksiin.
Pikajunan matkustajat riensivät kiireesti ravintolaan, toisten astuessa
ulos hengittämään raitista ilmaa. Asemasilta täyttyi muutamassa
hetkessä.
Koskela kävi ostamassa Cotterille, Kiviselle ja itselleen liput, ja
kolme tuttavusta nousi muutamaan ensiluokan vaunuun. Tohtoria ei
näkynyt.
Hoper pistäytyi asemapäällikön luona peruuttamassa määräyksen.
Rautatievirkamies katsoi häntä pitkään ja ihmettelevästi, mutta Hoper
ei antautunut mihinkään puheisiin. Peruutusmääräys oli erittäin
tervetullut, sillä Ameriikassa ei ole totuttu senkaltaisiin
epäsäännöllisyyksiin.
Saatuaan asiansa järjestykseen jäi Hoper kävelemään sillalle, koettaen
keksiä bolsheviikkitohtorin. Mutta tohtori pysyi näkymättömissä.
Todennäköistä oli, että hän nukkui. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, sillä
matka kestäisi päiviä, ja sillä ajalla tohtori kyllä löydettäisiin.
Hoperia hymyilytti, kun hän ajatteli heidän asemaansa. Heillä ei ollut
oikeastaan mitään varmaa tietoa, että tohtori yleensäkään matkusti
tännepäin ja tällä junalla. Koko teorian perustuksena oli tuo pieni
lyijykynäpiirto junataulukossa.
Junailija vihelsi, ja verkkaan liukui juna liikkeelle, Hoperin
hypätessä vaunuun. Hän valitsi itselleen mukavan paikan, asetti tyynyn
päänalaisekseen ja vaipui pian uneen, varmistauduttuaan ensin siitä,
että lompakko oli liivin povitaskussa ja revolveri saatavissa. Ei ollut
vaaratonta matkustaa rautateitse, ei ainakaan nukkuvana. Ja Hoper, joka
oli ollut elämänsä aikana monenlaisissa tilanteissa, oli tottunut
luottamaan aseeseensa, ei niin paljon sitä käyttäen, mutta se antoi
turvallisuudentunnetta ja itseluottamusta.
Pikajuna kiiti jyristen pilkkopimeässä yössä suureen, avaraan länteen.
Kivinen torkkui Koskelan olkapäähän nojaten ja ajatteli, kuinka
omituisissa olosuhteissa hänen lempiunelmansa, matka Ameriikan
preerioille, täyttyikin.
Aamulla menivät Cotter, Koskela ja Kivinen upeaan ravintolavaunuun ja
nauttivat erinomaisen aamiaisen. Sota-aika ei ollut tehnyt mitään
vaikutusta ruokalistaan. Kallista oli kyllä, mutta laatu oli entinen.
Seurue piti tarkkaan silmällä ovia, niin ettei tohtori olisi päässyt
yllättämään. Mitään epämiellyttävyyksiä ei kuitenkaan sattunut.
Seurue oli poistumassa vaunuun, kun Hoper avasi oven ja astui sisään,
istuutuen viereiseen pöytään. Ravintolassa ei ollut vielä kuin muutamia
matkustajia, mutta Hoper oli varovainen, samoinkuin muutkin, eikä
kummaltakaan puolen tehty mitään, joka olisi antanut aihetta luuloon,
että matkustajat tuntisivat toisensa. Hoperin tyytyväinen ilme antoi
kuitenkin aavistuksen, että jotakin oli tapahtunut. Koskelan mennessä
ohi kuiskasi Hoper hiljaa, mutta selvästi:
"Tohtori on junassa."
Se ei ollut paljon, mutta se riitti. Automatka ei ollut turha. Nyt oli
pidettävä huoli siitä, ettei tohtori uudelleen päässyt käsistä.
Juna kiiti halki Itä-Ameriikan viljavien peltojen ja kukkuloitten,
sivuutti kukoistavia maalaiskyliä ja vilkkaita kaupunkeja savuavine
tehtaanpiippuineen ja korkeuteen kohoavine pilvenpiirtäjineen. Se
laskeutui hedelmällisiin laaksoihin ja kohosi kiertäen pitkin
jyrkkiä vuoren rinteitä, joilta avautui laaja ja ihana näköala
silmänkantamattomille tasangoille. Kaikkialla oli elämää ja liikettä,
mustilla, likaisilla kaivosseuduilla, teollisuusalueilla,
viljelysmailla, kylissä ja kaupungeissa. Ameriikassa ei nukuttu.
Jokainen lihas, jokainen jänne oli pingoitettu, ja kaikkialla oli
käynnissä uusia arvoja tuottava työ. Ja tästä työstä riippui paljon,
vain sen avulla saattoi maailmansodan kauhut ja hävitykset kestänyt
vanha Eurooppa tointua ja aloittaa uuden elämän.
Koskela ajatteli, minkä vuoksi Ameriikkakin oli ryhtynyt sotaan. Tästä
kysymyksestä on paljon kiistelty. Toiset ovat ylistäneet Ameriikan
ottamaa askelta, toiset kironneet sen. Jääkäri koetti suhtautua asiaan
puolueettomasti, niin vaikeaa kuin se ehkä olikin. Oli selvää, ettei
mistään varsinaisesta sodan aiheesta voinut puhua. Keskusvalloilla ja
Ameriikalla ei ollut varsinaisia hankauskohtia, ameriikkalaiset eivät
suinkaan tunteneet kansallisvihaa kohoavaa Saksaa kohtaan. Päätös
perustui laskelmiin, innostus kiihoitukseen. Mutta vaikka laskelmissa
annettiin etusija puhtaasti hyötynäkökohdille, ei voinut kieltää, että
aatteellisuudestakin saattoi puhua. Ameriikka ja liittolaiset edustivat
kaikesta huolimatta ainakin jossakin määrin kansanvaltaa ja
edistysmielistä maailmankatsomusta, jonka vastustajina suursaksalaiset
olivat. Suursaksalaisten voitto olisi ollut myöskin taantumuksen
voitto. Tämä lienee ollut Ameriikan sekaantumisen aatteellinen pohja,
mutta siihen sekoittui tuntuvia hyötylaskelmia. Pelko, että
liittolaismaihin sijoitetut pääomat menetettäisiin, jos liittolaiset
voitettaisiin, sekä myöskin Saksan kilpailu, joka oli suurempi vaara
kuin Englannin, vaikuttivat sen, että liittolaisia täytyi tukea.
Ja Ameriikka teki vaalinsa, sitäkin helpomman, kun Saksan aloittama
sukellussota häiritsi suunnattomassa määrässä kauppaliikennettä.
Ameriikan apu muodostui ratkaisevaksi. Voitto oli suuri ennenkaikkea
amerikkalaisille itselleen, sillä he eivät voittaneet vain sodassa,
vaan myöskin taloudellisesti. Ranska, Englanti ja Italia olivat heidän
armoillaan. Suunnattomia pääomia oli kiinnitetty ranskalaisiin ja
englantilaisiin yrityksiin, ameriikkalaisilla oli erinomaisia takeita
lainoistaan. Ranskassa on kokonaisia alueita, jotka tosiasiallisesti
kuuluvat Yhdysvalloille, ja tuskin lienee ranskalaista liike- tai
teollisuusyritystä, missä ameriikkalaisilla ei olisi ratkaisevaa, tai
ainakin huomattavaa sananvaltaa. Ameriikka on valloittanut eripuraisen
Euroopan, ja koko vanha maailma on sen armoilla. Ameriikassa on rahaa,
jota velkaantunut ja hävitetty Eurooppa välttämättömästi tarvitsee,
Ameriikassa on viljaa, joka yksin voi pelastaa nälkäkuoleman partaalla
olevan Euroopan, ja Ameriikassa on voimaa, joka voi, jos mikään voi,
pysäyttää koko inhimillistä kulttuuria uhkaavan bolshevismin.
Ja kuitenkin on Ameriikka vähimmin voitonsokaisema, se on kohtuullisin
vaatimuksissaan, se koettaa kaikin voimin lahjoittaa nääntyneelle
ihmiskunnalle sen kaipaaman rauhan ja suhteellisen onnen, sikäli kuin
se kansanvaltaisten ja vapaamielisten aatteitten toteuttamisella on
saavutettavissa.
Ja nyt, aseellisen taistelun tauottua, taistelee Ameriikka niiden
aatteiden toteuttamiseksi rauhankonferenssissa, jotka sen edustaja
lausui julki jo ennen sotaa. Miten se taistelu loppuu, ei voi ennustaa,
mutta oikeutettu itseluottamus kalskahtaa teräksisistä sanoista, jotka
kirjoitettiin presidentti Wilsonille, kun sattui erimielisyyksiä hänen
ja imperialistipiirien välillä. "Presidentti Wilsonin takana on voimaa,
viljaa ja rahaa!"
Euroopan itsenäisyys on mennyttä. Ameriikka ei olisi kyennyt sitä
valloittamaan, mutta Eurooppa lahjoitti sen sille. Ja nyt on tilanne
sellainen, ettei Ameriikka tarvitse Eurooppaa siinä määrässä kuin
Eurooppa tarvitsee Ameriikkaa.
Maailman keskus on siirtynyt taas länteen, yankee'itten pääkaupunkiin
Washingtoniin. Ameriikka on maailman pääkaupunki, -- Eurooppa, tosin
historiallisine ja sivistyksellisine arvoineen, syrjäkylä.
Eurooppalaiselle se ei ole mairittelevaa, mutta se on totta, ja
tosiasiaan on mukautuminen. Euroopan valtakausi on vain muisto, tosin
niin läheinen, että se toisinaan voi vielä näyttää todellisuudelta.
Kivinen kirjoitti ja teki muistiinpanojaan, kysellen väliin Koskelalta
pikku seikkoja, jotka olivat sattuneet häipymään hänen muististaan
tai jotka olivat epäselvät. Sanomalehtimies kärsi todellisia
Tantalustuskia, kun ei voinut antaa julkisuuteen tietoja, jotka olivat
käsillä ja joiden uutisarvo oli verrattoman ensiluokkainen. Kivinen ei
olisi voinut uskoa ennen, että hän kykenisi hillitsemään itseään niin
paljon. Reportteriveri, joka on seikkailuhalun ja kirjailemisen
sekoitus, velloi voimakkaana hänen suonissaan. Mutta nyt täytyi kuin
täytyikin pitää suu kiinni. Muistiinpanoja sai kuitenkin tehdä, eikä
Kivinen ollut lyönyt laimin käyttää tätä seikkaa hyväkseen.
Seikkailuhistoriikki oli jotenkin täydellinen, ja muistiinpanot olivat
hyvässä tallessa osaksi Tukholmassa, Lontoossa ja New-Yorkissa. Kivisen
päätä huimasi, kun hän ajatteli julkaisemista.
Juna kiiti länteen. Seurue keskusteli kaikista mahdollisista asioista,
ja englantilainen osoittautui erittäin miellyttäväksi ja pirteäksi
matkakumppaniksi.
Hoper ei näyttäytynyt, ja matkailijoita piti jännityksessä kysymys,
miten ameriikkalainen oli selviävä vaikeasta tehtävästään.
4.
Tohtori taipuu sangen vastahakoisesti mr Fartmannin seuratarjoukseen,
mutta päättää sitten kuitenkin matkustaa hänen kanssaan Tokioon.
Hoper istui nurkassaan ja mietiskeli rauhallisesti parasta keinoa
päästä tohtorin tuttavuuteen. Hm, oli monta tapaa, mutta mikään ei
oikein miellyttänyt ameriikkalaista. Hän tahtoi kerta kaikkiaan päästä
kunnolliseen alkuun. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti ja
huomaamattaan poltti hän savukkeen toisensa jälkeen.
Viimein hän teki päätöksen ja alkoi odottaa vain tilaisuutta sen
toteuttamiseen.
Juna kiiti eteenpäin. Hoper katsoi kelloa ja junataulukkoa. Pian
oltaisiin asemalla. Silloin oli ryhdyttävä työhön.