kun ensin olemme hiukan haukanneet. Ovatko tavaranne jo täällä?"
"Ovat, eikä niitä minulla liikoja ole. Mutta millä tavalla me aiomme
päästä Ameriikkaan? Ei suinkaan lentämällä?"
"Ei aivan, mutta sotalaivalla, torpeedoveneellä. Se lähtee muutaman
tunnin kuluttua."
"Ja yksistään meitä varten?"
"Ei, sillä sattuu olemaan asiaa, ja me pääsemme mukaan. Paperit ovat
kunnossa. Ryhtykäämme syömään!"
Cotterin huoneeseen katettiin englantilainen aamiaispöytä, ja miehet
kävivät innolla ja antaumuksella sen kimppuun.
"Onko laiva nopeakulkuinen?" kysyi Koskela.
"Se tekee kahdeksankolmatta solmuväliä tunnissa."
"Kyllä sitten tohtori jälkeen jää!"
Lopetettuaan ateriansa miehet pukeutuivat ja laskeutuivat
poliisilaitoksen pihalle. Siellä odotti heitä katettu auto. He nousivat
siihen, ja se painui aamupimeille kaduille.
Päästyään ulos varsinaisesta kaupungista, jossa varhaisesta
aamuhetkestä huolimatta oli melkoinen liike, peninkulmien laajuiseen
esikaupunkivyöhykkeeseen ja viertotielle, lisäsi auto vauhtia ja lensi
nuolena kovaa ja sileää tietä pitkin, sivuuttaen hämärän peitossa
olevat talot, tehtaat ja varastorakennukset, kulkien yli
rautatielinjojen ja kanavien.
Tuuli kävi mereltä, ja sumu hälveni. Miehet ahmivat sisäänsä raikasta
ilmaa, auton kiitäen liukuessa halki tummien peltojen ja lakastuneitten
niittyjen.
Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui auto pieneen rantakaupunkiin
ja ohjasi kulkunsa satamaan.
"Perillä!" huudahti Cotter; ja auto pysähtyi. Miehet hyppäsivät alas ja
lähtivät kulkemaan rantaa kohti, auton kääntyessä paluumatkalle.
Koskela ja Cotter astuivat pitkin kivilaituria. Muutamien
vesiportaitten luona odotti moottorivene, ja ulompana satamassa oli
ankkuroituina pari purjelaivaa sekä kolme matalaa sotalaivaa.
Cotter tarkasti moottorivenettä, ja huomattuaan sen keulassa numeron
348 hyppäsi hän kevyesti siihen ja koputti kajuutan ovelle.
Sotalaivaston matruusi, unisena ja väsyneenä, astui ulos. Cotter
virkkoi hänelle pari sanaa ja matruusi irroitti ääneti veneen
laiturista, väänsi moottorin käyntiin ja vene suhahti ulapalle.
Muutaman minuutin kuluttua oli moottori solakan ja pitkän
torpeedolaivan kupeella. Nuoraportaat viskattiin alas, ja
seikkailijamme kiipesivät rivakasti kannelle.
"Hehheh, nyt on siis preussilainen jääkäri englantilaisessa
sotalaivassa!" huudahti Koskela hilpeästi.
Tunnin kuluttua halkoi torpeedovene Englannin kanaalin vihreitä vesiä,
seikkailijoittemme heittelehtien nukkuessa alhaalla kajuutassa,
koneitten yksitoikkoisessa jyskeessä.
19.
Keskellä Atlanttia alkaa Cotterille ja Koskelalle selvitä
bolsheviikkitohtorin matkan päämäärä ja tarkoitus.
Nousten ja vaipuen, heittelehtien ja vaappuen liukui torpeedovene
Atlantin pitkillä mainingeilla, jotka loistivat tuhansin värein
ilta-auringon säteissä. Teräksenharmaat aallot nuolivat laivan sivuja,
nousivat kannelle ja huuhtoivat sen keulasta perään, niin ett laiva
toisinaan näytti melkein aaltoihin vajonneelta! Mutta keveästi ja
liukkaasti, vaivattomasti kuin kala, jota sen sukkularunko muistutti,
kohosi laiva jälleen laineitten harjalle, vettä valuvana, kimallellen
joka kohdassaan, märkien kylkien loistaessa häikäisevinä peileinä.
Ulappa aukeni silmien eteen äänettömänä, rajattomana laineitten ja
maininkien valtakuntana, kuohuvana, kohisevana. Vaimeneva, mutta silti
voimakas tuuli kävi lounaasta, viheltäen ja humisten laivan
radiolennättimen mastossa ja langoissa.
Ylhäällä komentosillalla seisoivat Cotter, Koskela ja torpeedolaivan
päällikkö, nuorehko, voimakaspiirteinen ja ahavoittunut meriupseeri.
Vesi pärskyi heidänkin kasvoilleen ja aina väliin hypähti joku lainekin
kastellen heidän jalkojaan. Miehet seisoivat hajasäärin ja Cotter
samoinkuin Koskelakin pitelivät tarkkaan ja lujasti kiinni
rintanojasta, sillä laivan vaappuminen oli vielä varsin voimakasta.
Myrsky oli raivonnut jo pari päivää ja seikkailijoittemme matka oli
viivästynyt, sillä kulkunopeudestaan huolimatta oli torpeedovene,
kevyenä ja heikkona, jonkun verran ajautunut pois suunnaltaan. Mitään
suurempaa häiriötä ei myrsky kylläkään ollut tuottanut, mutta
nukkuminen oli keinumisen takia käynyt melkein mahdottomaksi, ja
matkailijoittemme oli täytynyt tyytyä olemaan kajuutassa, toisin sanoen
alituisesti kieriskelemässä hiukan ummehtuneessa ilmassa, sillä
kannelle ei ollut menemistä. Syömisestä ei ollut paljon puhetta.
Nyt olivat matkailijat ensimäistä kertaa kannella. Alhaalla oli ensin
syöty kunnollinen illallinen ja senjälkeen oli noustu ylös hengittämään
raitista ilmaa ja polttamaan muutamia sikaareja.
Keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen, sillä aaltojen kohina,
koneitten jyskytys ja tuulen tohina tekivät puhelun mahdottomaksi.
Viiltävinä, pistävinä ulvoivat langattoman lennättimen mastonlangat
tuulessa.
Sotalaiva halkoi kahdenkymmenenviiden solmunvälin nopeudella Atlantin
aaltoja, rientäen länteen.
Tuli pimeä, ja olo kannella kävi epämiellyttäväksi kosteudessa ja
kylmässä. Seurue laskeutui kajuuttaan. Laivan vaappuminen oli nyt
siedettävää, ja alhaalla tuntui hyvin kodikkaalta aistikkaassa
huoneessa sähköjen valossa.
Kapteeni tilasi kahvia ja hiukan konjakkia, ja Koskela laittoi
itselleen mielihyvällä kunnollisen todin, kapteenin ja Cotterin
noudattaessa hänen esimerkkiään.
"Mitä on ihminen?" kysyi Koskela hiukan pilkallisesti. -- "Tällaisessa
asemassa lentää ajatus melkein väkisin tuollaisiin korkeampiin
asioihin. Onko hän kohtalon leikkipallo vai voiko hän itse määrätä
tiensä?"
"Enpä tiedä enkä välitäkään tietää", virkkoi Cotter yksikantaan.
"Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi mitään kohtalolleen. Minä, jos
menen nyt itseeni, olen todellakin ollut vähän kaikkialla ja melkein
aina noin sattumalta Itärintamalla, vakoilumatkoilla, vankina,
sukellusveneellä, pommarina, sotilaana Suomessa, ryssäläisenä upseerina
punaisten keskellä, valtiollisena poliisina, nyi olen bolsheviikkien
lähettiläänä, suomalais-saksalaisena jääkärinä englantilaisella
sotalaivalla matkalla Arneriikkaan tekemään tyhjäksi ryssäläisten
bolsheviikkien suunnitelmia."
"Hm!" virkkoi kapteeni. "Onhan teillä seikkailuja, ja kelläpä niitä ei
olisi. Me, meidän aikakautemme on kokenut muutamissa vuosissa enemmän
kuin toiset vuosisadoissa."
"Ja siitä huolimatta me tunnemme itsemme tyhjemmiksi, sisällöttömiksi.
Kaikki on niin jokapäiväistä, niin harmaata, mikään ei herätä eikä
voi herättää enää mielenkiintoamme. Me suhtaudumme kaikkeen
välinpitämättömästi, kylmästi, mikään ei voi meitä innostuttaa. Me
hymyilemme pilkallisesti ja ylimielisesti kaikelle, mikä muistuttaakin
ihanteita, aatteita, itseuhrautuvaisuutta. Vain sitä, mikä tuottaa
meille etua, sitä me vain pidämme arvossa, mutta kun olemme sen
saavuttaneet, on sekin meille yhdentekevää. Materialismi on tunkeutunut
kaikkeen. Meillä on vastaus valmiina kaikkeen, me puhumme aina ja
jokapaikassa aatteista ja ihanteista, vaikka tiedämme, ettei kukaan
niihin usko, niin, vaikkapa tiedämme, että kaikki tuntevat, että
valehtelemme."
"Ja mihin tahdotte tällä kaikella päästä?" kysyi kapteeni. "Etsittekö
syytä? Kaikkeen tähän syynä on se, että _elämän romantiikka_ on
kadonnut. Romantiikan tilalle ovat tulleet koneet. Me emme löydä
romantiikkaa mistään, tuskin taiteestakaan, ja sieltäkin joko
mauttomasti liioiteltuna tai sitten tuntemattomaksi väljähtyneenä.
Elämässä ei ole enää romantiikkaa. Ja voiko ollakaan? Romantiikka
edellyttää jotakin salaperäistä, tuntematonta, kaukaista. Meidän
koneemme, meidän tieteemme riistävät kaikelta salaperäisyyden verhon,
välimatkoja on tuskin olemassakaan. Kuukaudet ovat muuttuneet päiviksi,
päivät tunneiksi ja minuuteiksi. Meillä on kiire, mutta mihin, sitä
emme tiedä, levottomuus vaivaa meitä alituisesti, mutta emme tiedä,
minkä vuoksi olemme levottomia. Meidän koko huomiomme on kiintynyt
koneellisiin valloituksiin ja sisäinen elämämme on kokonaan
laiminlyöty. Tietysti emme voi palata enää luonnontilaan, se olisi
hulluutta ja taantumusta, mutta meidän olisi annettava arvonsa myöskin
sisäiselle elämällemme."
Samassa toi lennätinsotilas tukun sähkösanomia kapteenille. Koskela ja
Cotter siirtyivät kapteenin viereen.
"Jaa, tässä pieni esimerkki! Me olemme tuhansien kilometrien päässä
ihmisistä, yksinäisiä aavalla valtamerellä, mutta näkymättömät siteet
kiinnittävät meidät lujasti sinne. Eetteriaallot pysyttävät meidät
tapausten tasalla. Me tiedämme likipitäin kaikki, mitä hiukankin
huomattavaa tapahtuu. Tässä on uutisia."
Matkailijat ryhtyivät lukemaan radiolennättimen sieppaamia sirpaleita
ja katkelmia maailmanhistoriasta. Pöydällä oli tavallisen sanomalehden
ulkomaa-aineisto täydellisenä ja tuoreena.
"Maailma kuohuu sodan jälkeen", virkkoi Koskela. -- "Levottomuuksia on
kaikkialla: Saksassa, Hollannissa, Belgiassa, Portugaliassa,
Espanjassa, Norjassa, Italiassa, Rumaniassa..."
"... ja Argentiinassa!" täydensi kapteeni, ojentaen muutaman
sähkösanoman Koskelalle.
"Niinkö? Ahaa, vai sielläkin! Ja ryssät! Ne ovat etupäässä aina, missä
jotakin bolshevistista on tekeillä. Hm, tohtori?"
"Lyön vetoa tuhannen puntaa, että tohtorilla on jotakin tekemistä
sikäläisten tapahtumain kanssa!" huudahti Cotter.
"Mahdollista", myönsi Koskela.
Sähkösanomassa ei kuitenkaan ollut vielä mitään erikoisempaa. Oli vain
ilmennyt lakkoliikettä ja levottomuutta Buenos Airesissa.
"Mutta minnehän tohtori matkustaa?" kysyi Koskela äkkiä. "Jos hän saa
päähänsä matkustaa suoraan Etelä-Ameriikkaan?"
"Hm, ei ole mahdotonta", virkkoi Cotter alakuloisena.
"Ja me matkustamme New-Yorkiin ja kadotamme kokonaan tohtorin
näköpiiristämme."
"Odottakaas, katsotaan! Minulla on laivataulukko mukanani."
Cotter pistäytyi hytissään ja toi paperin mukanaan. Matkailijat
ryhtyivät sitä tarkastamaan.
"Hän ei pääse sinne, sillä laiva sinne olisi lähtenyt vasta tänään,
eikä tohtori varmastikaan ole uskaltanut viipyä Englannissa päivääkään
liian kauan."
"Ja muutenkin tuntuu otaksuma liian vähän perustellulta. Ei ole
ensinkään sanottu, että tohtori matkustaa ollenkaan argentiinalaisten
asioissa. Toiseksi hän tuskin pistää päätään selvään rotanloukkuun, ja
kolmanneksi lienee jo Argentiinassa muita henkilöitä asioita
hoitamassa, uutisesta päättäen."
"Sittenpähän näkyy. Luulen kyllä, että tohtorilla on jotakin asiaa
sinne, ellei muuta, niin ainakin rahojen lähettämistä."
"Se on luultavaa, sitä tavaraa on tohtorilla aina ollut liiaksikin. Ja
rahatta on bolshevismi mahdotonta."
20.
Heikkojen miesten käsiin on vaarallista antaa painavia matkakirstuja.
"Tämä on siis se 'the land of liberty', lännen onnen ja vapauden
kultamaa", lausui Koskela, hypäten moottoriveneestä niljakkaan
kostealle satamalaiturille.
"Tämä se on", vahvisti Cotter,
Matkailijat olivat saapuneet iltahämärissä syrjäsatamaan New-Yorkin
eteläpuolelle. Torpeedovene ankkuroi väylälle ja miehet olivat
moottoriveneellä saapuneet maihin, sanottuaan sitä ennen kohteliaat
jäähyväiset vieraanvaraiselle kapteenille.
Cotter johti. Hän viittasi vuokra-auton, ja hetken kuluttua ajoivat
seikkailijat läpi kaupungin. Passi- ja tullitarkastus oli tapahtunut jo
väylällä. Cotter antautui puheisiin kuljettajan kanssa ja sai tältä
tietää, että juna lähtisi New-Yorkiin parinkymmenen minuutin kuluttua.
Heillä ei ollut mitään kiirettä, vaan asemalle tultuaan saattoivat he
hiukan haukatakin ja silmäillä sanomalehteä. Koskela hymyili, sillä
lehdissä ei ollut heille mitään uutta. He olivat samat sähkösanomat
lukeneet laivallaan.
Junamatkaa kesti noin tunnin, ja matkailijat saapuivat New-Yorkiin.
"Minne nyt lähdemme?" tiedusti Koskela. "Hotelliinko?"
"Ehkä sinnekin, mutta sitä ennen pistäydymme muutaman ystäväni ja
virkaveljeni luona", vastasi Cotter, astuen aseman luona odottavaan
autoon. Se lähti kiitämään tungokseen saakka ahdettuja katuja, jotka
kirkkaassa ja räikeässä sähkövalaistuksessa olivat valoisia kuin
päivällä.
Keskikaupungin melun ja huvipaikkojen ihmisvilinän jälkeen tuntui
miellyttävältä ajaa puulla laskettuja väyliä pitkin New-Yorkin
hienoimmassa osassa, jossa mataloita yksityispalatseja eroittivat
upeat, nyt syyskolkot puutarhat. Auto pysähtyi muutaman peräti pienen
kivitalon eteen, joka oli taitehikkaitten puuistutusten takana ja jonka
pääportille johti orapihlaja-aidan reunustama hiekoitettu ajotie.
Cotter maksoi, auto kääntyi ja miehet nousivat muutamia porrasaskelmia
jykevälle, leikkauksin koristetulle tammiovelle, jossa komeili
nimikilpi:
"TOM HOPER."
"Kuka hän on?" kysyi Koskela, Cotterin painaessa soittokellon nappulaa.
"Yksityissalapoliisi ja sanomalehtimies. Toimittaa muuatta huomattua
aikakauslehteä."
Palvelija avasi oven ja johti vieraat aistikkaasti sisustettuun
eteishalliin. Cotter veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen
muutaman sanan. Palvelija lähti sisään, mutta parin silmänräpäyksen
kuluttua avattiin ovi ja halliin astui keski-ikäinen, erittäin
sopusuhtainen, voimakaspiirteinen ja aistikkaasti puettu mies, joka
luotuaan silmäyksen matkailijoihin riensi Cotteria vastaan ja puristi
voimakkaasti hänen kättään.
"Terve, terve! Mistä kummasta sinä tulet tähän aikaan ja mitään
ilmoittamatta?"
"Odotahan, kysyt enemmän kuin ehdin vastatakaan. Salli esitellä: hra
Koskela, suomalainen luutnantti ja salapoliisi."
"Tervetuloa!" toivotti ameriikkalainen reippaasti ja miehekkäästi,
tarttuen lujasti Koskelan ojennettuun käteen. -- "Ja riisukaa tekin
päältänne ja käykää sisään."
Parinkymmenen minuutin kuluttua istuivat miehet jo tuttavallisesti
jutellen illallispöydän ääressä, Cotterin ja Koskelan tehdessä selkoa
retkestä ja sen tarkoituksesta. Hoper kuunteli tarkkaavaisesti.
"Hm, ehkäpä olemme vähän samoilla asioilla", virkkoi hän, kun
matkailijat olivat lopettaneet selontekonsa. -- "Täällä olemme
kiinnittäneet hiukan huomiotamme erinäisiin venäläisiin ja juutalaisiin
yhdistyksiin, joiden kokoonpano sekä tarkoitukset jättävät tilaa
epäilyksille. Noin viikko sitten sain tietää, että jotakuta henkilöä
odotettiin muutamaan yhdistykseen Euroopasta, ja sikäli kuin melkein
salakielestä pääsin selville, oli kysymys rahoista. Sittenpähän näemme.
Minä otan huolekseni järjestää vahdinpidon laivojen saapuessa ja hankin
kyllä tilaisuuden päästä lähelle, voidaksemme keksiä teidän
'tohtorinne'. Aikaa meillä on muuten vielä kokonaista kolme päivää.
Siihen saakka voitte ja teidän täytyy käyttää aikanne mahdollisimman
hauskasti ja vaihtelevasti. Huomenna järjestämme suhteemme ylimpiin
viranomaisiin."
Koskela tunsi koko lailla pettymystä, kun ensimäisen valtamerilaivan
saavuttua he eivät löytäneetkään tohtoria eivätkä Kivistä. Koko aie
alkoi hänestä näyttää silmäneulan etsimiseltä heinäsuovasta. Oliko
mahdollista ensinkään keksiä miljoonakaupungin ihmisvilinässä kahta
miestä, jotka lisäksi voivat olla salapuvussa? Alakuloisena kaivoi
Koskela satamatyöläispuvun taskusta savukelaatikon ja pisti tupakaksi.
Cotterkin oli tavallista vaiteliaampi, mutta Hoper vakuutti, etteivät
tohtori ja Kivinen mitenkään voisi välttää ilmitulemista.
Oli odotettava toista laivaa.
* * * * *
Syysaamuna seisoi Koskela New-Yorkin ulkosatamassa, nauttien
syvimmässään sanomattomasti siitä monikirjavasta, vilkkaasta ja
värikkäästä liikenteestä, joka suunnattomassa satamassa vallitsi.
Purjelaivojen mastot kohosivat rannattomana metsänä korkeuteen,
jykevien lastihöyryjen mustat tai punaiset tai sota-ajaksi kirjaviksi
maalatut kyljet paistoivat auringonsäteissä houkuttelevan
maalauksellisina, pienet höyryvenheet ja hinaajat puikkelehtivat
jättiläisten lomissa ja koko sataman täytti koneitten jyskytyksen,
pillien vihlovien äänien, nostovipujen vingunnan ja miesten huutojen
muodostama sekava, käsittämätön melu.
Koskela seisoi laiturin rintanojaa vasten veltossa satamahampuusin
asennossa ja puvussa, kädet rennosti housuntaskuissa ja savuke
huolimattomasti suupielessä. Cotter oli lähistöllä samanlaisessa
puvussa, kun taas Hoper, luvan saatuaan, oli pukeutunut
ameriikkalaiseksi poliisiksi ja seisoi jäykkänä ja varmana pääsyaukon
vieressä, jonka kautta valtamerimatkustajat laskettiin kaupunkiin.
Laiva oli jo aikoja sitten saapunut, mutta perinpohjainen passi- ja
tullitarkastus vei aikaa.
Koskela alkoi tuntea kärsimättömyyttä. Ajatukset tahtoivat väkisinkin
kulkeutua luvattomille teille, eikä hän voinut olla hymyilemättä,
miettiessään kohtalon oikkuja, joka oli hänet heittänyt tänne
uppo-outoihin oloihin, vieraana ja rahattomana, eroitettuna ainoasta
ystävästään. Ei sen puolesta, että hänen olisi ollut ikävä tai että hän
olisi ollut tyytymätön tilaansa, sillä jääkäriveri velloi vieläkin
voimakkaana hänen suonissaan.
Vihdoinkin alkoi matkustajia virrata, kantajien huutaen ja ähkyen
raahatessa matkatavaroita. Pääsyaukon kohdalla täytyi matkustajien
näyttää passitarkastuksessa saamaansa lupatodistusta. Hoper piti
tarkoin silmällä tulijoita ja Koskela jännitti näköään,
koettaen jokaisessa henkilössä tuntea salapukuisen Kivisen ja
bolsheviikkitohtorin.
Vain vaivoin jaksoi Koskela pidättää itsensä, tuntiessaan viimeinkin
Kivisen tulijoitten joukossa. Hän selvisi viimeisestä tarkastuksesta ja
lähti kulkemaan alaspäin, pysähtyen kuitenkin jo ihan lähellä ja jääden
odottamaan jotakin, nähtävästi tohtoria. Koskela aikoi jo lähteä häntä
puhuttelemaan, mutta malttoi sitten mielensä, ryhtyen hänkin
odottamaan tohtoria. Tohtori tuli. Nyt oli hän puettu vanhaksi ja
kunnianarvoiseksi kansalaiseksi, muistuttaen lähinnä lakimiestä,
silmälasit nenällään, harmaine pujopartoineen ja horjuvine känhteineen.
Kantaja kuljetti kohtalaisen suurikokoista matkakirstua.
Tohtorin esiintyminen oli varmaa ja huoletonta. Hoper laski hänet ilman
muuta ohitseen, ja tohtori ohjasi askeleensa odottavien autojen luo.
Koskela vaani tohtorin liikkeitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja
tarkkuudella, silmäten väliin Kivistäkin, joka oli vetäytynyt vähän
syrjään tarkastellen sieltäkäsin jännittyneenä tohtorin askeleita.
Kun tohtori oli istuutunut autoon, koetti kantaja heittää matkakirstua
katolle, mutta kirstu oli liian raskas nosteltavaksi ja putosi
katukivitykselle. Tohtori viittoi hermostuneena käsillään. Kantaja
yritti toistamiseen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Silloin riensi
muuan poliisi auttamaan, mutta nytkin sattui kirstun sivu käymään
autoon, pohja repesi äkkiä ja sieltä valahti joukko lentolehtisiä
kadulle, leijaillen tuulessa.
Koskela pidätti hengitystään, mutta tohtori antoi siinä
silmänräpäyksessä kuljettajalle merkin, auto hypähti liikkeelle ja
katosi seuraavan kadunkulman taa, kantajan ja poliisin jäädessä
ällistyneinä katsomaan jälkeen.
Cotter ja Koskela riensivät paikalle ja kumartuivat ottamaan
lentolehtisiä. Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että ne olivat
bolshevistisia. Silloin vasta poliisikin heräsi ja aikoi ryhtyä
pidättämään autoa, mutta se oli jo saavuttamattomissa.
Koskela jätti paikalle kiirehtineen Hoperin tehtäväksi antaa selvitys
poliisille, rientäen itse Kivisen jälkeen.
"Terve mieheen!" jyrähti Koskela oikein nautinnolla Kivisen korvaan,
ehdittyään hänen rinnalleen.
Kivinen kääntyi ja pysähtyi, katsahti Koskelaa ja ääretön hämmästyksen
ilme levisi hänen kasvoilleen.
"Kattos pirua!" lausui hän harvaan ja hartaasti oikein
aitosuomalaisella painolla. -- "Millä ihmeen konstilla sinä olet
ennättänyt tänne?"
21.
Kivinen alkaa aavistaa, että täytyy tehdä retki maapallon ympäri,
ennenkuin pääsee kunnolliseen suomalaiseen saunaan.
"Tässä on osoitteeni. Ota auto ja tule heti. Tein varomattomasti kyllä,
kun puhuttelin sinua tässä puvussa, mutta en voinut pidättäytyä. Auf
Wiedersehen!"
Koskela ojensi äimistyneelle toverilleen pienen paperilappusen ja
hävisi ihmistungokseen. Lähimmässä kadunkulmassa hän nousi
raitiotievaunuun ja ajoi keskikaupungille, nousten pois lähellä Hoperin
taloa. Saavuttuaan perille hän riensi talon taitse ja astui sisään
takaovesta. Palvelija ei osoittanut mitään hämmästyksen merkkejä, kun
jääkäri satamahampuusina meni huoneeseensa ja muutti ylleen tavallisen
pukunsa.
Hoper ja Cotter eivät olleet vielä saapuneet, ja Koskela ryhtyi heitä
odottamaan, tarkastellen joutessaan ameriikkalaisen aistikkaasti, mutta
samalla äärimmäisen yksinkertaisesti sisustettua työhuonetta. Yhden
seinän peitti suunnaton kirjahylly, ja melkein etsimättä löysi Koskela
siitä myöskin suomalaista kirjallisuutta englanninkielisinä
käännöksinä. Leveät ja mukavat nahkatuolit ja -sohvat antoivat
huoneelle samalla tukevan ja käytännöllisen näön. Seinillä riippui
eurooppalaisten taiteilijain tauluja ja muutamia kuparipiirroksia.
Sohvan yläpuolella oli melko runsas ja harvinainen kokoelma aseita,
joukossa pitkä ja terävä kauhavalainen puukkokin.
Mutta eniten kiinnitti jääkärin huomiota muuan valokuva, joka oli
somissa kehyksissä kirjoituspöydällä. Se esitti nuorta, noin
18-19-vuotiasta neitosta. Koskela tarkasteli kuvaa pitkään ja
hartaasti. Tyttö oli ameriikkalainen, nuortean tarmokkaine
kasvonpiirteineen, reippaine hymyineen, vallattomine kiharoineen ja
lyhyine, liehuvine hameineen. Hänessä oli sekä naisellista viehkeyttä
että tyttömäistä reippautta, joitten ominaisuuksien yhtyminen muodostaa
ameriikkalaisten neitosten suurimman lumousvoiman.
-- Hm, toista kuin saksalaiset senttimenttaaliset Margareetat, --
ajatteli jääkäri mielessään, tehden vertailuja, jotka eivät olleet
eduksi saksalaisille.
Palvelija toi muutamia päivälehtiä, ja jääkäri syventyi niitä lukemaan,
kiinnittäen huomionsa uhkaavaan tilanteeseen Buenos Airesissa.
Muutaman hetken kuluttua tuli palvelija uudelleen sisään ja toi
tarjottimella nimikortin. Koskela vilkaisi siihen ja riensi eteiseen,
jossa Kivinen odotti.
"Heitä päältäsi ja käy sisään!" kehoitti jääkäri ystäväänsä, kysyen
samalla syytä viipymiseen.
"Minun täytyi käydä ensin määrätyssä hotellissa, jonne jätin
matkalaukkuni", vastasi Kivinen, silmäillen yhä edelleenkin
hämmästyneenä Koskelaa.
Tuskin oli sanomalehtimies ehtinyt heittää yltään, kun Hoper ja Cotter
saapuivat. Jälkimäinen tervehti sydämellisesti Kivistä, ja Koskela
esitteli ystävänsä Hoperille.
"Kivinen, suomalainen sanomalehtimies ja bolsheviikkien
matkasaarnaaja."
Miehet astuivat isännän työhuoneeseen, ja Kivinen sai alkaa tehdä
selkoa seikkailuistaan.